I.

Helsinki alkoi herätä iloiseen vappuyllätykseen.

Koko huhtikuu oli ollut kolea, mutta viimeisenä päivänä ennen vappua

purkautui rankka vesisade. Nuoriso olisi kuitenkin mieluummin tyytynyt

kirkkaaseen ja koleatuuliseen kuin sateiseen vappuun. Iltasella

tähyiltiinkin nurjin silmäyksin taivaalle, sillä monelle Helsingin

nuorista merkitsi vappu vuosikauden ihanimpia elämyksiä -- ainakin

sellaisten odotusta.

Kun aurinko nyt vappuaamuna nousi, tapasi se jo aikaisin uteliaita

nuoria kasvoja, jotka unenpöpperössä ilmestyivät ikkunoihin

tarkkailemaan taivaan lakea.

Ja kas! Pilvet, jotka vielä iltayöstä olivat peittäneet taivaan

raskaina ja pahantuulisina, olivatkin alkaneet hajota. Aurinko nousi

kuin ainakin tietoisena siitä, että sitä odotti moni nuori sydän.

Rullakaihtimet ikkunoissa nousivat hurahtaen. Iloisen yllätyksen

valtaamina juoksivat aamuvirkut takaisin vuoteilleen. Elämä kaduilla

nukkui vielä. Ainoastaan muutamia työn raskaan raatajia liikkui jo

matkalla työmailleen, ja myöhästyneet elostelijat, mitkä ajureilla,

mitkä jalkaisin, pää olkapäiden suojassa ja päällystakin kaulus

korvilla, pyrkivät häpeänsä hätyyttäminä piiloutumaan.

Tämä oli vappuaamu 1891.

Erään yksikerroksisen puurakennuksen ikkunassa Kruununhaassa seisoi

kuitenkin jo kello 6:n ajoissa puoliksi pukeutunut mies. Hän oli

suunnilleen viidenkymmenen ikäinen, suoravartinen, jäntevä, leuka

väkevä ja parraton, silmät kylmähköt, harmaat. Mies katseli kauan

kattojen yli kohoavaa aurinkoa, joka voitollisesti taistellen ajoi

pilviä sumuineen taivaslaelta karkuun. Silmässä oli kauas suuntautunut

ikävöivä katse.

Ovi hänen takanaan narahti, ja siitä pistäytyi esiin melkein

samannäköinen nuori pää.

-- Joko isä on noussut?

Mies kääntyi:

-- Nousin. Ei voi maatakaan. Pitäisi olla kotona. Maa alkaa sulaa. Ja

tämä täällä on niin joutavaa.

Varsinkin viimeisissä sanoissa oli kyllästynyt tyytymättömyyden

värähdys. Mies istui ja aikoi vetää saappaita jalkaansa.

Ovi oli jäänyt hieman raolleen. Nuorukainen siellä kuului myös

pukeutuvan.

-- Teillä oli säädyssä eilen ne kirjailijapalkinnot? kuului nuorukaisen

puolelta.

-- Olihan ne... joutavat.

Miehen hartiat väännähtelivät hieman hermostuneesti.

-- Joutavat? kuului toisesta huoneesta. Äänenpaino ilmaisi epäilyä.

-- Joutavat!

Korostus osoitti varmaa mielipidettä.

Seurasi lyhyt hiljaisuus.

Mutta vanhemman miehen väittelynhalu oli herännyt. Nuorukaisen

kyselyssä ilmenevä toisin ajattelemisen äänensävy loukkasi hänen

vakaumustaan. Hän kysyi:

-- Kenelle sinä mielestäsi niitä jakaisit?

-- Noo, onhan niitä useitakin. Esimerkiksi Juhani Aho ja...

-- Vaai Aho! keskeytti vanhempi mies kiihkeästi, samalla

pilkallisesti hymähtäen. -- Kyllähän niitä rahoja tietysti Pariisissa

tarvittaisiin... lokaviemäreissä!

-- Älkäähän nyt, isä. Loukkaantumisen värähdys kuului jo pojan äänestä.

-- Ettehän te saata nyt katsoa asiaa ihan niiden vanhoillisimpain

pappien näkökannalta?

