IV.

Melissa.

1.

"Smith'in Pocket" (Smithin tasku) on suuren, punaisen vuoren rinteellä

siinä kohdassa, missä Sierra Nevada aallontapaisina kumpuina alkaa

alentua tasangoksi; missä kalliot eivät enää ole niin paljaina ja

autioina eikä virrat niin väkevät ja kellertävät. Joen valkeat

rakennukset näyttävät vuoren rinteille kylvetyiltä, kiiltäviltä

piikiviltä, kun niitä punoittavan ilman ja punaisen pölyn halki

katselee päivän laskeissa punaiselta maantieltä. Punaiset postivaunut,

jotka ovat täynnänsä punaisiin paitoihin puetuita päivettyneitä

matkamiehiä, katoovat parikymmentä kertaa näkyvistä sillaikaa kuin

vierivät polvikasta tietä myöten alas; ne ilmautuvat taas äkisti

semmoiseen paikkaan, ettei sitä olisi voinut aavistaakaan ja

näyttävät viimein peräti katoovan, kun katselija luulee, että

ne ovat ainoasti muutaman kyynärän päässä kaupungista. Tuo tien

alituinen kiemurteleminen on luultavasti syynä siihen, että vieraan

tulo Smithin Pocket'iin tavallisesti tuntuu sangen hankalalta.

Matkustaja, joka varsin vakaasti luottaa itseensä ja astuu vaunuista

"diligence"-konttorin edustalle, voi helposti tallustaa kaupungista

suoraan maalle, pettyvissään luullen, että kaupunki on vallan toisella

kulmalla. Kerrotaanpa, että eräs vuorityömies kerran tapasi tuommoisen

itseviisaan ventolaisen pari virstaa kaupungista; hän kantoi

matkasumpsan, sateenvarjon, kirjoja sekä muita sivistyksen

tuntomerkkejä, mutta etsi Smithin Pocketia saman tien varrelta, jota

myöten hän vastikään oli tullut.

Älykäs katselija voisi kentiesi siinäkin tilaisuudessa pitää omituisen

ja kummallisen maiseman silmäilemistä korvauksena ikävästä

kohtalostaan. Vuoren kupeitten mahdottomat halkeemat, sinne tänne

hajoitetut punaiset kivilohkareet ja kummuiksi mylleröitetty maa

näyttivät ennemmin syntyneen luonnon-mullistusten alkuaikaan luoman

sekasorron kuin ihmistyön kautta; vuoren huipun ja kaupungin

keskivälillä ojensi vedenjuoksutin-torvi hoikkaa vartaloaan sekä

epäsuhtaisia koipiaan syvänteen ylitse, ikäänkuin vedenpaisumuksen

takaisen ja aikoja sitte unhoitetun kummituksen hirmuinen luuranko.

Tien alatse poikkesi vähän väliä pienempiä kanavia, joitten pohjaa

myöten valui rupaisia puroja vuoren juurelle päin, missä hiljaa

yhtyivät isoon keltaiseen jokeen; tuolla täällä näkyi jonkun

rappeutuneen hökkelin jäännöksiä kylmille hylätyn lieden kupeelta kohosi

ainoastaan takan piippu suorana.

Smithin Pocketin uudispaikan alkuna oli se tapahdus, että eräs

varsinainen Smith siitä kohdasta löysi "Pocket'in" -- se on paikan,

jossa oli runsaampia kultakerroksia, kuin muualta tavallisesti löytyy.

Puolessa tunnissa nostettiin siitä taskusta viisi tuhatta dollarsia.

Smith ynnä muut käyttivät kolme tuhatta dollarsia vietto-ojan

laittamiseen ja vuoren särkemiseen. Sittemmin hoksattiin, että Smithin

tasku, niinkuin taskut ainakin, oli tyhjäksi joutumaisillaan. Smith

tunki suuren punaisen vuoren sisuksiin saakka, mutta nuot 5000

dollarsia olivat ensimmäinen ja viimeinen palkinto hänen tuskaisesta

työstään. Vuori peitteli kultaiset salaisuutensa ja viettotorvi

juoksutti vähitellen vaan tarkasti Smithin rikkauden tähteet

kuivilleen. Smith teki sitte työtä kaivoksissa ja senperästä lompkassa

(kivien hakkuussa); sitte rupesi hän laittamaan veden johtoja sekä

kaivamaan kanavoita ja vihoviimein oli hän kapakan isäntänä. Ihmiset

kertoivat kohta, että Smith joi vahvasti; ei aikaakaan, niin hän oli

parantumaton juomaratti ja viimein kuiskattiin, niinkuin usein

tapahtuu, että hän aina oli ollutkin sellainen eikä muuta mitään. Mutta

uudispaikan vastainen onni ei varsin kovasti riippunut ensimmäisen

perustajan kohtalosta kiini, uudet yhtiöt porasivat ja löysivät kultaa.

Smithin Pocket tuli ajan kuluessa isoksi uudispaikaksi; siinä oli kaksi

kauppapuotia, kaksi hotellia "diligence"-konttoria ja muutamia

varakkaita perheitä. Toisinaan ällistyivät asujaimet ainoan pitkän ja

epämuotoisen kadun varrella, nähdessään San Franciscon uusimpia muotia,

joita vaatteina ja koristuksina tuotiin Smithin Pocketin ylpeimpäin

sukujen yksinomaista käytäntöä varten. Nuot vaatteet saattoivat pahasti

runneltua maisemaa näyttämään vielä paljaammalta ja ranseammalta ja

masensivat loisteellaan vielä alemmaksi sitä yhteiskunnan lukuisaa

puolta, jonka ainoana ylpeytenä oli puhdas paita sunnuntaina ja joka

muita koristuksia ei voinut toivoakaan. Kaupungissa oli nytkin

metodistain kirkko ja sen likellä pelastushuone; syrjässä mäen

rinteellä oli hautuumaa ja olipa vähäinen kouluhuonekin.

Koulumestari -- muuta nimeä hänen vähäinen laumansa ei tiennytkään

antaa hänelle -- istui eräänä iltana yksinänsä kouluhuoneessa, muutamia

avatuita kirjoituskirjoja edessään; hän piirsi niihin huolellisesti

noita ympyriäisiä ja korkeita kaavakirjaimia, jotka vanhan tavan mukaan

ovat opettavinaan mitä oivallisinta kaunokirjoitusta ja siveyttä. Hän

oli juuri kerinnyt kirjoittaa: "Rikkaus on pettäväinen" ja koristi

paraikaa vastamainittua substantivoa viekkailla pyörityksillä sekä

muilla koristeilla, jotka olivat tekstiin vallan sopivat, kun ovea

hiljaa kolkutettiin. Tikat olivat sinä päivänä naputtaneet katolla; hän

siis ei keskeyttänyt työtään tuon vähäisen kopinan takia. Mutta kun ovi

avattiin raolleen ja kolkuttamista jatkettiin sisäpuolellakin, katsahti

hän hämmästyneenä oveenpäin. Hän säpsähti, nähdessään nuoren tytön,

joka oli puettu likaisiin repaleisin. Tytön suuret mustat silmät sekä

paksu musta ja vanukkeinen tukka, joka riippui ruskeaksi päivettyneille

kasvoille, hänen paljaat jalat ja käsivarret, joita punainen pöly oli

tahrannut -- olivat opettajalle kuitenkin tuttuja. Se oli Melissa Smith

-- Smithin äiditön tytär.

"Mitä asiaa tuolla nyt on?" ajatteli nuori mies.

Punaisella vuorella tunsi jokainen Melissaksi sanottua tyttöä ja

jokainen tiesi, että hän oli parantumaton ärmätti. Hänen tuittuinen

uppiniskainen luonteensa, hänen hurjat vehkeet ja vaiheet sekä hänen

vallattomat tapansa olivat sananlaskuna jokaisen suussa, mutta

kaupunkilaiset eivät huolineet niistä sen enempää kuin hänen isänsä

heikosta siveydestäkään. Melissa riiteli ja tappeli koulupoikien

kanssa; hän pani heitä vastaan liikkeelle paljoa ketterämpää ynnä

pistävämpää kieltä ja epäilemättä yhtä voimakkaita käsivarsia sekä

kulakkojakin kuin heillä oli. Hän tiesi metsätiet yhtä tarkoin kuin

kytätkin ja koulumestari muisti kohdanneensa häntä paljain päin ja

jaloin usean virstan päässä kaupungista, jyrkillä ja syrjäisillä

vuoristopoluilla. Semmoisilla retkillä sai hän vapaaehtoisesti

tarjottuja ruokalahjoja kullankaivajain leireistä, joita oli pitkin

joen rantoja.

Se olikin hänen oma syynsä, että häneltä puuttui parempaa turvaa, sillä

paikkakunnan vakinainen saarnaaja arvoisa Josua Mac Snagley oli eräässä

hotellissa hankkinut hänelle passaritytön paikan, joka oli olevinaan

kasvatustoimen ensialkeena ja hän oli myöskin esitellyt Melissaa

oppilailleen sunnuntaikoulussa. Mutta Melissa viskasi kerran talrikit

hotellin isännän päähän ja vastasi varsin rohkeasti vieraitten

pilkallisiin lauseisin. Sunnuntaikoulussa nostatti hän semmoista

hälinää, ettei se suinkaan soveltunut tuon oppilaitoksen oikeauskoiseen

hiljaisuuteen ja raskasmielisyyteen; korkea-arvoinen pappi katsoi siis

välttämättömäksi häpeällisesti ajaa hänet pois sieltä varsinkin koska

koulussa oli pari punaposkista lasta jaloimmista perheistä ja heidän

tärkätyitä hameita piti akkiloida.

Sellainen elämä oli Melissan takana, kun hän sinä iltana seisoi

kouluopettajan edessä. Sitä osoitti myöskin aivan selvästi hänen

rikkinäinen nuttunsa, vanukkeissa oleva kampaamaton tukka ja veriset

jalat, jotka saivat opettajan säälimään. Hänen entistä elämäänsä

ilmaisivat myöskin nuot mustat, rohkeat, välähtävät silmät, jotka

ehdottomasti pakoittivat opettajaa antamaan hänelle omituista arvoa.

