V.

Kuvaus sulo-elämästa Red Gulch'issa.

Sandy oli "ottanut" lasillisen liiaksi. Hän loikoi kukkivan

azalea-pensaan juurella, johon hän pari tuntia sitte oli kaatunut;

kuinka kauan hän siinä oli maannut, oli hänelle itselleen tietämätöntä

eikä hän siitä lukua pitänytkään; yhtä ratkaisematonta ja epätietoista

oli, milloin hän pystyyn nousisi. Hänen ruumiinsa tila oli hänen

henkeen ja aatteisinsa tuonut täydellisen ja onnistuttavan levon.

Red Gulch'issa se, paha kyllä, ei suinkaan ollut mitään outoa eikä se

nostattanut huomioakaan, jos mies nähtiin päihtyneenä, etenkin jos

ystävämme Sandy oli siihen tilaan langennut. Vähää ennempänä oli joku

pilkkakirves pystyttänyt Sandyn pään likelle satunnaisen muistopatsaan,

johon oli kirjoitettu: "Mac Corklen viinan vaikutus -- kuolettaa 40

askeleen päästä". Mutta paitsi tätä pilallista poikkeusta oli Sandy

saanut levätä häiritsemättä. Kuleksiva muuli, joka oli päässyt vapaaksi

kuormituksestaan, oli syönyt kuivat ruohot hänen ympäriltään ja

uteliaasti nuuskinut kaatunutta miestä; juoksija koira oli, niinkuin

koko hänen sukunsa tapa on, kovasti surkutellut juopunutta miestä,

nuoleksinut Sandyn pölyisiä saappaita ja viimein kyyristynyt hänen

jaloilleen, missä se vieläkin loikoi, laiskasti räpyttäen silmiään

päivänpaisteessa ja irstaalta näyttäen niin että se koiramaisesti

mielisteli halventunutta miestä, hänen heikkoa luonnettansa oikein

liehitellen ja alamaisesti jätkytellen.

Mäntyjen varjot olivat vähittäin kiertyneet auringon aseman jälkeen,

kunnes ne olivat siirtyneet tien yli ja nyt kirjoittivat lakean

niittymaan pitkillä mustilla ja kultaisilla viiruilla. Vähäiset tuprut

punaista pölyä, joita sivutse vyrrivät kuormarattaat ajoivat ylös,

painuivat taas alas ja peittivät lepäävää urosta tomuun, niin että

häntä oli vaikea tuntea Sandyksi. Aurinko kallistui yhä alemmaksi eikä

Sandy vieläkään liikahtanut.

Mutta viimein häirittiin tuon tieto-viisaan, niinkuin usean muunkin,

rauhaa erään viisaustiedettä kaipaavan sukupuolen hyökkäyksellä hänen

alueesensa.

"Miss Mary", niinkuin häntä kutsui se pikkuinen lauma, jonka vasta oli

laskenut valloilleen jykeästi rakennetusta kouluhuoneesta, tuolta

petäjikön takaa -- Miss Mary aloitteli iltamarssiaan. Erinomaisen

kaunis kukkaterttu azaleapensaassa tien vastaisella puolella nostatti

hänen huomionsa; hän meni tien poikki sitä ottamaan ja tipsutteli

varovaisesti punaisen pölyn ylitse, valkeita hameitaan huolellisesti

kohotellen ja monella tavalla inhoansa näyttäen, ikäänkuin valkea

pikkuruinen kissanpoika, jonka täytyy saattaa tahratonta turkkia sekä

pehmeitä käpäliään vaaranalaisiksi likaisella maantiellä. Miss Mary

joutui pensaan juurelle ja tavoitti juuri kädellänsä kukkia, kun hän

kompastui Sandyn lepäävän vartalon yli.

Hän päästi tietysti sen vienon, vaan kimakan huudon, joka on hänen

sukupuolelleen ominainen tukalassa tilassa; mutta kun kerran oli

suorittanut sen välttämättömän veron naispuolen heikkoudelle, rohkaisi

hän mieltänsä ja pysähtyi silmänräpäykseksi makaavan hirviön likelle,

vaikka valmiina pakenemaan. Kun ei ääntä, eikä liikettä huomattu, tuli

hän yhä utalammaksi ja potkaisi pienellä jalallaan pilkallisen

muistomerkin kumoon, halveksivaisesti mutisten: "luontokappaleet!" --

millä nimityksellä hän luultavasti tällä hetkellä mielessään tarkoitti

Red Gulchin koko miespuolta -- sillä Miss Mary, joka vaati varsin

paljon ihmissuvulta yleiseen ja miespuolelta etenkin, kentiesi

ei osannut ansion mukaan pitää arvossa sitä jotenkin röyhkeää

kohteliaisuutta, josta Kalifornialainen syystäkin on mainio. Vaikka hän

äsken oli paikalle tullut, oli häntä jo opittu tuntemaan "saakelin

ynseäksi".

