II.

Ostettuaan aikoinaan Penttilän herastuomarin talon joutui Erkki

Pyydysmäki tuon vanhan ja kokeneen, aikaansa nähden valistuneen ukon

kanssa yhä läheisempään vuorovaikutukseen.

Niinä aikoina kohdisti Erkki koko harvinaisen miehisen tarmonsa

taloudelliseen toimintaan. Saatuaan taloutensa vakavalle pohjalle

alkoi hän kiinnittää huomionsa kunnallisiin, jopa sanomalehtien

lukijana valtiollisiinkin ja valistuksellisiin asioihin. Kun Penttilän

herastuomari vanhuuttaan erosi kihlakunnan lautakunnasta, asetettiin

Erkki tilalle. Näin tuli hän eri teitä vedetyksi julkiseen elämään.

Juuri näihin aikoihin sattui kansallisen heräämyksen aaltoliike

kulkemaan yli paikkakunnan, ja Erkki Pyydysmäki joutui sen

vaikutuspiiriin. Vääryys, jota ruotsalaisuuden ylivalta Suomen

virastoissa ja kouluissa merkitsi, oli vaurastuvan talonpojan silmissä

niin räikeä, että hän niihin aikoihin olisi tuntenut olevansa valmis

mihin tahansa kukistaakseen sen. Asia kävi siitä yhä pahemmaksi,

että mitä enemmän asiaan syventyi, sitä räikeämmältä vääryys näytti.

Talonpojan voimilla ja keinoilla ei kuitenkaan voinut tehdä mitään.

Näitä asioita miettiessä palautui hänen mieleensä usein sama tunnelma

kuin aikaisemmin ajatellessa Pyydysmäen raiskattujen ja laiminlyötyjen

maiden viljelyskuntoon saattamista. Silloinkin tuli joka käänteessä

tietämättömyyden voima vastukseksi. Se oli nyt kokemuksen ja työn

raskaassa koulussa voitettu. Maat kasvoivat. Mutta nähdessään tämän

ruotsalaisuuden vallan ja suomalaisen kansan oman kykenemättömyyden

auttaa itseään talonpoikainen mies voimattomuudentunnossaan

katkeroitui. Oma tieto ei riittänyt mihinkään, ja pojista sai

kauan odottaa taistelumiehiä, jos niitä koulutiellekin pani. Erkki

Pyydysmäen ainoa koulumestari oli ollut herastuomari. Keskusteluissa

oli selvitelty ajan valtiollisia ja valistuskysymyksiä. Oli hankittu

myöskin joku määrä näitä asioita valaisevia kirjoja.

Niin sai mies oppineeksi kansallistajunnan aakkoset. Selvimpänä kohosi

hänen tajunnastaan jonkinlainen kirkastettu talonpoikais-ihanne

suomalaisen kansallisuuden varsinaisena edustajana. Virkamiehet ja

kauppiaat olivat jo jotenkin sekaantuneita, niissä oli tottumustensa,

käytöksensä, elämänkäsityksensä ja mielitekojensa puolesta jo

ruotsalaista herrasvaikutusta. Työväki oli suomalaista. Suurin osa

torppareita ja mökkiläisiä elikin niin lähellä tilallista talonpoikaa,

ettei siinä ollut välillä mitään selvää rajaa. Erkki vihasi

säätyraja-aitoja. Kansalliseltakin kannalta katsoen ne piti hävittää.

Nykyään oli Pyydysmäki raitis, oli ollut jo monta vuotta. Mutta

aikaisemmin, kun hänkin vielä otti naukun pitäjän miesten seurassa,

saattoi se vaikuttaa sen, että hänen sisällinen talonpoikaisylpeytensä

pääsi purkautumaan. Sellaisissa tapauksissa voi hän kyllä sanoa pitäjän

nimismiehelle, joka oli jotain vanhaa aatelisperua ja ylenmäärin

sukuylpeä:

-- Kaikki talonpojat ovat aatelismiehiä niin kuin sinäkin!