-- Pha-appien! Kuljenko minä pappien perässä! Koska minä olen ketään

hännystellyt?

Mies suoristi ryhdikkään vartalonsa ja silmäili taistelunhaluisena

ovenaukeamaan, aivan kuin vaatien poikaa tilille alentavista

viittailuistaan. Poika näytti aikovan pitää oman päänsä, mutta alkoi

kuitenkin sovittelevassa mielessä:

-- Sitähän minäkin. Tehän harkitsette kaikki asiat itsenäisestä.

Mies naurahti hieman leppyneenä. Täyttäessään pientä notkovartista

piippuaan hän virkahti:

-- No niin. Minulla on talonpojan kanta.

-- Pitääkö tällaisissakin asioissa talonpojalla olla erikoinen oma

kantansa?

-- Totta kai, poikani! Sanoppa nyt, mitä talonpoika hyötyy sellaisesta

kirjasta?

-- Kunko "Yksin"?

-- Niin, sekin.

Nuorukainen pesee toisessa huoneessa kasvojaan pysyen jonkun aikaa

vaiti. Pyyhkiessään hän vihdoin virkahtaa:

-- Kaunokirjallisuutta tuskin voi olla erikseen eri säätyluokille,

talonpojille ja herroille.

-- Sitä minä nyt en varmaan tiedä, voiko. Mutta minut on tämä talvi

Helsingissä pannut yhä enemmän epäilemään, että koko sivistys menee

hittoa kohti. Ei se sivistä herrojakaan sellainen kirja kuin tämä

"Yksin", tai sellainen kuin "Salakari".

Oltiin lyhyt aika vaiti, kunnes poika jatkoi:

-- Entä jos ei isä pysty oikein arvostelemaan kirjallisuutta?

Miehen otsalle nousi hieman punerrusta. Mutta ilmeisellä ponnistuksella

sai hän paisuvan kuohahduksen asettumaan.

-- Se on hyvinkin mahdollista, se! hän virkahti jo hieman helpottavasti

naurahtaen. -- Mutta kun minun täytyy valtiopäivämiehenä ottaa siinäkin

asiassa oma kanta, niin eiköhän silloin ole viisainta tehdä niin kuin

omalla suomalaisella talonpoikaisjärjellä parhaiten oikeaksi ymmärtää?

Poika ei voinut sanoa mitään sitä vastaan, vaan myönsi:

-- On.

Nyt toi punakka palvelustyttö kahvia.

-- Hyvää huomenta, Saara, tervehti valtiopäivämies ja katseli

huvitetuin ilmein tytön ylenpalttisen tervettä punotusta.

-- Hyvää huomenta, herra valtiopäivämies. -- Täällä on jo kirjekin ja

sanomalehdet.

Valtiopäivämies otti kirjeen tarjottimelta ja silmäili osoitetta.

Kansakoulunoppilaan harjaantumattomalla käsialalla oli siihen

kirjoitettu: Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.

-- Saiko isä kirjeen? kysyi nuorukainen tullen huoneeseen. Hän oli

pitkä ja hoikka, kasvojen muoto isän, mutta silmät ruskeat ja eloisat

eikä leuka yhtä väkevä.

Iloisena sanoi vanhempi Pyydysmäki:

-- Ainahan tämä Saara minua muistaa.

-- Eikö minulle ollut mitään?

-- Tuossa on Päivälehtesi ja Pohjalainen.

Nuorukainen otti kahvinsa sekä lehdet ja meni. Tarjotin kahvikannuineen

jäi pöydälle.

Tyttö oli jo menossa, kun valtiopäivämies kysyi:

-- Pääseekö Saara viettämään vappua?

-- Rouva on luvannut.

-- Onpa rouva tehnyt siinä oikein. Tuleekin kaunis vappu. Ota tästä,

Saara, vähäisen vappurahaa.

Saara sai markan ja niiasi.

-- Kiitos, se on aivan liikaa.

Samassa tuli nuori mies takaisin huoneeseen, otti liivintaskustaan

hänkin markan ja antoi tytölle.

-- Tässä on vähäisen lisää.