Sillaikaa kuin Miss Mary vielä viipyi siinä, huomasi hän, että loivat

auringon säteet paraillaan paahtoivat Sandyn paljasta päätä; hänen

lakkinsa kellui käyttämätönnä nurmella. Miss Mary tarvitsi hiukan

rohkeutta nostaaksensa lakkia ylös ja pannaksensa sitä miehen kasvoille

-- mutta hän toimitti kuitenkin sen hyvän työn ja läksi sitte paikalta

pakoon. Kun hän oli poistunut muutamia askeleita, katsoi hän taakseen

ja huomasi silloin hämmästyen sekä pelästyen, että Sandy oli noussut

istumaan, oli temmannut lakin päästä sekä alkanut jupista jotakin.

Asian todenperäinen laita oli semmoinen, että Sandy mielensä pohjasta

oli vakuutettu siitä, että päivänpaiste oli aivan mieluisa sekä

terveellinen; hän arveli, että ainoastansa parantumattomat hassut

makasivat pää peitettynä ja että hänen vastustamatonna oikeutena oli

venyä paljaspäänä, jos hän niin tahtoi. Kaikki nämät asianhaarat olivat

Sandyn sisälliselle tunnolle vallan selvät; mutta hän mahtoi kovaksi

onnekseen ainoasti jotenkin tyydyttämättömällä tavalla ilmoittaa

tunteitansa.

"Mitä hittoa?" sanoi hän körisevällä ja tavoittelevalla äänellä. "Mitä

-- mitä -- mitä nyt? -- Älä tule tänne nuuskimaan, sanon minä -- --

jaa, sen minä sanon, sinä helvetin pakana -- päivä paistaa, jos tahdon

-- minä makaan, jos tahdon -- -- mitä hitoille se sinua koskee? -- älä

tule tänne -- saakelin hauskaa päivänpaistetta -- minä -- minä -- päivä

paistaa, jos tahdon --!"

Miss Mary tuli entistään rohkeammaksi, koska heidän välinsä jo oli

pitkä; hän seisahtui ja kysyi, kaihosiko mies jotakin (sillä hän ei

ollut käsittänyt edellisen puhelman tarkoitusta).

"Mitä perkele? -- Mitä tahdot?" jatkoi Sandy, ääni koko oktavi

ylempänä.

"Nouse seisoalle, sinä hirmuinen ihminen!" sanoi Miss Mary kovin

äkäisenä. "Nouse tuossa paikassa ylös ja mene kotiin!"

Sandy nousi hoipertuen. Hän oli kuuden jalan korkuinen ja Miss Mary

vavahti. Mies horjui muutamia askeleita eteenpäin ja pysähtyi sitte.

"Mitä varten minä -- -- menisin kotiin?" kysähti hän äkisti juopuneen

yksitotisuudella.

"Mene pesemään itseäsi!" vastasi Miss Mary, kovin paheksivilla silmillä

katsellen likaista Sandya.

Miss Mary hämmästyi hämmästymistään, kun Sandy silmänräpäyksessä riisti

päältään takin sekä liivit, heitti ne nurmelle, potki saappaat

jaloistaan ja silmittömänä syöksyi mäeltä alas joelle päin.

"Jumala minua armahtakoon! -- hän hukuttaa itsensä!" huusi Miss Mary ja

juoksi kohta takaisin kouluhuoneesen, mihin hän salpasi itsensä lukon

taaksi. Niin ristiriitaiset ovat usein naisten toimet.

Kun hän sinä iltana istui tee-pöydän ääressä emäntänsä, jurasepän

puolison, kanssa, tapahtui, että Miss Mary ikäänkuin sattumalta kysyi

häneltä, oliko hänen miehellänsä tapana joskus juoda liiaksi.

