Tuhlaaja-poika.
Oli yleisesti tiettyä, että Mr Thompson haki poikaansa ja ettei tämä
poika, jos huhua oli uskomista, juuri ansainnut etsimisvaivaa. Se ei
enää ollut yhdeltäkään hänen matkatoveriltaan salattuna, että hän sitä
tointa varten matkusti Kaliforniaan. Tuon iäkkään kelpomiehen
puheliaisuus saattoi meidät todellakin kohta tuntemaan hävinneen pojan
ruumiillisia omituisuuksia yhtä tarkasti kuin hänen siveellisiä
virheitään.
"Te puhuitte äsken nuoresta miehestä, joka varkauden takia hirtettiin
Red Dog'issa", sanoi Mr Thompson eräälle keulakannen matkustajalle.
"Ette taida muistaa millaiset hänen silmänsä olivat?"
"Mustat, minun muistaakseni".
"Ah!" virkkoi Mr Thompson, muistoaan nähtävästi tutkien, "Kaarlella oli
siniset silmät".
Sitte hän läksi. Nuot alituiset ja aivan vähän helläluontoiset
tiedustukset herättivät kohta muissa sitä pilkallista mieltä, joka
"Isossa lännessä" aina on valmiina laskemaan leikkiä jokaisesta
omituisuudesta ja Thompson ukon lellipoika oli yhtenään naurun aiheena.
Eräs kuuloitus kaivatusta Kaarlesta, joka oli kirjoitettu
"vanginvartijoille sekä poliisimiehille", kiersi ympäri matkustavain
koko joukkoa ja melkein jokainen muisteli tavanneensa Kaarlea milloin
missäkin huononpuolisessa tilassa. Maanmiesteni puolustukseksi täytyy
minun kuitenkin ilmoittaa, että, kun kerran oli saatu tietää miten Mr
Thompson oli pannut suuren osan omaisuuttansa liikkeelle päähänsä
pistänyttä aikomusta täyttääksensä, kerkesi aivan vähän tuota pilkkaa
hänen korviinsa saakka eikä hänen läsnäollessa virkattu mitään, joka
olisi voinut loukata isänsydäntä. Oltiinpa niinkin tosissamme, että
muutamat päivät vakaasti aprikoitiin, kävisikö laatuun Mr Bracey
Tibbits'in nerokkaan ehdoituksen mukaan panna toimeen osakeyhtiö
hävinneen nuorukaisen löytämistä ja siitä kentiesi seuraavaa voittoa
varten.
Ken pintapuolisesti katseli Thompson ukkoa, ei suinkaan pitänyt häntä
miellyttävänä eikä rakastettavana. Hänen elämäkertansa, jota hän eräänä
päivänä itse jutteli päivällispöydän ääressä, osoitti, että hän noin
omituisenakin voi pystyä käytännölliseen varsinaisuuteen. Hän oli
nuoruuden sekä miehuuden ijällä ollut kova ja itsekäs; hän oli siihen
aikaan haudannut vaimonsa ja ajanut poikansa merelle; mutta sitte
joutui hän äkisti hengelliseen herätykseen. "Se tarttui minuun v. 59
New-Orleansissa", sanoi Mr Thompson, ikäänkuin jotakin kulkutautia
tarkoittaen. "Menkää ahtaasta portista sisälle, seisoo raamatussa. --
Olkaa niin hyvä, antakaa tänne tuo salati-vati".
Tämä käytännöllinen kyky hänessä se taisi ollakin, joka esti hänen
mieltänsä sortumasta tuolla nähtävästi toivottomalla löytömatkalla.
Hänellä ei ollut minkäänlaista vähintäkään viittaa poikansa nykyisille
olopaikoille; hän luotti ainoastaan epäselvään muistiinsa kahdentoista
vuotiaasta pojasta ja luuli sen johdosta tuntevansa häntä 25 vuoden
vanhana miehenäkin.
Kohta sen perästä kuultiin kummastuen, että hän todenperäisesti oli
löytänyt kaihotun. Millä tavalla se oli tapahtunut, se kysymys kuului
niitten harvalukuisten asiain joukkoon, joista hän ei antanut tietoja.