-- Hyvänen aika, herra maisteri, minähän saan nyt aivan liikaa,

kiittelee tyttö vilpittömästi.

Kun nuorukainen otti markan liivintaskustaan, välähti Pyydysmäen silmä.

Poika meni liikoihin! Markka kerta kaikkiaan molemmilta yhteensä olisi

riittänyt isän mielestä. Sitä paitsi hän ei koskaan voinut sietää

sellaista, että rahaa säilytettiin liivintaskussa. Varsinkin kun oli

kysymyksessä "koulupoika", jonka rahanlähteet olivat isän taskussa. Se

sellainen rahankäsittely oli rehentelevää. Raha on aina sen arvoista,

että pitää joutaa panna se oikeaan rahataskuun ja tarvittaessa sieltä

myös ottaa.

-- Eikö sinulla ole rahakukkaroa? kysyi isä kiinteänpuoleisella äänellä.

-- On.

-- Se on, kuule Iiska, sillä tavalla, -- minä olen pannut sen merkille,

-- että niillä on aina rahapula, joilla on niin kiire työntää pois

lanttinsa, etteivät ehdi niitä ottaa kukkarosta.

Iiska luki lehteään ja siitä silmiään kääntämättä virkkoi sävyisästi

pyytäen:

-- Älkää nyt viitsikö -- vappuaamuna.

Isä otti ilmeisesti huomioon pojan äänensävyn. Tukahuttaen

pahanmielensä ja kirkastuen vapputunnelmasta sanoi hän helpottavasti

naurahtaen:

-- Taidan kränistä liikoja.

-- Eihän se... mutta tietäähän isä, etten minä yleensä tuhlaa.

Isä oli nyt lukenut kirjeensä ja antoi sen Iiskalle.

-- Siellä alkavat kevättyöt, virkkoi hän kirjettä, antaessaan. --

Täällä on suorastaan vaikea olla, kun kotona kylvetään. Minä olen aina

itse kylvänyt ja valvonut.

-- Eikö äiti sentään voi valvoa.

-- Ei äitikään tiedä kylvöistä, hänellä on omat huolensa. Minun pitäisi

olla siellä itse.

-- Kirjoittakaa nyt sinne. Eikö se Sameli-setä voisi.

-- Mitäs se Sameli!

-- Eipä siellä nyt näy muuten mitään hätää olevan.

-- Ei ainakaan kirjeestä näy.

Pyydysmäki painui silmäilemään päivän Suometarta. Poika luki

Päivälehteään ja virkkoi vähän ajan kuluttua:

-- Tästä päivästä siis alkavat venäläiset postimerkit olla Suomessa

virallisia.

-- Niin, tuossa myöskin siitä kirjoittavat.

-- Tässä myös. Se on suuri, musertava tapaus valtiollisten oikeuksiemme

historiassa.

Valtiopäivämies sytytti uudestaan piippunsa ja sanoi:

-- Niin on. Ruotsalaisia siitäkin saamme kiittää. Eikä niiden hämäys

siihen lopu...

-- Kuinka niin? kysyi poika.

-- Kyllähän sinä sen tiedät. Ne ovat saivartajia pikkuasioissakin ja

suututtavat sillä. Ne tekevät kaikista asioista etuoikeuskysymyksiä,

niin oikeista kuin vääristäkin. Ymmärtäähän sen, että ryssä tuntee

mahtinsa. Se lyö purevaa kärpästä.

-- Niin, mutta pienen kansan täytyy pitää tarkoin kiinni

perustuslaillisista oikeuksistaan, joka ainoasta pilkusta, muutoin ne...

-- Tietysti! Mutta tiedäthän sinä, mistä tämäkin lähti? Keisari

oli huvimatkalla Suomen saaristossa ja lähetti kirjeitä lähimpään

rannikon postikonttoriin varustettuina venäläisillä postimerkeillä.

Siellä selitetään keisarilliselle postinviejälle, etteivät ne kelpaa!