Silloin nimismies loukkaantui ja alkoi tuhista. Hän saattoi vetäytyä

jonnekin syrjään valittamaan vähemmän äksylle ryyppytoverille lautamies

Pyydysmäen hävytöntä talonpoikaisylpeyttä. Pyydysmäki vuorostaan nauroi

kohtausta jollekin toiselle kiihtynein mielin kertoen:

-- Niillä tuollaisilla pikkuherroilla on niin naurettavan väärä käsitys

nykyaikaisesta maailmanjärjestyksestä ja suomalaisen talonpojan

arvosta. Niille täytyy sanoa hieman loukkaavasti ennen kuin ne

huomaavat. Pitää loukata niin kuin hekin loukkaavat.

Siten hänestä tuli ympäristönsä johtaja, mistä syystä hänet laitettiin

valtiopäivillekin.

* * * * *

Vain vanhimman pojistaan, tämän Iiskan, oli hän toimittanut

koulutielle. Hänestä piti tulla puhtaasti suomalainen virkamies.

Poika oli aikaisimmasta nuoruudestaan saakka tottunut nöyryyteen isää

kohtaan. Äidin ja pojan välillä tämä suhde muodostuikin aivan itsestään

luonnolliseksi. Sillä äiti oli niitä ihmisiä, jotka vielä senkin

jälkeen, kun jo ovat lakanneet rintamaidollaan elättämästä poikia,

säilyttävät valtansa lapsiin siinä määrin, että villimmätkin pojat

aivan kuin luonnon pakosta noudattavat heidän tahtoaan. Isä oli ollut

ankarampi ja vaativampi, varsinkin ensimmäisten lasten kasvattajana;

myöhemmin oli hän huomattavasti hellittänyt ohjaksia. Tässä Iiskassa

oli sikeytynyt isän tahtoa vastustava halu siitä huolimatta, että

sitä ei juuri milloinkaan, varsinkaan lapsena, saanut näyttää. Tämä

taipumus oli elänyt salassa sitä elinvoimaisempana, imien uhmaa juuri

salaisuudestaan. Suhde ei ollut oikeastaan vihamielinen, usein se

voi olla varsin avomielinenkin. Se oli pikemmin vierastava, hiukan

eristävä, hieman eri suuntiin vetävä.

Ensimmäinen Iiskaa koskeva syvempi erimielisyys vanhempain välillä

sattui silloin, kun oli ratkaistava minkä uran hän yliopistoon

tultuaan valitsisi. Isä olisi halunnut pojasta mieluummin lakimiestä

saadakseen antaa isänmaalle yhden puhtaasti suomalaisen virkamiehen.

Mutta äiti ajoi pappisuran asiaa. Äidille tulivat avuksi pojan

luonteenominaisuudet. Nehän vetivät jonkun verran runolliseen

haaveiluun muistuttaen samalla papillisista taipumuksista. Äidin tahto

voitti.

Pojalla itsellään ei siihen aikaan ollut aavistustakaan mistään

"urasta". Lyseon penkkejä hieroessaan oli hän ajatellut vain

kaikkea muuta, eläen päivän kerrallaan, ilman mitään tulevaisuuden

suunnitelmia. Kun niitä myöhemmin ilmestyi näköpiiriin, ajatteli hän

vain ylioppilaselämää ja sen iloja. Mitä sitten seuraisi, sen saisi

vastaisuus ratkaista. Hän valitsi vastustelematta pappisuran.

Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki kuului valtiollisilta mielipiteiltään

ehdottomasti vanhoihin. Suometar oli 15 vuotta ollut hänen raamattunsa

ja Penttilän herastuomari hänen profeettansa. Yhdessä asiassa Penttilän

vaikutus kuitenkin jäi heikoksi: Erkki Pyydysmäessä ilmeni aina

hienoinen vastenmielisyys pappeja kohtaan. Hän kyllä kävi kirkossa ja

täytti kaikki vaatimukset, mutta ei päässyt luonnostaan mihinkään.