Kaksi eri kertomusta oli liikkeellä siitä seikasta. Erään juorupuheen
mukaan oli Mr Thompson, sairashuoneessa käydessään, tuntenut poikansa,
koska tämä kuumehoureessaan lauloi virren, jota hän lapsuudessaan oli
oppinut. Tämä kulkupuheen painos oli sangen kansantajuinen ja etenkin
pastori Gushington kertoi sitä, Kaliforniasta palattuaan, valituissa
seuroissa suurella menestyksellä. Toisten puheen mukaan oli asia
tapahtunut seuraavalla tavalla, joka ei ole niin mieltä ylentävä, mutta
kentiesi paremmin soveltui toimivain henkien mielenlaatuun. Mr Thompson
oli viimein luopunut toiveistaan löytää hävinneen poikansa elävien
joukosta ja etsi häntä sentähden nyt yhtä uuraasti kuolleitten
riveistä. Hän kävi ahkeraa San Franciscon hautuumaalla -- se oli paljas
mäki, yksinäisyydessään kamala ja autio, vielä kamalampi sentähden,
että valkeat hautakivet siinä peittivät vainaitten tomut ja pidättivät
heidän mätänevät luunsa köyhässä maassa, jota kovat tuimat merituulet
aina olivat koettaneet hajoittaa. Järkähtämätännä, kuin nuot
hautakivet, vastusteli vanha ukkokin tuulta. Kaulus pystyssä ja
korkea kieräharsolla päällystetty hattu painettuna otsalle laihain
harmaantuueitten kasvoin päälle, vietti hän siellä kokonaiset päivät,
tutkien erilaatuisten hautain kirjoituksia, joita hän korkealla äänellä
kertoi itsekseen. Usein tavattavat piplian lauseet olivat hänelle
suureksi mielihyväksi ja hän haki aina tarkasti alkuperäistä värsyä
taskupipliastaan.
"Tuo on kuningas Davidin psalmista", virkahti hän eräänä päivänä
haudankaivajalle. Tämä ei vastannut. Toisen jyrkästä käytöksestä
huolimatta, pujahti vanhus paikalla alas avonaiseen hautaan ja esitti
helpomman kysymyksen:
"Oletteko koskaan oikein virkanne puolesta tavannut erästä Kaarle
Thompsonia?"
"Helvettiin menköön koko Thompson!" sanoi haudankaivaja suorastaan.
"Arvattavasti sinne, jos ei hänellä olisi mitään uskontoa", vastasi
vanhus ja kömpyröitsi töin tuskin ylös haudasta.
Mr Thompson viipyi sinä iltana entistään kauemmin kirkkomaalla. Kun hän
viimein palasi, ruvettiin kaukaisessa kaupungissa sytyttämään
kynttilöitä; vihanen ja yhä kovemmaksi yltyvä tuuli ajoi häntä
pimenevässä hämärässä edessään. Kun hän juuri pyörähti kadun kolkan
ohitse esikaupungin pahimpaan huutoon tulleessa osassa, syöksyi mies
kiroillen hänen päälle ja vaati, pistoolia kohottaen, rahaa. Mutta ukko
ei vähästä pelästynyt, vaan tarttui häneen kourilla, jotka olivat
vahvat kuin rauta. Päällekarkaaja ynnä hätyytetty vierivät yhdessä
nurin niskoin maahan, mutta seuraavassa tuokiossa seisoi vanha mies
pystyssä, toisessa kädessä pitäen ryöstetyn pistoolin, toisella
rutistaen kaatuneen vastustajansa kurkkua.
"Nuori mies!" sanoi Mr Thompson, ohuita huuliaan yhteen likistäen,
"tahtoisinpa tietää nimenne".
"Thompson!"
Ukon käsi luikahti vangitun kulkusta hänen käsivarteensa, vaan ei
kuitenkaan tykkänään laskenut saalistansa.
"Kaarle Thompson, tule minun kanssani!" sanoi hän hetken kuluttua ja
talutti vankiansa siihen hotelliin, missä hän itse asuskeli.
Ei kukaan tiennyt mitä siellä tapahtui, mutta seuraavana aamuna levisi
se sanoma, että Thompson ukko oli löytänyt poikansa.
