II.

Pakolaiset.

Kun John Oakhurst, kortinlyöjä ammatiltaan, 23 Marrask. 1850 aamulla

tuli ulos suurimmalle kadulla Poker Flatin kaupungissa, huomasi hän

kohta, että edellisen illan jälkeen joku muutos oli tapahtunut

uudispaikan siveellisessä ilmassa. Muutamat miehet, jotka kiivaasti

puhuivat keskenään, vaikenivat, kun hän lähestyi ja iskivät toisilleen

silmää. Oli kuin sunnuntaina ikään ja se ennusti pahaa siinä paikassa,

missä sunnuntaista tavallisesti ei huolittu ollenkaan.

Oakhurstin kauniit, huolettomat kasvot eivät näyttäneet pitävän lukua

noista ajan merkeistä. Se on sitte toinen kysymys, älysikö hän niitten

enteitä tai ei.

"Tuhat perkelettä! nuot tähtäävät taas jotakin raukkaa", ajatteli hän

itsekseen. "Saas nähdä, eiköhän minun selkääni tällä kertaa tavoiteta".

Hän sivalsi hienolla niistimellä punaisen pölyn kirkkailta

saappailtaan, pisti sen jälleen lakkariin, vihelsi ja jatkoi, asiasta

enempää huolimatta, käyntiään.

Poker Flatin yhteiskunta oli todella jotakin tähtäämäisillään. Äsken

oli hävinnyt monta tuhatta dollarsia, kaksi kallista hevoista ja

arvoisa kansalainen. Se oli matkaansaattanut omituista siveyden ja

järjestyksen uudestisyntymistä, vaikka tämä vastavaikutus vuorostansa

oli yhtä laiton ja vallaton kuin ne teot, jotka olivat sen syynä.

Toimeen pantiin salainen valiokunta, jonka piti ajaa kaupungista kaikki

huonoiksi tunnetut henkilöt. Sitä velvollisuutta toimitettiin mitä

suorimmalla tavalla kahden miehen suhteen, jotka nyt omaksi kauhukseen

ja muille varoitukseksi rippuivat sykomor-puun oksista läheisessä

notkossa. Paitsi sitä tuumittiin ajaa pois useita muitakin, joiden

elanto ei ollut ankarain siveyden vaatimusten mukainen. Meitä surettaa

myöntää, että muutamat heistä olivat naisia, mutta tähän on kuitenkin

paikalla lisättävä se selitys, että Poker Flat ainoastaan silloin

rohkeni nousta tuomariksi, kun siveyttömyys oli ammatiksi vakaantunut.

Oakhurst oli oikeassa, kun hän arvasi itsensä kuuluvan syytettyjen

joukkoon. Useat yhteistä hyvää valvovan salaisen valiokunnan jäsenet

olivat mitä innokkaimmin väittäneet, että hän varoittavaksi esimerkiksi

oli hirtettävä; sillä tavalla voisi muka myöskin helpoimmin saada

takaisin ne rahasummat, jotka hän oli voittanut heiltä.

"Saakeli soikoon!" sanoi Jim Whealer, "eihän tuo nuori nulikka Roaring

Campista, jota ei kukaan tunne, saa pelata meidän lakkariamme tyhjiksi;

emme tähän asti ole panneet tikkuakaan ristiin sitä estääksemme. Ei!

Mies hirsipuuhun, se on paras keino se!"

Mutta joku oikeudentunto niissä miekkoisissa, jotka vuorostaan olivat

voittaneet Oakhurstilta, kumosi sitä ehdoitusta.

Oakhurst kuuli tuomionsa levollisena kuin "filosofi". Hän oli

kortinlyöjänä tottunut taipumaan sallimuksen mukaan. Koko elämä oli

hänestä uhkapeli ja hän toivoi tulevaksi kerraksi parempaa onnea.