Papeista puhuttaessa hän usein laski huumorinsa valloilleen ja näki

mielellään naurajat puolellaan. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle,

että pojasta tulee jumalankieltäjä tahi vaikkapa vapaakirkollinen tai

jotain muuta sellaista sekavaa, joka poikkeaa säännöllisestä, hyvästä

arvokkuudesta, olisi hän hyvin luultavasti nostanut myrskyn.

Kun nuori ylioppilas nyt oli viime syksystä saakka ollut Helsingissä,

oli kotoisten suunnitelmien taivaalle alkanut kuitenkin nousta

hieman pilviä. Iiska oli ruvennut tuntemaan omituista henkistä vetoa

nuoriin. Tämä oli saanut alkunsa aivan pienestä ja vaatimattomasta

kosketuksesta: hän oli kirjoittanut muutamia novellikokeita

ja tarjonnut ne nuorten lehdissä julaistaviksi. Ne olivat

herättäneet hieman toiveitakin ja saattaneet tekijän muutamien

kirjailijanuorukaisten tuttavuuteen. Niissä piireissä eivät kirkolliset

ja papilliset harrastukset olleet siihen aikaan aivan korkeassa

kurssissa. Seuraus oli, että Iiska Pyydysmäelläkin oli jo ollut hetkiä,

jolloin hänen oli vaikea tunnustautua teologiksi. Ennen ei hän ollut

huomannut siinä mitään vaikeutta. Päinvastoin oli, varsinkin syksyllä,

mieluistakin ilmaista tällä tavoin, että on niin vakava ja määrätty

elämänsuunnitelma.

Nyt oli tämä kirjallinen harrastelu käynyt uhkaavaksi. Ensin se

tuntui viihtyvän aika hyvin yksissä teologisten opintojen kera.

Mutta sitten rupesi sydän pitämään novellisepän puolta ja hieman

vieromaan kuivakiskoisia kirkkoisiä. Olihan niilläkin tosin määrätyt

luonteenominaisuutensa, joihin kirjallisen teologin nuori mieli saattoi

kiintyä. Edustihan heidänkin ajattelunsa erikoistapauksissa runoutta,

jossa etsijä löysi monta mielenkiintoista vivahdusta. Mutta kun näitä

havaintoja joutui arvioimaan totuutena, jonka perustukselle oli

laskettava se julistus, minkä levittäminen oli tuleva elämäntehtäväksi,

pyrki toisinaan nousemaan hiki.

Tällöin henkisesti heräilevä ylioppilas asetteli mielellään rinnakkain

runouden ja kirkkoisät. Mieleen nousi vertaileva, ajan ilmassa liikkuva

rinnastus: tässä kukoistava, elinvoimaa uhkuva verevä nuori tyttönen,

joka hymyilee joka asenteessa, tuossa vanha kuihtunut luostarisetä,

jonka silmäniskun ainoana ymmärrettävänä vivahduksena oli elämänviha.

Tässä tilassa täytyi nuoren miehen kevättalvella usein tunnustaa

itselleen, että hän oli vahvasti rakastunut novelliin ja kyllästynyt

kirkkoisiin.

Niin alkoi ajatus askaroida runouden lumoavissa maailmoissa.

Teologisten opintokirjojen rinnalle hänen pöydälleen ilmestyivät

kaunokirjalliset ja estetiikkaa käsittelevät teokset. Kirkkoisät

saivat oppia odottamaan. Nuori ylioppilas tutki maailmaa ja runoutta.

Joskus kyllä vilahti mielessä kysymys, eikö koko papin urasta

olisi luovuttava. Ratkaisulla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Nuori

maalaisylioppilas nautti elämän uusista vaikutelmista ja harrasteli

esteettisten ja kirjallisten mielikuvien keväisessä hurma-aallokossa.

Hetken ylioppilastuttavuudet ja kirjalliset suhteet olivat sellaisinaan

elämän tarkoituksena ja kunnianhimon päämääränä.