Oikeutta tuolle nuorelle miehelle osoittaaksemme, täytyy meidän
lisätä, ettei mikään hänen näössä eikä käytöksessään näyttänyt toteen
saattavan mainittua sanomaa. Yksitotisena, kohtuullisena, sievänä ja
väsymätönnä vasta löydetyn isänsä vaalimisessa, tottui hän uuteen
asemaansa hiljaisella arvoisuudella, jommoista oli outoa nähdä San
Francisco'ssa. Muutamat koettivat alentaa tuota vakaamielistä
vaatimattomuutta "ylpeydeksi;" toiset luulivat sen kautta huomanneensa
hänessä perittyä yhdenkaltaisuutta isän kanssa ja ennustivat, että
poika vanhetessaan myöskin tulisi yhtä kovaksi ja saidaksi kuin isä
oli. Mutta jokaisen täytyi myöntää, että molemmat olivat sangen
kunnioitettavat kansalaiset ja heidän omaisuutensa kasvoi päivä
päivältä, koska nuori Thompson toimeliaasti ja viisaasti hallitsi
kaikki asiat.
Mutta vanhus ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Häneltä puuttui
kentiesi nyt, kun hän oli löytänyt niin kauan etsityn poikansa, sitä
käytännöllistä yllykettä, joka ennen oli vaikuttanut kaikkiin hänen
toimiinsa; kentiesi -- ja se näytti vielä uskottavammalta -- hän ei
oikein mieltynyt takaisin saatuun poikaan. Se tottelevaisuus, jota hän
vaati, osoitettiin hänelle rajattomiin asti; se parannus, jota hän oli
toivonut, näytti täydelliseltä -- mutta tämä kaikki ei kuitenkaan
tyydyttänyt häntä. Kun hän haki kadonnutta poikaansa, luuli hän
täyttäneensä kaikki uskon käskyt, vaan hän ei sittekään saavuttanut
sitä omantunnon rauhaa, jonka hän katsoi kohtuulliseksi työnsä
palkaksi. Siinä pulassa pakeni hän taas vertaukseen tuhlaaja-pojasta --
joka kauan oli ollut hänen ohjeenansa, -- ja älysi, tyystemmin
aprikoituaan, että hänellä vielä oli velvollisuus täyttämättä. Hän ei
vielä ollut tappanut syötettyä vasikkaa -- hän ei ollut oikealla
tavalla viettänyt palanneen synnintekijän kotiintuloa -- ja niin kauan
kuin tätä laiminlyötiin, puuttui hänen jälleen-yhtymiseltä pojan kanssa
säällistä juhlallista pyhitystä. Kun vuosi oli kulunut Kaarlen
palajamisesta, päätti hän toimittaa komeat pidot hänen kunniakseen.
"Kaarle, kutsu kaikki tuttavamme!" sanoi hän kuivasti. "Kutsu kaikki,
jotka tietävät, kuinka minä olen tuonut sinut takaisin synnin ravasta,
porttojen ja publikanien seurasta. Kutsu heidät syömään, juomaan ja
riemuitsemaan!"
Vanhuksella oli kukatiesi toinenkin syy, vaikka hän tuskin itsekään
sitä käsitti. Se komea kartano, jonka hän oli rakennuttanut
hietakummuille, tuntui hänestä tyhjältä ja autiolta. Hän katsoi
toisinaan itsekin ihmeeksi, että hän pojan kauniista, vakaista
kasvoista turhaan oli koettanut muistuttaa mieleensä tuon pienen pojan
lapsellista näköä, jota hän ajatteli kummallisella, päivittäin
kiihtyvällä kaipauksella ja hellyydellä. Eräänä päivänä tapasi hän
sattumalta koreasta salistaan pienen lapsen, joka oli jonkun palvelijan
ja vastustamaton vietti saattoi häntä nostamaan pikkuisen syliinsä,
mutta lapsi pakeni, hänen ryppyisiä kasvojansa peläten. Tämä sattumus
saattoi häntä kuitenkin tuumimaan, että hän kutsuttuin vierasten
joukossa kentiesi voisi löytää sopivan miniän. Sitte -- koti ei enää
tuntuisi niin autiolta ja hän mahtaisi toivoa taas näkevänsä polvillaan
lapsen -- pojan, jota hän alusta alkaen saisi kasvattaa Herran pelvolla
sekä -- rakastaa hartaammin, kuin hän Kaarlea oli oppinut rakastamaan.