"Tulin tänne tänä iltana," virkkoi tyttö pikaisesti ja rohkeasti, kun

hänen tyly silmäyksensä tapasi opettajan katsantoa; "koska tiesitte,

että olitte yksinänne. En tahtonut tulla silloin, kun nuot tytöt olivat

täällä. Heitä inhoon ja vihaan -- -- sen teen. Pidättehän te koulua?

Minä tahoon, että opetatte minua."

Jos tuo ryysyinen, pörröpäinen ja likainen tyttö olisi nöyrästi

rukoillut ja itkenyt, niin olisi opettaja luultavasti häntä säälinyt

eikä pitänyt asiasta sen enempää lukua. Mutta Melissan eriskummainen

rohkeus saavutti nuorelta mieheltä, hänen tietämättänsä, sitä

kunnioitusta, jota suorat ja lujat ihmisluonteet väkisinkin osoittavat

toisilleen, kun yhteen yhtyvät. Opettaja silmäili häntä tarkemmin kuin

ennen, kun hän liukkaasti jatkoi puhettansa, käsi oven lukolla ja

tulisilla silmillä katsoen kouluttajaan.

"Nimeni on Melissa -- Melissa Smith! -- Sen voitte valalla todistaa.

Isäni on Smithukko -- vanha Smithhaiska -- nyt sen tiedätte! Melissa

Smith -- ja minä tahdon käydä koulua!"

"Vai niin!" sanoi kouluopettaja.

Melissa oli niin tottunut tarpeettomaan ja kovaan vastahakaan, jolla

häntä usein oli suututettu naurettavaan vihaan -- että opettajan

hiljainen käytös peräti saattoi häntä hämille. Hän jäi samaan paikkaan

seisomaan ja alkoi kääriä mustaa hiussuortuvaa sormiensa ympäri, ynseä

ylähuuli nousi pieniltä valkeilta hampailta ja alkoi vävähtää. Mustat

silmäripset painuivat alas ja jonkunmoinen punastus näkyi poskilla lian

ja päivetyksen alta. Hän syöksyi äkisti eteenpäin, huusi Jumalaa häntä

kuolettamaan ja painoi itkein, nyyhkyttäen, kasvonsa kouluopettajan

viettopöytää vasten, ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut

pakahtumaisillaan.

Opettaja nosti hänet leppeästi ja odotti, kunnes hänen mielensä

asettuisi. Nuori neitonen ei näyttänyt silmiään, vaan alkoi nyyhkyttäen

kertoa lapsen tavalliset katumusvirret: lupasi olla sievänä eikä

koskaan enää tehdä niin tuhmasti j.n.e. Koulumestari sattui silloin

kysymään minkätähden hän oli luopunut sunnuntaikoulusta.

"Minkätähden? -- Minkätähden Melissa oli luopunut sunnuntaikoulusta? --

oh! -- Niin! -- Miksi sanoi Mac Snagley minua pahaksi? -- Miksi

vakuutti ettei Jumala minua rakastanut? Jos ei Jumala minua rakastanut,

mitä se sitte toimittaisi, että menin sunnuntaikouluun? Enkä suinkaan

huoli semmoisista, jotka eivät rakasta minua."

"Oliko Melissa sanonut sitä Mac Snagley'lle?"

"Sanoin suoraan."

Muori opettaja nauroi. Se oli sydämmellinen nauru, joka vähäisessä

kouluhuoneessa herätti niin kummallista kaikua ja niin vähän soveltui

kuusien surulliseen huminaan siellä ulkona, että hän kohta talttui

huokaukseen. Sydämmen pohjasta tuli huokauskin; tuokion vaiti ja

totisena oltuaan, kysäsi hän tytön isästä.

"Melissan isä? -- Kenen isä? -- Mikä isä? Melissa tahtoi juuri tietää,

mitä se isä oli tehnyt hänen hyväkseen -- Sanoppas se! -- Miksi

sanoivat ihmiset, kun Melissa meni sivutse: 'Kas tuossa on vanhan

Smithkuhnuksen Melissa!' Ah, Herra Jumala! Jos hän saisi kuolla -- jos

Melissa itse kuolisi jos koko ihmiskunta kuolisi;" ja Melissan

nyyhkytykset alkoivat kahta vertaa kovempina kuin ennen.

Kouluopettaja kumartui häntä likemmäksi ja sanoi hänelle mitä

sievimmällä tavalla kaikki, mitä te ja minä olisimme sanoneet, lapsen

suusta kuultuamme tuommoisia luonnottomia lauseita. Nuhdellessaan

muisti hän kuitenkin paremmin kuin muut, että tytön vaatteet olivat

repaleina ja jalat veressä ja että häntä yhä seurasi juoppo-isän haamu.

Hän nosti tytön suoraksi, kääri hänet omaan nuttuunsa, saattoi häntä

vähän matkaa tietä myöten ja käski häntä varhain seuraavana aamuna

tulemaan takaisin sekä toivotti viimein hyvää yötä. Kuu loi kirkkaan

valon kapealle polulle. Opettaja seisoi paikallaan ja katseli tuota

pientä surkeaa olentoa, joka kipeillä jaloillaan tuskin voi astua

teräville kiville. Hän malttoi siksikuin Melissa oli ehtinyt vähäisen

kirkkomaan yli ja saapui mäen kukkulalle, mihin hän hetkeksi pysähtyi

ja kääntelihe -- se oli pikkuinen pilkku ihmissuvun vaivaa, joka näkyi

tällä puolella kaukaisia kärsivällisiä tähtiä. Opettaja palasi sitte

työhönsä. Mutta kirjoituskirjan rivit muuttuivat hänestä aina

loppumattomiksi teiksi, joita myöten lapsihaamuja itkein ja nyyhkyttäen

vaelsi pimeän yön selkään. Vähäinen kouluhuone tuntui hänestä entistään

kolkommalta; hän lukitsi oven ja meni kotiinsa.

Seuraavana aamuna tuli Melissa kouluun. Hän oli pessyt silmiään ja

hänen paksu musta tukkansa osoitti, että kamman kanssa oli kovaa

väkikarttua vedetty, jolloin kumpainenkin puoli nähtävästi oli kärsinyt

vaikeaa tappiota. Hänen silmänsä säihkyivät vielä toisinaan noin

uhmalla kuin ennenkin, mutta hänen käytöksensä oli hiljaisempi ja

siivompi.

Nyt alkoi pitkä jakso pieniä koetuksia ja altiiksipanoja, joista sekä

opettaja että oppilas saivat osansa ja jotka enensivät heidän

keskenäistä luottamusta ja yhtämielisyyttä. Vaikka Melissa aina,

opettajan läsnä ollessa, näytti hiljaiselta ja tottelevaiselta, niin

sattui toisinaan joutohetkinä, että hän joutui noin hillittömän

hurjaksi kuin ennenkin, jos muka ärsytettiin tahi halveksittiin. Usea

äkäinen vallaton poika, joka omilla aseillaan näki itsensä voitetuksi,

riensi opettajan luo kantamaan ilkeän Melissan päälle, koska hänen

naamaa oli kynsitty tahi vaatteita revitty.

Sanoma Melissan olosta koulussa vaikutti kaupunkilaisissa suurta

eripuraisuutta. Toiset lupasivat ottaa lapsensa koulusta, koska muka

olivat joutuneet niin kehnoon seuraan; toiset puolustivat innokkaasti

opettajan parantamisintoa. Sillaikaa koetti hän niin masentumattomalla

kestäväisyydellä, jotta hän itse sitä ihmetteli, vähittäin luovuttaa

Melissaa hänen edellisen elämänsä synkeistä muistelmista -- ja hän

menetteli hiljaa ja taitavasti, että siltä näytti, kuin tyttöparka

vallan luonnikkaasti olisi vaeltanut eteenpäin sitä kaitaa tietä, jolle

opettaja hylkäsi hänet kuunvaloon sinä iltana, kun ensin tapasivat

toisiaan. Mac Snagley'n pahasti onnistunutta yritystä muistaen, koetti

hän näppärästi välttää sitä kiusanluotoa, jolle tuo taidoton luotsi oli

laskenut hänen heikon uskonsa rikkaantumaan. Jos Melissa lukeissaan

löysi sanoja, jotka ovat koroittaneet hänen vertaisiaan vanhempain,

älykkäämpäin ja varovaisempain yli; -- jos hän kuuli jotakin uskosta,

jonka selittämiseen kärsiminen on käytetty vertauskuvana ja jos hänen

silmäinsä uhkaava loiste toisinaan lauhtuikin hellemmäksi -- niin hän

ei koskaan _läksyistä_ semmoista oppinut. Muutamat köyhät uudisasukkaat

olivat koonneet vähäisen summan, jolla Melissalle hankittiin siistit ja

sievät vaatteet. Hänen nuori opettajansa hämmästyi toisinaan, kun joku

harteva punaiseen villapaitaan puettu työmies voimakkaasti puristi

hänen kättänsä tahi lausui muutamia sydämmellisiä kiitossanoja, jotka

panivat hänen poskensa kovasti punoittamaan ja nostattivat hänessä sen

arvelun, oliko hän todellakin ansainnut sellaista kiitosta.

Kolme kuukautta oli kulunut heidän ensimmäisen tuttavuuden jälkeen;

opettaja istui taas myöhään illalla opettavaisten ja siveyttä

saarnaavain kirjoituskaavain ääressä, kun ovea naputettiin ja Melissa

taas seisoi hänen edessään. Neitonen oli siivoissa vaatteissa ja

puhtaaksi pestynä; mutta hänen pitkät mustat hiukset ynnä mustat

kirkkaat silmänsä muistuttivat hänen ensimmäisestä ilmestymisestään

siihen paikkaan.

"Onko teillä kiire?" kysyi hän. "Suvaitsetteko vähäksi ajaksi tulla

minun kanssani?" Kun opettaja siihen myöntyi, lisäsi tyttö entisellä

tavallaan: "Tule sitte paikalla!"

He menivät yhdessä ovesta ulos pimeälle retkelle. Kun kaupungin keskeen

saapuivat, kysyi opettaja mihin oltiin menöllä.

"Isääni etsimään!" vastasi oppilas.

