III.

Miggles.

Meitä oli seitsemän, kutsari kahdeksas. Kuusi viimeistä peninkulmaa

kulkeissamme, emme olleet virkkaneet sanaakaan senperästä kuin

raskaitten vaunujen tärähdys keskeytti rauhatuomarin viimeistä

runollista sitaattia. Tuomarin rinnalla istuva pitkä mies oli nukkunut,

käsivarsi pujotettu alas riippuvaan hihnapaulaan ja pää kallistunut

sitä vasten semmoiseen saamattomaan kömpelöön asentoon, että ihan siltä

näytti, kuin hän olisi hirttänyt itsensä ja häntä varsin myöhään olisi

otettu alas. Pikkuinen Ranskan hempukka oli myöskin uinahtanut, mutta

osoitti unessakin vähän teeskenneltyä viekastelemista asennossa,

käytöksissä ja sen kirjatun niistinliinan pitämisessäkin, johon hän

nojasi otsansa ja joka puoleksi verhoili hänen kasvojaan. Eräs

rouvasihminen Virginiasta, joka matkusti miehensä parvessa, oli sitä

vastoin jo aikaa sitte upottanut ulkonäkönsä omituisuutta pitsien,

huntujen, turkkien ja kaulavaatteitten hurjaan huiskeesen. Ei mitään

muuta kuulunut senkuin pyöräin vierimistä kivikkoista tietä myöten ja

sateen loiskuttamista vaunujen katolla. Vaunut pysähtyivät yhtäkkiä ja

me kuulimme epäselvää pakinaa. Kutsari kuului vilkkaasti puhuvan jonkun

kanssa; -- meidän korviimme tuli sitä keskustelua ainoastaan muutamia

ikäviä katkelmia: "silta on poissa," "kaikki hitolle mennyt," "vettä

kaksikymmentä jalkaa," "ylitse ei pääse" -- ja muuta semmoista.

Salainen ääni huusi sitte jäähyväisiksi, vähän aikaa vaiti oltuaan:

"Mutta koettele kuitenkin Miggleen luona!"

Me näimme vilahdukselta tiuhtihevoisemme, kun vaunut verkalleen

käännettiin; eräs ratsastaja ajoi täyttä laukkaa vastaista suuntaa ja

katosi näkyvistämme sateesen; me olimme arvattavasti tiellä Miggleelle.

Kuka tahi mitä oli tuo Miggles? -- Tuomari, joka paraiten tunsi ne

tienoot, oudoksui myöskin sitä nimeä. Eräs matkustaja Washoe'sta

arvasi, että Miggles piti ravintolaa -- sen ainoan asian tiesimme

selvästi, että tiemme oli suljettu kaikilta kulmilta ja että Miggles

oli ainoa pakopaikkamme.

Kymmenen minuuttia ajoimme kuoppaista, nurmettunutta syrjätietä, joka

tuskin oli niinkään leveä, että vaunut mahtuivat kulkemaan ja sitte

seisahdimme noin kahdeksan jalan korkuisessa kivimuurissa olevan

suljetun portin eteen. Jos Miggles oli siinä, niin oli jotenkin selvää,

ettei Miggles suinkaan pitänyt hotellia. Kutsari kapusi alas ja koetti

avata porttia. Se oli lukossa.

"Hoi! Miggles ohoi!"

Ei mitään vastausta.

"Migg -- ells!! -- Kuules sinä, Miggles! Kuulkaa siellä sisässä! huusi

kutsari vihan yltyvässä väessä, porttia järisyttäen. Mutta

uppiniskaiseksi ja tylyksi arveltu Miggles ei virkkanut sanaakaan.

Tuomari, jonka viimein oli onnistunut avata vaunujen ikkuna, kurkisti

sieltä ja lausui useita kysymyksiä; jos niihin olisi voitu vastata,

niin olisivat asiat epäilemättä olleet selvällä kannalla, mutta kutsari

ei niitä ollut kuulevinansakaan, vaan vastasi ainoastaan, että meidän

piti auttaa häntä rähäjämään tuota helvetin Migglestä valveille, jos

emme tahtonee kaiken yötä istua vaunuissa."

