VIII.

Kortinlyöjä.

Erinomaisen siivo juttelutapa sekä sikarinsavun ja saappaan kantain

puute Wingdamin kyytivaunujen ikkunoissa todistivat, että

matkustavaisten joukossa oli nainenkin. Että hän oli kaunis voi vielä

päälliseksi päättää varmastikin, koska tyhjäntoimittajat

pysäyspaikoilla pyrkivät vaununikkunalle pakkautumaan ja he pitivät

omituista tavatonta huolta lakkien, takkien sekä kaulahuivien

ulkonäöstä. Sikamaisen tietoviisaan ylenkatsovalla hymyilyllä

vaariinotti Mr Jack Hamlin kuski-istuimelta kaikki nämät tapahdukset.

Hän ei suinkaan pitänyt kauniin sukupuolen hempeyttä vallan halpana,

mutta naiset olivat hänestä petollisina ansoina, joita oli viritetty

sitä varten, että ne juonikkaasti viettelisivät ihmissuvun väkevämpää

puolta korttipöydästä -- jonka ääressä Mr Hamlin kulutti elinaikansa

suurimmat osat (se muistutus on tässä tehtävä).

Hän siis ei kertaakaan luonut silmäänsä sille ikkunalle päin, mistä

viheriä harso vietteleväisenä liehui sillaikä kuin hän laski

soreamuotoisen jalkansa astuimelle ja putkahti alas. Sikaria polttaen

ja omiin ajatuksiinsa liittyen vaelsi hän sitte edes takaisin

pysäyspaikalla niin huolimatonna ja koko ulkomaailmasta lukua

pitämätönnä kuin hänen virkatoverinsa tavallisesti ovat. Hänen soleva,

sievästi puettu vartalo ja vakaa, jäykkä käytöksensä oli täydellisenä

vastakohtana muitten matkamiesten kuumeiselle vilkkaudelle ja ylen

iloisille tempuille. Mutta ylioppilas, Harvard College'sta, itse Bill

Masterskin, jolla oli outo silmäänpistävä vaatteenparsi, yltäkylläiset

elinvoimat ja kova taipumus vallattomuuteen sekä seikkailuksiin,

hänkään ei miellyttänyt ketään niin kovasti kuin tuon yksinäisen

kortinlyöjän vaalea, klassillinen näkö, varsinkin sivulta katsottuna ja

hänen järkähtymätön levollisuutensa.

Kutsari huusi tavalliset lähtösanat: "kaikki valmis" ja Mr Hamlin

palasi vaunuille. Hänen jalkansa oli jo pyörällä ja kasvot auaistun

vaununikkunan tasalla, kun hänen silmänsä samalla hetkellä kohtasivat

silmäparin, joka hänestä oli kauniin kuin hän koskaan oli nähnyt. Hän

astui taas hiljakseen alas, lausui muutamia kohteliaita sanoja

jollekulle matkustavaiselle vaunuissa, jonka kanssa hän vaihtoi

istumapaikkaa ja nousi yhtä vakaasti vaunuihin istumaan. Mr Hamlinin

viisaustiede ei koskaan saanut estää häntä liukkaasti ja järkevästi

täyttämästä mielihalujansa.