Opettaja kuuli silloin ensikerta Melissan suusta niin lapsellisen

nimityksen; ennen oli hän aina, isästä puhuessaan, kutsunut häntä

"ukoksi" tahi "Smithukoksi" ja kolmen kuukauden kuluessa tapahtui nyt

ensikerta, että Melissa edes vähän puhui isästään; opettaja tiesi

myöskin, että hän lujasti oli välttänyt isänsä seuraa siitä alkain,

kuin hän itse oli niin jyrkästi muuttunut. Tytön koko käytöksestä

älyten, ettei kyseleminen nyt toimittaisi mitään, seurasi hän ääneti

oppilastansa. Melissa aina edellään, kävi kouluopettaja syrjäisissä

salakapakoissa, matalissa juomakellerissä, ravintoloissa ja

kahvihuoneissa, pelaussaleissa ja tanssihuoneissa, mutta he poistuivat

aina taas hiljaiseen yöhön. Tukahduttavassa tupakansavussa ja pahassa

hajussa, viinanhöyryissä ja synninpesissä, missä herjaussanoja kuultiin

-- kaikkialla hakivat tytön mustat, tuskaiset silmät eikä hän näyttänyt

huomaavan muuta mitään. Muutamat juopuneet rentukset tunsivat Melissan

ja huusivat hänet laulamaan sekä tanssimaan; toiset olisivat kiusanneet

häntä juomaan, jos ei opettaja olisi estellyt. Toiset eivät virkkaneet

näille vakojille mitään. Sillä tavalla kului tunnin verta aikaa.

Silloin kuiskasi tyttö opettajan korvaan, että siellä toisella puolella

jokea, jonka yli viettokouru oikosi, oli hökkeli, missä isä kentiesi

oli tavattavana. He menivät sinne -- se vei puolen tuntia -- mutta

vaiva turha. He palasivat sitä kaivantoa myöten, johon vietto-kourut

purkasivat vetensä ja näkivät kaupungin kynttiläin loistavan

vastaiselta rannalta; silloin pamahti kova laainki yön kirkkaasen

ilmaan. Kaikunaa kuului toistamiseen yltäympäriltä, Punaisen vuoren

takaakin ja kaikki koirat alkoivat pitkin rantoja haukkua. Hetkeksi

näkyi tulia liikkuvan edes takaisin pitkin kaupungin ääriä; virta

kohasi kovemmin kuin ennen; muutamat kivet läksivät vuoren rinteestä ja

vierivät molskien veteen, kova tuulen puuska pudisti tummain petäjäin

oksia ja sitte oli taas hiljaa, vielä kolkompi hiljaisuus kuin ennen;

oli kuin haudassa. Opettaja kääntyi ehdottomasti ikäänkuin Melissaa

suojellaksensa, mutta lapsi oli poissa. Outo kauhistus ahdisti hänen

rintaansa; hän kiirehti polkua myöten rannalle ja pääsi, kiveltä

toiselle putkahtaen, vuoren juurelle sekä kaupungin päähän. Sillan

keskeltä katsahti hän ylöspäin; hän ei uskaltanut hengittääkään, sillä

korkealla hänen päänsä päällitse riensi hänen pieni soleva hoitokkaansa

ketterästi kaitaa kourua myöten ja katosi pimeyteen.

Opettaja kapusi jyrkkää ahdetta ylös sille kohdalle, missä tulia näkyi

häälyvän sinne tänne; uupuneena saapui hän pelästyneesen ja

hämmästyneesen miesjoukkoon. Miesten keskessä oli Melissakin; hän

tarttui opettajan käteen ja vei hänet ääneti jylhään vuoren luolaan.

Melissan kasvot olivat vaaleat, mutta hänen käytöksensä oli

levollisempi; hänen silmänsä näyttivät ilmoittavan, että joku kauan

aavistettu tapaus nyt viimein olikin tapahtunut ja että nyt melkein

tuntui helpommalta -- siltä se kumminkin opettajasta näytti. Rotkon

seiniä tukivat lahoovat pöngöt. Lapsi viittasi sormellaan erääsen

kohtaan, jossa näkyi olevan läjä riisutuita vaaterepaleita, jotka

paikan viimeinen asukas kentiesi oli huolimattomasti siihen hylännyt.

Opettaja läheni ja kumartui, kynttilä kädessä, sitä katsomaan. Se oli

Smith, kylmänä ja jäykkänä, pistooli kädessä ja luoti sydämmessään, hän

lepäsi tyhjän "pocket"-insa reunalla.

2.

Arvoisan Mac Snagley'n arveluita siitä "herätyksestä," jonka hän luuli

tapahtuneeksi Melissan mielessä, kerrottiin osaavammilla lauseilla

kaivoksissa ja kullanhuuhtamoilla. Siellä sanottiin, että Melissa oli

"tavannut hyvän suonen." Uusi hauta kaivettiin vähäiseen hautuumaahan,

opettaja hankki omalla kustannuksellaan tavallisen muistomerkin ja

Punavuoren sananlennätin koetti puhdistaa vainaan jälkimuistoa,

mainiten paikkakunnan ensimmäisistä uudisasukkaista ja varovaisesti

viitaten niihin kiusauksiin, jotka voivat vietellä jaloimpiakin sekä

selvimpiä miehiä. -- -- "Vainaata kaipaa," lisäsi sananlennätin, "yksi

ainoa lapsi, rakastettava ja sievä oppilas koulussamme, josta meidän on

kiittäminen arvoisan Mac Snagleyn väsymätöntä harrastusta."

Korkea-arvoinen Mac Snagley pitikin paljon pakinaa Melissan

"kääntymyksestä;" kuuluipa siltä kuin hän syyttäisi lapsiparkaa isän

itsemurhasta, kun hän toisinaan saarnasi sunnuntaikoulun oppilaille

niin liikuttavia viittauksia "hiljaisen haudan" terveellisiin

vaikutuksiin, että nuot mieltä ylentävät selitykset saattoivat useimmat

lapset kauhistumaan; kahden jaloimman perheen punaposkiset lapset

rupesivat kovasti itkemään, kallottamaan eivätkä tahtoneet siitä

heretä.

Tuli pitkä ja kuiva kesä. Sillaikaa kuin joka päivä paahtoi itseään

pikkuisiksi päärlyharmaiksi pilvenhaitaleiksi, jotka liehuivat vuoren

huippujen ympäri ja sillaikaa kuin häkäyttävä tuuli levitti maisemille

punaista pölyä kuin palavaa tuhkaa ikään, lakastuivat, ja kuivivat ne

vaaleanvihriät heinätkin, jotka keväällä olivat heiluneet Smithin

haudalla. Kun kouluopettaja toisinaan sunnuntain iltapuolella käveli

kirkkomaalla, näki hän usein hämmästyen, että haudalle oli ripoiteltu

tuoksuavia metsäkukkia, jotka kasvoivat kaukana vilpeissä kuusikoissa

ja vielä useammin oli pikkuiselle puuristille pantu kukkaseppele.

Semmoisiin seppeleisin oli tavallisesti kierretty hyvähajuista heinää,

jolla koulun oppilaat saivat pulpettinsakin hyvältä haisemaan ynnä

kastanjan valkeita kukkaharkkoja, sireeninkukkia ja vuohenkukkia;

näkyipä niissä toisinaan myrkyllisen hattukukan tummansinisiä

kellojakin. Tuon kuolettavan myrkyn yhdistys muistomerkkien kanssa

haudalla muistutti kouluopettajaa muustakin kuin vaan luonnon

kauneudesta ja teki häntä surumieliseksi.

Kun hän eräänä päivänä kauan oli kävellyt, saapui hän metsää kasvavalle

vuorenharjulle ja huomasi siellä äkkiarvaamatta Melissan istuvan korven

kaatuneella kuusella, jonka pitkät alasriippuvat oksat olivat hänen

omituisena istuimena. Hänen helma oli mätetty täyteen sananjalkoja sekä

kuusen käpyjä ja hän hyräili hiljaa itsekseen noita kummallisia

neekerinuottia, joita hän mieron teitä juostessaan oli oppinut.

Melissa tunsi opettajan jo kaukaa katsoen ja teki hänelle tilaa

viereensä; hän tarjosi myös pähkinöitä ja metsä-omenia niin nöyränä ja

vieraanvaraisena, että olisi tuntunut naurettavalta, jos ei hän niin

tosissaan olisi puhunut. Kouluopettaja varoitteli noita myrkyllisiä

sinikelloja koskemasta, joita oli levitetty paljonkin hänen syleensä ja

pakoitti häntä lupaamaan, ettei hän niihin kajoisi niinkauan kuin hän

oli kouluttajan oppilaana. Kun opettaja oli kuullut sen lupauksen,

muuttui hänen mielensä levollisemmaksi, koska hän tiesi, ettei Melissa

koskaan syönyt sanojaan ja se kummallinen tunne katosi, jota kuolettava

myrkky tytön näpillä oli hänessä herättänyt.

Niistä useista kodista, jotka avattiin Melissa orvolle, kun hänen

kääntymyksensä oli tietyksi tullut, katsoi opettaja paraaksi sitä,

jonka emäntänä oli Mrs Morpher, vaimokas ja hyväluontoinen edustaja

"Ison lännen" kukoistuksesta, nuoruudessaan tunnettu "Prairie-ruusun"

nimellä. Mrs Morpher oli niitä, jotka lujasti taistelevat omaa luontoa

vastaan ja pitkällisten altiiksi-antaumusten jälkeen viimein kukistavat

luonnollista huolimattomuuttansa järjestyksen lain alle. Mutta vaikka

hänen omat liikuntonsa olivat niin säännölliset, niin hän ei kuitenkaan

mahtanut peräti vallita sivukiertolaistensa pyörimistä ja häärimistä,

hänen oma "Jeeveskin" sattui toisinaan häntä vastaan, kun rinnakkaa

kieppivät. Se luonne, jota hän itse vaivalla oli kukistanut, ilmautui

taas hänen lapsissaan; Lykurgo kävi määrättyin atriain välilläkin

ruokakaapissa ja Aristeides palasi paljain jaloin koulusta; jalkineensa

oli hän hylännyt koulun kynnykselle, saadaksensa paljain jaloin sotkea

savisissa ojissa. Oktavia sekä Kassandra olivat huolimattomat pukunsa

suhteen ja laiminlöivät puhtautta. Vaikka "Prairie-ruusuraukka" oli

koettanut puhdistaa, hillitä ja jalostaa omaa varsin uhkeaa kasvuaan,

versoivat kaikki hänen nuoret vesansa vallattomassa ja uhkaavaisessa

vapaudessa -- paitsi yksi ainoa ja se oli viidentoistavuotias

Klytemnestra Morpher. Hän oli aivan sellainen, kuin äiti oli toivonut

-- tarkka, siisti ja hidasjärkinen.

