Maata ja vettä myöten.
1.
Prairie.
[Prairie on niitten lakeain tasankojen yleinen nimitys, joita löytyy
Pohjois-Amerikan sisämaissa.]
Lokakuun päivä alkoi mennä mailleen. Minä olin auringon noususta saakka
istunut satulalla ja kulkuni laajan, aution Sacramento-tasangon yli
alkoi tuntua paremmin raskaalta, painavalta kuume-unelmalta kuin
tavalliselta matkalta asioissani. Yksitoikkoiset, paljaat ja ruskeiksi
paahdetut kedot, leveät halkeemat kuivassa, punaisessa maassa,
kaukaisten kumpujen selvät hahmoviivat ja mahdottoman lukuisat,
vitkalleen kuleksivat karjat olivat kuin osia väsyttävän muuttumatonta
stereoskop-kuvaa. Hevosenikin näkyi älyävän tuota; se oli jo kauan
aikaa sitte luopunut kaikista kunnianhimoisista ponnistuksista lähestyä
sitä määräpaikkaa, joka näytti saavuttamattomalta. Ruumiilta sekä
sielultani väsyneenä, annoin minä ohjasten riippua höllällään ja kuljin
hiljaa eteenpäin.
Oli syksy, vaan ei sellainen, jommoisena sennimistä vuodenaikaa
tunnetaan itäisissä valtioissa. Tässä kummallisessa maassa näkyy maakin
olevan varsin järkevä, että se huolisi siitä surumielisestä, sievästä
hunnusta, jolla se muualla kaunistaa katoovaisuutta. Kasvit lakastuvat
kuivassa, tuikeassa ilmassa varsin rutosti, niin etteivät ehdi saamaan
niitä petollisesti kimeltäviä väriä, joilla syksy itäisemmissä
tienoissa koristelee itseään; luonto kääntää huolimatonna katsojaa
vasten lakastuneita kasvojaan, kuolemanmerkit selvästi kirjoitetut
tuimaan vaaleaan näköönsä.
Ei yhtäkään pilveä näkynyt kalsealla, teräksen sinertävällä taivaalla
ja kuivaan tuikeaan ilmaan soveltui se loisteen ja värienkomeuden
puute, jolla päivänlasku tapahtui. Pimeys alkoi melkein kohta sen
perästä ja tuuli yltyi samassa määrässä kuin varjot mustuivat
tasangolla. Rivi vanukkeisia pajupuita, jotka ilmaisivat veden
läheisyyttä, alkoi kohota ilman rannalle ja niitä kohti kannustin minä
vastahakoista hevoistani. Tunnin aikaa kovasti ratsastettuani, saavuin
minä aituukselle, jonka keskestä pilkoitti huone, niin matala ja leveä,
että se ensisilmäyksellä minusta näytti puoleksi maahan kaivetulta.
Sitte tuntui luultavammalta, että se oli kasvanut ylös maan povesta --
sillä koko sen näkö ja laatu sopi niin oivallisesti yhteen aution
näkyalan ja luonnon kanssa.
Paljaalta karkeasti kolhitulta seinältä puuttui jokaista joutavaa
nurkkaa ja syvännettä, jossa hyödyttömiä ja ainoastaan ihailtavia
varjoja olisi voinut viihtyä; puuttuipa myöskin koristuksia ja
ulkonevia veistoksia, joitten ympäri tuuli yöllä vinkuen ja itsekseen
kuiskaillen olisi voinut pyöriä; ainoana poikkeuksena ikävästä
yksimuotoisuudesta oli puuhylly oven pielessä, jonka laudalla oli
läkistä tehty pesu-astia sekä saippuan palanen -- siinä tietysti
perheen yhteinen kylpy- ja vaatetushuone. Tyhjät ikkunat ilman luukkuja
sekä kartiinia punoittivat, taivaan alenevaa loistetta heijastuttaen,
ne olivat ikäänkuin tuijottavat, siimeksen puutteesta verittyneet
silmät. Raavaitten tallaama polku vei valtaportille saakka, jota tuuli
tarmonsa takaa tärisytti ja ravisti.
Ettei minua, kolkuttaessani, luultaisi tuuleksi, kävelin minä ympäri
luokkahuonetta, joka toisella puolella oli katetulla käytävällä
yhdistetty vähäisemmän ulkohuoneen kanssa. Sieltä tapasin harmaapäisen,
ahvoittuneen miehen, joka tiedustelevalla silmänluonnilla vastasi
tervehdykseeni ja sitte, sanaakaan virkkamatta, viittasi tietä muutamiin
suojiin, jotka näyttivät olevan perheen arki-suojia. Kun minä astuin
sisään, muutti neljä nuorta miestä, jotka loikoivat pitkällään lieden
edessä, hiukan asematansa, vaan eivät muuten osoittaneet uteliaisuutta
eikä huomaavaisuutta. Koira nousi äräjäen nurkasta, mutta vanhuksen
potkaus saattoi sitä paikalla vaikenemaan. Minä arvaamalla päätin,
etteivät ihmiset tuolla takan ääressä pitkään aikaan olleet puhuneet
yhtäkään sanaa eikä liikuttaneet jäseniään. Istuuduin kumminkin ja
ilmoitin asiani niin lyhyesti kuin mahdollista.
Olinpa maamittari yhdysvaltojen palkassa -- olin tullut sinne
Espiritu-Santo-tasankoa mittaamaan sekä ratkaisemaan useita
riidanalaisia seikkoja omistusoikeudesta ja rajalinjoista samoilla
seuduilla. Eräs Mr Tryan oli kantanut naapurinsa, Kaliforniassa
syntyneen hispanialaisen päälle.
"Laittomia vaatimuksia", virkahti vanhus.
"Aivan oikein -- ja oliko se nyt Mr Tryan?"
Minä olin puhunut hajamielisesti, sillä ajatukseni mittasivat
ehdottomasti, hänen näköänsä katsellessani, aivan toisia linjoja kuin
prairien rajaa. Se oli kova ja tuima naama, jonka korkeaan muotoon
sitkeä pontevuus ja raudankova itsekkyys olivat painaneet selvimmät
merkkinsä. Hänen äänensä oli kuiva kuin itse ilmakin, kun hän ryhtyi
perinpohjaisesti selittämään kaikki riidanalaiset kohdat ja silloin
höystytti hän puhettansa voimakkailla kirouksilla sekä sadatuksilla.
Hän kertoi minulle -- vaikka sitä tiesin ennenkin -- että vanhan
hispanialaisen läänitysmaan rajana oli puro, joka, niinkuin sanat
vanhoissa hispanialaisissa asiakirjoissa jotenkin epäselvästi
kuuluivat, sai alkunsa "vuoren rinteestä". Rajan todenperäinen suunta
oli kauan ollut eripuraisuuden aiheena, jota minua nyt oli käsketty
ratkaisemaan. Minä kuuntelin ja vastasin aivan haluttomasti, sillä yhä
vaan ajattelin rajusti yltyvää myrskyä, joka hutjutti ikkunan ruutuja
ja minä ihmettelin hänen omituisia kasvojaan, joiden heijastus näkyi
neljässä nuoremmassa, mutta samannäköisessä naamassa lieden ympärillä
Viimeinpä virkistyi huomioni eräästä kysymyksestä, joka lausuttiin
lepääville nuorukaisille:
"Noh! ja kuka teistä, poikaseni, voi huomenna saattaa vierastamme mäkeä
ylös Altascarille?"
Eräs vastahakoisuutta osoittava liike näkyi, vaan ei kukaan vastannut.
"Tahdotkos, Kerg?"
"Kuka perkele sitte pitäisi vaarin elukoista Strarberry prairie'llä?"
Se vastaus näytti sisältävän kieltoa ja ukko kääntyi siis toiseen
toivoisaan poikaansa, joka ahkerasti nytki karvoja siitä karhun
nahasta, jolla hän lepäsi, niin äkeältä näyttäen, kuin jos se olisi
ollut jonkun vihollisen pää, jota hän sillä tavalla rääkkäsi.
"Mutta Tommi! Sinua ei mikään estele, tiedän mä".