Me nousimme siis istualta ja huusimme tuota salapyhäistä Migglesiä

avuksemme, ensin kaikki yhtaikaa ja sitte yksi kerrallaan. Viimeiseksi

päästi vaunujen katolla istuva irlantilainenkin oikean hätähuudon

"Meggleelle." Kaikki purskahtivat nauramaan.

"Hiljaa!" sanoi kutsari pikaisesti.

Me kuuntelimme. Hämmästyen kuulimme muurin toiselta puolelta käheän,

ilkkuvan äänen, joka pilkaten kertoi meidän rukoukset ja huutomme aina

irlantilaisen viimeiseen "Meggles"-sanaan saakka.

"Sangen eriskummainen kaikuna!" sanoi tuomari arvelevaisesti; me

katselimme toinen toistansa epäillen, mitä tuo oikeestansa olikaan.

"Sangen eriskummainen, sakramenskattu sika!!" ärjäsi kutsari vihan

kovimmassa vimmassa. "Ihminen! Etkös ymmärrä huutia! -- Maltsaikaa,

riivattu lurjus! -- Maltappas!! -- Avaa portti tuossa paikassa, sanon

minä!"

"Miggles! -- Miggles! ha ha ha!" jatkoi pilkkaava ääni.

Bill ei enää arvellut. Hän tempasi ison kiven tiepuolesta ja lukko

murtui kohta; portti lensi auki ja me kiirehdimme uteliaina sisälle. Ei

yhtäkään elävää olentoa näkynyt. Pimenevässä iltahämärässä voimme

ainoastaan huomata, että kävelimme puutarhassa, jonka ruusupensaat

märiltä lehdiltä ja kukiltaan ripsuttivat päällemme vesipisaroita

kuin satamalla ikään -- edessämme oli pitkä, matala, epämuotoinen

puurakennus.

"Onko tuo Miggles teille tuttu?" kysyi tuomari Billiltä.

"Ei ole! enkä siitä kunniasta huolikaan," vastasi Bill närkästyneenä,

ikäänkuin koko "Pionier-Diligence-yhtiö" olisi joutunut kovakorvaisen

Miggleen loukkausten alaiseksi.

"Mutta miesrukka!" aloitteli tuomari huolissaan, murrettua ovea

ajatellen.

"Herrakulta!" sanoi Bill ilkkuisesti. "Parasta taitaa olla, että

menette takaisin vaunuihin istumaan, kunnes teitä esitellään! -- Minä

menen sisään ja piru Migglestä kuitenkin perii." Samassa työnsi hän

huoneen oven auki.

Kun astuimme sisään, näimme siellä pitkän salin, jota ainoastaan

lekuttava tuli salin vastaisessa päässä olevasta suuresta uunista

himeästi valaisi; seinät olivat koristetut kummannäköisillä kuvilla,

jotka tulen leimutessa näyttivät liikkuvan, poistuvan ja lähenevän;

uunin edessä istui liikkumaton olento suuressa nojaustuolissa.

"Hyvä ilta! oletteko Miggles?" virkkoi Bill tuolle yksinäiselle

ihmiselle.

Hän ei vastannut eikä liikahtanut. Bill meni vihoissaan likemmäksi ja

nosti vaunulyhtynsä istuvan kasvojen eteen. Miehen naama ei näyttänyt

vanhalta, mutta se oli ennen aikaansa kuihtunut ja laihtunut; sangen

suuret mustat silmät tuijottivat mielettöminä, ehdottomasti muistuttaen

katsojalle tarhapöllön juhlalliset silmät. Hänen suuret silmänsä

vääntyivät harhaillen Billin kasvoista lyhtyä tirkistelemään ja

kiintyivät ilman muuta tunnon merkkiä eriämättömästi siihen loistavaan

esineesen.

Bill voi tuskin hillitä harmiaan.

"Ompas tuokin mies! Oletko kuuro? Mykkä hän ainakaan ei ole; sen verran

olemme kuulleet!" ja Bill pudisti miestä olkapäästä.

Kauhuksemme painui arvoisa ventolainen kovakätisestä koskemisesta kokoon

ja vaipui puolta alemmaksi vaatekappaleitten sekavaan läjään.

"Herra Jumalan poika!" sanoi Bill pelästyneenä katsellen meitä ja

siirtyi syrjemmälle.