Aseilla varustettu joukko saattoi maanpakolaisuuteen ajetut uudispaikan

äärimmäiselle rajalle saakka. Paitsi Oakhurst oli siinä seurassa eräs

nuori nainen, yleisesti tunnettu nimellä "Herttuatar", toinen nainen,

jolle "Punaviitta" oli pantu nimeksi ja parantumaton juomari "Billy

eno", joka oli pahan luulon alaisena varkaudesta kaivoksissa ja

muuallakin. Ohitse kulkevat eivät virkkaneet mitään tuolle matkueelle

ja aseellinen vartijakunta oli myöskin vaiti. Vasta silloin, kun

tultiin siihen rotkoon, joka oli Poker Flatin alueen rajana, avasi

esimies suunsa lyhyeen, kovaan ja suorasukaiseen puheesen. Maanpakoon

ajetut kiellettiin kuoleman uhalla palaamasta.

Kun vartijakunta oli poistunut, puhkesivat tunteet ilmi: Herttuatar

itki, Punaviitta lausui useita mahtisanoja, joita on paras jättää

kertomatta ja Billy eno laski sadatustulvan liikkeelle. Oakhurst pysyi

yksinänsä vaiti ja vakaana. Hän ei ollut millänsäkään, vaikka

Punaviitta toivoi repivänsä silmät erään ihmisen päästä, vaikka

Herttuatar nyyhkyttäen vakuutti, että hän kuolisi tielle ja vaikka

Billy eno ravisti suustaan törkeitä kirouksia sillaikaa kuin hän

ratsasti kivistä tietä myöten eteenpäin. Vähän ajan perästä tarjoutui

hän sukkelasti ja kohteliaasti vaihtamaan omaa ratsuansa, Pataässä

nimeltä, Herttuattaren satulan lyöttämään muuliin, mutta ei sekään

saattanut matkueen jäseniä lähempään keskuuteen. Herttuatar järjesti,

viekastelevasti silmäillen, kallista mutta pahoin pidettyä pukuaan;

Punaviitta katseli äkäisesti Pataässän omistajaa ja rakastettava Billy

eno sulki koko seuran mahdikkaasen kiroukseen. Sandy Bar oli

uudispaikka, johon ei vielä ollut koskenut sama uudestisyntyminen kuin

Poker Flatiin ja joka siis monesta syystä houkutteli pakolaisia; tie

sinne kulki jyrkän vuoriharjun yli ja vei kokonaisen päivän. Koska

syksy oli kulunut loppupuoleen, tuntui ilma yhä kuivemmalta,

kylmemmältä ja tuimemmalta, kuta korkeammalle noustiin, tie oli kaita

ja raivaamaton; hankalasti kuljettiin edelleen.

Päivä oli puolessa, kun Herttuatar liukuen alas satulalta ilmoitti,

ettei hän jaksanut matkustaa askeltakaan eteenpäin. Sentähden

seisahduttiin. Paikka oli jylhä ja omituinen. Metsäinen laakso, jota

jyrkät, paljaat graniittivuoret kolmelta taholta ympäröivät, kallatti

erään syvänteen reunalle, josta voi luoda silmänsä tasangolle päin. Se

oli epäilemättä paras leiripaikka, jos vaan oli aikaa pysähtymiseen;

mutta Oakhurst tiesi, että tuskin puoltakaan matkaa oli kuljettu ja

ettei seura suinkaan ollut varustettu pitkällisempään oleskelemiseen

vuoristossa. Sitä tarkoitti hän viisaalla muistutuksellaan, että se oli

perkeleen tuhmasti tehtyä, jos pelistä luovuttiin, ennenkuin kortit

olivat pöydällä. Mutta hänen matkatoverillaan oli kovaksi onneksi

juomia, jotka, asiain näin ollessa, saivat toimittaa ruuan,

polttoaineitten, huoneen ja huolen virkaa. Vaikka hän varoitteli, niin

ei kulunut aikaakaan, ennenkuin kaikki olivat katalan nesteen

vaikutusten alaisina. Billy eno jätti sotaisat aatteensa ja vaipui

horroksiin, Herttuatar tuli helläksi itkusilmäksi ja Punaviitta

kuorsaili. Oakhurst jäi yksinänsä suoraksi, kiven nojaan, levollisesti

katselemaan viehättävää ihmisparvea. Hän ei koskaan juonut väkevämpää

kuin vettä, peläten, että hänestä muuten luopuisi se äly ja mielen

lujuus, joka oli välttämätön hänen virassaan. Jos puhumme hänen omalla

kielellään, niin sanomme, "ettei hänellä ollut varaa siihen".