Me olimme kaikki siellä. Fröökkinät Smith, Brown, Jones ja Robinson
näyttivät huikaisevilla puvuissa. He osoittivat täydeltään sitä
vallatonta iloa ja perinpohjaista kohtuuden halveksimista, jota San
Franciscossa pidetään niin viehättävänä. Ilo ja riemu nousi
korkeimmilleen; niin! olisihan sitä mielellään sanonut meluavaksikin,
jos ei toimivain henkilöin asema yhteiskunnassa olisi ollut semmoinen,
että heitä täytyi kunnioittaa. Mr Bracy Tibbits, joka luonteeltaan
taipui pilkkaamaan ja jota nuorten naisten kauniit silmät vielä
päälliseksi innostuttivat, käyttihe todellakin niin ihmeellisellä
tavalla, että Mr Kaarle Thompsonin ankara huomio kääntyi häneen.
Thompson lähestyi Mr Tibbits'iä kohteliaasti lausuen:
"Te näytätte kipeältä, Mr Tibbits; suokaa, että minä saatan teitä
vaunuihinne. Jos sinä, raato, vastustelet, niin heitän sinut ikkunasta
ulos. Tännepäin, herttainen herraseni -- kuumuus täällä sisässä on
tosiaankin ahdistava".
Tarpeetonta on mainita, että muut vieraat kuulivat ainoastaan muutamat
näistä sanoista ja että Mr Tibbits jätti muut lauseet ilmoittamatta;
hän valitteli jälestäpäin kovastikin, että satunnainen kipu oli estänyt
häntä näkemästä sitä kohtausta, jota iloisin fröökkinä Jones kuvasi
"ihan paraaksi" koko jutusta.
Oltiin illallisella. Mr Thompson oli, jotakin tulevaa tapausta
nähtävästi tuumien, sietänyt monta laitonta tekoa seuran nuorempien
jäsenten puolelta. Kun päällismakiaiset tuotiin esille, nousi hän
seisoalle ja koputti juhlallisesti pöytään. Hillitty nauru, joka sai
alkunsa Jones fröökkinästä, tarttui pöydän alipäähänkin asti. Kaarle
katseli hämmästyen isäänsä. "Hän aikoo virittää virren." -- "Hän tuumii
pitää piplianselitystä" -- "Hiljaa! kuulkaa mitä hän sanoo" -- kuului
pitkin salia.
"Minun kristinveljeni ja sisareni!" aloitteli Mr Thompson juhlallisella
äänellä ja katsannolla -- "Tänä päivänä on vuosi kulunut siitä, kuin
poikani palasi sittekuin hän vierailla mailla oli tahtonut täyttää
vatsansa ravalla, jolla sikoja syötettiin -- sittekuin hän oli
tuhlannut kaiken omaisuutensa porttojen seurassa" (Nauru taukosi
äkkiä). "Katselkaa nyt häntä! Kaarle Thompson! nouse pystyyn!" Kaarle
nousi. "Tästä päivästä vuosi takaperin -- katselkaa nyt häntä".
Hän olikin todentotta kaunis murheenlapsi, kun hän soreassa puvussaan
seisoi siinä katuvaisena, parannusta lupaavana tuhlaajapoikana,
surullisilla, vakailla silmillään katsellen isän kovaa, tylyä näköä.
Nuorin fröökkinä Smith heltyi pikkuisen, hartaan ja turhamaisen
sydämensä syvimpään pohjukkaan asti ja muuttihe häntä vähän lähemmäksi.
"Siitä on viisitoista vuotta, kuin hän läksi huoneestani", jatkoi Mr
Thompson -- "läksi sieltä varkaan tavalla yöllä, kuin maan kuleksija ja
publikani. Minä olin itse vihan lapsi; ooh! lapseni Kristuksessa --
astia, täynnään väkivaltaa ja jumalattomuutta". -- ("Amen!" kuului
vanhimman fröökkinä Smithin suulla). -- "Mutta, ylistetty olkoon
Israelin Jumala! tulevaa rangaistusta olen paennut. Viisi vuotta on
siitä mennyt, kuin saavutin sitä rauhaa, joka ylitsekäy ihmisten
ymmärrystä. Onko teilläkin sitä rauhaa?" -- "Ei! Ei!" -- vastasivat
tytöt köörinä. "Saas tänne kompassi ja näytä siitä tietä!" virkahti
tykkivene Wethersfieldin midshipmanni Coxe.