Tuomari astui nyt esille ja yhdistetyillä voimilla nostimme

liikkumattoman kummituksen hänen entiseen asentoonsa istumaan. Bill

lähetettiin lyhdyllä huoneen ulkopuolelle vakomaan, sillä yksinäisen

miesparan saamattomuus osoitti, että muita ihmisiä varmaankin oli

likellä; me muut kokoontuimme sillaikaa takan ääreen. Tuomari, jonka

mieli jo oli asettunut ja jonka kielevyys oli lakkaamaton, seisoi selkä

valkeaa vasten ja puhutteli meitä ikäänkuin oikeuden esimies

lautamiehiään.

"Selvältä tuntuu, että tuo kunnioitettava ystävämme tuolla on elänyt

siihen ikään, jolloin, jalon Shakespearen sanoja kertoakseni, lehdet

kellastuvat ja karisevat taikka että hänen sielunsa jänteet jostakin

syystä ovat ennen aikaansa katkenneet. Jos hän todellakin on tuo usein

mainittu Miggles -- -- -- --"

"Miggles! Miggles!! Miggles! ha, ha, ha!" rääkkyi äkisti sama käheä ja

pilkkaava ääni, joka ennenkin oli pitänyt meitä narrinansa ja nyt

kuului päämme päältä.

Tuomarin puhe taukosi keskeen ja me katselimme kauhistuen toisiamme.

Monta minuuttia kului, ennenkuin kukaan tarpeekseen toipui tutkiaksensa

mistä se kolkko ja outo ääni mahtoi lähteä. Viimein älyttiin toki

mielen helpoitukseksi tuota salaista rauhanrikkojaa -- se oli vanha

harakka, joka istui hyllyllä lieden yläpuolella ja nyt jäi mykäksi kuin

haudattu, kun häntä kerran oli tavattu verekseltä. Sen ääntä olimme

epäilemättä kuulleet portin ulkopuolella ja ystävämme nojatuolissa oli

siis syytön tylyn vastaanoton suhteen. Bill, joka turhasta

hakemisestaan palasi saliin, ei ollenkaan tyytynyt semmoiseen

selitykseen, vaan piti edelleen saamatonta isäntäämme pahan luulon

alaisena. Hän oli löytänyt katoksen hevoisille, vaan ei yhtäkään

ihmistä ja tuli takaisin läpimärkänä sekä epäilevänä.

"Eihän tässä kymmenen peninkulman päästä löydy kiskaakaan paitsi tuo

ainoa vanha riivattu joka vaan teeskentelee."

Mutta kohta nähtiin, että enemmistön luulossa oli perää. Bill oli

tuskin herennyt mankumasta, ennenkuin portaitten sillalta kuului

keveitä askeleita ja kastuneen hameen kahisemista; ovi nykäistiin auki

ja nuori nainen ilmestyi kynnykselle; hänen pienet valkeat hampaansa

kiilsivät, mustat silmät leimahtivat; ujoutta ja epäileväisyyttä ei

ollut olemassakaan. Hän sulki oven ja painoi kävelystä hengästyneenä

selkänsä sen nojaan.

"Hyvä ilta, matkamiesrukat! -- -- minä olen Miggles!" sanoi hän ja

nyykähytti rohkeasti päätänsä meille.

Se oli siis Miggles! -- Tuo mustasilmä soleva nuori tyttö, jonka

karkeasta sinisestä villakankaasta tehty märkä hame ei voinut peräti

kätkeä sitä kaunista notkeaa naisvartaloa, jota se ympäröi; jonka koko

olennossa ilmautui pelkkää sopusuuntaa; jonka päästä kiiltävän

merimiehenhatun alta riippui kastanjankarvaisia kierukoita ja jonka

pienet soreat jalat ja nilkat olivat pistetyt jokapäiväisiin

paulakenkiin; se oli Miggles -- ja hän nauroi vielä päälliseksi meidän

hämmästykselle mitä suorasukaisimmin, iloisimmin ja hilpeimmin.

"Katsokaahan, pojat!" virkkoi hän syvältä hengähtäen ja painaen pientä

kättänsä kupeesen -- "katsokaa, pojat! minä olin pari virstaa täältä,

kuin sain tietää, että teidän oli täytynyt kääntää takaisin. --

Arvelin, että kentiesi poikkeisitte tänne ja koko matkan juoksin sitte

tänne, koska tiesin, että Jimparka oli yksinään kotona -- ja -- ja --

olen vähän uupunut -- ja --".

