Heti aamusta päivin vallitsi Helsingin pääkaduilla yleinen
ryssäläisvastainen mieliala. Kaikki aamulehdet olivat kirjoittaneet
siitä, että tänään se nyt todellakin alkoi _venäläinen_ postimerkki
liikkua Suomen postireiteillä Suomen postileimalla leimattuna.
Koko kevättalven oli kansallis-valtiollisen ilmapiirin yläpuolella
lakkaamatta leijaillut vaaniva kaksipäinen kotka. Varsinkin nuoret
nyrkit olivat taskuissa puristuneet. Säätyjen keskusteluita oli
seurattu harvinaisen hartaasti. Jokaisessa valtiollisessa lausumassa
etsittiin siihen kätkettyä kärkeä ja uhma-ajatusta.
Kieliryhmät olivat eristäytyneet entistä kauemmaksi toisistaan.
Ruotsalaiset syyttivät suomalaisia venäläisten hännystelystä,
suomalaiset ruotsalaisia venäläisten ärsytyksestä. Mikään vaisto tai
äly ei sanonut, mikä oli oikein. Yleisesti arveltiin, että keisari
oli meidän puolellamme, mutta Venäjän panslavistit kävivät hänen
kimppuunsa usuttaen ja pakottaen. Kuinkas oli käynyt Puolan? Samaa
kohtaloa suunniteltiin nyt Suomelle. Juttuja kerrottiin siitä, miten
täällä erinäiset nimeltä mainitut johtavat miehet olivat ruvenneet
opiskelemaan venäjän kieltä voidakseen ottaa selon siitä mitä
venäjänkielellä maatamme vastaan kirjoitettiin ja voidakseen antautua
tositaisteluun, jonkun tiedettiin opiskelevan kieltä voidakseen sanoa
itse keisarille suomentotuuden. Nämä miehestä mieheen kiertävät
jutut innostivat jokaista, näissä ilmiöissä aavistettiin Suomen
taistelurintaman muodostumisen alkua.
Tänään, Vappuna, ei Helsinki silti ollut mitenkään surupuvussa.
Esplanadeilla ja Aleksanterinkadulla hälisi nuorta keväistä parvea
aamusta alkaen, mitkä kevät- mitkä viimevuotisissa kesäpuvuissaan.
Valkoiset ylioppilaslakit näyttivät valkoisilta ruusuilta näiden
värikkäiden parvien vilinässä. Virta, joka noudatteli näitä
"valkoruusuja", suuntausi kohti ylioppilastaloa. Esplanadilla jyrisivät
ja loksottivat raskaat omnibusvaunut, joita vetäväin suurten hevosten
rautainen jalanisku viritti jykevään tahtiin koko liikkuvan Helsingin.
Sitä hämmensi ja hoputti säestyksenä pika-ajurihevosten nopeampi askel,
mutta tasoitti ja tyynnytti kuormahevosten raskas, jykevä harvakseen
lankeeva, seppämäinen kalke. Kaupunki humisi.
Yhtäkkiä soivat torvet Kappelissa. Suomen laulu. Vapputunnelmassa
supattelevat kävelijät Esplanadilla vaientavat supatustaan, mutta
jatkavat matkaansa. "Finspångilla" käy pari vanhemmalle puolen
kallistuvaa herrasmiestä salkut kainaloissaan. Toinen niistä on
Yrjö-Koskinen, vartalo hieman kumarassa. He keskustelevat hiljaa. Mutta
kun Suomen laulun sävel raikuu, pysähtyy juttu, korva herkistyy, ilme
käy totisemmaksi, kirkastuu pian hillityksi, sisälliseksi hohteeksi.
Kun kappale on loppunut, nyökkää Yrjö-Koskinen päätään. Hän käy
uudelleen kiinni katkenneeseen keskusteluun. Mutta sana nousee nyt kuin
varmemmalta pohjalta. Toisen kasvoille nousee hymy. Silloin kajahtaa
Porilaisten marssi. Rumpua lyödään. Keskustelu katkeaa uudelleen, hymy
kirkastaa nyt myöskin Yrjö-Koskisen ilmettä. Hän suuntaa katseensa
lavaa kohti ja pysähtyy taas. Vartalo suoristuu. Molemmat seisovat
siinä muutaman silmänräpäyksen, ilmeisesti soiton lumoamina.