Jackin sisääntunkeuminen saattoi muita matkustavaisia väkinäiseen

asemaan, etenkin niitä, jotka paraillaan olivat mielitelleet kaunista

matkakumppaniaan. Eräs herra kumartui eteenpäin ja ilmoitti hempukalle

sopottaen muutamilla sanoilla, että Mr Hamlinin maine sekä tavat eivät

olleet parasta laatua. Mahdotonta on sanoa, kuuliko hän hänen puhettaan

ja tunsiko hän nyt tuota etevää lakimiestä, jolta hän joku ilta

sitte oli voittanut monta tuhatta dollarsia; hänen kalpea naama

ei vähimminkään muuttunut ja hänen mustat silmänsä kääntyivät

huolimatoinna lainoppineen herrasmiehen ohitse hänen vierikumppaninsa

paljon mieluisampaa muotoa katsomaan. Eräs intianintapainen

lujamielisyys -- jonka hän oli perinyt äidiltään -- oli hänelle hyväksi

avuksi, kunnes pyörät vierivät hieta-ahteitten yli Scott'in lautan

lähellä ja kyytivaunut seisahtuivat Unionin hotellin eteen. Lainoppinut

herra ynnä eräs kongressinjäsen hypähtivät ulos ja seisoivat valmiina

auttamaan alasastuvaa jumalatarta, eevesti Starbottle Siskiyou'sta otti

sillaikaa hänen päivän varjon sekä kaulavaatteen haltuunsa. Kaikki

nämät kohteliaisuuden teot matkaansaattoivat hetken hämiä ja

viivytystä. Jack Hamlin avasi säyseästi oven vaunujen vastaisella

puolella, tarttui neiden käteen sillä uskaliaisuudella ja lujuudella,

jota epäröivä sukupuoli pitää suurenarvoisena sekä nosti hänet keveästi

ja kauniisti vaunuista portaille. Kutsari naurahti koirankurisesti,

tuota temppua älytessään. "Kavattakaa tarkasti noita pieniä kaluja,

herra eevesti!" sanoi postinkulettaja, huolellisena olevinaan, kun hän

näki eevesti Starbottlen synkkämielisenä astuvan taimmaisena tuon

riemukulkueen jälessä, joka marssi suoraa tietä ruokasaliin.

Jack Hamlin ei kuitenkaan jäänyt puolipäiväistä syömään. Hänen

hevoisensa seisoi satuloittuna hotellin pihalla ja silmänräpäyksen

kuluttua oli hän taas matkalla. Hän ajoi nelisin kaalamon yli,

kivisestä mäestä ylös ja edelleen pölyistä Wingdamin tietä myöten

ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä vapaaksi pahasta unennäöstä. Tien

varrella olevain rappeutuneitten hökkelien asukkaat varjosivat kädellä

silmiään, kun he katsoivat hänen jälkeensä; he tunsivat miehen sekä

hevoisen ja kummastelivat "mitä Indiani-Jack nyt toimi". Enemmän

arveltiin kuitenkin hevoisesta ja sen tavoista niinkuin luonnollista

olikin semmoisessa yhteiskunnassa, missä ajanlukua määrättiin

Calaveras-nimisen paikan kilpa-ajoja myöten.

Hänen kiplonsa hikeä vuotavat kupeet saattoivat häntä viimein

malttamaan mieltänsä. Hän hiljensi vauhtia ja ajoi, ohjakset höllällään

riippuvat, hidasta ravia eteenpäin. Maiseman laatu muuttui vähittäin

mieluisammaksi. Auki-hakkaelmat petäjiköissä ja sycomore-metsiköissä

osoittivat muutamia viljelys-yrityksiä; kukkiva köynnöskasvi oli

johdatettu erään hökkelin oven ylitse ja nainen liekutti toisen tuvan

seinuksella lastansa korkeitten ruusupuitten siimeksessä. Vähän

edempänä tapasi hän muutamia paljain säärin olevia lapsia, jotka

pulikoitsivat purossa; herttaisilla leikinlaskuillaan, joita hän voi

toimittaa milloin vaan tahtoi, viehätti hän heitä niin, että he kohta,

iloissaan huutaen, kiipesivät hevoisen selkään, kunnes Jack viimein

älysi välttämättömäksi väkisin irroittaa itsensä ja paeta, jättäen

taakseen suukkosia ja pieniä rahoja.

Hän tunkeutui kohta synkempään metsään -- ja siellä, kaukana

ihmisasuntojen sekä viljelysten jokaisesta jäännöksestä, alkoi hän

laulaa niin selvällä sekä korkealla äänellä ja paitsi sitä niin

surumielisellä helähdyksellä, että rastaat ja pajukertutkin,

luullakseni, vaikenivat kuunnellakseen. Jackin ääni ei ollut totutettu;

hänen laulunsa aineena oli joku neekerien renkutuksista lainattu

tunnokas hurjuus; mutta koko laulannon lävitse vävähti joku omituinen

äänen ja tunteen laatu, joka oli sanomattoman liikuttava. Se oli

todellakin kummallista nähdä tuon tunnottoman onnen-tavoittelijan,

revolveri vyössä ja korttileikki taskussa, lähettävän ääntänsä edellään

synkeäin metsäin halki, ilmoittaen jonkun tuntemattoman "Nellyn

haudalla" semmoista kaipausta, että kyyneleet ehdottomasti täyttivät

kuuntelijan silmiä. Eräs kyyhky-haukka, joka äsken oli tappanut

kuudennen saaliinsa ja kentiesi arveli Mr. Hamlinia sukulaisekseen,

katsoa tuijotti kummastuneena häneen kuusen latvasta ja sen täytyi

myöntää ihmisen etevyyttä. Se ei voinut laulaa, vaikka se saaliinhimossa

veti vertoja mustasilmäiselle kortinlyöjälle.