"Tekeehän äiti, tietääkseni, aamulla menekkiä kaupunkiin ja minun
täytyy luultavasti taas kyydittää häntä ynnä poikanulikkaa sinne".
Se ylenkatseellinen tapa, jolla rakastettava nuorukainen mainitsi tuota
lapsen velvollisuutta, oli mitä hurskainta kuin koskaan olen kuullut.
"Wise?"
Wise ei katsonut tarpeelliseksi suusanalla vastata kysymykseen; hän
ojensi ainoastaan näkyviin erinomaisen repaleisen ja paikatun saappaan.
Ukko punastui pikaisesti.
"Enkö vai sanonut, että sinun piti hankkia Brown'ilta uusi pari, kun
viimekerta kävit tuolla alaalla joen varrella?"
"Kiitän nöyrimmästi! -- Brown sanoi, ettei mitään saappaita lähde ilman
kirjallista käskyä isältäni; on yhtä vaikea saada hinta kuitatuksi kuin
vetää irti takahampaita, arveli hän".
Vanhus veti suutansa viekkaasen nauruun, kun hänen saituuteensa
sillä tavalla tähdättiin ja Wise, joka näytti olevan perheen
etuoikeudellisena sutkapäänä, painui huolimatonna takaisin huovalleen.
"Noh Joe! Sinun saappaasi ovat ehkä uudet eikä sinulla ole mitään
tekemistä naisten ja lasten kanssa, sinä siis Herran nimessä voinet
ratsastaa tuonne", sanoi Tryan.
Joe kohotti tuuheita kulmakarvojaan ja sanoi lyhyesti:
"Ei ole satulaa".
"Mihin helvettiin satulasi sitte on joutunut?"
"Tuo Kerg tuossa" -- veljeensä viitaten semmoisella katsannolla, kuin
Kainilla uhratessaan mahtoi olla.
"Sinä valehtelet!" vastasi Kerg vakaasti.
Ukko keikahti ylös vihan vimmassa, tarttui tuoliin ja heilutti sitä
päänsä päällitse, suutuksissaan tuijottaen niihin nuoriin paatuneisin
kasvoihin, jotka muuttumattomina vastaanottivat hänen vihaisia
silmäyksiään. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäykseksi; hänen
käsivartensa vaipui kohta taas hervotonna alas kupeelle ja toivottomuus
näyttihe hänen kasvoissaan. Hän antoi minun ottaa tuolin pois hänen
kädestään ja minä koettelin lohduttaa häntä vakuuttaen, etten tarvinnut
mitään tienneuvojaa, mutta silloin rupesi masentumaton Wise taas
puhumaan.
"Sieltä tulee Georg. Käske häntä! -- onhan hän koko kavalieri -- ja
voihan hän vielä päälliseksi esittää herraa Don Fernandon tyttärelle,
jos herra hyvin ajaa asiansa".
Se nauru, joka palkitsi näitä kokkapuheita ja joka tietysti sisälsi
jonkun muille selvän viittauksen hänen yksityisiin oloihinsa, ei vielä
ollut vaiennut, kun keveitä askeleita kuului porstuasta ja nuori mies
astui sisään. Kun hän huomasi vieraan, pysähtyi hän punastuen, kumarsi
ujosti ja istuutui sitte hiljaa uunin soppeen, tarkasti katsellen minua
tavattoman kauniilla sinisillä silmillään.
Hän tuntui minusta jo ensihetkellä sangen otolliselta ja viehättävältä
etenkin koska hänen näkönsä ja käytöksensä olivat perinpohjaisena
poikkeuksena perheen muitten jäsenten tavoista ja minä uskalsin itse
kysyä häneltä, tahtoiko hän ruveta tienoppaakseni, johon hän
ystävällisesti suostui. Hetken kuluttua, käskettiin häntä pois
johonkuhun talon askareesen; minä olin taas yksinäni tuon rakastettavan
perheen keskessä.
Tuli leimusi kirkkaasti liedellä ja minä noudatin muitten esimerkkiä,
äänetönnä katsellen hyppivää liekkiä ja kuunnellen tuulta, joka
taukoomatta pudisti huonetta. Paitsi ainoan tuolin älysin nyt suojan
nurkassa huojuvan pöydän, joka oli varustettu kirjoituskaluilla sekä
pännällä; jälkimmäinen oli kuitenkin ruosteisessa ja kurjassa tilassa,
joka näytti osoittavan, ettei sitä usein käytetty. Suurenmoinen
kokoelma karpiinia ja kaksipiippuisia pyssyjä koristi toisen nurkan;
kolmannessa oli satuloita ja loimia huiskin haiskin. Muutamat hirven ja
karhun taljat olivat suojan sisustuksen täytteinä. Sillaikaa kuin
istuin siinä, äänetön tyly seura ympärilläni, lekuttava hämärä sisässä
ja kohiseva myrsky ulkona, koettelin minä turhaan kuvata mieleeni
sellaista elämää, kuin ihmisen täytyy viettää tuommoisissa
ympäristöissä ja senlaatuisissa oloissa. Minun ammattini oli usein
saattanut minua vielä kolkommille näkyaloille, vaan harvoin ihmisten
joukkoon, joiden raa'at tavat ja törkeä huolimattomuus olisivat
herättäneet minussa semmoista yksinäisyyden ja ahdistuksen tunnetta,
kuin tuo perhe.
Olipa se mieluisa helpoitus, kun punasilmäinen palvelustyttö astui
sisään, lyhyesti ilmoittaen, että iltaruoka oli valmis. Me läksimme
pimeän porstuan halki ja saavuimme toiseen matalaan ja helteiseen
suojaan, jossa oli pitkä, seinästä toiseen ulottuva pöytä, minkä
perällä kipeältä näyttävä nainen jo söi illallistaan sillaikaa kuin hän
myöskin imetti potevaa kapalolasta. Koska hän ei pyytänyt vähintäkään
tietoa minusta eikä kukaan edes aikonut esitystä toimittaa, istuuduin
minä huoletta, häntä häiritsemättä. Tryan lasketteli suorasta päästänsä
pikaisen pöytärukouksen ja perheen huomio kääntyi potaatteihin sekä
paistettuihin omenoihin, joita pöydällä oli tarjona.
Atrian söivät kaikki tosissaan. Ne harvalukuiset sanat, jotka
lausuttiin, koskivat yksinomaisesti kuluneen päivän töihin. Vanhan
Tryanin kielijänteet laukesivat kuitenkin vähitellen; minuun päin
kääntyen, puhkesi hän valitusvirsiin Hispanian roistoväestä, niinkuin
hän katsoi hyväksi kutsua syntyperäisiä Kalifornialaisia ja siitä
oikeudesta, jonka he luulivat ikivanhain läänitysten antaneen maan
omistamiseen.
"Katsos vaan kuinka ne hylkiöt hallitsevat paraita laitumia koko
maassamme. Näytäppäs minulle pöytäkirjat siitä asiasta, sanon ma.
Läänityksistä puhuvat ne pääkonnat. Niin! on heillä nätit läänitykset,
on kyllä; useimmat annetut senperästä kuin 'Merikkalaiset jo olivat
omistaneet maan omakseen. Sitä typerämmät olivat ne, jotka antoivat
pettää itseään; se on tietty! -- Se on heidän kotimaansa, sanovat he.
En viitsi kuulla semmoista, hitto vie jos sitä viitsin! Kotimaa! --
Kukahan koskaan on nähnyt heidän tekevän jotakin hyödyllistä, jotakin
parannusta? -- He pitävät kokonaiset laumat likaisia neekeri-lurjuksia
raavaitten paimenina, mutta itse istuvat he kotona tupakoiden.
Heidän kultaiset ja hopeiset kynttiläjalat ja lähetystoimet ja
ristinkuvatukset ja papit ja viheliäisyytensä! -- Sakramenskattua
roskaa kaikkityyni! -- vallan toista elämää on kotona Missourissa".
Kun puhe koski parannuksiin, katsahdin ehdottomasti ylös ja silmäni
kohtasivat Georgin puoleksi hymyävää, puoleksi ujostelevaa katsantoa.