Pohjois-Esplanadilla on nuorenväen kulkue saanut vauhtia. Porilaisten
marssi vaikuttaa sähköittävästi. Jalkaan tulee pontta ja tahtia, askel
käy sotilasmaiseksi. Vartaloon tulee ryhtiä, pää nousee pystymmäksi,
käsivarren heilahdus käy tahdikkaaksi, ja sormet puristuvat nyrkkiin.
Vihdoin saa sielu virityksensä, niin että tekee mieli laulaa ja silmä
käy kovaksi.
Ihmisvilinä on kasvanut. Siinä käy ristiin rastiin kaikenlaista väkeä.
Työläiset ovat työmatkallaan. Tuossa työmies työtamineissaan käy
läpi juhlapukuisen joukon uljaasti ja väistämättä, hyödyllisen kelpo
työmiehen aatelisvaakuna koko olemuksessaan. Mutta kohta silmä tapaa
toisen, joka ilmeisesti kärsii työpuvustaan tässä joukossa. Muutamia
työläisnaisia puikkelehtii arkoina, ikäänkuin asunsa halpuutta häveten
ja joukkoa vierastaen tässä kukoistavan nuoruuden kevättään juhlivassa
parvessa. Paperisilpeiden kaupustelijat tarjoavat uutuuksiaan ja saavat
innostuneita ostajia. Niitä käyttelee vielä säästeliäs aikakausi
hilliten. Mutta kirjavan paperipyryn aiheuttama tuisku synnyttää sitä
välittömämmän hilpeyden ja riemun.
Ylioppilastalon edustalla ovat suomalaiset ylioppilaat Alppilaan
lähdössä. Ruotsalaiset ryhmittyvät hieman ylempänä. Neitosia
monilukuisissa värivivahduksissa parveilee lähettyvillä. Väinämöinen
korkealla korokkeellaan näyttää ikäänkuin elostuneen, ja Ilmarisen
moukari melkein liikahtelee. Suomalaiset ylioppilasrivit alkavat jo
liikkua, laulajat lippuineen etumaisina, parit ja parvet järjestyvät.
Muu yleisö katuvierustoilla soluu hiljaa ja huomaamatta nuorisonuomaan.
Ilma on kolea, mutta aurinkoinen ja kirkas. Iloinen vire, jonka
laulu ja ylioppilaskulkue on saanut aikaan, leviää kaduntäyteiseen
ihmisvilinään ja kohtaa pian päivän yhteisen uhmatunnun. Se ilmenee
laulunvivahduksessa, joukkojen kuiskeessa, silmien katseissa. Jokaisen
laulun, sanan tai muun tunneilmaisun takaa kurkistaa suomalainen,
jota näkymätön kaksipäinen kotka hätyyttelee. Kurkistajan ilmeessä
ei nyt tällä hetkellä väreile hätä eikä pelko, pikemmin usko, joka
kasvattelee hillittyä uhmaa. Mielikuvissa kangastelee tulevaisuus
ja sen hämärtyvillä ääriviivoilla kaksipäinen kotka pakoon lyötynä.
Suomalainen nauraa, laulaa, juttelee ja kuiskuttelee kuin konsanaan
kaikessa rauhassa, aivan kuin postimerkkimanifesti olisikin hänen
kansallisten unelmiensa kiinnekirja eikä mikään valtiokaappaus!
Eräässä jälkijoukossa tapaamme valtiopäivämies Pyydysmäen kulkemassa
rinnan muutaman lihavan kauppiaan ja tämän ainakin yhtä lihavan
rouvan kera. He astuvat omana ryhmänään juuri Kaisaniemen läpi, ohi
ravintolan laululavan. Siinä laittautuvat ruotsalaiset ylioppilaat
laulujärjestykseen hieman äänekkäästi hälisten, samalla kuin pöytien
luona kuhisee paikkoja varaten Helsingin ruotsalainen hienosto.