Nukkuneita matkakumppaniaan katsellessansa, tunsi hän ensikerta kuinka

sortavaksi se yksinäisyys kävi, joka oli luonnollisena seurauksena

hänen elämänlaadusta, tavoista ja pahoista töistänsä. Saattaaksensa

ajatuksiaan toiseen suuntaan, alkoi hän harjata pölyä mustista

vaatteistaan, pesi kädet sekä kasvot ja koetti muutenkin tyydyttää

koreuden ja kauneuden tunnetta. Hän ei hetkeksikään mielinyt hylätä

heikompia ja enemmän apua tarvitsevia kumppaniansa; mutta kummallisella

pahalla aavistuksella katseli hän levotonna kolkkoja vuorten rinteitä,

synkeitä kuusia, jotka suhisivat paisuvassa tuulessa, lyijynvärisiä

pilviä ja sitä paksua sumua, joka alkoi peittää laaksoa. Hän oli vielä

siinä toimessa, kun hän äkkiä kuuli nimensä huudettavan.

Ratsasmies tuli hitaasti jyrkkää polkua myöten ylös. Tulokkaan

rehelliset, iloiset kasvot nähtyään, tunsi Oakhurst hänet Tommi

Simsoniksi Sandy Barista, jolla muuten oli liikanimi "Viaton". Pari

kuukautta sitte olivat he sattuneet yhteen korttipöydän ääressä, missä

tilaisuudessa Oakhurst vakaamielisenä raastoi sievältä nuorukaiselta,

joka ei aavistanut mitään pahaa, koko hänen omaisuutensa: noin

neljäkymmentä dollarsia. Kun voitto oli tehty, vei Oakhurst nuoren

kortinlyöjän syrjään ja puhutteli häntä näin:

"Tommi! sinä olet kelpopoika, saakelin hyvä poika, mutta et pelata osaa

yhtään. Noudata neuvoani: älä enää koetakaan!"

Hän antoi sitte nuorukaiselle kaikki rahat takaisin, työnsi hänet

hiljaa ovesta ulos ja pääsi sillä tavalla Tommi Simsonin ikuiseen

suosioon.

Se näkyi selvästi siitä vilpittömästä ihastuksestakin, jolla Tommi nyt

tervehti Oakhurstia. Hän oli, kertoi hän, menöllä Poker Flatiin

onneansa koettamaan. "Yksinään?" -- "Ei, ei juuri yksinään -- ei juuri

yksinäiseksi sanottava. Hän oli toden perästä -- (ujosti hän nauroi,

tätä kertoessaan) -- karannut Tiny Woods'in kanssa -- muistihan

Oakhurst Tinyä? -- Tuota tyttöä, joka oli passarina atrioitsioille

'raittiuden hotellissa?' -- He olivat kauan olleet kihloissa, mutta

ukko Woods oli vastustellut aiottua liittoa ja sentähden päättivät he

viimein karata. He olivat nyt matkalla Poker Flatiin vihille ja

sentähden sattuivat nyt tulemaan siihen kohtaan. He olivat kovin

väsyneet ja pitivät itsiään onnellisina, leiriin ja hyvään seuraan

osattuaan." Näitä kaikkia jutteli Viaton iloisesti ja selvästi sillaikaa

kuin Tiny, kaunis punaposkinen kuudentoistavuotias, tuli esiin kuusien

takaa, missä hän näkymätönnä oli punastunut, ja ratsasti rakastajansa

rinnalle.