Eikä tämä kuulu olleen edes ainoa kerta, niin että asia oli jo

postiviranomaisille ennestään tunnettu. Eikö nyt olisi saattanut ilman

muuta, pelkästä kohteliaisuudesta, ottaa vastaan kirjeitä ja panna

menemään. Niin minä olisin tehnyt ja maksanut postimerkkivahingon

vaikka omastani, ellei muu olisi auttanut. Sellainen härnää

turhanpäiten.

-- Olivatko ne sitten ruotsalaisia ne postiviranomaiset, kun te

niitä...?

-- Mitä lienevät olleet. Mutta keitä ne muitakaan. Suomalaiset olisivat

sellaisessa tapauksessa tehneet niinkuin minäkin, ja montakohan

suomalaista postivirkailijaa tässä maassa lienee, varsinkin rannikolla.

Ylioppilas nauroi.

-- Isä taitaa ottaa sen laillisuuspuolen liian käytännöllisesti.

Isä jatkoi vakavaan nuottiin:

-- Kenties. Mutta tässä maassa täytyy meidän suomalaisten niin

tehdä, sillä muuten nuo kirotut viikingit härnäävät ryssän meidät

nielaisemaan. Muistathan sinä miten kävi kieliasetuksen? Ruotsalaiset

vaativat, että suomenkielen pääseminen viralliseksi kieleksi olisi

pitänyt laillistuttaa perustuslakisäännökseliä. Mutta sellaista

olisi ollut mahdoton saada aikaan tässä maassa ennen maailman

loppua, sillä kaksi säätyä olisi ollut aina kahta vastaan. Kun se

asia ei luonnollisesti voinut olla mikään perustuslakikysymys, vaan

käytännöllinen toimenpide suomenkielen saattamiseksi vihdoinkin

luonnollisiin oikeuksiinsa, anoivat talonpojat, että se toteutettaisiin

hallitsijan vallalla. Niin tekikin keisari Aleksanteri II. Samalla

määräsi hän virkamiehille 20 vuoden ajan suomenkielen oppimiseen. Mutta

annas olla! Kun kieliasetuksen voimaanastumisen aika tuli, silloin

keksi ruotsalainen prokuraattori, että suomenkieli onkin _vieras kieli_

suruisessa Suomenmaassa! Vanha 1734 vuoden Ruotsin valtakunnan laki

ei muka tiedä mitään _suomenkielestä_. Noo, kun tällaista ruvetaan

saarnaamaan ja opettamaan ryssille, jotka eivät varmaankaan mitään

niin hartaasti odota kuin tilaisuutta saada panna täällä uuden, _nyt

hallitsevan vallan_ kieli viralliseksi entisen hallitsevan vallan

kielen sijaan, niin ei sellaista laintulkintaa voi pitää muuna kuin

tyhmyytenä.

-- Minäkin myönnän sen.

-- Vai suomenkieli olisi vieras kieli Suomenmaassa! Mutta silloin ne

jo saivat väitteillään aikaan sen, että ryssät rupesivat kiinnittämään

huomiotaan oikeuksiimme, ja nyt ne ovat päässeet makuun. Siitä

se alkunsa sai. Se vyöryy nyt kuin lumipallo. Saat nähdä. Kyllä

Yrjö-Koskinen ja Meurman ovat minulle kertoneet.

-- Sen minäkin myönnän, että nämä ruotsalaiset ottavat politiikan aina

enemmän rotu- ja luokkaetujen kuin Suomen valtion yleisetujen kannalta,

mutta...

-- No niin.

-- Mutta 1885:n valtiopäivillä olivat vanhat suomenmieliset liitossa

ruotsalaisten liberaalien kanssa.

-- Olivat kyllä, tunnusti valtiopäivämies. -- Mutta kyllä Meurman on

minulle sen kertonut, miksi silloin yritettiin sitä keinoa suomalaisten

oppikoulujen asiassa. Ukko Meurman oli ollut keisarin kruunajaisissa

Moskovassa ja toi sieltä tiedon, että Venäjältä on nousemassa

myrskypilvi, joka uhkaa Suomen valtiollisia oikeuksia. Hän ja muut

vanhat johtajat olivat sitä mieltä, että kotimaiset riidat oli nyt

saatava lopetetuksi, jotta oltaisiin sitten yksimielisinä voimakkaampia

ryssää vastaan. Siksi sitä kompromissia puuhattiin. Mutta pettivät ne

ruotsalaiset silloinkin. Ansaitun rangaistuksen saivat suomalaiset

luottamuksensa palkinnoksi.