Yhtäkkiä kuuluu lavalta rysähdys. Kaikki ympärillä havahtuvat
pelästyneinä. Lavan lattia on sortunut, ja siellä hälisevä
ylioppilasparvi, mikä kumossa, mikä pystyssä pysytellen, meluaa ja
huutaa. Havaitaan kuitenkin heti, ettei kukaan ole vahingoittunut.
Tapaus aiheuttaa vain hilpeyttä ja leikinlaskua.
Äsken tapaamamme seurue oli juuri kulkemassa ohi lavan, kun se sortui.
Säikähdyksestä selvittyään, virkahti rouva matkaa jatkettaessa.
-- Ryssän valta nousee.
Siihen ei kohta kukaan vastannut. Mutta lyhyen kotvan kuluttua sanoi
mies:
-- Meidän mamma ennustaa.
-- Niin tuosta lavan putoamisestako? kysyi Pyydysmäki kiinnittäen
ennustukseen nyt vasta huomiota.
-- Säitä kai. Sitähän sinä tarkoitat? kysyi mies.
-- Sitäpä tietenkin. Ryssä ottaa pois meidän perustuslakimme niin ettei
saada mitään laulaa.
-- Tokko se nyt sentään niin, arveli Pyydysmäki.
-- Saattepa nähdä! intti rouva.
Pyydysmäessä alkoi herätä tulkinnan tarve. Hän virkahti:
-- Pikemminkin... pikemminkin voisi ajatella sen ennustavan
ruotsalaisuuden vallan sortumista, jos se nyt mitään ennustaa.
-- Sitä se minustakin, jos mamma nyt tahtoo antaa tuollaiselle
tapaukselle merkityksen.
Herra oli Pyydysmäeltä kotoisin oleva entinen kauppias Jaakkola. Hänen
ensimmäinen vaimonsa oli kuollut. Tämä ennustava rouva oli hänen toinen
vaimonsa. Nyt harjoitti pariskunta pientä lihakauppaa Helsingin torilla
ja tuli tyydyttävästi toimeen.
-- On sillä tuollaisella merkitystä, väitti rouva kiihkeästi. --
Minä vain pahoin pelkään, että se koskee suomalaisiinkin eikä vain
ruotsalaisiin.
-- Muijalla on hieman taipumusta puolustaa ruotsalaisia.
-- No minä tahdon seisoa oikeuden puolella! huudahti rouva. -- Mitä
se sellainen on, että aina heitä panetellaan. Ne ovat meidänkin
lihapöydässä aivan yhtä hyviä ostajia kuin ikänä suomalaiset.
-- Lihakaupassa saattavat olla, myönsi Pyydysmäki, -- mutta ne sortavat
suomalaisia ja menettelevät ryssää kohtaan tyhmässä ylpeydessään niin
röyhkeästi, että ryssä kiihtyy ja vihastuu nielemään meidät kaikki.
Rouvan lihakas leukarivi, jonka kolmas kerros pullistui vahvasti esiin,
kun sen omistaja kiihtyneessä mielentilassa painoi sitä rintaansa
vasten, esiintyi nyt koko komeudessaan. Mutta tällä kertaa rouva tuskin
ajatteli lihavuutensa pukevaa puolta. Hänen luontainen taisteluhalunsa
oli kiihtymässä, eikä hän saattanut havaita olevan mitään erityistä
vaikenemisen syytä. Itsehän hän oli perustanut lihakauppansa ja
ottanut tämän miehekseen siihen, pikemmin vain apurin virkaan. Eikä
rouva koskaan aikonutkaan salata sitä käsitystään, että mies oli hänen
apunsa, ajurinsa ja näin juhlapäivinä kynkkämiehensä. Kaikki, mikä
koski kauppaa ja yleisiä asioita, siinä oli mies vain juttutoveri.
-- Niin, mutta kaupassapa ihmisten luonne tulee ilmi, selitti rouva
kovalla äänellä, niin että ympärillä kulkevat kiinnittivät siihen jo
huomiota. -- Erittäin torikaupassa. Minä näen läpi jokaisen ostajan.