Mutta Jack tuli kohta taas maantielle ja iski kannukset hevoisen

kupeisin. Hiljaisten metsäin ja vesi-uurrosten sijasta näki hän nyt

osia ja hieta-töyryjä, paljaita kumpuja ja lahonevia puunrunkoja; ne

osoittivat, että hän taas läheni sivistystä. Sitte tuli kirkontorni

näkyviin; hän tiesi siis, että hän oli saapunut perilleen. Muutaman

minuutin kuluttua, kopistelivat hevoisen kaviot ahdasta katua vasten,

joka vuoren juurella katosi ojien, sulkujen ja särettyjen kallioin

sekasokaisiin jäännöksiin. Hän astui alas Magnolia-hotellin edustalle

ja meni ruokasalin lävitse, josta pitkä pimeä käytävä vei eräälle

ovelle; hän avasi sen omalla avaimellaan ja astui huonosti valaistuun

kammariin, jonka kalliita ja koreita huonekaluja aika sekä huono hoito

olivat pilanneet. Pilkut ja raamut, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen

kuosiin, rumensivat kirjailtua sohvapöytää. Tikatut nojaustuolit olivat

vaalenneet ja makuusohvan viheriässä sametissa, jolle Jack oli

heittäynyt, näkyi jalkapuolessa Wingdamin punaisen savimaan jälkiä.

Jack lauloi taas häkissään. Hän loikoi liikkumatonna, katsellen

vastaisella seinällä riippuvaa kirjavasti väritettyä maalausta, jossa

nuori nainen punaisine poskineen ja uhkeine muotoineen oli kuvattu.

Ensikerta juolahti hänen mieleensä, ettei hän luultavasti koskaan

rakastuisi semmoiseen naiseen, jos hän sitä tapaisikin. Hänen

mielessään haamoitti kentiesi toisenlainen hempulainen.

Joku koputti samassa ovea. Nousematta nykäisi Jack eräästä nuorasta,

joka oli köytetty lukkoon; ovi lensi auki ja mies astui sisään.

Äsken tullut oli pitkä ja harteva; hän oli voimakas ja uljas näöltään,

mutta irstaisuus oli tehnyt hänen kauniita kasvojaan pahan näköisiksi.

Hän näytti sillä hetkellä olevan väkeväin juomain vaikutusten alaisena,

sillä hän säpsähti, Jackia huomatessaan, katsoi häneen himeillä

silmillä ja sammalsi tavoittelevaisesti:

"Minä luulin, että -- että Kati oli täällä". -- Jack Hamlin hymyili

noin halveksivaisesti, kuin Wingdamin kyytivaunuissakin, matkatoveriensa

kohteliasta käytöstä huomatessaan. Hän oli tarpeeksensa levännyt, nousi

istualle ja oli valmis toimituksiin.

"Ethän suinkaan tullut kyytivaunuissa?" jatkoi tulokas, "vai niinkö

teit?"

"En", vastasi Jack. "Ne jäivät minulta Scott'in lautalle. Ne ei

puolessa tunnissakaan vielä joudu tänne. Noh, Brown! millä kannalla

ovat asiat?"

"Saakelin huonolla", sanoi Brown ja hänen kasvoissaan näkyi äkisti

hiukan toivottomuutta. "Jack! Minä olen taas, piru vieköön, typötyhjä

rahasta", jatkoi hän ynisevällä äänellä, joka kuului vielä

surkeammalta, hänen voimakkaasen näköönsä katsoen. "Etkö voi auttaa

minua ja maksupäiväksi antaa minulle noin sata dollarsia? -- Minun

täytyy lähettää rahoja vaimolleni ja -- -- sinä olet paitsi sitä monta

kertaa voittanut minulta sen verran; piru minut periköön, jos et sitä

ole tehnyt".