Muut perheen jäsenet sitä huomasivat ja minä hoksasin tyytyväisenä,
että meitä molempia vastaan lyötiin päällekarkausliitto.
"Se on päinvastoin luontoa ja Jumalan sanaa", jatkoi Tryan. "Herramme
ei, kissa vieköön, ole asettanut kultaa vuoriin sitä varten, että siitä
tehtäisiin epäjumalain kuvia ja pakanallisia ristinkuvatuksia. Sentakia
lähetti hän tänne 'Merikkalaiset. Semmoinen maa ei koskaan ollut aiottu
laiskurien ja kunnottomain vainioiksi. Kuuden kuukauden pituinen kesä
ei koskaan ollut aiottu makaamalla ja tupakoimalla vietettäväksi, vaan
juuri sitä nuot saatanan siat tekevät".
En tiedä kuinka kauan hän jatkoi, sillä minä käytin ensimmäistä
tekosyytä palatakseni perheen "kokoushuoneesen". Georg seurasi,
muutamain silmänräpäysten kuluttua, minun jälkeeni ja saattoi minut
pienempään peräkammariin, mihin vuode oli varustettu.
"Parasta on, että yöllä makaatte siellä", sanoi hän; "siellä on
mukavampi kuin ulkona ja minä herätän teidät aikaisin".
Minä kiitin häntä ja tahdoin alkaa tarinoimista samalla kuin palasimme
suurempaan suojaan, mutta hän peräytyi kainosti ovellepäin ja katosi.
Tuntui kuin huone olisi jäänyt pimeämmäksi, kun Georg oli lähtenyt
sieltä. "Pojat" palasivat toinen toisensa jälkeen ja rötkähyttivät
itsensä huolimattomasti entisille sijoilleen. Isonlainen pölkky
heitettiin tuleen, joka leimusi ankaraksi rovioksi, vaan sen valo ei
kuitenkaan mahtanut lauhduttaa eikä lievittää yhtäkään kohtaa niissä
kovissa kasvoissa, joita se valaisi. Tuokion kuluttua, saivat ne huovat
ja taljat, jotka päivällä olivat käyneet istuimilta, toimittaa sänkyjen
virkaa ja jokainen ojensi itseänsä lattialle, mihin vaan tahtoi. Vanhaa
Tryania ei näkynyt eikä Georgkaan palannut. Muita ääniä ei kuulunut
kuin tuulen viuhuminen ja makaavain kuorsailut. Minusta alkoi paikka
tuntua inhoittavalta; mä otin lakkini ja läksin yön selkään kävelyllä
virkistämään itseäni. Liikunto, kova tuli ja siunattuin kirkkaitten
tähtien loiste tuolla ylhäällä pääni päällä lievittivät mieltäni ja
saattoivat suoneni liukkaammin tykyttämään. Minä menin, en tiennyt
itsekään minne ja kun pysähdyin, oli kartano kadonnut näkyvistäni
pajupensaitten taaksi. Laaja keskeymätön tasanko levisi eteeni
ikäänkuin mahdoton meri, jota suhiseva myrsky olisi piessyt litteäksi.
Kun kävelyä jatkoin, huomasin minä kummun, joka epäselvästi näkyi
tummaa ilmanrantaa vasten, niinkuin saari merellä; kohta tunnustelin
sitä intianien hautakukkulaksi. Siltä kummulta voin minä paremmin
huomata tasangon mahdotonta laajuutta. Minä lepäsin vähän aikaa sen
päällä ja palasin sitte kartanoon; ajatukseni tutkivat sillaikaa
kovinkin Mr Tryanin omituista selitystä ilmanalan sekä syntyperäisten
ja Amerikkalaisten välisistä suhteista. Minä tunsin itseni pirteämmäksi
ja luonnollisemmaksi, kun taas seisoin portailla. Matalan ulkohuoneen
ovi oli avoinna ja sen sisäpuolella näin vanhuksen istuvan pöydän
ääressä, kuluneen piplian lehtiä näppien ja siltä näyttäen, kuin hän
hakisi sadatuksia "Hispanian roistoväen" yli. Minä käännyin, sisään
lähteäkseni. Mutta porstuassa huomasin ihmisolennon, joka huopaan
käärittynä makasi kovalla lattialla. Voimakas, nuorennäköinen vartalo
tuntui minusta tutulta -- se oli Georg, joka oli antanut sänkynsä
vieraalle. Olin jo aikeissa herättää häntä -- mutta hän makasi niin
makeasti ja rauhallisesti, etten hennoinnut häiritä häntä. Minä menin
takaisin kammariini ja nukuin kohta, mieluisesti muistellen hänen
kaunista näköä ja solevaa, lepäävää vartaloaan.
Seuraavana aamuna herätti minua iloinen ääni ja minä näin Georgin
seisovan sänkyni ääressä, lassoa (lämsää) heiluttaen, ikäänkuin hän
olisi muistuttanut minua päivän velvollisuuksista. Minä katselin
ympärilleni. Tuuli oli asettunut ja aurinko paistoi lämpimästi
ikkunasta. Oli aikaista, mutta perhe oli jo syönyt suurusta ja kaukana
näkyvistä katoovat rattaat todistivat, että onneton Tommi jo kyyditsi
omaisiaan kaupunkiin. Syötyämme oivallisen runsaan aamiaisen, jota
Georg oli varustanut, nousimme satuloille ja ajoimme neliä tasangon
yli.
Me ajoimme sen vähäisen joen pajupuita kasvavaa rantaa myöten, jota
kesän kuumuus nyt oli kuivannut melkein tyhjäksi, vaan joka Georgin
kertomuksen mukaan talvella tavallisesti tulvasi äyräittensä yli. Tuon
aamuratsastuksen näöt säilyvät hilpeästi muistossani: kaukaiset vuoret
selvästi kohoovina tummansinistä taivasta kohti; kirkas, kuiva ilma ja
aaltoileva tasanko edessäni -- semmoinen oli se maisema, jonka
päähenkilö oli uljas Georg Tryan kilisevine kannuksineen ja liehuvine
lassoineen. Hän ratsasti komealla Kaliforniassa syntyneellä rautiolla,
minkä hempeä muoto kuitenkin kiusakseni melkein peittyi raskaan
Hispanian satulan alle, joka näytti ilmestyneen näille ilmoille
tasoittaaksensa kaikki eroitukset erihevoisten välillä.
Vieläkin luulen toisinaan, että näen äärettömän päivänpaisteisen
tasangon leviävän eteeni sillaikaa kuin me tuulen nopeudella lennämme
sen yli. Mahtaako tämä olla "Chu-Chu", minun hiljainen amerikkalainen
tammani? -- Lentääkö "Chu-Chu" näin, kivisiä katuja sekä maanteitä
unohtaen, innolla ja hilpeydestä raivoisana ja pienillä valkoisilla
jaloillaan heittäen multaa ylös taaksensa? Georg huutaa nauraen
pölypilvestä: "Heitä sille ohjakset hölliksi! Näethän, että se on
hänestä hauskaa!" Ja "Chu-Chu" keikkuu eteenpäin raution kanssa
kiistaten tulisessa sukkeluudessa ikäänkuin jalon verensä arvoa
osoittaakseen.
Tasanko painuu syvään rotkoon. Me syöksymme alas siihen sekä
kiiruhdamme taas ylös vastaiselle äyräälle, pölyyn peitettyinä.
Raavaita on hajoillut ympäri prairieä niin kauas kuin näkimet
kannattavat; toiset syövät hiljaisesti, toiset juoksentelevat
levottomina mahdottoman suurina laumoina. Georg heiluttaa lämsäänsä,
ikäänkuin saadaksensa kaikki yhteen suopunkiin ja sanoo: "Meidän ovat!"
"Kuinka monta on, Georg?"
"En tiedä".
"Vaan arviolta määräten?"
"Nooh, kentiesi noin kolmetuhatta päätä", sanoo Georg miettivänä. "Me
emme varsin tarkasti tiedä niitten lukua, mutta viisi miestä tarvitaan
aina niitä alallansa pitämään".
"Kuinka suuri hinta niille voi panna?"