-- Epäilemättä!
Pyydysmäki naurahti sellaisen pienen kiekauksen, jonka Jaakkola tunsi
hyvin vanhoilta ajoilta ja jonka kotikylässä tiedettiin merkitsevän
syvintä ivaa. Mutta helsinkiläinen torikauppiatar ei siitä tietänyt
mitään. Hän jatkoi vain:
-- Ja moni ruotsalainen rouva on siivompi ostaja kuin moni suomalainen,
joka ei olekaan paljon mitään muuta.
Pyydysmäen äänessä oli sama leikkisän ivallinen sävy, kun hän vastasi
kysyen:
-- Rouva taitaa puhua myöskin ruotsia?
-- Tottahan nyt toki. Mitäs siitä tulisi Helsingin torilla jos ei
osaisi. Kaikki paremmat ostajat puhuvat ruotsia.
-- Me suomalaiset olemme virastoissa yhtä avuttomia ja yhtä vaivaloisia
vastuksia kun torillakin.
-- Minä en ole virastoissa paljoa ollut, nauroi rouva. -- Mutta kun
menen, niin minä puhun aina ruotsia. Ja kaikki käy niin sievästi. Minä
en ymmärrä ollenkaan, miksi siitä niin paljon riidellään. Puhuttakoon
ruotsia tahi suomea, sama minusta. Ja jos ei joku osaa ruotsia, pankoon
asialleen sellaisen joka osaa. Sillähän siitä pääsee.
He sekaantuivat nyt suurempaan ryhmään, ja keskustelu häiriytyi.
Pyydysmäen kasvoilla liikkui vielä äskeisen keskustelun aiheuttama
ivallinen väri. Rouvan kasvoilla oli tuima taistelunsävy. Saattoi
helposti havaita, että sieltä yritti yhtämittaa rynnätä esiin parvi
taistelunhaluisia ajatuksia ja sanoja, mutta voimakas ähkiminen
ehkäisi niiden pääsyä ilmoille. Jaakkola oli juuri sytyttänyt uuden
pyhäsikarin, talutti rouvaa nuhteettomasti, hoiteli samalla kädellä
keppiä ja sikaria, availlen uneksivia silmiään ja ilmaisten siten
olevansa valveilla. Huolimatta hänen käsikynkässään kulkevasta
elämänmyrskystä näytti mies voivan niin täydellisesti sulkeutua sen
vaikutuksilta, että hänen olentonsa jokaisessa asenteessa sekä kasvojen
ilmeissä sikarin savujen kera löyhähteli täydellisesti nauttiva
olemassaolon riemu.
Siinähän olikin Alppila. Ylioppilaat lauloivat jo hotellin
parvekkeella. Kaikki istumapaikat oli jo ehditty varata. Kaltevilla
mäkitöyryillä istui ja liikuskeli kuhisten ihmisiä. Tarjoilijat
kantoivat simaa ja kahvia erikoisen kiireisesti. Toisia tarvitsevia
tungeskeli ravintolan tarjoiluhuoneissa, ovissa ja portaissa,
kaikkialla pyytäen simaa ja tippaleipiä. Laulu kajahteli raikkaassa
aamuilmassa. Lukuisissa pöydissä pysähtyi rupatus, ja huomio kiintyi
lauluun.
"Kaikukohon laulu maamme
niinkuin ukko jyrisee!"
Joukkojen katseet eri ryhmissä alkavat saada sisältöä. Kädet ja
vartalot liikahtelevat. Vapun suomalainen sielu alkaa lämmitä.
Kaksipäinen kotka hämärtyy tajunnan takamaille, mutta sen läheisyyden
tuntee. Se lähentelee joskus sisäiseen näköpiiriin, jolloin suomalaisen
joukkosielun tunnepohjista nousee usko ja uhma. Naisen usko ja miehen
uhma. Siitä kantautuu taistelunhalu. Joukkotunne alkaa hahmoittua ja
hengitellä, siitä alkaa kutoutua kansallistunnon aavistus...
"Laulusta me voiman saamme
laulu syömmet aukaisee!"