Tästä henkisen aherruksen ja keväisen luomisriemun keitaasta alkoi

Iiskan sielussa pian nostaa päätään uudistaja. Se oli ennestään

tuntematon ilmestys tämän maalais-ylioppilaan mielessä. Taiteellinen ja

kirjallinen riemu ei enää silloin ollut pilvetön. Yhteiskunta ei enää

pysynytkään vain romaanin ja teatterin kirjallistaiteellisia tehtäviä

varten muovailuissa puitteissaan, vaan se ryntäsi tosi elämään, itse

katsomoon. Siiloin näki läheltä. Paljastui yllättäviä, rikollisia,

rumia, särkyneitä puolia. Siinä kirkui rinnan hirveä köyhyys,

hätä ja tuska ylellisen rikkauden ja nautinnon ilojen kera. Siinä

kilpailivat valhe ja totuus, petos ja rehellisyys, itsekkyys ja suurin

uhrautuvaisuus.

Nuori ylioppilas sai ensi herätyksensä elämänkauneuden lumoista. Se

aalto kantoi hänelle runollisen ajatuksen ja kynän käteen. Samalla

tiellä kohtasi vihdoin myöskin todellisen elämän. Yhteiskunta,

jonka nimeä hän ennen tuskin oli kuullut -- ainakaan ei hän ollut

siihen huomiota kiinnittänyt, -- tuli vastaan arkipukimissa. Siellä,

arkielämässä, oli kamalan ummehtunutta, ristiriitaista, vanhoillista.

Ihmiset näyttivät puolisokeilta, eikä toisten itsekkyydellä, enempää

kuin toisten kärsimyksellä, ollut mitään rajoja.

Iiska ei enää voinut nauttia siitä mitä omisti, ei edes siitä

millaiseksi oman elämänsä ajatteli. Suuria palkkoja, kauppavoittoja,

etuoikeuksia -- kaikkia sellaisia tuntui tukevan aina jonkinlainen

rikos, siveetön etuileminen.

Sellaiseksi rupesi elämä hahmoittumaan. Hänen kävellessään Helsingin

katuja tahi pääsiäisen seudussa kotikylän kujia koskettivat vaikutukset

kuin näytelmä teatterissa. Mikään maailmanparantaja ei hänen sielussaan

voimia kokoillut eikä toimeensa valmistunut. Siellä heräili vain

herkkävaistoinen, tunteva nuori mies, joka näissä kokemuksissa tunsi

osaaottavan ihmisen sääliä tai taiteilijanäkemyksen riemua, joskus

yhteiskunnallisen syntisyyden kirpeätä tuskaa.

Kaunokirjallinen tuotanto oli siihen aikaan nousukurssissa. Se oli

monen mielestä ihaninta elämän työtä. Mutta siihen ei varmaankaan voisi

antautua pappi, varsinkaan nuori, joka apulaisena joutuu esimiestensä

johtavan käskyvallan alle. Kunhan ei olisi papillista esivaltaa. Kunpa

voisi ja saisi saarnata niinkuin itse totuuden käsittää. Hän, Iiska

Pyydysmäki, varmasti julistaisi saarnoillaan taistelua sanankuulijain

ennakkoluuloja, vanhoillisuutta, taloudellista vääryyttä ja elämän

rumuutta vastaan.

Nekös vuorostaan hyökkäisivät kimppuun! Eiväthän sanankuulijat, enempää

kuin tuomiokapitulitkaan, salli puhuttavan muusta kuin anteeksi

annetuista synneistä ja armosta, ihmisten omasta kelvottomuudesta ja

avuttomuudesta. Silloin ei heille mikään vääryys ole kadotukseen vievä

synti, vaan jokaiselle kristitylle Kristuksen kuolemassa varattu vapaus.

Miten uskaltaisi äidille ilmaista aikeen luopua teologiselta uralta?