Miggles sieppasi vettä valuvan hatun päästään niin vallattomalla

heilutuksella, että hän räiski vesipisaroita päällemme; hän koetti

työntää kierukoitansa taaksepäin, mutta pudotti kaksi kassaneulaa,

naurahti vielä kerran iloisesti ja istuutui huolimattomaan asentoon

Billin rinnalle, uhmailevasti katsellen meitä.

Tuomari tointui ensimmäisenä ällistyksestä ja lausui aluksi kauniin

sievistelmän.

"Olkaa niin hyvät! saakaa tänne tuo kassaneula!" sanoi Miggles

vakaasti. Kuusi kättä ojennettiin hänen tahtoansa täyttämään. Miggles

nousi istualta, meni suoraan salin vastaiseen päähän ja katseli tutkien

sairaan kasvoja. Miehen juhlalliset silmät katsoivat jälleen naiseen ja

saivat oudon loisteen. Käsitystä ja eloisuutta näytti silmänräpäykseksi

ilmestyvän hänen lakastuneesen näköönsä. Miggles hymyili herttaisesti

ja käänsi taas tummat silmänsä sekä valkeat hampaansa meihin päin.

"Kuka tuo vaivainen mies on?" kysyi tuomari epäillen.

"Jim," vastasi Miggles.

"Isännekö?"

"Ei ole!"

"Velikö -- vai miehenne?"

Miggles loi pikaisen ja vähän ynseänkin silmäyksen molempiin

rouvasihmisiin, jotka (sen olin jo ennen huomannut) eivät suinkaan yhtä

täydelleen, kuin kaikki ihastelleet tuota olentoa, -- ja vastasi

totisena:

"Ei -- kunhan vaan on Jim."

Tätä vastausta seurasi vähän tukalalta tuntuva vaitolo, mutta Miggles

purskahti kohta vastustamattomaan lapselliseen nauruun.

"Kas niin, ihmisrukat!" virkahti hän äkisti. "Te olette nälkäiset, kuin

susikat, sen minä tiedän. -- Kuka auttaa minua illallista varustamaan?"

Apua ei suinkaan puuttunut. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli

kerrallaan peräti antautunut Bill täydessä Calibanin toimessa kantaa

halkoja tuolle uudelle Mirandalle; minulle uskottiin tärkeä ammatti:

sianlihan leikkaaminen; postinkulettaja survoi kahvia pylväskatoksessa

ja tuomari auttoi kaikkia neuvoilla sekä töillä. Kun Miggles tuomarin

ja "katolla kulkeneen" irlantilaisen kanssa kantoi pöydälle mitä

talossa vaan sattui olemaan, nousi ilo ja tyytyväisyys korkeimmilleen,

vaikka sade loiskutti ikkunoita vasten, tuuli vinkui piipussa, molemmat

rouvasihmiset keskenään kuiskuttivat uunin sopessa ja vanha harakka

orreltaan heidän päänsä päältä toisinaan virkkoi käheän ja pilkallisen

muistutuksen seurastamme. Me hoksasimme nyt, kun sali oli paremmin

valaistu, että seinät olivat täynnänsä kuvia ja piirroksia, jotka

olivat leikatut kuvalehdistä ja järjestetyt seiniin naisen huolella

sekä hienolla aistilla. Huonekalut olivat kotona tehdyt, melkein kaikki

syntyneet entisistä arkuista ja laatikoista, joita oli päällystetty

kukikkaalla sitsillä sekä eläinten nahkoilla. Potevan Jimin nojaustuoli

oli vanhasta jauhotynnyristä näppärästi tehty toisinto. Kaikkialla

näkyi siivoa, somuutta ja taipuvaisuutta omituisiin koristuksiin.