Arkatuntoisuus vaivasi harvoin Oakhurstia ja vielä harvemmin huoli hän

siitä, oliko käytös sovelias vai ei, mutta nyt tuntui hänestä tämä

tilaisuus jotenkin vastenmieliseltä. Vaikka vähän hämillään malttoi hän

kuitenkin mieltänsä ja potkaisi Billy enoa, joka juuri oli jotakin

virkkamaisillaan; Billy eno oli kylläksi selväpäinen käsittääksensä,

että se potkaisu osoitti suurempaa voimaa, jota hän ei tohtinut

ärsyttää. Oakhurst koetteli sitte saada Tommia luopumaan siihen

pysähtymästä, mutta se oli turha vaiva. Hän muistutteli, ettei heillä

ollut ruokavaroja eikä kapineita majan laittamiseen, jos ilma, niinkuin

arvattavaa oli, yöllä kävisi vielä pahemmaksi. Mutta Viaton vastasi

kovaksi onnekseen siihen vastaanpanoon, että hänellä oli kyllältä

ruokaa kaikille ja että hän pari askelta siitä paikasta oli hoksannut

kylmille jätetyn hirsihuoneen, joka yöllä antaisi rouvasväelle suojaa.

"Jos Tiny saapi olla sinun rouvasi parvessa", sanoi Viaton

Herttuattareen päin viitaten, "niin tulen itse hyvästi toimeen".

Ainoastaan Oakhurstin jalan säälimätön muistutus voi pidättää Billy

enoa hohotusnauruun purskahtamasta. Ukko katsoi paraaksi kävellä

laaksoa myöten ylemmäksi, jotta mieli taas muuttuisi totisemmaksi. Hän

ilmaisi siellä huvittavan tapauksen korkeille kuusille, käsillä

alinomaa läjähyttäen polviansa, kasvojaan väännellen ja navakoilla

kirouksilla hellittäen tunteitansa. Kun mielensä vihoviimein teki

palajamaan, tapasi hän seuran kokoontuneena leimuuvan nuotion

ympärille, missä ystävällistä pakinaa pitivät; ilma oli äkkiä muuttunut

niin kylmäksi, jotta jähmetytti. Tiny puhui vilkkaasti lapsekkaalla,

suoralla tavallaan Herttuattaren kanssa, joka kuunteli, kasvot

iloisemmat ja innostuneemmat kuin moneen aikaan. Viaton koetteli

puolestaan yhtä hyvällä menestyksellä huvittaa Oakhurstia ja

Punaviittaa, niin että viimeksimainittukin näytti leppyvän

hempeämmäksi.

"Hiton somat kemut!" sanoi Billy eno ylenkatseella, silmäillen

maaseutuun sopivaa ihmisjoukkoa, liputtavaa tulta ja hevoisia, jotka

lieattuina söivät näköalan perällä. Yhtäkkiä välähti sukkela aate

niistä viinahöyryistä, jotka pimittivät hänen aivojaan. Se aate oli

tietysti pilkkaavaa laatua, sillä hän läjähytti taas polviaan ja

pureskeli sormiansa, ettei naurunsa kuuluisi.

Kun varjot illalla vähittäin levisivät laakson yli, paisui tuuli yhä

kovemmaksi puitten latvoissa ja kiiti vaikeroiden niitten korkeain

runkojen välitse. Rappeutunut huone, joka oli vaillinaisesti katettu

risuilla ja oksilla, hylättiin naisten yksinomaiseksi käytännöksi. Kun

kihloissa olevat yöksi erisivät, antoivat he julkisesti toisilleen

suuta niin lujasti ja kunnollisesti, että se kuului kuusien

humistessakin. Kaikkia kokeneet Herttuatar ja Punaviitta olivat

luultavasti varsin väsyneet päivän vaivoista, että olisivat huolineet

tästä viimeisestä lapsellisen yksinkertaisuuden ilmauksesta; he

kääntyivät hiljaa poispäin ja astuivat, sanaakaan virkkamatta,

huoneesen. Polttopuita lisättiin tuleen, miehet käärivät huopapeitteet

ympärinsä ja kävivät pitkäksensä oven ulkopuolelle; kaikki nukkuivat

muutaman minuutin kuluttua.

Oakhurst heräsi varhain aamulla, vilusta kankeana. Kun hän kohentihe

sivulle päin sammuvaa tulta virittääksensä, toi tuuli hänen poskea

vasten jotakin, ku pani sitä vaalenemaan -- nimittäin lunta.