"Noin kolmekymmentä dollarsia joka päälle?"
Minä lasken pikaista lukua ja katson kummaksuen hymyilevään Georgiin.
Silmäykseni ilmaisee kentiesi kummastuksen Tryanin perheen täpärästä
taloudesta, sillä Georg katsoo poispäin ja virkkaa vähän puolustellen:
"Minä olen kyllä koettanut houkuttaa ukkoa myymään ja kartanoa
rakentamaan, mutta hän ei taivu tavoiltaan. Oikein vakinaisen asunnon
ottaminen hänestä ei maksa mitään, ennenkuin rajoja on määrätty; muuten
täytyy kentiesi taas muuttaa etäämmälle, sanoo hän".
Hänen terävä silmänsä älyää äkisti jonkun oudon ilmiön siinä karjassa,
jonka ohitse me paraikaa ratsastamme ja huudahtaen kannustaa hän
hevoisensa joukon keskeen. Minä seuraan jälestä ja kohta joudumme
semmoiseen sarvien ja sorkkien sekasokaan, etten järjestystä voinut
toivoakaan. "Toro!" huutaa Georg, raivaten itselleen heiluvalla
lämsällä tietä. Minua tapaa eläinten kuuma puhkaama ja "Chu-Chu'n"
hikoilevat kupeet ovat tahratut niitten valkealla vaahdolla.
Olipa siinä ympärillämme villiä, pelättäviä, melkein sanoisin
pirullisia eläimiä; ei semmoisia muotoja, joihin Jupiter peittyi erästä
jumalatarta miellyttääksensä; eikä semmoisiakaan kuin ne, jotka
rauhallisesti syövät Devon'in viheriöitseviä nurmia -- vaan nälkäisiä
nautoja, jotka ovat tottuneet myrskyn ja pölyn kanssa kuivilla
yläisillä tasamailla sekä kuusi kuukautta kestävän kuuman kesän kanssa
painimaan.
"Tuo ei ole meidän merkkimme", sanoo Georg erään härän perästä ajaen;
"tuo on vieras härkä", ja hän viittaa merkkiin, jota minun tieteelliset
silmäni tuntisivat Neitsyen tähdistöksi ja joka on syvään poltettu tuon
härän ruskeaan kylkeen. Mutta karja sulkeutuu taas umpipiiriksi
ympärillemme ja päästää pahaa ennustavaa, kumajavaa mölinää, Georgin
täytyy taas lämsällä piesten hajoittaa niitä joka haaralle.
Kun vihdoin olemme vapaat piirityksestä, hengitän minä helpommin ja
tohdin kysyä Georgilta, hyökkäävätkö ne joskus ihmisten päälle.
"Ei koskaan ratsasmiesten", vastaa hän, "vaan toisinaan jalkamiesten
päälle. Ne luulevat, näetten, että mies ja hevoinen ovat yhtenä
vartalona, mutta jos kohtaavat jalkamiesraukan, niin karkaavat
toisinaan hänen päälle ja tallovat vaivaiseksi -- ei aina tietysti
vihasta, vaan uteliaisuudesta; ne tahtovat tietää asian oikeaa laitaa.
Mutta", lisää hän sanoihinsa, "nyt olemme vuoren juurella, tässä on
Altascarin aituus ja tuo valkea rakennus, jonka näette tuolla ylhäällä,
on hänen 'casa'".
Valkeaksi kalkittu muuri ympäröi pihan ja siinä oli suuri rakennus,
jota päivä monta kesää oli paahtanut. Me hylkäsimme hevoiset kahdelle
neekerille, jotka nekosasti lojottelivat päivänpaisteessa ja astuimme
matalan porttikatoksen alatse; se tumma pimento ja mieluisa viileä
ilma, johon siten saavuimme, tuntui sangen hyvältä tasangon tuiman
helteen jälkeen. Matalan, vanhanaikuisen kammarin keskellä istui vanha
mies, musta silkkihuivi köytetty pään ympäri, niin että hänen hiuksensa
näyttivät vielä valkeammilta ja hänen kasvonsa vielä enemmän öljymarjan
karvaisilta. Koko huone oli melkein kuin katolinen kirkko, missä
salapyhäinen hämärä ja täydellinen äänettömyys vallitsee; jonkun
harvinaisen suitsutuksen haju, joka sekaantui vanhuksen sikarin savuun,
olisi voinut vahvistaa tuommoista harhaluuloa.
Kun Senor Altascar nuorteana ja vakaana kuin aatelismies nousi meitä
tervehtämään, lähestyi häntä Georg punastuen ja nuorukaisen käytöksessä
osoittihe niin paljon lempeyttä sekä kunnioitusta, että mieleni siitä
heltyi. Silmäni, joita päivänpaiste oli soaissut, eivät ensialussa
mahtaneet selvästi nähdä kammarin hämärässä; vasta erään minuutin
kuluttua huomasin hoikan, mustasilmäisen Pepitan, joka hiipi ulos
kammarista, kun hän oli vastannut tervehdykseemme.
Sangen vaikealta tuntui ilmoittaa vanhalle herralle asiani; toimeni ei
vähempää tarkoittanut kuin viedä häneltä suurimman osan sitä maata,
jota myöten olimme tulleet --, minä ilmoitinkin asiatani aivan
ujomaisesti. Mutta hän kuunteli levollisena; hänen tummissa kasvoissaan
ei yksikään jäntäre liikahtanut ja savu, joka hiljaa kähertyen läksi
hänen huuliltaan, osoitti kuinka tasaisesti hän hengitti. Kun minä olin
lopettanut puheeni, tarjoutui hän kohteliaasti saattamaan meitä
riidanalaiselle rajalle. Georg oli sillaikaa kadonnut -- mutta
arveluttava sopottaminen käytävässä sekoitetulla Hispanian ja Englannin
kielellä ilmoitti, ettei hän ollut kaukana. Kun hän hiukan
hajamielisenä palasi, peitti vanhus, joka oli verrattoman malttavaisin
ja reippain koko seurassa, mustan silkkihuivinsa sellaiseen mahdottoman
suureen "sombreroon", kuin kaikki Kaliforniassa syntyneet mielellään
pitävät. Väljä kaapu, joka pantiin hänen hartioilleen, antoi meille
viittauksen, että ukko oli valmis. Valmiiksi satuloittuja hevoisia
löytyy aina hispanialaisten maakartanoissa, tulostamme oli
puolitunti kulunut ja nyt ajoimme taas täyttä ravia huikaisevassa
päivänpaisteessa.
Mutta ei niin hauskasti kuin ennen. Georg ja minä olimme ujomaisia ja
kuin väkisin vietyjä tuohon tilaan; don Altascar oli vaiti ja
vakaamielisenä. Vaitoloa keskeyttääkseni, lausuin minä muutamia
lohduttavia sanoja, muistuttaen, että sovittamisella ja vetoomalla
korkeampaan oikeuteen kentiesi vielä voisi saada asia muutetuksi, mutta
korvaukseksi suotiin minulle ainoastaan olkapäitten kohottelemista ja
nurja vastaus: "Due bueno? Teidän tuomarinne pysyvät aina oikeassa".
Se intianien hautakumpu, jota edellisenä iltana olin älynnyt; oli uuden
rajalinjan alkupaikkana ja siihen pysähdyimme. Hämmästyen huomasin,
että vanha Tryan siinä odotti meitä. Yhdessä ollessamme hoksasin nyt
ensikerta tuossa ylpeässä hispanialaisessa jotain mielenliikutusta ja
veri nousi hänen keltaruskeihin poskiinsa. Minä koetin tehdä
kokoustamme niin lyhyeksi kuin mahdollista; sentähden vaajoitin
kiiruusti rajat niin tarkkaan kuin niitä ulkomuistilta tiesin.
"Valitut edusmiehet tulevat huomenna tänne rajalinjaa käymään tästä
kohdasta alkaen ja minä toivon, hyvät herraseni, ettei kenelläkään
sitte ole valituksen syytä".