Viimeiset lauseet eivät tainneet olla aivan ajatusopin mukaiset, mutta

Jack ei pannut sitä huoliaksensa ja ojensi vieraalleen anotun summan.

"Tuo puhe vaimostasi on näissä asioissa sangen ikäväksi kulunut",

muistutti hän sivumennessä. "Mikset sano suoraan, että tahdot panna ne

rahat peliin? -- Sinä, perkele vie, et ole paremmin nainut kuin

minäkään".

"Seis siinä!" sanoi Brown pikaisesti vakaaksi muuttuen, ikäänkuin

kultaan koskeminen jo olisi antanut hänelle takaisin jonkunmoisen

arvoisuuden. "Henkeni ja autuuteni päälle! minulla on vaimo ja saakelin

hempeä vielä päälliseksi, vaikka itsekin sen sanon -- tuolla

Valtioissa. Kolme vuotta on siitä, kuin häntä näin ja vuosi siitä kuin

hänelle kirjoitin. Kun saan asiat parempaan järjestykseen ja kirottu

kaivos alkaa tuoda takaisin hintansa, aivon minä lähettää häntä

noutamaan".

"Mutta Kati sitte?" sanoi Jack, hymyillen kuin ennenkin.

Mr Brown koetteli vastaukseksi vetää suutansa veijarimaiseen nauruun;

hän luuli siten peittävänsä hämiään, mutta hänen veltostunut muotonsa

ja viinan pimittämät aivonsa eivät siihen oikein taipuneet; hän virkkoi

ujomaisesti:

"Mitä helvettiä! eikö mies saisi elää hiukan vapaasti, kun niin tahtoo

-- vai kuinka, Jack? -- Mutta mitä sanot siihen, jos erän löisimme?

Minä panen -- sata dollarsia!"

Jack katseli kelpo kumppaniansa omituisilla silmillä. Hän taisi tietää,

että mies ennakolta oli tuomittu rahojansa menettämään ja katsoi

paremmaksi, että ne rikastuttaisivat hänen kuin jonkun muun lompakkoa.

Hän nyykähytti päätänsä ja veti tuolin pöydän äärelle. Samassa

tuokiossa koputti joku hiljaa ovea.

"Se on vaan Kati", sanoi Mr Brown.

Jack veti teljen syrjään ja ovi aukeni. Mutta ensikerta eläissään

horjui hän taaksepäin, vallan hämmästynyt ja säikähtynyt; ensikerta

eläissään punastui hän tukan rajalle asti. Sillä hänen edessään seisoi

sama nuori nainen, jonka hän oli auttanut Wingdamin kyytivaunuista;

Brown pudotti kortit ja tervehti häntä kummallisella naurulla:

"Vaimoni, saakeli soikoon!"

Huhu kertoo, että Mrs Brown hyrähti itkuun ja ajoi hänen päällensä

nuhteita. Minä näin saman naisen kolme vuotta myöhemmin enkä hevin

usko, että hän sillä tavalla oli pannut kauniit silmänsä altiiksi.

Wingdamin sanomalehden ensi-numero sisälsi päällekirjoituksella "Mieltä

liikuttava kohtaus", seuraavan kertomuksen: "Viimeviikolla tapahtui

kaupungissamme yksi niitä kauniita ja liikuttavia sattumuksia, jotka

ovat Kalifornialle omituiset. Erään sangen etevän kaivoksenomistajan

vaimo, joka oli kyllästynyt Idän imelään sivistykseen ja kylmään

ilmanalaan, päätti hakea jalomielistä miestänsä Kalifornian kultaisilta

rannoilta. Aikomustansa miehelle ilmoittamatta, läksi hän rohkeasti

pitkälle matkalleen ja saapui tänne viimeksikuluneen viikon lopulla.

Miehen iloa on helpompi arvata kuin kuvailla. Yhteenyhtymys taisi olla

sanomattoman liikuttava. Me toivomme, että useat noudattaisivat hänen

esimerkkiään".