Se olisi hänelle uskonnolliseen vakaumukseen kohdistuva katkera

pettymys. Isälle olisi se vain pelkkä kunniakysymys, hänen mielestään

se osoittaisi vain huikentelevaisuutta. Sen lisäksi oli isä kevättalven

kuluessa kiintynyt yhä lujemmin "vanhoihin". Vastenmielisyys "nuoriin"

oli samassa suhteessa kasvanut. Hän ottaisi tämän asian varmasti

politiikan kannalta. Hän oli talven kuluessa käynyt pari kertaa itse

Yrjö-Koskisen ja jonkun kerran Meurmanin luona. Ja poika ei saattanut

hymyttä karkoittaa mielestään sitä mielikuvaa, että isä oli näiltä

käynneiltä palatessaan näyttänyt sellaiselle kuin olisi hän palannut

jumalanpalveluksesta.

Uhma pyrki kuitenkin nousemaan. Eihän tässä ole valittavana elämänura

isälle enempää kuin äidillekään, vaan hänelle, nuorelle ylioppilaalle,

joka ei aio ruveta leipäpapiksi eikä kenenkään käskyläiseksi, vaan

katkoa kahleet, joilla elämä yrittää vyötellä. Hän on valmis vanhempien

hyväksi uhraamaan rakkauden, mutta ei luovuttamaan elämäänsä vanhempien

ahtaille mielihaluille. Se olisi liian vähäpätöinen tarkoitus. Renki,

joka henkisesti nukkuu kapalosta hautaan, tahi talonpoika, jolle akka

ja talo ja pikku rikastuminen on elämän tärkein sisältö, ne sen voivat

tehdä. Entäs isä? Eikö hänelle ollut suomalainen kansallisuus ja sen

nostattaminen pyhä asia? Eikö isän talonpoikaisylpeys ollut saanut

sisältöään tästä pyhästä asiasta? Mitähän näistä olisi Pyydysmäen

vaarivainaja, isän isä sanonut! Isän Yrjö-Koskis- ja Meurman-palvontaa

olisi se äijä varmaan pitänyt herrain häntyröimisenä, hullutuksena ja

kuolemansyntinä. Mutta jos äijä nyt eläisi, siitäkö isä välittäisi

mitä hän sanoisi! Varmaan hän nauraisi vasten naamaa ja sanoisi: näitä

asioita ette te, isä kulta, ymmärrä.

Elämä on niin suuri ja laajenee yhä. Siinä paljastuu suunnattomat

määrät laiminlyötyjä tehtäviä ja uusia tehtäviä, joiden tarvetta ei

ole ikänä ennen tunnettu. Kuten esimerkiksi ajatuksenvapaus. Ihmiset

ovat tässä maassa nukkuneet kauan. Suomalainen ajatus on uinunut

kapalossaan. Ei se ole mitään vapautta tarvinnut, ainoastaan kääreitä,

tuutijoita ja hoitelijoita. Mutta nyt se potkii kapalossaan. Se huutaa

ja vaatii vapauttaan! Ja sitten yhteiskunnan köyhien asia. Köyhyyttä

on pidetty Jumalan rangaistuksena ja rikkautta siunauksena. Mutta nyt

sanoo eräs suutari, että köyhyys on rikos. Vanhat eivät sitä usko. Isä

sanoo suutaria nihilistiksi -- mutta poika luulee, että suutari on

oikeassa.

Isä ja äiti eivät näistä asioista ajattele niinkuin hän, poika. Jos

äiti ymmärtäisi, ettei Jumala mitenkään voi tahtoa sitä, että poika

periä hänen uskonnollisen ajatuskuvansa, ja jos isä käsittäisi,

että kansallisuusasiassa on hetken tärkein tehtävä nostaa köyhät

puutteestaan ja julistaa ajatuksen vapautta ja ajattelemisen

välttämättömyyttä, he varmasti käskisivät pojan jättää papin uran, jos

hänen elämäntehtävänsä sitä vaatii.

Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä ei hän tietänyt. Ainakin hän

kirjoittaisi ja puhuisi näistä uusista ajatuksistaan. Niissä muutamissa

novelleissaan ja runokokeissaan, jotka hän oli kirjoittanut, oli hän

tuntenut syvää luomisen riemua. Se kohosi huippukohtaansa silloin, kun

sai lukea kirjoitelmansa lehdissä. Silloin tunsi suuren, arvokkaan

elämän esimakua. Tunsi tekevänsä jotain, olevansa jotain.