"Abner", vastasi Mrs Stidgers arvelevaisesti; "maltsaikaa; -- Abner

henkeni ja Jumalan kautta ei ole sanottavaksi ollut naukussa senkuin

kolme kertaa viimeisen presendentinvaalin jälkeen".

Miss Mary olisi mielellään tahtonut kysyä, pyrkikö hän semmoisessa

tilaisuudessa päivänpaisteesen makaamaan, pää paljaana ja oliko kylmä

kylpy siinä tapauksessa vaaralliseksi katsottava, mutta sellainen

kysymys olisi vaatinut selityksen, jota hän ei mielinyt antaa. Suurilla

mustilla silmillään katseli hän vaan vakaasti punaposkista Mrs

Stidgersia, joka oli uhkea esimerkki ison lännen kukoistuksesta -- ja

se puheenaine jätettiin sikseen. Samana iltana kirjoitti Miss Mary

paraalle ystävälleen Bostonissa: "Jos rupeaisin valitsemaan, niin

luulen, totta sanoen, että tämän yhteiskunnan juopunut puoli minusta

melkein olisi parempi kuin raitis puoli. Tässä puhun tietysti miehistä

-- mitä naisiin tulee, niin en tiedä mikä heitä voisi muuttaa edes

hiukan laatuun käyviksi".

Yhdessä viikossa oli Miss Mary kokonansa unhottanut tuon vähäisen

väliseikan, vaikka hänen kävelynsä melkein hänen tietämättänsä,

kiertyivät toiseen suuntaan. Hän huomasi kuitenkin, että veres terttu

azaleakukkia joka aamu oli hänen pöydällään. Mutta se ei häntä

hämmästyttänyt, sillä hänen oppilaansa, jotka tunsivat hänen

mieltymystä kukkiin, koristivat aina hänen istuma-paikkansa vereksillä

kimpuilla vuokkoja, sireeniä ja lupiinia; vaan ei kukaan myöntänyt

tuoneensa azaleoita, vaikka usealta kysyttiin.

Muutamia päiviä kului taas. Sitte tapahtui eräänä päivänä, että nuori

herra Johnny Stidgers, jonka sija oli likinnä ikkunaa, kun opettajatar

paraillaan luetti, muitten mielestä peräti suotta purskahti aivan

hillitsemättömään nauruun, joka miltei pilannut koko luokan

järjestystä. Miss Mary ei saanut häneltä muuta selitystä kuin että joku

oli "kurkistanut ikkunasta". Suuttuneena ja harmistuneena läksi

opettajatar pesästään tavoittamaan ja rankaisemaan rauhan rikkojaa. Kun

hän pyörähti kouluhuoneen nurkan ohitse, seisoi hän äkisti äsken

juovuksissa olleen miehen edessä -- tämä oli nyt vallan selvä, mutta

hänen päivettyneet kasvonsa näyttivät erinomaisen ujoilta ja

häpeileviltä.

Vihan vimmassa Miss Mary ei suinkaan olisi jättänyt tätä

viimeksimainittua seikkaa hyödyksensä käyttämättä, jos ei hän samassa

tuokiossa vastoin tahtoansa olisi älynnyt, että tuo "luontokappale",

vaikka edelliset synnit olivatkin häneen jättäneet jälkiään, kuitenkin

oli jokseenkin kaunis ja viehättävä -- todellakin jonkinlainen

valkeaverinen ja hyväluontoinen Simson, jonka paksuja liinankarvaisia

hiuskierukoita eivät millaisetkaan Delilan saksit nähtävästi koskaan

olleet niittäneet. Kovat sanat kuolivat Miss Maryn huulille ja hän

vastaanotti ainoastaan miesparan änkättyjä anteeksipyyntöjä

kulmakarvojaan halveksivaisesti nostellen ja poimunteitansa

huolellisesti ko'oten, ikäänkuin Sandysta niihin olisi voinut tarttua

joku pahuus, jos hän likelle pääsi. Kun Miss Mary taas astui

kouluhuoneesen ja hänen silmänsä tapasivat azaleoita, leimahti uusi

valo hänen ajatuksiinsa; hän nauroi sydämellisesti ja lapset nauroivat

myöskin ja kaikki olivat sangen onnelliset kukapa oikein tiesi mistä

syystä.