Armas äidinrakkaus pani Mrs Morpher'ia luulemaan, että "Klytie" oli

Melissan lohduttajana ja esikuvana. Harhaluulossaan esitti hän aina

Klytien loistavat omituisuudet esimerkkeinä Melissalle, kun tämä oli

"paha" ja asetti hänet katumuksen hetkillä ihmettelevän miettimisen

esineeksi. Kouluopettaja sai siis hämmästymättä kuulla, että Klytie

tulisi kouluun Melissalle ja muille esikuvaksi. Sillä Klytie oli jo

pitkä neitonen. Äitinsä oivallista ruumiin laatua perien ja Punaisen

vuoren rutosti tuleennuttavassa ilmassa eläen, seisoi hän jo, vaikka

vallan nuori olikin, turpeana ja punaposkisena. Nuoret miehet Smithin

Pocketissa, missä sellaiset kukat olivat harvinaiset, huokasivat hänen

takia Huhtikuussa ja ikävöivät Toukokuussa. Kun koulutunnit loppuivat,

piirittivät rakastuneet nuorukaiset kouluhuonetta. Muutamat kadehtivat

kouluopettajaa. Tämä viimeinen seikka taisi viimein saattaa häntä

hoksaamaan erästä toistakin asiaa, jota hän ei ollut aavistanutkaan.

Hän huomasi, että Klytie katseli häntä erinomaisen leppeästi. Koulussa

koetti hän kääntää opettajan huomioa itseensä; hänen kirjoituskynä oli

alinomaa leikattava ja korjattava; hän pyysi opettajan apua niin

suloisella rukoilevalla silmäyksellä, ettei tuo vähäpätöinen toimitus

suinkaan olisi sellaista käytöstä vaatinut. Sattumukseltahan se taisi

tapahtua, että Klytie toisinaan nojasi ympyrkäistä, pehmeää käsivartta

hänen olkapäähänsä sillaikaa kuin hän korjasi tuon hempukan

kirjoitusharjoituksia. Silloin punastui Klytie ja heitti viekastelevana

keltaiset hiuskierukkansa taapäin. Opettaja oli nuori mies, mutta

hänellä oli katkera kokemus ja taito siinä koulussa, jota Klytie nyt

alkoi käydä ja hän vastusti jäykkänä, kuin nuori Spartalainen ikään,

Klytien koko arttelia muhkeita muotoja, notkeita liikuntoja ja

hurmaavia silmäyksiä. Hänen niukat ja usein puuttuvaisetkin varat

olivat kentiesi myöskin syynä siihen kohtuuteen. Kouluopettaja karttoi

tavallisesti Klytieä niin tarkkaan kuin mahdollista; mutta eräänä

iltana, kun Klytie palasi kouluhuoneesen hakemaan jotakin unhotettua

kalua, tarjoutui koulumestari saattamaan häntä kotiin ja silloin koetti

hän oikein olla tytölle mieliksi. Hän teki sitä luultavasti, niinkuin

muutkin miehet olisivat tehneet, kartuttaaksensa sen sapen katkeruutta,

joka jo kiehui Klytemnestran rakastajain sydämmissä.

Sinä aamuna, joka seurasi tuon herttaisen kävelyn jälkeen, Melissaa ei

näkynyt koulussa. Puolipäivä tuli, vaan Melissaa ei kuulunut. Kun

Klytie'ltä kysyttiin, saatiin tietää, että he olivat yhdessä lähteneet

kotoa, mutta itsepäinen Melissa oli sitte poikennut toiselle kadulle.

Iltapuoli kului ja hän oli yhä vaan poissa. Illalla meni kouluopettaja

Mrs Morpheria tavoittamaan ja tämän äidinsydän oli kovin tuskainen. Mrs

Morpher oli hakenut tyttöä kaiken päivää, vaan hänen olopaikastaan ei

ollut saatu vähintäkään vihiä. Aristeides kutsuttiin tutkintoon, koska

häntä luultiin rikokseen osalliseksi, mutta suora nuorukainen saattoi

kohta kotiväkensä uskomaan, että hän oli ihan syytön. Mrs Morpher

aavisti pahaa; kentiesi oli Melissa hukkunut johonkuhun kaivantoon tahi

kentiesi löydettäisiin tyttöparka niin ryvettyneenä ja mutaan

tahrattuna, ettei veri eikä saippua enää toimittaisi mitään ja olisihan

se melkein vielä pahempaa, kuin edellinen tapaus.

Koulumestari palasi kouluhuoneesen. Kun hän oli sytyttänyt lampun

palamaan ja istuutunut pöytänsä ääreen, huomasi hän edessään piletin,

jonka takasivuun oli Melissan kädellä kirjoitettu opettajan nimi. Se

näkyi olevan joku vanhasta muistokirjasta revitty lehti ja ettei

uteliaat silmät sitä saisi lukea, oli se kiinitetty kuudella

rikkinäisellä suulakalla. Hän avasi sen melkein lempeänä ja luki

seuraavat rivit:

Kunnioitettu Herra, kun Tätä luette olen minä karannut. Enkä

koskaan tule takaisin. En koskaan, koskaan, milloinkaan. Voitte

antaa Mary Jenning'ille päärlyni ja Sally Flanders'ille "Amerikan

ylpeyden" (hohtavilla värillä maalattu kivipiirros, joka oli

ollut sikarilaatikon päässä kiini). Mutta älä anna mitään Klytie

Morpher'ille. Älä koetakaan. Tiedättekö mitä hänestä ajattelen,

minusta hän oli inhoittava marakatti. Se on kaikki mitä minulla

on sanomista eikä muuta mitään. Kuolemaan saakka teille uskollinen

Melissa Smith.

Opettaja vaipui syviin ajatuksiin tuosta omituisesta kirjeestä, kunnes

kuu kohotti kirkkaat kasvonsa kaukaisten kumpujen yli ja valaisi sen

polun, joka vei kouluhuoneesen ja jota pikkuiset jalat tullessa ja

mennessä olivat tallanneet kovaksi. Tyytyväisemmällä mielellä repi hän

sitte kirjeen rikki ja hajoitti palaset tielle.

Auringon noustessa, tunki hän seuraavana aamuna kuusikon

palmunkaltaisten sanajalkojen sakean pensaston halki, säikäyttäen

jänistä sen lepopaikasta ja tuottaen itselleen äkäisen vastaväitöksen

muutamilta irstailta vanhoilta variksilta, jotka nähtävästi olivat

eläneet hurjasti kaiken yötä. Hän saapui viimein sille metsäiselle

vuorenrinteelle, jossa hän kerran ennenkin oli tavannut Melissaa. Hän

löysi tuulen kaataman kuusen ja näki sen pitkät oksat, mutta istuin oli

tyhjä. Kun hän lähestyi, rahisi jotakin kuivissa risuissa, ikäänkuin

peto olisi siellä pelästynyt. Notkea olento juoksi kaatuneen puun yli

ja peittyi suojaavain lehväin taaksi. Kun opettaja kerkesi sille

kohdalle, missä hän oli levännyt, oli makuupaikka vielä lämmin ja kun

hän katsahti ylöspäin tiheille oksille, löysivät hänen silmänsä

läheisestä puusta uskottoman Melissan sysimustat silmät. He katselivat

hetken ääneti toisiaan. Melissa oli ensimmäinen, joka puuttui puhumaan.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän kalseasti.

Kouluopettaja oli lujasti päättänyt miten hän menettelisi.

"Pyydän sinulta muutamia metsäomenia," sanoi hän nöyrästi.

"Ette saa ei niin mitä! Menkää pois! -- Miksette pyydä

Klytemneresteralta?"

Se näytti Melissalle olevan huojennuksena, että hän sai ilmoittaa

halveksimistaan liittämällä vielä useampia tavuita klassillisen nuoren

immen entuudestakin kyllältä pitkäveteiseen nimeen.

"Te olette ilkeä ihminen! Menkää pois!"

"Minulla on nälkä, Lissy. En ole syönyt mitään eilisen päivällisen

jälkeen. Minä kuolen nälkään."

Nuori mies kallistui puuta vasten, vallan nääntyvältä näyttäen.

Melissan sydäntä särki. Mustalaisten haikealla tavalla eläessään, oli

kyllä koettanut miltä se tila tuntuu, johon opettaja nyt oli

nääntyvinään. Hänen rukoilevan äänensä kautta voitettuna mutta vielä

petosta arvaavana, sanoi Melissa:

"Kaiva puun juurista; siellä on koko joukko, mutta älä virka

kellekään!" Melissa oli peittänyt itselleen varoja yhtä viisaasti, kuin

rotat ja oravatkin.

Mutta kouluopettaja tietysti ei löytänyt mitään, koska nälkä

luultavasti oli sokaissut hänen silmänsä. Melissa tuli levottomaksi.

Viimein katseli hän tutkivilla silmillä oksain välistä ja kysyi:

"Lupaatteko olla minuun kajoomatta, jos tulen alas?"

Hän lupasi sen.

"Sanokaa: Jumala rangaiskoon minua kuolemalla, jos sen teen!"

Kouluopettaja suostui sievästi äkilliseen kuolemaankin, jos hän

rikkoisi lupaustaan. Melissa laskeutui alas puusta ja muutamain

silmänräpäysten kuluessa kuultiin ainoastaan kuinka pähkinänkuoria

särettiin.

"Tuntuuko nyt paremmalta?" kysyi tyttö hätäisenä.

Kouluopettaja myönsi, että hän jo oli terveenä kuin ennenkin ja kääntyi

lähtemään, vakaasti kiitettyänsä osoitetusta avusta. Mutta hänen

tuumansa toteutuivat; hän ei ehtinyt monta askelta, ennenkuin Melissa

jo huusi häntä takaisin. Hän katsoi taakseen. Tyttö seisoi siinä aivan

vaaleana, ja kyynelsilmin. Hän älysi, että oikea aika oli käsissä, hän

meni Melissan luoksi, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi

tosissaan, hänen suuriin kosteihin silmiin katsoen:

"Lissy, muistatko sitä iltaa, jona ensikerta tulit puheilleni?"