Atria oli oikea keittotaidon voittojuhla. Mutta ei siinä vielä kyllä --

se oli myöskin seuraelämänkin puolesta oivallinen, varsinkin sen

erinomaisen tarkan tunnon kautta, jolla Miggles osasi johtaa

pakinaamme; hän kyseli itse kaikellaista, mutta niin vaatimatonna ja

suorasti, ettei hän ollenkaan näyttänyt tahallaan peittävän tai

arastelevan jotakin. Me puhuimme itsestämme, tuumista, toiveistamme,

matkasta, ilmasta -- sanalla sanoen kaikista aineista, mutta isännästä

ja emännästämme ei yhtään. Se on tosin myönnettävä, ettei Miggles

koskaan puhunut vallan sievästi ja kieliopin sääntöjen mukaan ja että

hänen puheesen usein luikahti muutamia mahtisanoja, joitten käytäntöä

tavallisesti pidetään miespuolen yksinomaisena oikeutena: Mutta silloin

kiilsivät aina hänen silmänsä ja hampaansa niin hurmaavasti, ettei

kukaan voinut siitä pahastua ja sitte seurasi niin lapsellinen,

suorasukainen ja uljas nauru että se ikäänkuin puhdisti koko

siveellisen ilman selväksi.

Sillaikaa kuin vielä istuimme pöydän ympärillä, kuului äkisti omituinen

töminä juuri kuin joku suuri eläin olisi syyhyttänyt kuvettaan seinän

ulkopuolta vasten. Kohta kuului myöskin oven takaa raapimista ja

läähättämistä.

"Se on vaan Joakim," vastasi Miggles kyseleviin silmäyksiimme.

"Suvaitsetteko nähdä sitä poikaa?"

Ennenkuin vastaus kerkesi kieleltämme, oli hän avaissut oven ja esiin

tuonut puolikasvuisen harmaan karhun, joka emäntänsä eteen kohta nousi

takajaloille rukoilevaisesti lerputtaen etukäpäliänsä alaspäin ja

katsellen Migglestä niin hellästi ja kunnollisen Billin näköisenä,

jotta meitä rupesi naurattamaan.

"Se on minun talonvartijani", selitti Miggles. "Ei mitään: ei se pure",

lisäsi hän, kun naisemme pelästyneinä pakenivat nurkkaan. "Ethän sinä

pure, vanha röyhetyiseni, vai kuinka?" jatkoi hän vielä hyväillen

puhettansa, rakastettavana Joakimiin kääntyen.

"Sen sanon teille, poikaseni!" virkkoi hän, talleroista tasakärsää

syötettyä ja ulos ajettuansa; "hyvä oli, ettei Joakim ollut saapuvilla,

kun tänne tulitte; kyllä se muuten olisi voinut panna teidät

kaikkityyni hengeltä".

"Missä se oli"? kysyi tuomari.

"Minun kanssa se sipsoi. Jumala siunatkoon! se kapuu illoilla minun

jälkiä myöten pitkät matkat kuin ihminen ikään".

Me olimme hetken vaiti ja kuuntelimme tuulen viuhumista. Kentiesi

häälyi silloin sama kuva jokaisen mielen edessä; Miggles sateella ja

tuulessa vaeltamassa synkkäin metsäin halki, villi vartija jälessään.

Tuomari sanoi jotain "Unasta ja hänen jalopeurastaan", mutta vakaa

Miggles ei ollut siitä eikä muista sievistelmistä millänsäkään. En

tiedä, oliko hän vallan tietämätön siitä, että kaikki häntä

ihastelivat, mutta koko hänen suora, vakaa käytöksensä näytti

viittaavan täydelliseen ja tiettyyn molempain sukupuolten

yhdenvertaisuuteen, joka kauheasti koski seuran nuorempain miesten

ylpeyteen.

Tuo välikohtaus karhun kanssa ei millään tavalla poistanut rouvasväen

inhoa Migglestä kohtaan ja kun atria oli lopetettu, levisikin noista

kunnioitettavista naisista eräs jäinen tylyys, jota eivät Billin uuniin

latomat kuusenpölkytkään voineet karkoittaa. Miggles näytti sitä

älyävänkin; pikaisesti ilmoittaen, "että oli aika mennä levolle",

lupasi hän saattaa rouvasväkeä heidän vuoteelle salin takana olevaan

pieneen suojaan.

"Te, poikaseni!" lisäsi Miggles, "saatte värjötellä täällä salissa

uunin edessä, miten vaan tilaa on, sillä kammaria ei ole kuin yksi."