-- -- -- -- -- -- -- -- --
Laulu päättyy. Kämmenet läiskähtelevät poikkeuksellisen voimakkaasti.
Siinä on uhmaa ja sytyttävää herätettä. Jossain liehahtaa sinivalkea
vaate. Joukko sydämiä hulmahtaa sen mukana. Alppilassa liikkuu jotain,
mitä ei näy.
Suomi on heräämässä.
Pyydysmäki ja Jaakkolan pariskunta ovat löytäneet istuinpaikan
muutamalta kiveltä lähellä porttia, pihapiirin ulkopuolelta. Siinä he
ovat jo kauan tarinoineet, juoneet simaa ja tarkastelleet kuhisevaa
vappu-iloa.
Arvokkaammat alkavat jo lähteä pois ja ajurit valmistautuvat
vastaanottamaan odotettaviaan.
Siinäpä tulevat tuomari Lauri Kivekäs ja rouva Ida Aalberg. Rouva jo
istuu ajurinrattaille, ja Kivekäs on juuri tekemäisillään samoin, kun
huomaa aivan lähellä Pyydysmäen. Tämä on juuri silmin seurannutkin
heitä. Kivekäs tervehtii ja viittaa kädellään luokseen. Pyydysmäki
pujottautuu ahtaalle sulloutuneitten ryhmien läpi. Juuri hänen
saapuessaan asettuu Kivekäs rattaille ja ojentaa sieltä kätensä. Rouva
tekee samoin. Pyydysmäen sisällä välähtää hänen koskiessaan Kivekkään
käteen: taas tuo alentuva ylhäisyys! Mutta samassapa joutuu käsi rouvan
käteen, ja katse sattuu silmään. Taistelunhalu laskee aivan kuin sähkön
vaikutuksesta, jokin sisällinen tyydytyksen riemu tulvahtaa mieleen, ja
Ida Aalberg sanoo:
-- Valtiopäivämies Pyydysmäki ei olekaan uudistanut käyntiään.
-- Ei ole tullut.
-- Valtiopäivätöitä niin paljon?
-- Noo, niiltäkin aina, mutta en ole tahtonut oikein herrasväkeä
vaivata.
-- Ei, ei sillä tavalla! Rouva nostaa kättään torjuen. -- Meillä on
aina aikaa, kun on kysymys Pohjanmaan miehestä.
-- Kuulkaa, sanoi nyt väliin Kivekäs. -- Minä haluaisin puhua kanssanne
eräästä asiasta, joka tulee pian esille säädyissä. Voisitteko käydä
luonani tällä viikolla jonain iltapäivänä?
-- Kyllä.
-- Esimerkiksi -- hän kääntyi rouvansa puoleen kysyvänä -- sopisiko
meille ylihuomenna päivällisaika?
-- Hyvin!
-- Siis sopiiko valtiopäivämies Pyydysmäelle?
-- Kyllä.
-- Syömme sitten yhdessä, jos valtiopäivämies Pyydysmäelle sopii, sanoi
rouva.
-- Kiitos. -- Pyydysmäki kohotti hattuaan. Rouva nyökkäsi
tutunomaisesti.
Hyvästeltiin. Ajuri sai ajaa.
Pyydysmäki palasi seuransa luo. Sisällä taisteli taasen tuo ainainen
ristiriita. Kivekäs oli kyllä ystävällinen, mutta hänen käytöksessään
oli Pyydysmäen mielestä samalla jotain hallitsevaa ja alentuvaa. Hänen
oma, hallitsemaan tottunut luonteensa ei helposti istunut tarjottuun
käskyläisen tuoliin. Missä asiassa Kivekäs aikoi häneen vaikuttaa, se
kysymys askarrutti kiihkeästi hänen mäeltään. Mutta rouvan vilpitön,
välitön kohtelu, jossa ei huomannut mitään syrjätarkoituksia, sulatti
ja sovitti siihen määrin, että Pyydysmäki saapuessaan seurueensa luokse
oli jo päässyt entiseen hilpeyteensä ja tarjoutui noutamaan lisää simaa.