Melissa sanoi muistavansa.

"Sinä kysyit minulta, saisitko tulla kouluun oppimaan jotakin sekä

parantumaan ja minä vastasin -- -- --"

"Tule vaan!" keskeytti lapsi innokkaasti.

"Mitä sanoisit siihen, jos opettaja nyt vuorostansa tulisi luoksesi

ilmoittamaan, että elämä hänestä tuntuu kolkolta, kun hänen pikku

tyttönsä on poissa ja jos hän pyytäisi sinua tulemaan takaisin häntäkin

paremmaksi opettelemaan?"

Tyttö painoi päätään alas, sanaakaan virkkamatta. Opettaja odotteli

kärsivällisenä. Hiljaisuudessa juoksi jänis likeltä heidän ohitse,

seisattui, nosteli sametin-hienouiset etukäpälänsä ja katseli heitä

uteliaana suurilla silmillään. Orava juoksi kaatuneen puun rosoista

runkoa myöten ja seisattui äkisti puolivälille.

"Odotan vastausta, Lissy", kuiskasi nuori mies ja tyttö hymyili. Puitten

latvat kumartuivat hiljaa tuulessa; pitkä kultainen säde pujahti yhteen

kiedottuin oksien välitse ja valaisi epäilevää näköä ynnä arvelevaa

vähäistä olentoa. Äkkiä tarttui hän opettajan käteen tulisesti kuin

ainakin. Mitä hän sanoi, oli tuskin mahdollista kuulla, mutta opettaja

silitteli hänen paksua mustaa tukkaa pois otsalta ja suuteli sitä. Käsi

kädessä läksivät he metsän nuoskeista pylvästöistä sekä raittiista

lemusta aukealle, päivänpaisteiselle tielle.

3.

Melissa ei enää niin äkäisesti kohdellut muita kumppaniaan, mutta pysyi

edelleen Klytemnestran vihollisena. Kateuden paha henki oli kentiesi

vielä valveilla hänen pienessä kiihkoisessa rinnassaan. Kentiesi

viettelivät pyöreät, muhkeat muodot varsin vastustamattomasti raapimaan

ja nipistämään. Mutta koska semmoinen väkivaltaisuus tuotti hänelle

kovia nuhteita opettajan puolelta, rupesi hänen vihansa ilmautumaan

uudella, odottamattomalla tavalla.

Opettaja ei suinkaan voinut aavistaakaan, että Melissalla koskaan olisi

ollut tokkaa tahi että hän olisi nukista huolinutkaan. Mutta hän laski

arveluitaan paremmin jälestäpäin kuin edeltäkäsin ja niinhän muutkin

nerokkaat sielutieteilijät tekevät. Melissalla oli vauva ja se olikin

nimenomaan Melissan vauva -- vähäisempi toisinto hänestä itsestään.

Mrs Morpher huomasi sattumalta, että tuommoista olentoa salaa oli

olemassa. Se oli kulkenut Melissan kanssa hänen entisillä retkiltään

ja ulkonäöltä voi arvata, että se oli kärsinyt kovastikin. Sen

alkuperäistä pintaa oli sade valkaissut ja savi sekä pöly uudestaan

painanut. Se oli silminnähtävästi entisen Melissan kaltainen. Sen ainoa

vaaleaksi pesty hame oli yhtä likainen ja rikkinäinen kuin Melissan

hame oli ollut. Melissa ei koskaan antanut sille lapsellisia lempinimiä

eikä koskaan näyttänyt sitä muille lapsille. Sitä kohdeltiin kovasti ja

se vietti ilotonta aikaa ontervassa puussa likellä kouluhuonetta, se

sai hengittää raitista ilmaa ainoastaan Melissan yksinäisillä retkillä.

Melissa suoritti tehtävänsä vauvaansa kohtaan niinkuin itseänsäkin

kohtaan eikä sietänyt mitään hentoutta.

Sattuipa sitte, että Mrs Morpher kiitettävässä älyllisyydessään osti

Melissalle uuden nuken. Hän vastaanotti sen totisena ja tarkastellen.

Kun kouluopettaja eräänä päivänä silmäili uutta vauvaa, luuli hän

huomanneensa, että sen jäykkä liikkumaton naama, punaiset posket sekä

siniset ympyriäiset silmät olivat vähän Klytemnestran näköiset. Kohta

saatiin tietää, että Melissa oli älynnyt saman seikan. Kun hän oli

yksinään, paiskasi hän sentähden sen vaksipäätä kiveen ja laahasi sitä

toisinaan nauhalla jälestään kouluun sekä sieltä kotiin. Toisinaan

asetti hän nuken pöydälle ja käytti sen kärsivällistä, hiljaista

ruumista neulatyynynä. En tässä kuitenkaan tahdo pitkältä aprikoida ja

tutkia sitä perustus-opillista kysymystä, tahtoiko hän sillä tavalla

kostaa rouva Morpherin koetusta vertauskuvilla yhä vaan turkuttaa

hänelle Klytien oivakuntoisuutta vai noudattiko hän vaistomaisesti

muutamia pakanallisia käytöksiä, luullen, että se vihollinen, jonka

kuvaa ("Fetish") hän sillä tavoin rääkkäsi, vähittäin riutuisi ja

kuolisi.

Vaikka Melissan siveys oli noin omituisella kannalla, hämmästytti hän

kuitenkin opettajaa sukkelalla, tehoisalla ja ominaisella älyllään,

jonka hätäinen ja väsymätön into osoittihe hänen oppimistyössä, olipa

se sitte mitä laatua tahansa. Hän ei ollut niin ujo ja epäilevä kuin

muut lapset. Hänen vastauksensa opetustunneilla olivat aina rohkeat.

Hän ei suinkaan ollut erhettymätön, mutta hänen kumppaniensa mielestä

olivat kaikki hänen erhetykset vallan vähäpätöiset sen uljuuden ja

vakuuden rinnalla, jolla hän uskalsi oijota kuljuin yli, jotka

hirvittivät arvelevampia uimaria hänen ympärillään. Kun hänen ruskea

kätensä kohosi opettajan kysyessä, olivat muut ääneti ja ihmettelivät,

opettajakin epäili välistä omaa taitoa ja kokemustansa, kun Melissa

lausui uljaat aatteensa.

Muutamat Melissan omituisuudet, jotka alussa olivat opettajaa

huvittaneet ja miellyttäneet, alkoivat sitte huolettaa ja peloittaa

häntä. Hän oli kauan nähnyt, että Melissa oli kostonhimoinen, ynseä ja

röyhkeä; ainoastaan yksi hyvä kohta kuului hänen puolivilliin elantoon

ja oli sen seurauksena -- se oli itsensä altiiksi pano ja mielen

lujuus; oli hänessä toinenkin kiitettävä kohta -- totuuden halu, mutta

se ei aina ole jalonkaan metsäläisen omituisuuksia. Melissa oli rohkea

ja vilpitön; hänen laatuisissa ihmisissä taitavat ne omituisuudet

kuulua yhteen.

Kouluopettaja oli vakaasti miettinyt näitä asioita, vaan teki viimein

semmoisen päätelmän, kuin kaikki, jotka todenperästä ajattelevat,

tekevät: hän oli omain ennakkoluulojensa orja ja hän päätti siis käydä

arvoisan Mac Snagley'n luona hänen neuvoansa tiedustamassa. Se päätös

oli kyllä vaikea hänen ylpeydelleen, sillä pappi ja hän eivät olleet

ystäviä, mutta hän muisti Melissaa ja sitä iltaa, jona ensikerta

tapasivat toisiaan; hän masensi ylpeyttä sekä inhoaan ja meni Mac

Snagley'n puheille.

Korkea-arvoinen pappi sanoi iloitsevansa hänen tulostaan. Hän virkkoi

myöskin, että kouluopettaja näytti "varmalta" sekä arveli, ettei

"rheumatti" suinkaan viimeaikoina tainnut häntä vaivata. Hänellä

itsellään oli viimeisen jumalanpalveluksen jälkeen ollut vilutautia.

Mutta hän oli oppinut vastustamaan sellaisia kipuja rukouksilla sekä

nöyryydellä.

Mac Snagley oli vähän aikaa vaiti, että hänen pettämätön lääkitys

vilutautia vastaan saisi juurtua kouluopettajan muistoon. Hän alkoi

sitte kysellä Morpher-siskostaan.

"Hän on palava kynttilä ja koristus kristikunnalle, niin hän todellakin

on -- ja hänen ympärille nousee herttainen lapsilauma," lisäsi Mr Mac

Snagley; "ja sitte on hänellä vielä tuo sievästi kasvatettu vanhin

tytär -- niin lempeä ja hurskas ja totiseen jumalisuuteen innostunut --

Miss Klytie."

Klytien kaikinpuolinen oivallisuus oli niin mieluisa aine hänen

ajatuksilleen, että hän kauan sitä asiaa esitteli. Kahdesta syystä oli

kouluopettaja tyytymätön. Ensiksi näytti tuo Klytien ansioin kertominen

yhä enemmän hylkäävän syrjään hänen pientä parantumatonta Melissaparkaa

ja toiseksi puhui korkea-arvoinen herra niin ystävällisellä äänellä

Morpher-perheen esikoisesta, että se inhoitti nuorta miestä. Kun vaan

keskustelu vähänkin taukosi, sanoi hän sentähden menevänsä tärkeitä

asioita ajamaan ja läksi tiehensä, pyytämättä sitä neuvoa, jota varten

hän oli tullut, vaikka hän sitte mielessään jotenkin väärin katsoi sitä

arvoisan Mac Snagley'n syyksi, ettei tämä taata neuvoa antanut.

Tuo mitättömäksi mennyt yritys näytti uudistavan opettajan ja oppilaan

keskenäistä ystävyyttä. Tyttö huomasi, että opettajan käytös, joka

viime-aikoina oli ollut jotenkin jäykkä, muuttui iloisemmaksi. Kun he

taas eräänä iltana olivat kävelleet pitkät matkat yhdessä, seisattui

Melissa äkisti, nousi puun kannolle ja katseli häntä suurilla

tutkivilla silmillään.