Senor Altascar oli astunut alas hevoisen selästä ja poimi käteensä
muutamia turpeita lakastunutta ruohoa. Georg ja minä iskimme
toisillemme silmää. Hispanialainen nousi kohta kumarruksistaan,
lähestyi Jooseph Tryania ja sanoi äänellä, joka vapisi hillitystä
vihasta.
"Minä, Fernando Jesus Maria Altascar, asetan teidät esi-isieni tavalla
maan omistajaksi".
Hän heitti neljä turvetta, kunkin erityiselle ilmankulmalle.
"En otaksu, enkä oikeiksi tunnusta teidän oikeuskuntianne, teidän
tuomarianne, teidän 'corregidores'. Ota 'llanon!' -- ja ota samalla
tätäkin. Janotkoot teidän eläimenne kunnes niitten kielet lerppuvat
yhtä pitkinä kuin teidän valehtelevain lakimiestenkin! Olkoon tämä maa,
jonka vääryydellä olette saaneet, teille vanhuutenne kiroukseksi ja
kiusaksi, niinkuin te ja teidän omaisenne ovat olleet minulle!"
Georg ja minä koetimme nyt eroittaa molempia riitaveljiä, mutta Tryan
keskeytti hankkeitamme teeskennellyllä nöyryydellä, joka huonosti
peitti hänen voittoriemuaan.
"Antakaa hänen vaan sadatella. Hänen on helpompi tehdä sitä kuin saada
takaisin kaikki ne elukat, jotka hän ylpeyden ja laiskuuden kautta on
kadottanut. Herramme pitää aina oikeuden puolta panettelijoita sekä
herjaajia vastaan".
Altascar käsitti ainoastaan arvaamalla Amerikkalaisen tarkoitusta,
mutta sekin saattoi häntä unohtamaan kaikki, paitsi hänen äidinkielensä
tulisia vihan ja ylenkatseen lauseita.
"Vääräuskolainen! -- Kirkonvaras! -- Sakramentin häväisijä! Älä arvaa!
-- Älä avaa, sanon minä, valheellisia Juutaan-huuliasi minua vasten! --
Oh! -- Sekasikiö! -- Prairiekoira sielultasi! -- Car -- r -- r --
ramba!!"
Sillaikaa kuin hänen vihaiset kerakkeensa vielä jylisivät kuin
kaukainen ukkonen, tarttui hän hevoisensa harjaan, hypähti satulalle ja
karkasi pois.
Georg kääntyi minuun päin. "Suvaitsetteko tänä iltana tulla meidän
parvessa kotiimme?"
Minä muistelin noita paljaita seiniä, äänettömiä olentoja lieden
ääressä sekä vinkuvaa tuulta ja arvelin kahtaanne.
"Noh, hyvästi sitte!"
"Hyvästi, Georg!"
Kädenpuristus vielä ja me erosimme toisistamme. Minä en ratsastanut
kauas, ennenkuin käännyin taakseni katsomaan. Tuuli oli taas herännyt
ja lakaisi tasankoa. Se ajoi edestänsä pölyryöpyn, josta toisinaan
vilahti näkyviin utala ja rehevä mies; silloin näin Georg Tryania
viimeisen kerran.
2.
Vedentulva.
Kolme kuukautta senperästä kävin taas Sacramenton laaksossa. Mutta
silloin oli yleinen ja hirmuinen vitsaus kohdannut niitä tienoita.
Vuosien 1861-62 suuri vedentulva oli korkeimmillaan, kun minä,
määrätöntä halua noudattaen, otin laukkuni ja nousin alukseen veden
vallassa olevaan laaksoon mennäkseni.
Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi höyry-aluksen kannelta ainoastaan
yötä, joka pimeni veden yli. Muuta ei kuulunut kuin loiskuttavaa
sadetta ja se ei häirinnyt sitä vakaamielistä seuraa, joka
perä-salongissa oli kokoontunut rauta-uunin ympärille. Muutamat, jotka
menivät ystäviä ja sukulaisia hakemaan sekä auttamaan, haastelivat,
murheellisilta ja levottomilta näyttäen, tuosta ainoasta kaikkea muuta
nielevästä aineesta; toiset, jotka niinkuin minäkin matkustivat
uteliaisuudesta, kuuntelivat halukkaasti kaikkia pieniäkin seikkoja.
Minusta tuntui kuitenkin, ikäänkuin joku muukin syy paitsi uteliaisuus,
tietämättäni, olisi käskenyt minua eteenpäin.
Virtaava sade, molskiva vesi ja lyijy-harmaa taivas oli seuraavana
aamuna näkyalanamme, kun aluksemme pysähtyi Sacramenton puoleksi veteen
vaipuneen satamalaiturin kupeelle. Veneitä, joilla pääsi hotelleille,
oli siinä tarjona eikä kukaan jättänyt sitä uutta tapaa koettamatta.
Minä annoin itseni erään guttapercha-nuttuun puetun, vettä valuvan
kipparin haltuun, jonka nimi oli Joe; minä istuuduin hänen peräti
märkään veneesensä ja kääriydyin kiiltävään sade-kaapuun, joka antoi
minulle melkein yhtä hyvää vilun suojaa, kuin jos se olisi ollut
tehty mussi-laastarista. Vastenmielistä olikin luopua mukavasta
höyryaluksesta, joka meistä oli ikäänkuin ainoa näkyväinen yhdistysside
kuivan asuttavan maan kanssa -- mutta me läksimme kuitenkin lillimään
ja saavuimme kohta kaupunkiin.
Me kiidimme Satamakatua ylöspäin -- se oli ennen täynnänsä kiiruutta ja
eloisuutta, vaan nyt kolkko, äänetön ja autio. Rupainen vesi, joka
edessämme näkyi sulavan yhteen taivaan alireunan kanssa, juoksi hitaina
virtoina pitkin katuja. Luonto oli kostanut kaupungin varsin
säännöllistä rakennustapaa; se oli hävittänyt oikosuoria nelikulmioita,
oli läjännyt jäännöksiä katujen kolkille ja toisinaan kaatanut
kokonaisia huoneryhmiä yhdeksi tiiviiksi röykyksi. Kaikenlaisia veneitä
liukui holvikkaista porttikäytävistä ulos sekä sisään. Vesi nousi
muurien ja ryytimaiden pisteitten yli, pujahti huoneitten alakertoihin
ja levitti mutaansa sekä samettimatoille että höyläämättömille
lattiapalkeille. Tuskallinen äänettömyys, joka oli yhtä peloittava kuin
näkyväinen hävitys, vallitsi hiljaisilla kaduilla, joilta ei enää
kaikunut askeleita eikä vaunujen rätinää. Veden verkkainen lorina,
airojen satunnainen pulina ja venemiesten varoittavat huudot olivat
ainoat elämän ja liikkeen merkit.
Sillaikaa kuin minä laiskasti oikaisen itseni veneen teljolle,
sekaantuu noihin ääniin ja näkyihin se laulu, jota venemieheni laulaa
airojensa musiikkia myötäillen. Se ei ole aivan yhtä ihastuttava, kuin
se, jota hänen virkaveljensä Lidosta eli Veneziasta valmistelematta
laskettelee, mutta minun amerikkalainen "Giuseppe" osoittaa suurempaa
totisuutta ja voimaa; hän laulaa liikuttavia kuvaelmia viimeviikkojen
kauhusta sekä niistä urotöistä ja itsensä altiiksi panoista, joita se
on synnyttänyt; toisinaan viittaa hän johonkuhun ikkunaan tahi
balkongiin, josta joku Kalifornian Bianca tahi Laura puoli-alastonna ja
vilustuneena pelastettiin. Venemieheni on muutenkin omituinen eikä
tahdo ottaa tarjottua maksua, sillä -- olenhan minä kentiesi San
Franciscosta, siitä kaupungista, joka ensin kiiruhti vastaamaan
Sacramenton avunhuutoihin? -- ja onhan hän, Giuseppe, kentiesi
Howard-seuran jäseniä? -- Ei! Giuseppe on köyhä, mutta hän ei voi
vastaanottaa tarjottuja rahojani. Jos sittekin tahdon antaa ne
käsistäni, niin onhan siellä Howard-seura ja nälkäisiä sekä alastomiksi
jääneitä naisia ja lapsia Maanviljelysseuran huoneessa.