"Kolkuttakaa ja teille avataan! -- -- Ja kun minä heräsin
synninunestani", jatkoi ukko, "menin minä poikaani hakemaan, että
olisin hänellekin herätykseksi. Väsymättä hain häntä maalta ja mereltä.
En levännyt, en, siksikuin hän itse palasi luokseni ja niinhän Herramme
itsekin raamatun todistuksen mukaan olisi tehnyt. Minä etsin häntä
sikojen, publikanien ja --" lauseen loppupuoli ei kuulunut naisten
yleisen rähinän ja tirskumisen takia. "Tekoja, kristilliset veljeni,
tekoja etenkin vaaditaan. Heidän töistään heidät tunnetaan".
Se erinäinen Herralle otollisen toimen todistaja, jota Mr Thompson
tarkoitti, oli hänen viimeisten sanojensa kaikuessa vaalennut; hän
katsoa tuijotti avonaiselle ovelle ja pylväikköön päin, missä
oudontapaista meteliä huomattiin palvelijoissa. Meteli kiihtyi ja
repaleisin puettu sekä nähtävästi juopunut mies tunkeutui palvelijain
välitse ja hoiperteli saliin. Äkillinen tulo sumusta ja pimeästä valoon
ja lämpimään näkyi huikaisevan ja tainnuttavan häntä. Hän otti kuluneen
lakin päästään ja nosti sen pari kertaa silmilleen, tuolin selkäpuuhun
raskaasti nojaten. Hänen silmänsä sattuivat sitte yhtäkkiä Kaarle
Thompsonin kalmankarvaisiin kasvoihin. Lapsellisesti ihastuen ja
juopuneen hiljaisella naurulla töytäsi hän esille, tarttui pöytään,
paiskasi viinilasit kumoon ja kaatui viimein suorastaan tuhlaajapojan
kaulalle.
"Kalle! -- vanha kunnon lurjus -- Mitä kuuluu?"
"Vaiti! -- Käy istumaan! -- vaiti!" sanoi Kaarle Thompson, pikaisesti
irroittaen itsensä odottamattomasta syleilyksestä.
"Kas tuota!" jatkoi vieras puhettaan, varoituksesta huolimatta, kävi
taas onnettomaan Kaarleen käsin ja piti häntä suorilla käsivarsilla
edessään, vilpittömästi ihmetellen ja ihastuen. "Kas tuota! -- Onpas se
veitikka oikein pulskea! Kaarle, minä olen, hitto vie, oikein ylpeä
sinun puolestasi!"
"Mene pois tästä huoneesta!" ärjäsi Mr Thompson, seisoalle nousten ja
hänen harmaista silmistään säihkyi pahaa ennustava loiste. "Kaarle!
kuinka sinä julkenet?"
"Mitä ukkoparalle tuli? -- Hitto sinut vieköön, sinä vanha ryökäle! --
Kaarle, mikä helvetin pakana se on?"
"Vaiti, mies! vaiti!" -- Tutisevalla kädellä kaasi Kaarle viiniä
lasiin. "Juo tästä ja mene huomiseksi tiehesi -- milloin tahansa -- kun
vaan nyt menet; men...!"
Mutta ennenkuin tuo kurja olento kerkesi häntä tottelemaan, syöksyi
vanhus, vihasta vaaleana, hänen päällensä. Milloin voimakkailla
käsivarsillaan kantaen häntä, milloin rehmäten häntä uteliaitten ja
pelästyneitten vieraitten välitse, oli hän ehtinyt ovelle, kun Kaarle
Thompson, jonkunmoisista tainnoksista virkoten, keikahti ylös huutaen:
"Seisahdu!"
Ukko pysähtyi. Avonaisesta ovesta pääsi sadetta ja tuulta saliin.
"Mitä se merkitsee?" kysyi hän, poikaan päin kääntäen vihastuneita
kasvojaan.
"Ei mitään -- mutta seisahdu -- Jumalan tähden! -- Odota -- ainoastaan
huomiseen saakka. -- -- Minä rukoilen -- minä pyydän teitä -- älkää
tuota tehkä!!"