"Ethän suinkaan ole hulluna?" sanoi hän, kysyväisesti pudistaen mustaa

tukkaansa.

"En ole."

"Vai suutuksissa?"

"Ei."

"Oletteko nälissänne?"

Nälkä oli Melissan mielestä tauti, joka aina voi tarttua ja tuntua.

"En ole."

"Häntäkö nyt muistelette?"

"Ketä, Lissy?"

"Tuota valkeaveristä tyttöä."

Se oli ainoa liikanimi, jota ruskeaverinen Melissa antoi

Klytemnestralle.

"Eikö mitä."

"Sanokaa totta!"

Kouluopettajan ehdoituksesta oli Melissa heittänyt pois vanhan

sananparren "Paikalle tahdon kuolla, jos --" ja ruvennut käyttämään

sievempää puhetapaa.

"Totta puhun."

"Vakuuttakaa kunnianne kautta."

"Sen teen, lapsukaiseni."

Melissa sukaisi hänelle tulisesti suuta, hyppäsi alas ja riensi pois.

Pari, kolme päivää oli hän sitte nöyrä ja siivo, niinkuin muutkin

lapset.

Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun kouluopettaja ensin tuli Smith'in

Pocket'iin ja koska palkka oli pieni eikä varmaan tietty antaisiko

valtio vastedeskaan koululle apua, alkoi hän nyt pyrkiä muualle. Hän

oli koulu-neuvostolle ilmoittanut aikeensa, mutta luvannut jäädä

seuraavaan kevämeen asti, kunnes toista miestä oli hankittu sijaan. Ei

kukaan muuten tietänytkään hänen tuumistaan mitään paitsi hänen ainoa

ystävänsä, eräs tohtori Duchesne, nuori kreoli, joka lääkärinä asui

Wingdamissa. Hän ei virkkanut mitään Mrs Morpherille eikä Klytielle

eikä muille oppilailleen, sillä hän tahtoi karttaa julkeita, uteliaita

kysymyksiä eikä juuri koskaan luullut toimitukseen pystyvänsä, ennen

kuin asia olikin suoritettu.

Hän koetti karkoittaa Melissaa mielestään. Hän tahtoi, omasta onnestaan

huolta pitäen, uskotella itseään, että hänen mieltymyksensä tuohon

mustasilmäiseen tyttöön oli turha, lapsellinen ja ylellinen. Hän koetti

todistaa itselleen, että Melissa voisi tulla paljoa paremmaksi

vanhemman ja kiinteämmän opettajan johdon alla. Hän oli suorittanut

tehtävänsä. Smithin kuoltua oli hän kirjoittanut tämän sukulaisille ja

saanut vastauksenkin eräältä Melissan tätiltä, joka kiitti opettajaa

hänen hyvyydestä Melissaa kohtaan ja ilmoitti, että hän ynnä hänen

miehensä jonkun kuukauden kuluttua muuttaisivat Kaliforniaan. Voihan

kouluopettaja siis toivoa, että Melissa saisi kotipaikkaa jonkun hyvän

ja säälivän naisen luona, joka ymmärtäisi pitää hänen selvää käsitystä

sekä suuria luonnonlahjoja arvossa ja kehittäisi hänen kykyään. Mutta

kun hän luki kirjeen Melissalle, kuunteli neitonen hajamielisenä,

vastaanotti sen huolimattomasti ja leikkasi sitä sitte kuviksi, jotka

olivat Klytemnestran muotoiset; selvyyden vuoksi kirjoitti hän niihin

vielä "valkea tyttö," ennenkuin ne nauloilla lyötiin koulun

ulkoseiniin.

Kun kesä kallistui loppumaan ja laihoa oli niitetty laaksoissa, tahtoi

opettaja myöskin pitää leikkuujuhlan eli vuositutkinnon. Smithin

Pocket'in viisaat miehet ja ylimykset kokoontuivat siis todistamaan

sitä vanhaa tapaa, että ujostelevia lapsia saatetaan hämille ja

häpeilemään, niinkuin vieraita miehiä oikeuden edessä hämmästytetään.

-- Rohkeimmat ja karskimmat voittivat nyt, niinkuin ainakin. Lukija voi

siis arvata, että Klytie ja Melissa kohta kohosivat paraiksi ja vetivät

kuulijain yleistä huomioa puoleensa: Melissa ymmärryksensä selvyydellä

ja terävyydellä sekä vakaalla itseensä luottamuksella ja Klytie

tasaisella lujuudella sekä käytöksensä enkelintapaisella suloudella.

Muut lapset olivat ujot ja orailivat. Melissan sukkelat ja osaavat

vastaukset viehättivät tietysti useimpia ja saavuttivat kiihkeimpää

mieltymystä. Hänen edellinen elämänsä käänsi hänen puoleensa lukuisain

työmiesten yksinomaista huomioa; he seisoivat rehevinä pitkin seiniä

ja heidän partaiset, päivettyneet kasvot kurkistivat kaikista

ikkunoistakin sisään. Mutta kova onni salli, että odottamaton tapaus

syöksi Melissan alemmaksi yleisön mielessä.

Mac Snagley oli kutsunut itsensä sinne ja oli hyvillään, kun hän

umpimielisillä ja epäselvillä kysymyksillä, joita hän lausui

juhlallisella maahanpaniais-äänellä, voi saattaa ujoimmat oppilaat

hämille ja häpeään. Melissa oli kohonnut tähtitieteen korkeuteen; hän

selitti paraikaa maapallomme pyörimistä ja kiintotähtien ratoja, kun

Mac Snagley majesteetillisesti nousi.

"Melissa!" sanoi hänen suuriarvoisuutensa kovasti -- "sinä puhuit tämän

maapallomme kierrosta ja auringon liikkumisesta, luulenpa, että vielä

lisäksi sanoit, että kaikki on mennyt samaa menoaan maailmanluomisesta

saakka; eikö niin?"

Melissa nyykähytti päätänsä myöntäen mutta samalla ylenkatsovasti.

"Noh, oliko se totta, se?" sanoi Mac Snagley ja pani käsivartensa

ristiin.

"Oli vissiinkin" vastasi Melissa ja likisti pienet punaiset huulensa

kovasti yhteen.

Ikkunoista katsovat pitkät miehet oikaisivat itsensä eteenpäin,

paremmin nähdäkseen ympäri koulusalia; sukkelin veitikka kaikista

kullankaivajista, jolla oli kauniit Raphaelin kasvot, valkeat

hiuskierukat ja kirkkaat siniset silmät, kääntyi Melissaan päin ja

kuiskasi:

"Pidä puoltasi, Melissa!"

Korkea-arvoisa pappi huokasi syvältä, ja loi surkuttelevan silmän

opettajaan, josta hänen sutkahduksensa siirtyi Klytie-hempukkaan.

Tämä nuori neitonen kohotti hempeästi pyöreää valkeaa käsivarttansa,

jonka viehättelevää muotoa koristi loistava paksu kultainen

rannerengas, eräs ihailija oli antanut sen täksi juhlaksi. Kaikki

vaikenivat paikalla. Klytien pullakat posket punastuivat vienosti;

Klytien suuret silmät loistivat sinisinä kuin taivas; Klytien kaareen

leikatut valkeat musliiniliivit ympäröivät nuorteasti Klytien valkoisia

lihavia olkapäitä. Klytie katsoi kouluopettajaan, hän nyökkäsi hiukan.

Sitte lausui Klytie lempeällä äänellään:

"Joosua sanoi: aurinko seiso alallas ja aurinko seisahti."

Mieltymyksen hälinä kiersi ympäri kouluhuonetta, voittoriemun hymy

valaisi Mac Snagley'n kasvoja, synkeä tyytymättömyys pimensi opettajan

naamaa ja naurettava pettymys osoittihe ikkuna-uroitten kasvoissa.

Melissa käänteli pikaisesti lehteä tähtitieteen oppikirjassa ja

paiskasi sen kiini jotta läjähti. Mac Snagley voivotteli,

tyrmistyskohina kuului ihmisjoukosta ja hurja hurrahuuto kaikui

ikkunoilta; kun Melissa löi pientä ruskeaa kulakkaansa pöytään,

ynseästi väittäen:

"Se on kirottu valhe. En usko semmoisia!"

4.

Pitkä sateinen vuoden aika alkoi kulua loppuun. Kevään pikaista tuloa

ennustivat turpoavat urvat ja kuohuvat, nousevat joet. Kuusikoista

levisi mitä raittiimpaa lemua; azaleapensaat puhkesivat ja sireenipuut

alkoivat varustaa sinenpunertavaa pukuaan, vastaanottaaksensa kevään

hymyyvää haltijaa. Vihannolla ylämaalla nousivat taas hattukukan

harkot leveäin viheriäin lehtien välistä ja häilyttivät vielä kerran

myrkyllisiä mustansinisiä kellukoitaan tuulessa. Nurmi vihoitti taas

Smithparan haudalla ja satakaunoja sekä pieniä valkeita kukkia

kurkisteli ruohojen välistä. Vähäiselle hautuumaalle oli menneen vuoden

kuluessa karttunut muutamia uusia muistomerkkejä ja pienet kummut

ulottuivat, kaksi aina rinnakkaa, aitavierua myöten Smithin haudalle

saakka; se oli yksinään ja syrjässä. Kansa ei tahtonut haudata

omaisiaan siihen kohtaan ja Smithin lepokammion vieressä oli sentähden

tyhjä paikka.

Useat ilmoitukset olivat tuoneet kaupunkiin sen tiedon, että mainio

näyttelijäjoukko kohta tulisi muutamaksi päiväksi huvittamaan kaupunkia

hauskoilla "ilveillä ja tempuilla"; miellyttävän vaihtelon vuoksi

lupasivat esitellä sävelpuhelmaa ja hupaisia lauluja sekä tansseja.

Tämä tieto herätti koulun pienessä väestössä suurta hälinää ja antoi

aihetta loppumattomiin keskusteluihin ja arveluihin. Opettaja oli

luvannut Melissalle, että hänkin pääsisi katsomaan, koska sellainen

huvitus oli hänelle harvinainen ja miltei pyhä; tuona tärkeänä iltana

olivat sekä koulumestari että Melissa katselijain joukossa.