Meidän sukupuolemme -- ihmiskunnan väkevämpää puolta tietysti tässä

tarkoitan -- pitää itseään tavallisesti puhtaana uteliaisuudesta ja

kielen kannosta. Olkoonpa sen asian laita millainen tahansa;

todenperästä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että Miggles tuskin oli

sulkenut oven jälkeensä, ennenkuin tunkeuduimme valkean ympärille

sopottamaan, ihmettelemään ja lausumaan tuhansia luuloja ynnä arveluita

kauniista emännästämme ja hänen kummallisesta toverista sekä

hoitokkaastansa. Luulenpa, että joku kiihkeässä tiedonhalussaan

järkytti tuota myöntymätöntä pöllöpäätäkin, joka istui keskessämme kuin

Memnonin kivipatsas, menneen ajan huolimattomuudella katsellen hätäistä

uteliaisuuttamme.

Vilkkaasti paraikaa aprikoimme, kun ovi avattiin ja Miggles taas

näyttihe.

Mutta hän ei enää ollutkaan sama Miggles, jonka hurmaava ilmestyminen

pari tuntia ennempänä oli meitä huikaissut. Hän katsoi alaspäin ja kun

hän punastuen hetkeksi seisahtui kynnykselle, viltti käsivarrella,

näytti jättäneensä taakseen koko sen rohkeuden ja uljuuden, jolla hän

illan kuluessa oli meitä tenhonnut. Hän astui takan eteen, nosti jakun

vaivaisen miehen viereen, istuutui ja sanoi: "Jos ette, poikaseni, pane

pahaksi, niin jään yöksi tänne, sillä kammari on ahdas." Hän otti Jimin

käden omaan käteensä ja katseli mustilla silmillään miettiväisenä

sammuvaa tulta.

Joku vaistomainen aavistus, että Miggles jatkaisi puhettaan ja kentiesi

joku häpeileminen edellistä uteliaisuuttamme pidätti meitä puhumasta.

Sade rapisi edellensä katolle, myrsky kohaji ja eksyneet tuulen puuskat

puhalsivat toisinaan tulta liekkimään. Kun luonnon voimat viimein

tuokioksi laimistuivat, kohotti Miggles päätään, viskoi pitkät

hiuksensa taapäin ja kysyi äkisti meihin kääntyen:

"Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee minua?" Ei kukaan

vastannut.

"Ajatelkaa tarkkaan! Minä asuin v. 1853 Marysvill'essä. Kaikki siellä

tunsivat minua ja sen saivatkin tehdä. Minä hallitsin 'Polkka-salia'

siksi kuin Jimin kanssa muutin tänne. Siitä on nyt kuusi vuotta. --

Olenhan kentiesi hiukan muuttunutkin."

Kaikki olivat vaiti ja Miggles oli hämillänsä siitä, että hän oli

tuntematon. Hän kääntyi taas tulelle päin ja vasta tuokion kuluttua

alkoi hän puhua liukkaammin, mutta hiljemmin.

"Luulinpa varmaan, että ehkä joku teistä tuntisi minua. Mutta

yhdenlainen minusta. Tahdon vaan kertoa seuraavat tapaukset: Tämä Jim"

-- Miggles otti puhuessaan hänen kätensä molempain kämmentensä väliin

-- "tämä tunsi minua, vaikkette te tunteneetkaan. Hän oli silloin nuori

ja rikas -- hän tuhlasi paljon rahaa minun tähden -- niin! hän menetti

koko omaisuntensa. Eräänä päivänä -- siitä on nyt kuudes talvi tulossa

-- astui hän kammariini, lankesi sohvalle noin saamattomaksi kuin

tuossakin eikä enää omin voimin liikahtanutkaan. Tauti iski häneen

vilaukselta eikä hän sitte koskaan tietänyt mitään tilastansa. Tohtorit

selittivät, että kaikki oli seurauksena hänen hurjasta elämästään --

olihan hän muka ollut koko huittari eikä säästänyt voimiansa -- -- ja

ettei hän milloinkaan parantuisi eikä kauan eläisi. He ehdoittelivat

minulle, että lähettäisin hänet San Franciscon lasarettiin, sillä

hänestä ei enää ollut työntoimittajaksi ja hän oli hoidettava, niinkuin

lapsi. Mutta silloin -- -- en tiedä tarkoin, oliko syy Jimparan

silmissä vai siinä, ettei minulle koskaan ollut syntynyt lasta -- en

tiedä -- tuntui ikään kuin sydämmeni olisi sykkinyt kovemmin -- ja minä

annoin kieltävän vastauksen. Minä olinkin siihen aikaa rikas; sillä

kaikki minua suosivat ja suvaitsivat -- suuret herrat, niinkuin tekin,

tulivat minua katsomaan -- -- -- Minä myin kartanoni ja ostin tämän

tilan, koska se oli niin mukavasti syrjässä ja sitte kuletin

lapsiparkani tänne!!..."