Jotakin omituista oli nuoren miehen äänessä -- kentiesi myöskin
vastustelevassa raukassa, josta hän vielä piti kiinni; ihmeellinen
pelko pani vanhan miehen sydäntä vävähtämään.
"Kuka?" sopotti hän käheästi -- "kuka tuo mies on?"
Kaarle ei vastannut.
"Pois tieltä, kaikkityyni!" kiljasi ukko päälletunkeville vieraille.
"Kaarle, tule tänne! -- Minä käsken sinua -- -- minä -- minä pyydän,
Kaarle -- sano minulle, kuka hän on!"
Ainoastaan kaksi henkeä kuuli sen vastauksen, joka tuli Kaarle
Thompsonin vaaleilta huulilta:
"Teidän poikanne!"
* * * * *
Kun päivä koitti autioin hietakumpujen yli, olivat vieraat lähteneet Mr
Thompsonin juhlallisesti koristetusta huoneesta. Kynttilät paloivat
vielä himeästi ja vaaleasti tyhjiksi jääneissä suojissa -- tyhjiksi ne
todellakin olivat jääneet; mutta suuren, kylmän salin nurkkaan oli
kuitenkin kolme henkeä tunkeutunut yhteen. Yksi heistä makasi juopuneen
unta sohvalla; hänen jalkainsa vieressä istui hän, jota Kaarle
Thompsoniksi oli luultu ja heidän edessään vanha mies näivettyneenä ja
kokoon painuneena puolta lyhyemmäksi kuin ennen, silmät tuijottavat,
kyynäspäät polviin nojatut ja kädet korvilla, ikäänkuin hän olisi
tahtonut salvata kuuluvista sitä suruista, rukoilevaa ääntä, joka
näytti täyttävän koko huoneen.
"Jumala sen tietää, etten ole aikonut pettää teitä. Se nimi, minkä
mainitsin tuona iltana, oli ensimmäinen, joka juohtui mieleeni; se oli
erään miehen nimi, jota luulin jo aikoja sitte kuolleeksi, -- miehen,
joka oli ollut irstas kumppani synneissäni. -- Ja kun vielä kysyitte
muutakin, käytin minä hyväkseni mitä olin kuullut häneltä, että teidän
mielenne heltyisi ja minua irti päästäisitte -- ainoastaan siinä
tarkoituksessa, sitä vannomalla vakuutan! -- -- Mutta kun sitte
virkoitte kuka olette -- kun huomasin mahdolliseksi päästä uuteen
elämään -- silloin -- vasta silloin. -- O! Jos minä olinkin nälkäisenä,
koditonna ja toivotonna, kun tahdoin ryöstää teidän kultaanne, niin en
suinkaan ollut vähemmän yksinäisenä, avutonna ja onnetonna, kun jouduin
siihen kiusaukseen, että koettaisin varastaa teidän rakkauttanne!"
Vanhus ei liikahtanut. Vasta löytynyt synnintekijä potki pehmeällä
vuoteellaan.
"Minulla ei ollut isää -- enkä koskaan ole tuntenut muuta kotia kuin
tätä. Annoin vietellä itseäni. Minä olen täällä ollut onnellinen --
varsin onnellinen".
Hän nousi ja seisoi vanhuksen edessä.
"Teidän ei tarvitse pelätä, että minä vaadin mitään teidän poikanne
oikeudenmukaisesta perinnöstä. Minä lähden tästä paikasta enkä koskaan
tänne palaja. -- Maailma on laaja. -- Jääkää hyvästi! -- Ette tahdo
tarttua käteeni. -- -- Jääkää hyvästi!"
Hän kääntyi lähteäksensä. Mutta kuu hän oli kerinnyt ovelle, pyörähti
hän takaisin, otti vanhuksen harmaan pään molempain käsiensä väliin ja
suuteli sitä monta kertaa.
* * * * *
"Kaarle!"
Ei mitään vastausta.
"Kaarle!!"
Vanha mies nousi, kauhistuneelta näyttäen, ja horjui ovelle päin. Se
oli auki. Aamutuuli toi hänen korviinsa ison kaupungin heräävää töminää
ja siihen lakahtuivat ikuiseksi ajaksi kuulumattomiin kadonneen
pojankin askeleet.