-- Mutta silloin olivat nuoret oikeassa.

-- Noo, joskus sokeakin kana löytää jyvän.

-- Niin, mutta te saatte, isä, nähdä, että vanhat pettyvät uudestaan

nojautuessaan kaikessa luottavasti kenraalikuvernööriin ja

vanhoillisuuteen ja vanhoillisuuden päävarustukseen, tuohon...

-- Sano pois vain: pappissäätyyn! nauroi isä hieman hermostuneesti.

Poika nauroi jo kevyemmin:

-- Pappissäätyyn. Niin, mutta myöskin yleensä ryssän

hyväntahtoisuuteen. Sillä ryssä on ikuinen vihollisemme ja pysyy

ryssänä, vaikka sen voissa paistaisi. Ja papit, ne eivät ole

poliitikkoja.

-- Mutta sinähän meinaat itsekin papiksi?

Iiskan silmä livisti hieman arkana isän katseen ohi. Hän virkahti

vältellen:

-- Niin kai, mutta poliitikoksi en aio. Sitä paitsi ei papin minun

ymmärtääkseni tarvitse välttämättä olla vanhoillinen.

Isä oli odottanut jyrkempää vastausta ja äänsi helpottuneesti myöntäen:

-- Ei tietenkään. Muuten sinä kai tiedät senkin, etten minä ole

käsityksiltäni vanhoillinen.

Iiska katsoi isää silmiin:

-- Miten sen ottaakin.

Isä kivahti:

-- Mutta jos nyt ei hyväksy Juhani Ahon "Yksin"-kirjaa, onko sillä

tuomittu vanhoilliseksi?

-- Se edustaa suuntaa.

-- Mutta... no, jos se siitä raja käy, niin minä jään vanhoillisten

puolelle.

Valtiopäivämies nousi kiivaasti ja täytti piipun.

-- Kyllähän isä kai myöntää, että nuorten ja vanhain kesken on kysymys

muustakin.

-- Tietysti. Kannikasta!

-- Muustakin.

-- Mistäpä juuri muusta?

-- Yhteiskunnallisista uudistuksista, äänioikeudesta,

ajatuksenvapaudesta...

-- Tiedän, tiedän. Ja sinne teidän puolellenne juoksevat kaikki nuoret

tyhjäntoimittajat kuin kisalle tanssihuveihin, tänne meidän puolellemme

kaikki vakavammat ja vanhemmat kuin... miten sen nyt sanoisi?

-- Kinkerille.

-- Olkoon vain! Kinkerillä pitää jotain osata ja näyttää että johonkin

kelpaa.

-- Tansseissa myös pitää osata.

-- Noo polskan, aina sen osaa pelimannin soiton mukaan.

Oli saavutettu tyyni, hilpeä mieliala. Saara kävi kutsumassa

aamiaiselle. Mutta samassa, kun he jo olivat astumassa toiseen

huoneeseen, kuului ovelta arka koputus. Sai tulla sisään.

Sieltä tuli puoliränsistyneissä entisissä herrasmiehen vaatteissa

keski-ikäinen, keskikokoinen mies, jolla oli punertava, aivan

hoitamaton parta. Huomasi heti, että siinä oli ollut miehenvärkki, jota

elämänkoulu oli muokannut, mutta jonka kohtalo sittemmin oli työntänyt

luisumaan kadulle.

Huoneeseen oli jäänyt vain Iiska.

-- Huomenta, tervehti vieras ja tarjosi tutunomaisesti kättä,

jonkinlainen reipas huumori sädehtien silmistä.

-- Ka, Länsipää. Mitäs sinä näin aikaisin?

-- Asiat vaativat. En minä lue enää papiksi niin kuin sinä,

kuuletko. Olen aikonut liikealalle viipymättä. Ajattelen pientä

omaa liikettä. Luulen saavani luottoa. Sen yhteydessä olisi aina

mahdollisuus sivutoimiinkin, sellaisiin, jotka miellyttävät, jottei

tarvitsisi suoraa päätä painua poroporvariksi. Ajattelen sivutoimena

sanomalehtityötä edelleen. Se on minun luonteeni mukaista. Luulen

muuten, että minulle pian tarjotaan paikka Suomettaressa.