Miggles oli puhuessaan naisen luonnollisella ja runollisella

arkatuntoisuudella hiljaa muuttanut asemetansa niin että hän oli

siirtänyt viheliäisyyteen ja köyhyyteen joutuneen miehensä itsensä ja

kuulijainsa väliin. Hän jäi itse pimentoon tuolin taaksi, ikäänkuin

hän telläisi Jimin esille vaitololla puolustamaan hänen tekojaan.

Mykkänäkin ja tunnotonna puhui hän kuitenkin tuon nuoren naisen

puolesta; vaikka saamatonnakin ja Jumalan panna-nuolella hervottomaksi

lyötynä kiersi hän kuitenkin näkymättömän suojelevan käsivarren naisen

vyötäisille.

Pimennossa piillen mutta vielä pitäen Jimin kädestä kiini, jatkoi

Miggles kertomustaan:

"Pitkältä kului aikaa, ennenkuin sain kaikki asiat säntilleen ja

ennenkuin perehdyin, sillä minä olin tottunut suurissa ja iloisissa

seuroissa oleskelemaan. Naisia en saanut avukseni ja miehiin en voinut

luottaa; mutta tämän tienoon Indianit toimittivat minulle milloin

mitäkin työtä ja kaupungista tuotin mitä tarvitsin; miten asiat

kääntyivätkin, niin Jim ja minä pääsimme eteenpäin. Sacramenton lääkäri

poikkesi toisinaan tänne Jim-lasta katsomaan, ja ennenkuin hän läksi,

sanoi hän tavallisesti: 'Miggles, sinä olet kelpotyttö -- Jumala

siunatkoon sinua!' -- ja senperästä tämä paikka ei enää tuntunut niin

autiolta ja ikävältä. -- -- Mutta kun hän viimekerran kävi täällä,

sanoi hän, ovesta menneessään: 'Tiedätkös, Miggles? -- sinun

lapsukaisesi kasvaa kohta suureksi ja tuottaa äidilleen kunniaa -- ei

kuitenkaan täällä, ei täällä, Miggles!' -- -- -- Hän näytti lähteissään

niin totiselta ja -- -- ja -- --"

Tuon kauniin naisen pää sekä ääni katosivat pimeyteen, mutta hän

siirtyi taas valoa likemmäksi ja jatkoi: "Kansa on näillä seuduilla

hyväluontoinen. Kylän miehet ensin kuleksivat täällä yhä, kunnes

huomasivat, ettei täällä ollut mitään toimitusta eikä hyötyä saatavana;

sitte sain olla rauhassa. -- -- Olin vallan yksinäni siksi kuin eräänä

päivänä metsästä löysin Joakimin, joka silloin oli matalampi kuin nyt;

häntä opettelin konstia tekemään. Ja tuolla on Polly-harakka; hän on

viisas kuin kissa ja tekee lavertamalla illat hauskoiksi. Ja Jim

taas", sanoi Miggles tavallisella lapsellisella naurullaan, kokonansa

ilmestyen tulen valoon -- "niin Jim! Teitä kummastuttaisi nähdä kuinka

paljon hän tuollaisenakin tietää. Toisinaan poimin hänelle kukkasia ja

hän katsoo niihin tyytyväisenä, niinkuin muutkin viisaammat; toisinaan,

kun ollaan tässä kahden kesken, kaskuun hänelle noista kuvista

seinässä. Jumala sen tietää!" sanoi hän vilpittömästi hymyten,

"viimetalvena luin hänen kanssa salin koko tuon puolen. Ei ole monta

Jimin vertaista kirjamiestä."