* * * * *

Emme tiedä oliko hänen vaimonsa vai onnistuneet kauppa-tuumat sitä

vaikuttaneet, vaan varma totuus on, että Mr Brownin asiat siitä

hetkestä alkain yhä paremmalle kannalle joutuivat. Hän lunasti

kumppaniensa osakkeet "Nip ja Tuck-kaivoksessa" rahoilla, jotka hän

muutamain väitöksen mukaan oli saanut uhkapelillä; toiset arvelivat,

että Mr Jack Hamlin oli ne lainannut hänelle. Hän rakensi ja koristi

sisältä uuden Wingdamin hotellin, jossa kauniin Mrs Brownin suuren

kansansuosion takia ei koskaan puuttunut vieraita. Brown valittiin

kunnallis-neuvoston jäseneksi ja hän lahjoitti isoja summia kirkoille.

Hän tuli, sanalla sanoen, kohta kaupungin arvossapidetyksi

kuntalaiseksi ja äsken tehty katu pantiin hänen nimikokseen.

Huomattiinpa kuitenkin, että hän sitä myöten kuin hän tuli rikkaammaksi

ja kunnioitetuksi, myöskin vaaleni, laihtui ja tuli levottomaksi. Sitä

myöten kuin hänen vaimonsa nousi korkeampaan suosioon, tuli hän

äreämmäksi ja hätäisemmäksi. Hän oli kaikista aviomiehistä nöyrin ja

mustasukkaisin. Hän ei millään tavalla hillinnyt vaimonsa vapautta,

mutta ihmiset kuiskasivat, että niin tapahtui, koska hänen ensimmäinen

ja ainoa koetuksensa sinnepäin oli nostattanut Mrs Brownissa

vihanpuuskan, joka pelästytti miestä vaikeneman.

Useat näistä juorujutuista olivat tietysti lähteneet niitten

naisten huulilta, joitten kanssa kaunis Mrs Brown onnellisesti oli

kilvoitellut Wingdamin herrain ritarillisesta kohteliaisuudesta. Hänen

puolustukseksi täytyy toki mainita, että häntä, hänen tulosta alkain,

oli kohdeltu sellaisella jumaloitsemisella, että se olisi voinut viedä

vakaammankin pään kieroon eikä suinkaan ylentänyt tahi jalostanut hänen

vaimollista luonnettaan. Brown älysi epäselvästi kaikki nämät asiat;

mutta hänen ainoa uskottunsa oli Jack Hamlin, jonka huono maine

tietysti esteli häntä oikein tuttavan tavalla käymästä tuossa

perheessä; hänen käyntinsä tulivatkin yhä harvemmiksi.

Oli Juhannusaika ja kuunvaloinen ilta; kaunis, mustasilmäinen ja

punaposkinen Mrs Brown istui pylväikössä, tuoksuavaa iltatuulta

ihaellen ja paitsi sitä, pelkään mä, nauttien toista suitsutusta, joka

ei ollut yhtä viaton ja kylmähkö. Eevesti Starbottle ja tuomari

Boompointer sekä ulkomaan matkailija osoittivat hänelle paraikaa

harrasta kunnioitustaan. Mrs Brown oli erinomaisen hyvällä mielellä.

"Mitä tuolla tiellä katselette?" kysyi kohtelias eevesti, älyttyään,

että Mrs Brownin huomio vasta oli kääntynyt toisapäin.

"Pölyä", vastasi Mrs Brown huoaten. "Ainoastaan rouva 'Siniparran'

lammaslaumaa!"

Eevesti, jonka kirjalliset tiedot harvoin ulottuivat laajemmalle kuin

viimeiseen sanomalehteen saakka, käsitti tuon lauseen sanasta sanaan.

"Tuo ei ole mikään lammaslauma", virkkoi hän, "se on ratsasmies.

Tuomari, eikö se ollut Jack Hamlinin kiplo?"

Mutta tuomarilla ei ollut mitään ajatusta siitä asiasta ja koska Mrs

Brown oli ilmoittanut, että ilma tuli varsin kylmäksi, luopuivat he

tarkemmista tutkimisista ja menivät sisään.