Joku aika tämän tapauksen jälkeen sattui sitte eräänä lämpimänä

kesäpäivänä, että kaksi lyhytkoipista pikkuherraa kompastui koulun

kynnykselle juurikun he töin tuskin olivat lähteeltä kulettaneet sinne

ämpärillisen vettä. Miss Mary tarttui sääliväisesti ämpärin sankaan ja

läksi itse lähteelle ämpäriä uudestaan täyttämään. Lähteen äyräällä

loihe varjo hänen tielleen ja voimakas käsivarsi, joka oli puettu

siniseen liinapaitaan, vapautti häntä pikaisesti ja vakaasti hänen

kantamuksistaan. Miss Mary ujoksui ja vihastui.

"Parempi olisi, jos kantaisitte vähän enemmän tuota nestettä omaksi

tarpeeksenne", sanoi hän siniselle käsivarrelle, pitkiä silmäripsiään

nostamattakaan.

Miehen nöyrä äänettömyys saattoi Miss Marya katumaan sanojansa ja oven

suussa kiitti hän sentähden sitte auttajaansa niin lempeästi, että

miesparka oli hämmästyksestä kuukahtumaisillaan -- josta lapset taas

purskahtivat nauramaan ja Miss Mary yhtyi siihen nauruun niin

halukkaasti, että vieno punastus nousi hänen puhtaisin, muuten aivan

vaaleihin poskipäihin. Seuraavana päivänä ilmestyi tuntemattomalla

tavalla tynnyri oven ulkopuolelle ja samalla salaisella tavalla

täyttyi se joka aamu kylmällä lähdevedellä. Mutta mustasilmäistä Miss

Marya suosittiin ja kunnioitettiin muullakin hiljaisella tavalla.

"Bill-saakeli", Slumgullionin kyytivaunujen ajaja, laajalta tunnettu

"kohteliaisuudestaan", koska aina pyysi kauniimman sukupuolen istumaan

kutsin-istuimelle, oli Miss Maryn suhteen tehnyt poikkeuksen yleisestä

tavastaan sentakia, että Bill'illä oli paha tapa "kiroilla, vastamäkeä

ajaessaan;" hän antoi aina Miss Maryn yksinomaiseen valtaan toisen

puolen koko vaunuja. Jack Hamlins, tuo mainio kortinlyöjä, matkusti

kerran äänetönnä muutamia peninkulmia yksissä Miss Maryn kanssa ja

heitti sittemmin putelin erään iloisen kumppaninsa päähän, koska tämä

uskalsi mainita Miss Maryn nimeä kapakan juomatuvassa. Erään oppilaan

koreasti puettu vaan vähemmin kunnioitettava äiti, jonka mies oli

tuntematon, käveli usein ujosti tuon vaalean vestaalin temppelin

läheisyydessä, vaan ei koskaan tohtinut astua sen pyhälle alueelle; hän

oli tyytyväinen, kun nöyrästi sai palvella tuota naispappia kaukaa.

Semmoisia vähäisiä keskeymisiä sattui toisinaan, mutta muuten kiersi

Red Gulch'in ylitse yksitoikkoinen juhlakulku kirkkaita, helteisiä

päiviä, lyhyitä hämäriä ja tähdenvaloisia öitä. Miss Mary mieltyi yhä

enemmän vaelluksiin hiljaisissa, uneksivissa metsissä. Hän luuli

kentiesi, niinkuin Mrs Stidgers, että petäjäin sulohajuinen huoku

oli terveellinen rinnalle; varmaa on, että hänen yskimistään

harvemmin kuului, että koko hänen vartalonsa nousi suoremmaksi sekä

turpeammaksi ja että hänen poskensa tulivat punaisemmiksi, askeleet

vakaammiksi. Kentiesi oppi hän paraikaa sitä ijankaikkista läksyä, jota

kärsivälliset, ijäti viheriät kuuset väsymättä ja yhä matkivat ihmisten

korviin, olkootpa nämät sitte kuuliaiset tahi huolimattomat.