Iiska Pyydysmäki oli jonkin verran tuttu Juhani Ahon, Kasimir Leinon ja

Pekka Päivärinnan kanssa. Nuo nuoremmat olivat leppoisia, hyväntuulisia

poikia, varsinkin ensinmainittu. Juhani Ahon nimi olikin jo noussut

nuorten taistelutunnukseksi. Kumpaisellekin oli elämä tuulettamista,

ikkunain aukomista, ainaista sotaa ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja

vastaan. Iiska oli saattanut olla mukana vain syrjäisenä, aluksi aivan

huomaamattomana nuorena kuulijana, sitten oppilaana. Pari kertaa

oli ujoa nuorukaista seuroissa mainittu teologina äänensävyllä,

joka kutsui kunniasta aran nuoren veren poskille. Silloin hänessä

heräsi pelko, että teologin nimi sulkee häneltä piankin kirjalliset

piirit. Päivärinnan tuttavuus oli syntynyt isän välityksellä. Mutta

yhteisymmärrystä ei syntynyt. Ikäero oli liian suuri ja harrastukset

erilaiset.

Kysymystä uran valinnassa helpotti jossain määrin se yleinen mielipide,

että nuoren ylioppilaan pitää ensimmäisenä ylioppilasvuotena,

lukujen hätyyttämättä, saada katsoa ympärilleen ja tutustua elämään

semmoisenaan. Isä kyllä oli aluksi vaatinut heti käymään pontevasti

lukuihin käsiksi. Mutta tultuaan itse talvella valtiopäiville osoitti

hän aika pitkälle menevää mukautuvaisuutta. Oliko hän siihen saanut

vaikutteita ulkoapäin, on tietymätöntä. Mutta terävällä huomiokyvyllään

oli hän jo havainnut joukon omia puutteitaan. Hän oli tarkka

seuraelämän mies. Ero herran ja talonpojan välillä kiusasi häntä

entistä enemmän. Hän ei sietänyt loukkaantumatta sitä alentumisen

vivahdusta, jolla eräät herrasmiehet kohtelivat niin häntä kuin

muitakin talonpoikaisia edusmiehiä. Se kiihoitti häntä itsepintaisesti

pukeutumaan haarniskaan talonpoikaisten tapojen ja tottumusten

puolesta. Mehän olemme talonpoikia, talonpoikain säätyedustajia! Tulee

olla ja pysyä talonpoikana puvultaan ja tavoiltaan. Hän teki niin

ja huomasi aivan pian sen vaikuttavan suuriinkiin kuuluisuuksiin.

Alentuvaisuuden nöyryyttävä vivahdus heikontui. Mutta voitto vei hänet

siihen, että joutui seuraamaan toisten säätyveljien esiintymistä

tarkan huomaavaisesti. Ivailuun taipuva luonne löysi sopivaa maaperää

vaistoilleen. Erkki Pyydysmäki oli aina vihannut kiiltokaulusta,

kun näki sen talonpojan kaulassa. Itse kääri hän kaulaansa mustan

silkkihuivin ja luulotteli sen olevan parhaiten talonpojan

säädynmukaisen. Villahuivi edusti arkimaisuutta, kiiltokaulus

narrimaisuutta. Miksi? kysyi Iiska. No siksi, sanoi isä, mutta ei

osannut selittää. Se oli vain hänen mielipiteensä ja sillä hyvä.

Vaikka valtiopäivämies usein näki ylioppilaspoikansa käsissä kirjoja,

joitten ei mitenkään saattanut katsoa kuuluvan teologiseen kurssiin,

sorvaili hän niitä koskevat kysymykset kuitenkin tavallisesti leikin

muotoon: pitääkö papin tietää tuollaista? Tahi: se akkain sielu on niin

yksinkertainen laitos, ettei sen hoitoon tarvita mitään filosofiaa eikä

estetiikkaa...