Mr Brown oli tallissa, mihin hän puolenpäivän jälkeen tavallisesti

vetäytyi. Hän tahtoi kentiesi siten osoittaa, että hän halveksi

vaimonsa ihailijoita; kentiesi oli se myöskin hänestä, niinkuin

ylimalkain heikkoluontoisten ihmisten mielestä, hauska harjoittaa

rajatonta valtaa alhaisempain luontokappaleitten yli. Hän oli

sanomattoman tyytyväinen, kun hän sai opettaa ratsuksi ja taltuttaa

vaaleanruskeaa tammaa, jota hän mielin määrin voi lyödä tahi hyväillä,

mutta hän ei voinut samalla tavalla kohdella puolisoansa.

Tallissa huomasi hän entuudesta tunnetun harmaan kiplon, joka äsken oli

talutettu paikoilleen ja jonka omistajan hän, muutaman tuokion

etsittyään, löysi hevoisen läheltä. Brownin tervehdys oli ystävällinen

ja sydämellinen; Jack Hamlinin jotenkin väkinäinen. Mutta Brownin

hartaisin pyyntöihin suostuen seurasi Jack kohta tämän jälestä

takaportaita myöten ylös pieneen kammariin, jonka ikkunat antoivat

tallille päin. Kammari oli koristamaton ja siinä oli ainoastaan sänky,

pöytä, muutamia tuolia sekä hylly, jolla pyssyn ja ruoskan sija oli.

"Tämä on minun kotini, Jack, tämä vaan", sanoi Brown huoaten ja

heittihe sängylle; ystävälleen viittasi hän tuolin istumapaikaksi.

"Vaimoni asunto on huoneen toisessa päässä. Nyt on enemmän kuin kuusi

kuukautta siitä kuin elimme yhdessä tahi tapasimme toisiamme muulloin

kuin syödessä. Se on huoneen isännälle hiukan sopimatonta -- vai

kuinka?" sanoi hän väkisin nauraen. "Mutta iloinen olen, kun sain nähdä

sinut, saakelin iloinen". Hän ojentihe ulos sängystä pudistaaksensa

Jackin kylmää kättä. "Minä käskin sinut tänne ylös, sillä minä en

tahtonut jutella sinun kanssasi tallissa -- vaikka koko kaupunki

kuitenkin jo tietää koko sen asian. -- -- Älä sytytä kynttilää! -- --

Voihan tässä yhtä hyvästi tarinoida kuutamollakin. Nosta jalkasi

ikkunanlaudalle ja istu oikein mukavasti sillaikaa kuin kuuntelet.

Putelissa on viinaa".

Jack ei käyttänyt tuota ilmoitusta hyväkseen. Brown kääntyi seinälle

päin ja jatkoi:

"Jos en olisi niin hiton rakastunut vaimooni, niin en huolisi asiasta

yhtään. Mutta rakastan häntä niinkuin minä teen ja nähdä hänen tällä

tavalla peuhaavan, jota estääkseni en voi panna tikkua ristiin -- -- se

se tuiki tappaa minut -- peräti näivettää. -- Mutta sangen iloinen

olen, kuin sain tavata sinua, Jack poikaseni!"

Hän hapuili hämärässä, kunnes hän taas oli löytänyt ja pudistanut

kumppaninsa kättä. Hän tahtoi pitää sitä omassa kädessään, mutta Jack

veti sen pois ja pisti sen liivien alle, huolimattomasti kysyen:

"Kuinka kauan on asia ollut tällä kannalla?"

"En tiedä. -- Siitä alkain kuin hän palasi tänne. Silloin, Jack, olin

minä helvetin sika -- semmoinen olen vieläkin -- -- mutta en minut

ennenkuin silloin tiennyt kuinka rakastunut olin häneen. Ja hän ei ole

ollut kuin sama ihminen sen päivän jälkeen".

-- -- -- "Mutta se ei vielä ole mitä pahinta, Jack; ja siitä juuri

tahdoin keskustella sinun kanssasi. Asia ei ole suora sillä ettei hän

huoli minusta ollenkaan; -- että hän teeskentelee jokainoan töllön

edessä, joka vaan pistää nenänsä tänne -- se on muutamain naisten

luonnollisena tapana eikä he sillä tarkoita mitään pahaa. Mutta Jack --

minä luulen -- minä luulen, että hän rakastaa jotakin toista miestä.