"Mutta miksette mene naimisiin tuon miehen kanssa," kysyi tuomari

vaitoloa keskeyttäen, "koska hänelle kuitenkin uhraatte nuoruuttanne?"

"Sen sanon teille suoraan," vastasi Miggles. "Olisihan se vähän

kunnottomasti tehty, jos sillä tavalla käyttäisin Jimin saamattomuutta

omaksi hyödykseni. Ja jos naimiskauppaa tehtäisiinkin, niin tietäisimme

molemmat, että silloin tekisin täytymyksestä mitä nyt teen

vapaaehtoisesti."

"Mutta te olette vielä nuori ja kaunis --"

"Tulee myöhäksi," sanoi Miggles vakaamielisenä. "On aika mennä levolle.

Hyvää yötä."

Hän painui laattialle pitkälleen, kääri viltin ympärinsä ja laski

päänsä matalalle jakulle, joka seisoi Jimin jalkain alla. Hiilos

musteni vähitellen uunissa. Jokainen haki hiljaa itselleen makuusijaa

ja siinä pitkässä salissa kohta ei kuulunut muuta kuin sateen rapinaa

katolla ja makaavain raskaat hengähdykset.

Aamun tullessa heräsin pahasta unesta. Myrsky oli vaiennut, tähdet

tuikkivat ja ikkunasta kurkisteli vaalea täysikuu saliin, kohotessaan

tummain juhlallisten kuusien takaa. Säälien katseli se tuota

lakastunutta ihmisolentoa nojaustuolissa ja valoi samalla kirkasta

valoa nuoren naisen nöyrän pään ympäri, minkä pitkät hiukset, niinkuin

syntisen naisen hiukset piplian suloisessa kertomuksessa, peittivät ja

hautoivat sen miehen jalkoja, jota hän rakasti. Kuu loi hiukan

runollisuutta Billin päivettyneille kasvoillekin; hän loikoi tarkkana

ja huolellisna vahtina, pää käden nojassa, talonväen ja matkamiesten

välillä. Vähän aikaa tuota näköä katseltuani, nukuin taas ja sitte

heräsin vasta päivän valettua, kun Bill kumartui korvaani päin ja

sanoi: "kaikki valmis!"

Kahvipannu höyrysi pöydällä, mutta Miggles oli poissa. Me haimme koko

kartanon lävitse ja odotimme vielä, vaikka hevoiset jo olivat

valjaissa, mutta häntä ei kuulunut. Hän näytti karttavan säännöllistä

hyvästijättöä ja tahtovan, että menisimme niinkuin tulimmekin. Kun

naiset olivat autetut vaunuihin, palasimme vielä saliin ja pudistimme

juhlallisesti tunnottoman Jimin kättä; semmoisen pudistuksen jälkeen

täytyi jokaisen vuorostansa yhtä juhlallisesti nostaa hänet takaisin

entiseen asentoon. Sitte loimme viimeisen kerran silmät pitkään saliin

ja jakulle, missä Miggles oli istunut. Me nousimme ääneti ja

vakaamielisinä vaunuihin, sijoillemme, ruoska roiski ja me läksimme

liikkeelle.

Mutta kun ajoimme ylös suurelle maantielle, nykäisi Bill yhtäkkiä

ohjaksilla kuusi hevoistaan seisahtumaan ja vaunut pysähtyivät. Tien

varrella oli pieni mäki ja sillä seisoi Miggles; hänen hiukset

löyhyivät, mustat silmät välähtivät, valkeat hampaat kiilsivät ja hän

heilutti valkeaa kaulavaatettansa jäähyväisiksi. Me pyöritimme

lakkiamme ilmassa vastaukseksi. Bill sipaisi vahvasti kuutta

hevoistaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt velhousta ja me painuimme

sijoillemme. Emme virkkaneet sanaakaan, ennenkuin vaunut seisahtuivat

North Forkin hotellin eteen. Silloin menimme, tuomari oppaana,

ruokasaliin ja istuuduimme pöydän ääreen.

"Ovatko lasinne täytetyt?" kysyi tuomari, juhlallisesti ottaen valkean

lakkinsa päästä.

Täytetyt olivat.

"Juodaan me sitte Miggleen onneksi: Jumala häntä siunatkoon!"

Hän on kentiesi siunannutkin. Kuka tiesi!