Minä kiitän jalomielistä soutajaa ja hän viepi minut Maanviljelysseuran
yhtymäpaikkaan -- se oli kylmä, kolkko ja surkea huone, sitä kamalampi,
koska se muistutti menneitten aikain rikkaudesta ja vauraudesta --
siellä saapi vieras tilaisuuden antaa roponsa. Siellä kertoo hän
minulle myöskin "pelastusveneestä", joka on varustettu lähtemään
vedenvallassa oleville sydänmaille. Hänen auttavaisuudestaan
liikutettuna, päätän minä käyttää uteliaisuuttani muitten hyödyksi,
tarjoten kykyäni niille, jotka ovat lähtemäisillään hädänalaisia
pelastamaan ja auttamaan. Giuseppe ottaa laukkuni huostaansa eikä eroa
minusta, ennenkuin "Pelastusveneen (N:o 3)" kannella.
Tunti on kulunut ja minä istun nyt luotsin kastarissa, ikkunasta
katsellen mitä ennen oli hiljainen joki. Nyt tuntuvat sen äyräät
ainoastaan pajunoksien hyllyvistä typpäistä, joita maameren vierevät
aallot huuhtelevat. Koko tuo viljava peltomaa ynnä sen sieltä täältä
pilkoittavat ja kukoistavat maakartanot ovat pyyhityt pois pallomme
pinnalta. Puunlatvojen sopusuhtaiset rivit osoittavat paikkoja, missä
hedelmätarhat ovat upponeet samaskaiseen jokeen. Jonkun ainoan
maakartanon katto näkyy vielä ja paikoittain todistaa puoleksi veteen
kadonneesta asunnosta nouseva savu, että pelkäämättömiä ihmisiä vielä
elää siellä sisässä. Lehmät ja lampaat ovat suljetut intianien
hautakummuille; ne odottavat sitä loppua, joka jo on kohdannut useita
muitakin, sillä eläinten ruumiita kulkee ohitse vesiajona tahi pyörii
mahdottomissa veden pyörteissä latojen ja ulkohuoneitten jäännösten
kanssa. Vaunuja sekä rattaita on ajautunut mihin vaan joki on voinut
niitä kantaa. Kun höyry-alus jatkaa matkaansa, näen minä kastarin
hikisistä ikkunoista ainoastaan vettä -- se roikkaa kannelle
lyijykarvaisista raskaista pilvistä -- se rätisee ikkunan ruutuihin --
se kuohuu aluksen rattaiden ohitse -- se tippuu puitten latvoista --
kaikkialla vaan vettä, valelevana, luikahtelevana, perustuksia syövänä,
tyrskyiksi kohahtavana tai leviivänä aukeiksi, tyveniksi seliksi, jotka
salaisen syvyyden ja mustuutensa takia tuntuvat hirvittäviltä ja
peittävät kukapatiesi mitä kauheita näkyjä.
Kun hämärä alkaa, tulee näkyala yksimuotoisuudellaan yhä
ahdistavammaksi. Minä menen koneis-majaan ja niitten puoleksi
hukkuneitten raukkain seurassa, jotka jo olemme pelastaneet ajelevilta
lankuilta sekä lauttasilloilta, unohdan minä kohta yleistä häviöä ja
tarkastelen heidän yksinomaista kärsimystään. Myöhemmin illalla tulee
San Franciscon höyryalus vastaamme ja sille hylkäämme erään osan
matkalaisistamme. Laivaväki kokoo vapaaehtoisesti rahoja onnettomain
varalle ja me eroomme, kumpaiseltakin puolelta sydämellisesti lausuen:
"Jumala teitä siunatkoon!"
Me käännämme toista suuntaa menemään ja lähdemme melkein näkymättömältä
virran juovalta sydänmaille päin. Mutta kerran vilahtaa vielä tummia
esineitä sivutsemme -- kelluvain huoneitten jäännöksiä. Taivas selkenee
pohjastapäin ja muutamia tähtiä pilkistää näkyviin ikäänkuin johtamaan
meitä aution vedenpinnan yli. Vesi tulee matalammaksi ja paraaksi
katsotaan, että väki jaetaan pienempiin veneisin, jotta sillä tavalla
voisivat hakea ympäri veteen upponnutta prairieä. Minä saan mennä
erääsen veneesen. On vieläkin pilkkopimeää, vaikka pilven halkeema on
lavennut.
Taisi olla noin kolmas tunti aamulla; me lepäsimme airoilla eräässä
vedenpyörteessä, joka oli syntynyt veteen jääneen metsikön päälle.
Höyryaluksen lyhdyt näkyivät kaukaa kuin tuikkaavat yksinäiset tähdet;
silloin lakkautti tähystäjä vaitolon:
"Tulta edessämme".
Kaikki katsahtivat sinnepäin. Tuokion kuluttua näyttihe välkkyvä valo;
se loisti silmänräpäyksen kirkkaasti, mutta katosi taas, ikäänkuin se
musta esine, joka vitkalleen ajautui vastaamme, olisi muuttanut asemaa.
"Höyrylaiva!"
"On se tyhjää!" virkahti perämies. "Se on huone".
Se oli iso huone, joka epäselvässä hämärässä kohosi korkeaksi ikäänkuin
itse yön summaton katkelma. Kun tuo epämuotoinen hirviö vitkaan
pyörähteli ohitsemme, huomasimme me, että yksinäinen kynttilä paloi
eräässä ikkunassa. Määrätön aavistus pani sydäntäni kovemmin
tykyttämään.
"Totta tosiaan, siellä on joku sisässä! -- Pojat, kavattakaa! --
Ottakaa kiinni! -- Tarttukaa siihen! -- Vene nuoralla kiinni! -- --
Hiljaa! -- Ovi on lukossa; koettakaa ikkunasta; ei! -- vaan tästä!"
Seuraavalla hetkellä kaalasimme, pulikoitsimme vedessä, joka monta
tuumaa syvänä virtasi lattioita myöten. Siinä oli suuri kammari, jonka
perimmäisessä päässä vanha mies istui kyyryllään, huopapeitteesen
käärittynä; toisessa kädessään piti hän lekuttavan kynttilän, toisessa
auaistun kirjan, johon koko hänen huomionsa näkyi kiintyneen. Minä
töytäsin esiin.
"Jooseph Tryan!"
Hän ei liikahtanut. Me kokoonnuimme hänen ympäri ja minä laskin käteni
hiljaa hänen olalleen, sanoen:
"Luo silmäsi ylös, ukkoseni, katso! -- Vaimonne ja lapsenne -- missä ne
ovat? -- Ja pojat -- Georg? -- Ovatko ne täällä? -- Ovatko ne
pelastetut?"
Hän nosti vitkallisesti päätään ja katsoi meihin silmäyksellä, joka
ehdottomasti sai meitä peräytymään. Hänen katseensa oli rauhaisa ja
kylmä; siinä ei ollut pelkoa, vihaa eikä tuskaa -- mutta se pani
sittekin veren hyytymään suonissamme. Hän kallisti taas päänsä
kirjalle eikä sen enempää huolinut meistä. Miehet katselivat minua
sääliväisesti, vaan eivät virkkaneet sanaakaan. Minä koetin vielä
kerran.
"Jooseph Tryan -- ettekö muista minua? -- Maamittaria, joka mittasi
tilanne -- Espiritu Santo? -- Katso minua, vanha mies!" Ukko värisi ja
kääri huopaa tiiviimmin ympärinsä. Silmänräpäyksen kuluttua alkoi hän
kertoa itsekseen: "Maamittari, joka mittasi tilanne -- Espiritu Santo;"
hän kertoi niitä sanoja monta kertaa kuin läksyn ikään, jota hän tahtoi
pysyttää muistiinsa.
Minä käännyin murheissani poispäin, mutta samassa tarttui hän
kauhistuneena käteeni ja sanoi: "Hiljaa!"
Me olimme kaikki ääneti.
"Kuuntele!" -- Hän pani käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskasi
korvaani: "Minä muutan!"
"Muutat?"