-- -- Jack, älä nouse -- -- jos pistoolisi ovat sinulle vaivaksi, niin

riisu ne pois".

"Kuusi kuukautta ja vähän päällekin on hän ollut äkäisen ja alakuloisen

näköinen, on hän ollut arkahermoinen, herkkäpelkoinen ja muuta

semmoista. Ja toisinaan hän katselee minua niin herttaisen surkeasti,

kuin hänen melkein olisi minua sääli. -- -- Ja sitte hän myöskin

kirjoittaa jollekulle. Ja -- -- viimeviikolla on hän koonnut kaikki

omat kalunsa -- korukalut sekä kalliit kivet -- Jack! minä luulen --

minä melkein luulen, että hän aikoo lähteä tiehensä. Minä voin kärsiä

kaikki paitsi sitä, että hän kuin varas pujahtaisi pois --".

Brown painoi kasvonsa tyynyihin ja muutamain minuuttien kuluessa ei

kammarissa kuulunut muuta kuin pöytäkellon tikittäminen uunin

reunuksella. Jack sytytti sikarin ja muuttihe aukinaiselle ikkunalle.

Kuu ei enää paistanut kammariin ja sänky oli jäänyt pimeään.

"Jack! Mitä minun pitää tehdä -- -- mitä neuvoa sinä annat?" virkkoi

viimein pimeästä tuleva ääni.

Vastaus ikkunalta kuului vakaasti ja arvelematta:

"Aja miehen jälkiä ja laukaise hänelle luoti otsaan".

"Jack! mutta --"

"Sen hän kyllä on ansainnut".

"Mutta luuletko, että hempukkani sitte tulee takaisin?" -- Jack ei

vastannut, vaan muuttihe ikkunalta likemmäksi ovea.

"Jack, älä vielä mene! Sytytä kynttilää jos tahdot ja istu tähän pöydän

ääreen. Se on lohduttavaa nähdä sinua, jos ei muuta mitään olisikaan".

Jack arveli, mutta noudatti sitte hänen tahtoaan. Hän veti

lakkaristansa esille korttileikin ja sakasi sitä, sänkyyn päin katsoen.

Mutta Brownin naama oli yhä vaan kääntynyt seinään päin. Kun Jack oli

sekoittanut kortit, nosti hän ja antoi kortteja vaihetellen pöydän

vastaiselle puolelle ja itselleen. Ensimmäinen oli kaks-silmä; hänen

oma korttinsa oli kuningas. Hän sakasi, nosti ja antoi taas. Tällä

kertaa sai luultu vastaanpelaaja rouvan, Jack itse viisikon. Hänen

näkönsä selkeni ja hän sakasi vielä kerran kortit. Toinen sai nyt taas

kaks-silmän, Jack kuninkaan. "Kaksi kertaa kolmesta", sanoi Jack

kuuluvasti.

"Mitä sanoit, Jack?" kysyi Brown.

"Ei mitään".

Jack koetteli sitte heittää noppia, mutta hän viskasi aina kuusi-silmää

ylöspäin ja luultu vastaanpelaaja tuli tappiolle. Tottumuksen mahti

tuntuu toisinaan tukalalta.

Brown oli sillaikaa nukkunut, murheista väsyneenä. Jack siirsi tuolin

ikkunan lähelle ja katsoi kattojen ylitse alas lepäävään kaupunkiin,

jonka tuikkia hahmoviivoja sekä jyrkkiä väriä kuu paisteellaan

lauhdutti ja sulostutti. Hän voi sikeässä hiljaisuudessa kuulla veden

lorinaa kanavoissa ja kuusten huminaa vuorilla. Hän katsahti ylöspäin

ja samassa lensi vilahtava tähti alas ilman heloittavalta kannelta.

Senperästä seurasi tuokion kuluttua toinen tähti ja vielä kolmaskin.

Jackin päähän pölähti aate. Jos tähti vielä viidentoista minuutin

kuluessa putoisi, niin -- -- Hän istui siinä kello kädessä puolenkin

tuntia, mutta semmoista ilmausta ei enää näkynyt.