Länsipää oli istuutunut käskemättä, Iiskan täytyi tehdä samoin.

-- Sinä menet Alppilaan? kysyi Länsipää.

-- Aion mennä.

-- Minäkin pistäydyn. Eihän minulla erikoista... lakkikin on jo

hävinnyt.

Länsipää naurahti, mutta tuntui kuin naurahduksen takaa olisi

kurkistanut syvä katkeruus.

-- Mitäpä sillä lakilla, virkkoi Iiska. Häntä rupesi samassa vaivaamaan

ajatus, että Länsipää lyöttäytyy hänen seuraansa. Mutta vieras, joka

oli jo ehtinyt perehtyä tämänkaltaisiin tilanteisiin, arvasi Iiskan

ajatukset ja virkahti häijynkurisesti:

-- En minä sinun kanssasi -- taisit jo pelätä?

-- En minä mitään.

-- Meitä on joukko vanhempia civiksiä, jotka... Mutta te "nuoret"

taisitte saada selkäänne kirjailijapalkkio-asiassa talonpoikaissäädyssä.

-- Eihän se ole meille erikoinen selkäsauna. Totta kai "vanhojenkin"

täytyy harrastaa kirjallisuutta.

-- Niin mutta -- ne kirjoittavat "Saarijärvellä ja Viitasaarella",

kesälomalla ja täydellä palkalla! ivaili Länsipää.

-- Nouseehan sielläkin nuoria, jotka tarvitsevat tukea.

-- En tiedä, enkä välitä. Minusta te nuoret panette vain liian paljon

painoa kaunokirjallisuuteen. En minä sen arvoa kiellä, siitähän

se kansalliskirjallisuuden kasvu ja viljelys saa alkunsa. Mutta

yhteiskunta, työväenkysymys, köyhäin asiat, ne kaikki jäävät teiltäkin

sivuun. Katsohan, mikä taistelu Saksassa riehuu sosialistien ja

Bismarckin välillä! Siinä on elämäntuntua.

-- Onhan täälläkin.

-- Onhan täälläkin -- joku suutari! Mutta kun te kerran olette

"nuoria", sinäkin, saisi olla enemmän huutoa ja riitaa. Minä, minä

pysyn "vanhana" kieliasian vuoksi.

Oikaisten vartalonsa suoraksi hän jatkoi:

-- Se riittää minulle elämäntyöksi. Siinä on vielä yhdelle

miehelle, vaikka te "nuoret" luulette, että kieliasia on mennyt ohi

polttopisteensä. On siinä. Minä kirjoitan siitä toistaiseksi vielä

miltei joka päivä. Minä luulen, että lopulta antaudunkin kokonaan

sanomalehtityöhön. Mutta kuulehan, Iiska, vippaa minulle kymppi.

Iiska joutui hieman hämille. Pyyntöä hän oli kyllä arvannut odottaa,

mutta sittenkin se pirskahti esiin vastenmielisesti yllättävänä.

-- Minulla on niin vähän, hän empi.

-- Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan. Sullahan on täällä

isäsi!

-- Isältä ei käy aina.

-- Saat takaisin sitten kun tässä ehdin. Minulla on eräs työ tekeillä,

josta heti saan Suomettaresta. Ne maksavat paremmin kuin Päivälehti,

tiedätkö?

-- Vanha, rikas lehti.

-- Rikas tai köyhä. En tiedä. Tietysti palkkio riippuu kirjoituksen

arvosta. Minulla nyt on oma erikoisalani, tilasto. Tässä maassa ei sitä

moni tutki.

-- Etkö voi tulla toimeen viitosella?

Länsipää nousi ja ojensi kätensä sen saadakseen.

-- Ellet voi enempää. Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla, hah hah...

Länsipää sai viitosensa, suoristi vartalonsa, nosti pään pystyyn, sanoi

hyvästi ja lähti.