"Hiljaa! Älä puhu niin kovaa. Muutan. Ah! -- mitä tuolla on? -- Ettekö
kuule? -- tuolla! -- Kuunnelkaa!"
Me kuuntelimme, vaan muuta ei kuulunut kuin veden molskinaa ja lorinaa
lattian alla.
"He ovat niitä, jotka hän lähetti! -- vanha Altascar lähetti. He ovat
olleet täällä kaiken yötä. Minä kuulin ensin kuinka he purolla käskivät
ukon muuttamaan loitommalle. He tulivat yhä likemmäksi. He sopottivat
oven takana ja minä näin heidän silmänsä portailla -- heidän häijyt,
nälkäiset silmänsä. Mikseivät mene pois?"
Minä käskin miehet etsimään koko huoneen halki, jos kentiesi
löytäisivät jotakin jälkeä muista perheen jäsenistä ja ukko asettui
taas entiseen asemaansa. Hän oli niin sen olennon näköinen, jonka
muistin nähneeni myrskyisellä yöllä kolme kuukautta sitte, että
taika-uskoinen tunne minua valtasi. Kun muut tulivat sinä hyvänänsä
takaisin, virkoin minä heille mitä ukosta tiesin ja hän jupisi taas:
"Mikseivät mene? -- He ovat ottaneet eläimeni -- kaikki pois -- pois,
pois, pois nahkoine, sorkkineen", ja hän huokasi vaikeroiden.
"Onhan näillä vesillä monta pelastuvenettä. Tupa ei suinkaan ole
ajautunut varsin etäälle ja muut ovat kentiesi jo pelastetut", sanoi
perämies lohduttaen.
Me nostimme ylös vanhuksen, joka näytti peräti halvattuneelta ja
kannoimme hänet veneesen. Hän piti vielä suonenvedontopaisesti piplian
oikeassa kädessään, vaikka hänen himeät silmänsä eivät enää voineet
eroittaa sen lohduttavia sanoja. Hän kyyristyi veneen kokkaan ja me
lähestyimme odottavaa höyryalusta, kun päivä paraillaan alkoi valeta
aution vesistön yli.
Mielenliikutus oli muuttanut minua. Kun höyryalukseen olimme päässeet
ja vanhan Tryanin tarpeista oli huolta pidetty, kääriydyin minä
huopapeitteesen ja nukuin sikeästi koneismajaan. Mutta vielä unessakin
häälyi mieleni edessä vanhan miehen muoto ja huoli Georgista.
Noin kello kahdeksan aamulla herätti masinisti minua ilmoittaen, että
yksi ukon pojista oli saatu ja paraikaa oli kannella.
"Onko se Georg?" kysyin minä pikaisesti.
"Sitä en tiedä; mutta nätti mulli se on, olkoonpa sitte kuka tahansa",
lisäsi masinisti sanoihinsa ja hymyili, ikäänkuin jotakin lystiä
muistellen. "Hän istuu kokassa, jos tahdotte häntä tervehtää".
Minä kiiruhdin sinne; Georgia en tavannut, vaan itsepintaisen Wisen.
Hän istui touvi-kääryllä, jokseenkin likaisempana ja melkein huonoksi
mentynä senperästä kuin viimein näimme toinen toisemme.
Hän koetteli, nähtävästi hyväksyen, niitä kuivia vaatteita, joihin
häntä oli puettu. Hänen tilansa näkyi pikemmin kiihoittaneen kuin
masentaneen hänen luonnostaan iloista mieltä. Hän puhutteli minua
paikalla aivan hilpeästi ja luontevasti.
"Kyllä nyt elämme hauskalla aikakaudella, eikö niin? -- Kuulkaapas,
mihin te luulette noitten rajapyykkien joutuneen, joita äsken
pystytitte? -- Ah!"
Tämän viimeisen huudahduksen hän päästi niitä pitkävartisia saappaita
ihaillen, jotka hänen vihoviimein, kovasti reudottuaan, onnistui saada
jalkoihinsa.
"Vai te saitte ukkoparan tuvasta ihan hupsuna? -- Sen rangaistuksen hän
sai, koska hän ei oikealla ajalla lähtenyt akkansa kanssa. Perkele vie,
jos hän minua tunsi; hän luuli minua Georgiksi".
Tuo isällisen unhotuksen osoitus näytti tuottavan hänelle erinomaista
huvitusta. Kun hän vaikeni, pistin paikalla kysymyksen mihin Georg oli
jäänyt.
"Hitto häntä tiesi, missä hän lienee! -- Jos hän olisi katsonut
hatasarviamme eikä juossut ympäri lapsia sekä ämmiä pelastamaan, niin
olisi hän voinut saada jotakin hyödyllistä toimeen. Mutta minä tahdon
muuttua norssiksi, jos hän ei laskenut kaikkia käyräsarvia mullukoita,
kaikkia maidonantajia sarvineen sorkkineen hukkumaan. -- Kuules sinä,
velikulta!" -- (ohitsemenevälle matruusille) -- "eikö kohtsillään ole
ruoanaika? -- Minä olen nälissäni, jotta tahtoisin kettää ja syödä
kokonaisen hevoisen. Luulenpa todella, että rupean laahtariksi, kun maa
hiukkasen on kuivanut; sitte minä myyn nahkoja, sarvia ja talia". En
voinut muuta kuin ihmetellä tuota masentumatonta intoa, joka toiseen
aikaan kentiesi olisi antanut miehelleen hyvää toimeentuloa.
"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin minä.
"Ei nyt ole paljon tekemistä", sanoi älykäs nuorukainen. "Laiskaksi
minä nyt ensin taidan ruveta, kunnes asiat taas luikahtavat
järjestykseen. Maalla on tätä nykyä mitätön arvo ja kestäähän kaiketi
vähän aikaa, ennenkuin se kallistuu. Saas nähdä mihin ukko tästälähtein
asettuu asumaan",
"Minä tahdoin kysyä mitä isänne ja Georgin suhteen aiotte tehdä",
selitin minä.
"Oh! ukko ja minä lähdemme tietysti sinne, mihin Tommi toisella
viikolla kyyditsi äitimme ja lapsikakarat. Ja Georg, hän tulee kyllä
aina toimeen Altascarin ja meidän välillä, jos ei hän jo ole siellä".
Minä kysyin oliko tulva tuottanut Altascarille suurta vahinkoa.
"Eikö mitä! Häneltä ei suinkaan ole hävinnyt monta sorkkasäärtä. Enpä
ollenkaan katsoisi sitä kummaksi, jos Georg olisi auttanut häntä
ajamaan niitä vuorille -- se olisi ihan Georgin tapaista. Ja hänen
kartanonsa on korkealla paikalla. Voitte varmasti vannoa, ettei siihen
ole noussut vettä yhtään. -- Niin niin!" lisäsi Wise arvelevaisesti
ihmetellen, "nuot hispanialaiset eivät ole semmoisia härkiä, kuin
luullaan, jos asiaa oikein tutkimme. Minä panen vetoa, ettei yksikään
heistä koko Kaliforniassa ole veden vallassa".
"Minä jatkan matkaani", sanoin minä, "ja koetan löytää Georgia".
Wise tuijotti hölmäkkönä minuun, kunnes asia näkyi selvenevän hänen
ajatuksilleen.
"Enpä usko, että voitte korjata paljon mitään. Kuinka suuren osan
saatte -- te toimitte luultavasti monta yhdessä?"
Minä vastasin, että vaan ratokseni matkustelin. Se alensi nähtävästi
arvoani hänen mielestään. Minä luovuin sitte hänestä levotonna, vaikka
hän oli vakuuttanut, että Georg oli turvapaikassa.
Kaikki, joita me tapasimme, juttelivat Georg Tryanin rohkeudesta sekä
auttavaisuudesta ja kuinka vähän huolta hän piti itsestään. Mutta minä
en kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin olin nähnyt häntä. Minä päätin
veneessä lähteä hakemaan Altascarin kartanoa, lujasti tietääkseni, että
Georg oli turvissa. Varustukset olivat kohta tehdyt; minä sanoin
jäähyväiset Wiselle ja loin viimeisen kerran silmäni vanhukseen, joka
yhä vaan istui liikkumatonna ja tunnotonna. Veneeni läksi liikkeelle;
voimakkaat ja nöyrät miehet sitä sousivat.