Näyttelijät toimittivat tehtävänsä jotenkin kömpelösti ja

keskinkertaisesti; sävelpuhelma heiltä ei mennyt niin huonosti, että

sitä olisi naurettu eikä niinkään hyvästi, että se olisi tyydyttänyt.

Mutta kun opettaja, malttamattomana kääntyi pieneen toveritsaansa,

hämmästyi hän ja miltei häpeillyt, koska hän näki kuinka syvältä

näytelmä vaikutti tuohon herkkätuntoiseen ja pirteään impeen. Jokakerta

hänen pieni sydämmensä sykki ja huohotti, nousi punainen veri hänen

poskiinsa; hänen hienot, kiihkeät huulet olivat vähän raollaan; hän

hengitti nopeasti, mustat silmät tuijottivat suoraan eteenpäin ja

mustat kulmakarvat olivat nousseet ylemmäksi. Hän ei nauranut

ilvehtelijän kohtalaisille leikinlaskuille, sillä Melissa nauroi sangen

harvoin eikä hän niin hempeästi käyttänyt valkean kaulavaatteensa

kolkkaa kuin Klytie, joka puhui likimmäisen ihailijan kanssa ja loi

kouluopettajaan herttaisia silmiä samalla kuin hän pyyhki kauniita

silmiään. Mutta kun näytteleminen oli loppunut ja viheriä esiriippu

lankesi, huokasi Melissa syvältä ja kääntyi vakaamieliseen opettajaan,

väsyneeltä näyttäen ja hymyllä ikäänkuin anteeksi anoen.

"Nyt tahdon mennä kotiin!" sanoi Melissa ja laski pitkät ripset alas

mustille silmilleen, ikäänkuin sulkeaksensa ulkomaailmaa mielestään ja

pysyäksensä mielikuvatuksen suloisilla mailla.

Kotimatkalla alkoi opettaja selittää koko näytöstä naurettavaksi. Hän

sanoi, ettei se ollenkaan olisi hänestä kummaa, jos Melissa luulisi,

että se nuori nainen, joka toimitti osaansa niin viehättävästi,

todellakin oli rakastunut komeasti puettuun herraan. Noh! jos nainen

tosiansa oli rakastunut tuohon herraan, niin oli se vallan onneton

tapaus.

"Kuinka niin"? kysyi Melissa, silmänluomia avaten.

"Sentähden, ettei hän vähillä tuloillaan voisi elättää vaimoaan ja

paitsi sitä maksaa vissiä summaa viikossa koreista vaatteistaan; eikä

pariskuntana saisi niin suurta palkkaa kuin nyt -- jos ei vaan

kumpainenkin puolestansa ole naimisissa jonkun muun kanssa. Luulenpa

varmaan, että kauniin kreivinnan mies ottaa vastaan piletit oven suussa

tahi vetää esiriipun ylös tahi puhdistaa lamput tahi toimittaa jotakin

semmoista jaloa ja hauskaa työtä. Mitä nuoreen herraan koskee, niin

myönnän, että hänen vaatteensa todellakin olivat koreat -- ne ovat

kyllä maksaneet noin 2-3 dollarsia, paitsi tuo punaisesta

puumulikankaasta tehty viitta -- sen tiedän tarkalleen mitä se maksaa,

sillä semmoista kangasta ostin verran kartiineiksi. Lissy, se nuori

herra on oikein sievä poika, vaikka hän toisinaan naukkaa tilkan liikaa

-- se vika on anteeksi annettava ja se on minusta varsin pahankurista

siitä syystä antaa hänelle selkään ja heittää hänet likaan, niinkuin

tuo mies äskeisenä iltana teki Wingdam'issa".

Melissa oli ottanut hänen kätensä molempiin kämmeniinsä ja koetti

katsoa hänen silmiinsä, joita nuori mies kiinteästi käänteli poispäin.

Melissa ei usein käsittänyt umpimielistä ivaa, vaikka hän itse

toisinaan osoitti pilkallista kykyä ja taipumusta, joka puhkesi sekä

sanoihin, että tekoihin. Mutta nuori opettaja jatkoi samallaista

puhetta, kunnes olivat saapuneet Mrs Morpherin ovelle ja hän sai hylätä

Melissan tuon oivallisen naisen äidilliseen huostaan. Hän ei suostunut

tämän ystävälliseen kutsumukseen illalliselle, vältti niin tarkasti,

kuin mahdollista oli, sinisilmäisen Klytemnestran tenhoovaa katsantoa

ja palasi majaansa.

Pari, kolme päivää saapui sitte Melissa liian myöhään kouluun ja

perjantaina hän ei iltapuolella tullut kävelemäänkään kouluopettajan

kanssa, niinkuin aina ennen. Opettaja aikoi siis jäädä kotiin, koska

hänen pikku toveritsansa ei tullut näkyviin. Kun hän korjasi kirjansa

niitten paikoille, ennenkuin kouluhuoneesta läksi, kuuli hän vienon

äänen lausuvan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki edessään Aristeides

Morpherin.

"Noh, pikku ystäväni!" sanoi kouluopettaja hätäisenä, "mitä nyt? Puhu

liukkaasti!"

"On asia semmoinen, että ... että 'Kurg' ja minä luulemme, että Melissa

taas on karkaamaisillaan".

"Mitä nyt lörpöttelet?" sanoi opettaja äreänä, niinkuin ainakin ollaan,

koska pahoja sanomia tuodaan, vaikka kertoja onkin vallan syytön.

"Mutta, opettaja kulta, hän ei enää ollenkaan pysy kotona; Kurg ja minä

näimme hänen eilen tuolla teaterissa puhuvan teateriherran kanssa ja

nyt hän taas on sen herran luona. Melissa sanoi Kurgille ja minulle,

että hän taitaa näytellä teaterissa yhtä hyvästi kuin mamseli

Cellerstina Montmorensy ja totta tosiaan -- hän laverteli ulkoa pitkän

lörpötyksen -- ihan ulkoa". Pieni kertoja vaikeni hengästyneenä.

"Mikä teateriherra?" kysyi opettaja.

"Se, jolla on semmoinen kiiltävä lakki päässä. -- Ja kauniit hiukset.

-- Ja kultaneula. -- Ja kultavitjat", sanoi rehellinen Aristeides,

jättäen loma-aikoja lauseitten väliin, että kerkeäisi hengittää.

Opettajasta tuntui, ikäänkuin joku armottomasti rutistaisi hänen

rintaansa, hän tempasi lakin sekä hansikat ja kiirehti ulos. Aristeides

juoksi hänen perästä, mutta hänen lyhyet koipensa eivät oikein

jaksaneet kiistata toisen pitkäin askelten kanssa. Äkisti seisattui

sitte opettaja niin jyrkästi, että Aristeides löi nenänsä häneen.

"Missä he olivat, kun viimekerran näit heidät?" kysyi kouluopettaja,

ikäänkuin pakinaa yhä vaan olisi jatkettu.

"Kahvihuoneen rappusilla," vastasi Aristeides.

Kun suurimmalle kadulle tulivat, pysähtyi opettaja taas.

"Juokse sinä kotiin," virkkoi hän pojalle. "Jos Melissa on kotona, niin

joudu väleen kahvihuoneesen minulle ilmoittamaan. Jos hän ei ole

siellä, niin jää kotiin -- juokse!" Lyhytkoipinen Aristeides juoksi

täyttä ravia kotiinpäin.

Kahvihuone oli torin toisella puolella -- pitkä epämuotoinen

rakennus, jossa oli juomasali, biljardi sekä ruokasali. Kun nuori mies

harppasi torin yli, huomasi hän, että kaksi ohitseastuvaa miestä

seisattui ja katsoi hänen perään. Hän silmäili vaatteitaan ja pyyhki

niistimellä kasvoja, ennenkuin astui juomasaliin. Siinä oli tavallisia

tyhjäntoimittajia, jotka ihmetellen tuijottivat tulokkaasen. Eräs herra

katseli häntä niin tarkkaan ja niin kummalliselta näyttäen, että

opettaja pysähtyi tyystemmin katsoaksensa. Hän älysi silloin, että se

ainoasti oli hänen oma kuvansa isossa peilissä. Hän arvasi siitä, että

mielensä oli varsin liikutettu, otti pöydältä käteensä "vuoren

sananlennättimen" viimeisen numeron ja koetti malttaa mieltänsä

ilmoituksia lukemalla.

Hän meni sitte juomasalin lävitse ruokasaliin ja sieltä biljardisaliin.

Melissaa ei näkynyt sielläkään. Mutta viimemainitussa salissa seisoi

erään biljardin ääressä mies, jolla oli leveälierinen vastuukista tehty

lakki päässä. Opettaja tunsi hänet näyttelijäjoukon esimieheksi.

Ensihetkestä, jolloin yhteen yhtyivät, oli jo opettajaa inhoittanut se

omituinen tapa, jolla tuo tirehtööri oli järjestänyt hiuksensa sekä

partansa. Kun hän oli varmaan vakuutettu siitä, ettei Melissa ollut

biljardisalissa, kääntyi hän siihen mieheen, jolla oli kiiltävä lakki

päässä. Tämä oli jo huomannut opettajan, mutta koetti näyttää siltä,

kuin olisivat olleet vallan vieraita toisilleen; sivistymättömiltä

hengiltä onnistuu toki sellainen teeskentely aina huonosti. Hän nosteli

biljardikeppiä ja oli tavoittavinaan pallia, joka oli biljardipöydän

keskellä. Kouluopettaja seisoi paikallaan hänen vastapäätä, kun hän

katsahti ylös, meni opettaja likemmäksi.

Opettaja oli aikonut välttää kaikkia riitoja sekä meteliä, mutta kun

hän alkoi puhua, rutistui hänen kulkkunsa: ehdottomasti ahtaammaksi ja

hänen oma äänensä kuului hänestä niin syvältä, kaukaiselta ja

vähähtävältä, että se miltei hirvittänyt häntä.

"Olen kuullut," aloitteli hän, "että Melissa Smith, eräs orpo

oppilaani, on jostakin syystä pyrkinyt teidän joukkoonne; onko se

totta?"