Eräänä päivänä otti hän lapset keralleen pitkälle kävelylle. Pois

mentiin pölyiseltä maantieltä, pois hajallansa olevilta puoleksi

rappeutuneilta taloilta, liejuisilta kaivannoilta ja puodinikkunain

koreilta repaleilta, pois koko siltä vähäisen kultauksen ja värjätyn

lasin ohuelta keitin-öljyltä, johon raakuus semmoisissa paikoissa

verhottuu -- ja kuinka viehättävää eikö nyt ollut! -- Kuinka metsä

avasi pitkät tuoksuavat pylväskäytävänsä vastaanottaakseen heitä, kun

he olivat ehtineet viimeisen säretyn kallion, viimeisen saviläjän ja

viimeisen tyhjennetyn kaivoksen ohitse! -- Kuinka lapset heittäyivät

maan ruskeaa rintaa vasten innokkaasti sitä hyväilemään samalla kuin

täyttivät ilman raittiilla naurullaan ja kuinka Miss Mary itse,

unhottaen akkiloida valkeaa kesäpukuaan, lensi kuin lintu poikooksensa

etupäässä, kunnes hän viimein riehuen, nauraen ja hengästyneenä,

ruskeat hiuspalmikot hajallaan, lakki niskassa ja posket hehkuvina

kaukana metsässä sattui tulemaan aina onnettoman Sandyn kanssa

vastakkaa!

Katsomme tarpeettomaksi kertoa niitä anteeksipyyntöjä ja selityksiä,

jotka nyt seurasivat. Taitaa olla kylliksi, jos mainitsemme, että siltä

näytti, kuin Miss Mary ja entinen juomari ennenkin olisivat samalla

tavalla yhtehen yhtyneet, että Sandy kohta otettiin iloisen seuran

jäseneksi ja että lapset sillä sukkelalla vaistolla, jonka Luoja

näyttää antaneen heikoille, tunnistivat häntä ystäväkseen, leikitsivät

hänen valkean harjansa sekä viiksien kanssa ja harjoittivat monenlaista

vapautta häntä kohtaan. Kun hän viimein muutamista suurista kivistä

kuusen juurelle teki heille uunin, oli heidän ihastuksensa vallan

rajaton.

Kun he kaksi tuntia onnellisina olivat leikkineet noin lapsellisesti,

oli Sandy polvillaan opettajattaren jalkain edessä sillaikaa kuin tämä

mäen rinteellä istuen sitoi laakerista ja sireenistä seppeleitä ja hän

itse haaveksivilla, ihastuneilla silmillä katseli tuota naista. Koska

Sandy noin oli siinä polvillaan, näytti melkein siltä, kuin joku

yliluonnollinen muutos olisi tapahtunut hänessä heidän ensimmäisen

yhteensattumisen jälkeen. Mutta eroitus oikeastansa ei kuitenkaan ollut

niin suuri. Se heikko, haaveksivainen, laiska ja himoisa ihmisluonne,

joka ennen oli katsonut lasin varsin mieluisaksi, tavoitteli nyt,

pelkään mä, ainoastaan uutta päihtymystä rakkaudesta.

Sandy itse miltei sitä älynnytkin. Hänen mielensä teki ryhtymään

johonkin työhön -- tappamaan harmaata karhua tahi nylkemään

villi-ihmisen kalloa, sanalla sanoen jollakin tavalla uhraamaan

itseänsä tuon vaalean, mustasilmäisen pienen opettajattaren edestä.

Mielelläni tahtoisin esitellä häntä sankaruuden loistavassa valossa ja

ainoastaan pakolla voi minua pidättää se järkähtämätön vakuutus, että

semmoisia asioita aivan harvoin tapahtuu todellisessa elämässä. Kaunis

lukijattareni, joka muistaa kuinka harvoin rakastettu Adolf, vaan

kuinka usein joku vähemmän miellyttävä vieras tahi romantillisuutta

peräti kaipaava poliisipalvelija häntä pelastaa jostakin uhkaavasta

vaarasta, antaa minulle epäilemättä anteeksi.

He istuivat niinikään häiritsemättä koko sen suloisen kesäpäivän

sillaikaa kuin tikat rääkättivät ja nakuttelivat heidän päänsä

päällitse ja lasten äänet hyväsointuisesti kuuluivat alhaalta

notkelmasta. Mitä he virkkoivat jääkin mainitsematta. Mitä he tuumivat

-- se olisi huvittavampi tietää -- vaan se on tuntematonta. Tikat

saivat kuulla, että Miss Mary oli isätön sekä äiditön, että hän setänsä

kodosta oli lähtenyt ja sitte tullut Kaliforniaan terveyttä sekä

itsenäisyyttä hakemaan; -- että Sandy myöskin oli ilman isää sekä

äitiä, että hän puolestaan oli tullut Kaliforniaan onnea hakemaan ja

että hän oli elänyt hurjaa, laitonta elämää, vaan nyt tahtoi koettaa

parannusta; -- ynnä paljon muuta, joka epäilemättä tikan kannalta

katsoen tuntui aivan yksinkertaiselta ja aikaa vievältä.