Tuli taas sadetta ja tuuli kävi kylmänä. Me kuljimme suoraan länteen
päin; kova virta ilmoitti kohta, että olimme Espiritu-Santo-joen
juovassa. Vähän väliä näimme hajonneitten latojen jäännöksiä ja
pajupensaat olivat ajautuneet täyteen maanviljelyskaluja.
Viimein saavuimme paikalle, joka oli avaran, aution järven kaltainen;
se oli Espiritu-Santo-prairie. Kun tuuli viuhui liikuttaen sakeaa vettä
laineiksi, muistutin minä mieleeni entistä pitkää matkaani tämän
äärettömän tasangon yli. Miehet sousivat ääneti ja matalammilla kohdin
huomasin vedessä pajupuitten ja raitapensaitten pitkiä oksia.
Syrjemmältä kohosi kohta kumpu, joka minusta tuntui tutulta; minä
huusin miehille, että taukoisivat ja kääntäisivät sinnepäin.
Lähellä hautakummun huippua oli vaaja isketty maahan ja siinä olivat
puustavit "L. C. S" Alempana oli kummallisesti letitty lämsä köytetty
vaajaan. Se oli Georgin. Se oli jollakulla terävällä kalulla leikattu
poikki ja kummun löyhää hiekkamaata olivat hevoisenkaviot ruopanneet.
Vaajaan oli tarttunut paljon hevoisenjouhia. Se oli äänetön todistus,
että Georg oli ollut siellä, muttei yhtäkään viittausta löytynyt minne
hän sitte oli joutunut.
Tuuli oli yltynyt rajummaksi ja me jatkoimme suurella vaivalla
matkaamme, milloin leväten, milloin soutaen tahi missä vettä oli
matalammalta, sauvomalla kulkein. Tuli äkisti pimeä, ennenkuin
määräpaikkaamme olimme ehtineet ja tilamme alkoi näyttää vaaralliselta;
mutta minä kehoitin soutajiani rohkaisemaan mieltä, koska kohta
pääsisimme perille. Sillä tavalla kuljimme eteenpäin kunnes kello oli
yli kahdeksan; silloin ajoimme mäen rinteesen kiinni. Me kaalasimme
vähän matkaa ja jouduimme kohta kuivalle maalle sekä tielle, mistä
kohta näimme Altascarin "casan" valkeat muurit; ne paistoivat aivan
läheltä vastaamme kuin lumikinokset hämärällä. Tulia liikkui pihalla,
vaan muuten vallitsi koko kartanolla samallainen haudantapainen
hiljaisuus kuin entuudestakin muistelin.
Eräs neekeri tunsi minut kohta kun astuin pihalle ja Senor Altascar
tuli itse korridorissa vastaani.
Minä olin niin väsyksissä, että ainoastaan pyysin huoneita itselleni
sekä uupuneille soutajilleni. Hän loi silmänsä poikki leikattuun
lämsään, jota vielä pitelin kädessäni. Minä aloin puhua Georgista sekä
pelostani; mutta hän pani kohteliaasti ja tavallistaan vielä
leppeämpänä kätensä olalleni.
"Poco a poco, Senor -- ei nyt. Te olette väsyksissä, te olette
nälkäinen, te olette vilustunut. Tarpeellista on, että ensin lepäätte".
Hän vei meidät pienempään suojaan ja kaasi muutamiin lasiin ranskan
konjakkia matkakumppanilleni. He joivat ja istuutuivat leimuavan
valkean lähelle. Kartanon hiljaisuus ja rauha tuntuivat sinä iltana
vielä täydellisemmiltä kuin koskaan ennen ja oli kuin askeleet
korridorissakin olisivat kuuluneet keveämmiltä. Raskaampi
vakaamielisyys kuin ennen näkyi ijäkkään hispanialaisen kasvoista.
Noitten vanhain muurien sisäpuolella olimme ikäänkuin salvattuina
ulkopuolella häärivästä, levottomasta maailmasta.
Ennenkuin ehdin kysymyksiäni kertomaan, oli hän kadonnut. Vähän ajan
perästä kannettiin sisään kaksi höyryyvää vadillista "chupaa" ynnä
kahvikuppia. Mieheni söivät halukkaasti, mutta minä jaksoin ainoastaan
niellä alas muutamia pisaria kahvia; niin kovasti olin väsynyt ja
mieleltäni liikutettu.
Minä istuin kyyrylläni valkean edessä, kun hän taas astui sisään.
"Oletteko syöneet?"
Häntä tyydyttääkseni, sanoin omasta puolestani "olen".
"Bueno, syökää kun saatte; -- ruoka ja ruoanhalu eivät aina ilmesty
yhtaikaa".
Hän lausui tätä siliä Sanchontapaisella yksikertaisuudella ja
totisuuudella, jolla hänen maanmiehensä aina esiintuovat sananlaskuja,
ikäänkuin ne olisivat pelkkää omaa kokemusta vaan, eikä mitään lorua.
Hän kumartui sitte alas ja otti liikutetulta näyttäen käteensä Georgin
lämsän.
"Senor, tämä oli minun tekemäni", sanoi hän.
"Don Altascar, minä otin sen muistoksi häneltä", sanoin minä. "Jos
häntä voisin löytää -- -- -- --".
"Hän on täällä".
"Täällä! -- Ja...".
Minä vaikenin. Paikalla käsitin vastauksen totisuutta, noita hiipiviä
askeleita, kuiskaavia ääniä sekä tuon vanhan kartanon haudantapaista
hiljaisuutta. Altascar tarttui käteeni ja me menimme käytävän poikki
suureen synkkään kammariin. Muutamia suuria vaksikynttilöitä paloi
ikkunoilla hopeajaloilla.
Komerossa seisoi iso vanhanaikuinen sänky, jonka peite, tyynyt ja
lakanat olivat reunatut kalliilla pitsillä; koko laitos osoitti sitä
erinomaista ylellisyyttä, jolla tuo omituinen kansa tuhlaten varustaa
ainoastaan sitä huonekalua. Minä menin likemmäksi ja näin Georgin
lepäävän siinä melkein yhtä rauhallisena kuin silloin, koska tuonaan
seisoin makaavan Georgin vieressä. Mutta tällä kertaa hän oli altiiksi
pannut vielä enemmän kuin silloin; hänen lempeä, jalo sydän oli ijäksi
pysähtynyt.
"Hän oli rehellinen ja uljas", sanoi vanha mies ja kääntyi poispäin.
Sängyn toisella puolella oli polvillansa solakka nainen, jonka pitkät
mustat hiukset melkein peittivät hänen pieniä käsiään, joita hän piti
kasvoinsa edessä. Häntä en ollut huomaavinani, vaan poistuin hiljaa,
jättäen rakastavan ynnä rakastetun kahden kesken olemaan.
Kun taas istuimme yhdessä räiskävän tulen valossa, kertoi Altascar,
että hän viime-aamulla oli tavannut Georg Tryanin hevoisen uimasta
prairiellä ja aavistanut mitä pahinta. Etäämmältä löysi hän Georgin
kylmänä ja jäykkänä, vaan hänen ruumiissaan ei näkynyt mitään haavaa
eikä kolauksen merkkiä. Ukko arveli, että Georg luultavasti oli uupunut
kuivalle maalle pyrkiessään ja ainoasti päässyt kummulle kuolemaan
samallaisen avun puutteesen, jota hän niin monta kertaa oli osoittanut
muille; kuolemaisillaan oli hän kentiesi itse leikannut ratustimet
poikki ja laskenut hevoisen menemään.
Hän haudattiin intianien hautakumpuun -- tuohon vähäiseen yhäti
viheriöitsevään oasiin, jonka vainottu kansaparka oli myllermöinyt
kuivalle tasangolle. Pieni hietakiven lohkare, johon on hakattu
puustavit "G. T.", on hänen ainoa muistomerkkinsä ja se on myöskin
uuden mittauksen jälkeen rajapyykkinä Espiritu-Santo-prairiellä.