Kiiltopää mies kumartui biljardin yli ja oli tekevinään telläyksen,

joka lähetti pallin pöydän vastaiseen päähän; sitte meni hän

biljardipöydän ympäri pallia ottamaan ja asetti sen samaan kohtaan.

Kun se toimitus oli suoritettu, sanoi hän, toista telläystä varustaen:

"Noh, mitä sitte?"

Opettajan rintaa ahdisti taas, mutta hän puristi toisella kädellään

biljardipöydän reunaa ja jatkoi puhettansa:

"Jos olette kelpomies, niin tarvitsee minun vaan sanoa, että olen hänen

hoitajansa ja että minun on takaaminen hänen vastaista onnea. Te

tiedätte itse yhtä hyvin, kuin minäkin, millaista elämää tarjootte

tälle vilpittömälle lapselle. Kaikki tässä läsnä olevat voivat

todistaa, että yksi kerta jo olen pelastanut hänet tilasta, joka oli

kuolemaa pahempi -- että olen korjannut hänet kadulta ja synnin

pesistä. Yhä edelleen koetan suojella häntä. Puhukaamme suoraan

niinkuin miesten kesken sopii. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei

veljeä eikä sisarta. Mitä hänelle annatte näitten etujen sijaan?"

Teaterin tirehtööri koetteli biljardikepin tutkainta ja katseli

ympärilleen, eikö siellä olisi ketään, jolle hän voisi lausua

pilkkapuheita tuosta oivallisesta tarinasta.

"Tiedän kyllä, että Melissa on eriskummainen, itsepäinen tyttö," jatkoi

opettaja, "mutta hän on tullut entistään paremmaksi. Luulenpa, että

hänessä olen saanut aikaan paljonkin hyvää. Pyydän hartaasti, ettette

enää yhtään sekaannu tähän asiaan, vaan kelpomiehenä hylkäätte tytön

minulle. Olen valmis -- -- -- -- --" Nuoren miehen kulkku rutistui taas

ja hän vaikeni äkisti.

Tirehtööri ymmärsi hänen vaikenemista väärältä kannalta, katsahti ylös

ja sanoi, raakamaisesti nauraen:

"Te tahdotte ottaa tyttörukan itsellenne, vai kuinka? -- Älä luulekaan,

poikaseni -- siitä tuumasta ei tule mitään!"

Hänen äänensä solvasi enemmän kuin hänen sanansa, silmäys vielä enemmän

kuin ääni ja koko hänen olentonsa suututti. Lyönti on ainoa keino, joka

vaikuttaa sellaisiin vintiöihin. Opettaja sen tiesi; koko hänen

hillitty vihansa puhkesikin toimeksi; hän läjähytti virnuttelevaa

renttuherraa nenälle. Lyönti viskasi kiiltävän lakin sinne,

biljardikepin tänne ja halkaisi opettajan hansikan peukalon kohdalta

sakarisormelle saakka. Se teki miehen ristisuuksi ja pilasi vähäksi

ajaksi hänen huolellisesti vaalitun partansa soreutta.

Huuto, kirous ja useain jalkain töminä kuului. Miesjoukko hajosi sitte

ja kaksi pistoolia paukahti melkein yhtaikaa. Ihmiset lähenivät taas

teaterin esimiehen ympärille ja kouluopettaja seisoi yksinään,

hihaltaan nyppien palavan etulaaingin palasia. Joku piti hänen toisesta

kädestä kiini. Kun opettaja katsahti sinnepäin, huomasi hän, että se

käsi vuosi verta, mutta sormet olivat kuin suonenvedolla tarttuneet

kimeltelevän veitsen varteen. Eikä hänen oma muistonsakaan tiennyt

selittää mistä ja milloin hän sen oli temmannut.

Mr Morpher oli se, joka piti hänen kädestä kiini ja koetti taluttaa

häntä ovellepäin. Mutta opettaja ei totellut, vaan alkoi kuivalta

keroltaan puhua jotakin Melissasta.

"Kaikki hyvällä kannalla, poikaseni!" sanoi herra Morpher. "Melissa on

kotona".

He menivät yhdessä ulos kadulle. Sillaikaa kuin jatkoivat käyntiään,

kertoi herra Morpher, että Melissa vähää ennempänä oli töytännyt

kammariin, huutaen, että koulumestaria paraikaa murhattiin. Koska nuori

mies tahtoi olla yksinään, erosi hän Morpherista ja poikkesi

koulullepäin, luvattuaan, ettei hän sinä iltana enää menisi teaterin

esimiestä tavoittelemaan. Hän hämmästyi, huomatessaan, että ovi oli

auki -- ja hämmästyi vielä kovemmin, älyttyään Melissan siellä sisässä.

Olen jo ennenkin viitannut siihen, että tämän opettajan luonteessa,

niinkuin useimmissa varsin arkatuntoisissa hengissä, oli hiukan

itsekkäisyyttä. Hänen vastustajansa törkeä syytös vihastutti häntä

vielä pahemmin. Mahdollista oli siis, ajatteli hän itsekseen, että

ihmiset siltä kannalta käsittivät hänen taipumustaan tuohon tyttöön,

joka vielä oli lapsena. Hänen tunteensa olivatkin tosiaan vähän

liiaksi kiihtyneet ja naurettavat. Melissa oli paitsi sitä ollut

vapaaehtoisesti luopumaisillaan hänen ystävyydestä ja hoidon alta. Eikö

ihmiset usein olleet häntä varoittaneet tuon tytön suhteen? Miksi

kielsi hän yksinään yleisen luulon totuutta, koska hänen kentiesi

viimein kuitenkin täytyisi tunnustaa heidän ennustukset todeksi? Hän

oli kapakassa ruvennut tappelemaan ja saattanut oman henkensä vaaraan,

osoittaaksensa -- mitä? -- Mitä hän oli osoittanut? -- Mitä ihmiset

hänestä sanoisivat? -- Mitä hänen ystävänsä sanoisivat? -- Mitä sanoisi

Mac Snagley? -- --

Sillä mielellä ollessaan, hän ei suinkaan olisi tahtonut tavata

Melissaa. Hän astui ovesta sisään, meni pöytänsä lähelle ja sanoi

tytölle muutamilla, pikaisilla ja nurjilla lauseilla, että hänellä oli

työtä ja että hän tahtoi olla yksinään. Kun Melissa nousi, istuutui

opettaja hänen paikalleen ja kätki kasvot käsiinsä. Kun hän katsahti

ylös, seisoi tyttö vielä hänen edessään. Melissa katseli häntä

tuskissaan mustilla silmillänsä.

"Murhasitteko hänen?" kysyi tyttö.

"En!" vastasi opettaja.

"Sitä varten annoin teille veitsen," virkkoi tyttö pikaisesti.

"Anoit minulle veitsen?" kertoi opettaja hämillään.

"Aivan niin! Minä olin siellä pöydän alla. Minä näin, että löitte

häntä. Näin teidän molempain kaatuvan. Hän pudotti veitsensä. Sen

annoin teille. Miksette pistäneet häntä?" sanoi Melissa hätäillen;

hänen mustat silmänsä vilkahtivat ja hän viittasi pienellä ruskealla

kädellään mitä tehoa tarkoitettiin.

Opettaja tirkisti hämmästyneenä häneen.

"Niin", sanoi Melissa. "Jos vaan olisitte kysyneet minulta, niin olisin

myöntänyt, että olin aikeissa lähteä teaterijoukon kanssa. Mitäpä syytä

siihen arvaatte? Olisin lähtenyt, koska ette virkkaneet minulle, että

muuttaisitte muualle. Sen tiesin kuitenkin. Kuulin kyllä, kun puhuitte

siitä tohtorille. Luulitteko, että minä jäisin tänne Morpher-perheen

luoksi. Parempi sitte kuolema."

Näytelmä-liikennöllä, joka oivallisesti osoitti hänen luonnettaan, otti

hän povestansa muutamia lakastuneita viheriöitä lehtiä ja jatkoi, niitä

ojennetulla kädellä näyttäen, vilkasta ja omituista puhettansa.

"Tuossa on se myrkyllinen kasvi, jonka sanoitte tappavan minua. Minä

menen teaterijoukkoon tahi syön näitä ja kuolen tähän. Se on minusta

yhdenlainen. En suinkaan jää tähän elämään, koska minua täällä vihataan

ja inhotaan. Te ette ikinä minua hylkäisi tänne, jos ette minua vihaisi

ja inhoisi niinkuin muutkin." -- --

Hänen pieni povensa nousi innoissaan ja kaksi suurta kyyneltä luikahti

mustain ripsien alta, mutta hän pyyhki ne liukkaasti pois ikäänkuin ne

olisivat pistäneet.

"Jos panette minut vankeuteen," sanoi Melissa vimmastuneena,

"pidättääksenne minua teateriväestä erikseen, niin myrkytän itseni.

Isäni murhasi itsensä -- miksen minäkin voisi tehdä samalla tavalla? --

Te sanoitte, että yksi ainoa suupala tätä juurta viepi hengen minulta

ja se on nyt aina tässä varalla" -- hän löi pienellä kulakalla

rintaansa.

Opettaja muisti tuota tyhjää sijaa haudan vieressä ja ajatteli

sitä pientä innostunutta olentoa, joka seisoi hänen edessään.

Silmänräpäyksen kuluttua, otti hän tytön molemmat kädet omiin käsiinsä

ja virkkoi, hänen tunnokkaisin silmiin katsoen:

"Lissy, tahdotko seurata _minua_?"

Tyttö kaulaili häntä kiivaasti ja vastasi:

"Tahdon."

"Nyt -- tänä iltanako?"

"Tänä iltana."

Käsi kädessä läksivät he ulos tielle -- sille kaidalle tielle, jota

myöten Melissan väsyneet jalat kerran olivat astuneet kouluopettajan

ovelle ja jota hän opettajan mielestä ei koskaan enää saisi kävellä

yksinään. Tähdet tuikkivat kirkkaasti heidän päänsä päällitse. Tulipa

siitä sitte hyvää tai pahaa, surua tai iloa -- läksy oli luettu ja

koulun ovi sulkeutui ijäksi päiväksi heidän takanansa.