Mutta semmoisella pakinalla riensi iltapuoli tiehensä; kun lapset taas

olivat kokoontuneet ja Sandy herkkätuntoisuudella, jota opettajatar

osasi aivan suureksi arvostella, sanoi heille jäähyväiset, ennenkin

uudispaikkaan joutuivat -- silloin arveli Miss Mary, että se päivä oli

ollut lyhin koko hänen ahkerassa elämässään.

Pitkä kuiva kesä kallistui loppumaan ja samaten myöskin koulun lukukausi.

Vielä oli päivä jälellä, vaan sitte olisi Miss Mary valmis, joksikuksi

ajaksi kumminkin, lähtemään Red Gulch'ista. Hän istui yksinään

koulusalissa, poski kätensä nojassa ja silmät puoleksi ummessa; hän oli

valveillaan vaipunut semmoisiin uneksimisiin, joihin Miss Mary --

koulukurin pahennukseksi, luulen ma -- joku aika sitte oli tottunut

painumaan. Hänen sylensä oli täynnään sammalia, sanajalkoja sekä muita

muistomerkkiä metsästä; hän oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa,

ettei hän kuullut, kun ovea hiljaa kolkutettiin tahi hämmentyi kentiesi

hänen unelmissaan se ääni tikkain nakutuksiin kaukana sakeassa

metsässä. Kun sitä naputusta vielä kerran toistettiin, säpsähti hän ja

riensi, posket punastuvat, ovea avaamaan.

Kynnyksellä seisoi nainen, jonka kasvoissa nähtiin lakastuneen

kauneuden selviä jälkiä ja jonka loistava, julkea, silmäänpistävä puku

oli kummallisena vastakohtana hänen nöyrälle katsannolleen. Miss Mary

tunsi häntä nimettömän oppilaansa epäiltäväksi äidiksi. Koettaen

poistaa ehdotonta vastenmielisyyttään, pyysi hän jäykästi vieraan

astumaan sisään ja kokosi vaistomaisesti helmansa tiukasti ympärilleen

sekä siirtyi loitommalle. Hänen käytöksensä oli kentiesi syynä siihen,

että ujo vieras, silmänräpäyksen hämillään aprikoituaan, jätti korean

päivän-varjonsa avonaiseksi, pisti sen hiekkaan oven ulkopuolelle ja

sitte istuutui salin alhaisempaan päähän, pitkän koulupenkin kolkalle.

Hänen äänensä oli vapisevainen ja tavoitteleva, kun hän aloitteli:

"Minä kuulin sanottavan, että aiotte huomenna matkustaa alas ranteelle

ja minä ajattelin sillä tavalla, etten voisi antaa teidän lähteä, Miss,

ennenkuin kiittäisin teitä kaikesta hyvyydestänne Tommya kohtaan".

"Tommy", sanoi Miss Mary, "oli sievä poika ja ansaitsi suurempaa

huomioa kuin mitä hän oli voinut osoittaa hänelle".

"Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss, kunniaa ja kiitosta!" virkahti

vieras ja ilon punastus levisi hänen poskiinsa sen keinotekoisen värin

alle, jota Red Gulch'issa pilkallisesti kutsuttiin hänen

"sotavärikseen;" hän koetti hämillään muuttaa pitkää penkkiään

likemmäksi kouluopettajatarta. "Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss --

Niin, kyllä se onkin varma totuus, vaikka sitä nyt sanoo hänen oma

äitinsä, jonka ei sopisi kiittää häntä -- mutta ompa se varma totuus,

ettei koko maailmassa voikaan löytyä armaampaa, aimollisempaa ja

siivompaa poikaa kuin tuo nulikkani -- ja vaikkei semmoisen, kuin minä

olen, sovikaan sanoa sitä, niin on sekin totta, ettei myöskään voi

löytyä armaampaa, kauniimpaa ja enkelinkaltaisempaa opettajatarta, kuin

se, joka hänellä on ollut. Jumala teitä siunatkoon!"

Miss Mary, joka vakaana istui pulpettinsa takana, linjain olallaan,

avasi silmänsä suuriksi, tätä kuullessaan, vaan ei virkkanut mitään.