Kello löi kaksi ja Brown vielä makasi. Jack lähestyi pöytää ja otti

lakkarista kirjeen, jota hän kynttilän liputtavassa valossa luki. Se

sisälsi ainoastaan yhden rivin, joka oli naisen käsialaa:

"Tule kello kolme kevykääsissä puiston muurille."

Makaaja kääntyi levottomasti ja heräsi.

"Jack, oletko täällä?"

"Olen."

"Älä vielä mene! -- Kumma on, Jack, minä näin paraikaa unta -- -- näin

unta entisistä ajoista. Minusta oli kuin Susie ja minä taas olisimme

menneet vihille ja pappina oli -- aika hullumaisesti! -- sinä."

Kortinlyöjä nauroi ja istuutui sängylle, yhteen kääritty paperi

kädessään.

"Se oli hyvä ennusmerkki, vai kuinka, Jack?" kysyi Brown.

"Hyvää on toivomista. Kuules, poikaseni, eikö olisi parasta, että

nousisit?"

"Poikanen", jota niin ystävällisesti oli kehoitettu, nousi Jackin

ojennetun käden avulla.

"Tahdotko sikaria?"

Brown vastaanotti hajamielisenä sen sikarin, jonka Jack ojensi hänelle.

"Tulta?"

Jack pusersi kirjeen kokoon, sytytti sitä kynttilästä ja ojensi

kumppanille tulta. Hän piti siitä edelleen kiinni, kunnes se oli

melkein kokonansa palanut ja laski tähteet -- kuin hehkuvan tähden --

menemään ikkunasta. Hän näki sen putoavan sekä sammuvan hämärään ja

palasi sitte ystävänsä luoksi.

"Poikaseni!" sanoi hän, painaen kätensä Brownin leveille olkapäille,

"viiden minuutin perästä olen taas matkalla ja poissa kuin tuo kipinä

-- ja taitaapa viipyä kauankin, ennenkuin yhteen yhdymme. Mutta

ennenkuin lähden, niin kuule neuvoni: myy kaikki mitä sinulla on, ota

vaimosi mukiisi ja muuta muualle. Tämä paikka ei ole sopiva sinulle

eikä hänelle. Sano hänelle, että niin täytyy tapahtua, -- pakoita

häntä, jos hän ei tahdo. Älä sitä valittele, ettet voi olla pyhänä

miehenä ja vaimosi enkelinä. Ole mies -- muista, että hän on nainen.

Älä ole helvetin hassu. Hyvästi!"

Hän tempasi itsensä irti Brownista ja juoksi alas portailta. Tallin

ovella tarttui hän torkkuvan rengin kaulukseen ja pudisti häntä.

"Satuloitse hevoistani viidessä minuutissa; muuten minä --".

"Rouva sanoi, että teille piti varustaa kevykääsit", änkytti mies.

"Kääsit hitoille!"

Hevoinen tuli satuloituksi niin pian kuin pelästyneen miehen tutajavat

sormet sitä voivat toimittaa.

"Onko mitään tapahtunut, Mr Hamlin?" sanoi hän. Niinkuin kaikki hänen

virkakumppaninsa ihmetteli hän herran tulista intoa ja oli todellakin

huolissaan hänen menestyksestä.

"Pois tieltä!"

Mies siirtyi säikähtyneenä syrjään. Kiroten iski Jack kannukset

hevoiseen ja ajoi täyttä laukkaa tietä myöten. Silmänräpäyksessä oli

hän kadonnut kauas ja näkyi siellä kuin pölypilvi ikään. Samassa

nähtiin, että loistava tähti luopui siskojensa keskuudesta ja lensi

tummansinisestä taivaasta häntä vastaan.

Monen peninkulman takana kuulivat uutisasukkaat tien varrella varhain

aamulla äänen, joka heleänä kuin kiurun lauloi etäällä metsässä. Ne,

jotka vielä makasivat, kääntyivät kovilla vuoteillaan uneksiaksensa

nuoruudesta, rakkaudesta ja aikoja sitte kadonneesta onnesta.

Päivettyneet miehet ja levottomat kullanhakijat, jotka jo olivat

työssä, taukosivat tuokioksi ja nojautuivat lapioillensa kuunnellakseen

haaveksivaa mieronkiertäjää, joka ratsasti ulos avaraan maailmaan,

ruusunkarvaista aamuruskoa kohti.