"Kyllä minä tiedän, niinkuin sanottu on, ettei semmoisen, kuin minä

olen, sovi kiittää tietä, Miss!" jatkoi vieras liukkaasti, "eikä minun

sopisi, tietäähän sen jokainen, tulla tänne valoisalla keskipäivällä

teitä puhuttelemaan. Mutta kas! asia on semmoinen, että tulen

rukoilemaan teiltä jotakin -- en omasta puolestani, Miss, en omasta

puolestani, vaan tuon armaan poikani takia, Miss!"

Erään katsahduksen kautta nuoren opettajattaren silmistä rohkaistuna ja

pistäen ahtaisin lavendelinvärisiin hanskoihin puserretut kädet

polviensa väliin, sormet alaspäin, kumartui hän eteenpäin ja jatkoi

hiljaisemmalla äänellä:

"Katsokaa, Miss! Ei ole ketään, joka pitäisi huolta poikaraukasta

senkuin minä vaan eikä semmoisen, kuin minä olen, sovi kasvattaa häntä;

sen tiedätte. Mennä vuonna jo vähän tuumin suorastaan lähettää hänet

pois San Franciscon kouluun; mutta kun sitte kuului puhetta, että tänne

hankittaisiin opettajatar, niin ajattelin, että parasta oli odottaa,

kunnes saisin nähdä teidät -- ja kun vaan vilahdukselta olin nähnyt

teidät, niin tiesin, että kaikki oli hyvä ja että voisin vähän kauemmin

pitää pikkua poikaani kotona. Te ette suinkaan voi arvatakaan, kuinka

mahdottomasti hän teitä rakastaa, tuo poikarukka; jos vaan voisitte

kuulla, kun hän herttaisella tavallaan puhuu teistä ja jos hän itse

voisi rukoilla sitä, mitä minä nyt aion rukoilla, niin en luule, että

koskaan voisitte kieltää".

"Se ei ole muuta kuin luonnollista", jatkoi hän kiireesti ja hänen

äänensä vävähti kummallisesti sekä ylpeydestä että nöyryydestä; "se ei

ole muuta kuin luonnollista, että lapsi kovemmin mieltyy teihin kuin

minuun, Miss -- sillä hänen isänsä oli, näetten, oikein jalo mies, kun

ensin opin häntä tuntemaan -- ja pojan täytyy ennemmin tahi myöhemmin

unohtaa minua. -- Kas niin! en minä itke sitä asiaa, en. -- Katsokaa,

Miss! sentähden oli aikomukseni -- sentähden oli aikomukseni -- pyytää

teiltä, että ottaisitte Tommyni -- Jumala häntä siunatkoon! Hän on

armain, aimollisin pikkuenkeli tässä maailmassa; se on varma totuus, se

-- että -- että -- ottaisitte hänet mukaanne, Miss! ja -- myöskin

pitäisitte häntä".

Vieras nainen oli noussut seisoalle, nuoren tytön käteen tarttuaksensa

ja lankesi nyt polvilleen hänen viereensä. "Minulla on rahoja

runsaaltakin ja ne ovat kaikki poikani omat -- sekä teidän, Miss, jos

häntä tahdotte ottaa. Pankaa hänet johonkuhun hyvään kouluun, missä

toisinaan voitte käydä häntä katsomassa sekä auttaa häntä un -- un --

unohtamaan äitiään. Tehkää hänen kanssaan mitä vaan tahdotte. Pahinkin,

kaikkein pahinkin, mitä voitte tehdä, on kuitenkin viittäkymmentä

vertaa parempi kuin mitä hän minun luonani oppisi. Mutta ottakaa hänet

pois, -- Jumalan tähden, ottakaa hänet pois tästä syntisestä,

viheliäisestä luolasta! Te sen teette? -- Ettehän voi kieltää minulta?

-- Te teette sen; minä tiedän, että sen teette -- eikö niin? -- Te sen

teette -- te ette voi, ette saa kieltää, Miss. Tehkää häntä niin

hyväksi ja kunnolliseksi kuin itsekin olette ja kun hän on mieheksi,

kelpomieheksi kasvanut -- -- niin virkkakaa hänelle hänen isänsä nimen

-- sen nimen, joka vuosikausiin ei ole päässyt huuliltani --

Aleksanteri Morton'in nimen, Miss, jota täällä Sandyksi kutsuvat! --

Miss Mary! Älkää ottakaa pois kättänne! Miss Mary, puhukaa kanssani! --

Te tahdotte ottaa poikani? -- Älkää kääntykö pois, Miss Mary! --

Taivaan Jumala! Hän menee luotani!"

Miss Mary oli noussut ja pimenevässä hämärässä hapuillut ikkunaa. Hän

seisoi siinä, ikkunan puitteesen nojaten ja silmäillen sitä

ruusunpunaista hohdetta, joka joutuisaa vaaleni pois läntiseltä

taivaanrannalta. Sen loiste tapasi vielä Miss Marya; tapasi hänen

puhdasta, nuorta otsaa, hänen valkeaa kaulusta ja hänen kovasti ristiin

puserrettuja valkeita käsiään -- mutta sekin valo himmeni pian. Vieras

ryömi polvillansa hänen sivulleen.

"Minä tiedän, että teidän ensin täytyy miettiä tuota asiaa. Mielelläni

tahdon odottaa tässä vaikka koko yö; mutta minä en voi lähteä,

ennenkuin olette antaneet minulle vastauksen. Älkää kieltäkä sitä

minulta! Jumalan tähden, älkää kieltäkä! -- Te suostutte! -- Minä sen

luen teidän kauniista, sievistä kasvoistanne. Minä sen luen teidän

silmistänne, Miss Mary! Te tahdotte ottaa poikani!"

Viimeinen punainen säde leimahti, valaisi Miss Maryn vaaleita kasvoja

sekä syviä silmiä melkein ylenluonnollisella loisteella ja sammui taas.

Hämärässä ja yleisessä hiljaisuudessa kuului Miss Maryn vastaus

leppeänä ja rauhallisena:

"Minä otan pojan. Lähetä hänet tänä iltana luokseni!"

Onnellinen äiti nosti Miss Maryn hameen helman huulilleen. Hän olisi

tahtonut peittää hehkuvat kasvonsa sen immellisiin poimuihin -- vaan

hän ei tohtinut. Hän nousi.

"Tietääkö hän -- tietääkö pojan isä mitä nyt tuumitte?" kysyi Miss Mary

pikaisesti.

"Ei! ja vähän hän siitä taitaa huoliakin. Jumala teitä siunatkoon,

Miss. Hän ei koskaan ole edes kysynyt poikanupukasta mitään eikä nähnyt

häntä, niin että häntä tuntisi".

"Menkää hänen luokseen samalla tiellä -- tänä iltana -- nyt! --

virkkakaa hänelle mitä olette tehneet. Sanokaa hänelle, että minä olen

ottanut hänen lapsensa -- ja sanokaa hänelle, ettei hän koskaan enää --

saa nähdä -- sitä lasta. Olkoonpa se lapsi missä tahansa, niin hän ei

saa hakea sitä -- vaikka veisin sen jos mihinkin, niin hän ei saa

seurata jälestä! -- Menkää nyt! Minä olen väsyksissä, -- ja minulla on

vielä paljon tekemistä!"

He läksivät yhdessä ovelle. Kynnyksellä kääntyi vieras nainen

opettajattareen päin.

"Hyvää yötä!"

Hän tahtoi vielä kerran polvistua Miss Maryn jalkain juureen. Mutta

samalla silmänräpäyksellä ojensi nuori impi käsivarsiansa, likisti

hetkisen aikaa syntistä naista viatonta rintaansa vasten ja työnsi

hänet sitte hiljaa ulos ovesta, jonka hän sulki ja salpasi.

* * * * *

Bill-saakeli älysi äkisti virkansa arvon ja tilanalaisuutta, kun hän

seuraavana aamuna Slumgullionin postivaunujen kutsilla tarttui

ohjaksiin, sillä kouluopettajatar oli hänen matkustavaistensa joukossa.

Kun hän ajoi ylös suurelle maantielle, pidätti hän yhtäkkiä hevoiset,

koska vaunujen sisästä kuului lempeä anomus ja hän odotti nöyrästi

niinkauan kuin "Tommy" Miss Maryn käskystä putkahti alas.

"Tommy! älä siitä pensaasta -- tuonnemmasta".

Valkeakiharainen Tommy veti esiin uuden puukkoveitsensä ja leikkasi

azaleapensaasta oksan, jonka hän ylpeästi kantoi Miss Marylle.

"Onko kaikki valmis?"

"Valmis on".

Vaunujen ovi sulkeutui Red Gulchin sulo-eläman viimeisen kohtauksen

jälkeen.