Hän keikahti ylös makaavia herättääksensä, sillä aika oli nyt

täpärällä. Mutta hän huomasi samassa tyhjäksi sen kohdan, mihin Billy

eno oli pannut maata. Paha luulo pölähti hänen päähänsä ja kirous

kerkesi hänen kielellensä. Joutuisaa juoksi hän sille paikalle, missä

muulit sekä hänen hevoisensa olivat olleet -- ne olivat poissa. Lumi

oli peittänyt niitten jäljetkin.

Liikutettuna palasi hän nuotiolle, vaan malttoi mielensä yhtä

haluttomaksi kuin ainakin. Hän ei herättänytkään makaavia; eihän heillä

ollut kiirettä saada tietää mitä ei enää voitu auttaa. Viaton makasi

rauhallisesti, suopea päivettynyt näkö hymyilevänä; Tiny impi uinaeli

syntiin langenneitten sisartensa vieressä yhtä makeasti kuin jos

taivaalliset vartijat olisivat ympäröineet häntä. Oakhurst itse kääri

peitettä tiiviimmin ympärinsä, pyyhkäisi viiksiään ja odotteli päivän

valkenemista. Päivä valkeni hitaasti; tupruavat lumi-hiuteet

sokaisivat ja huikaisivat silmiä. Koko maisema oli sen verran kuin sitä

voi nähdä ikäänkuin taikaneuvolla muuttunut. Oakhurst loi silmänsä

laaksoon; hän selitti nykyisyyden ja vastaisen ajan laatua yhdellä

lauseella "lumeen peittyneet!"

Kun tarkoin oli katseltu ruokavaroja, jotka seuran onneksi säilyivät

hökkelissä ja siis olivat välttäneet Bill enon varastelevia näppiä,

huomattiin arvaamalla, että niitä huolen ja säästäväisyyden kautta

vielä voisi piisata kymmeneksi päiväksi.

"Niin on!" sanoi Oakhurst syrjässä Viattomalle, "jos tahdot jakaa

meillekin. Muuten -- ja siten tekisit kentiesi morsiamesi tähden

oikeimmin -- voimme kyllä odottaa kunnes ukko tulee takaisin auttamaan

meitä."

Tuntemattoman syyn takia oli se Oakhurstista vastenluontoista ilmaista

Billy enon konnantyötä. Hän sanoi luulevansa, että ukko kentiesi yöllä

oli kävellyt eksyksiin makuupaikalta sekä säikäyttänyt elukkoja

karkaamaan; hän lausui myöskin muutamia varoittavia sanoja

Herttuattarelle ja Punaviitalle, jotka tietysti arvasivat asian oikeaa

laitaa.

"Jos he kerran älyävät mitä miehiä yksi seurastamme oli," sanoi hän,

"niin ei taida kestää kauan, ennenkuin älyävät kuta enkelin-lajia

kaikkityyni olemme -- ja mitä se toimittaa, lapsirukat, että heitä

peloitamme!"

Tommi Simson ei ainoastaan kernaasti tarjonnut Oakhurstin käytettäväksi

kaikki maalliset varansa, vaan näytti olevan hyvillänsä siitäkin, että

täytymys tulisi jäädä siihen paikkaan.

"Viikon päivät vietämme tässä oikein hupaisesti ja kauniisti, sen

saatte nähdä -- sitte lumi sulaa ja me palajamme kaikki yhdessä."

Nuoren miehen suruton iloisuus ja Oakhurstin järkähtämätön

huolimattomuus tarttuivat muihinkin. Viaton teki kuusen oksista uuden

katon hökkelille ja Herttuatar neuvoi Tinylle kuinka sisustaa piti

siivota ja koristaa; hän osoitti siinä asiassa sellaista näppäryyttä ja

älyä, että nuori kokematon impi hämmästyen avasi siniset silmänsä

selkoselälleen. "Herra Jumalan poika, kuinka te mahdatte olla tottuneet

koreuteen!" virkahti Tiny. Herttuatar kääntyi toisanne peittääksensä

jotakin, ku saattoi hänen kasvonsa punastumaan poskimaalin alla ja

Punaviitta käski Tinya "pitämään suun kiini vaarallisista puheista."

Kun Oakhurst palasi väsyttävästä ja turhasta tienhakemisesta, kuuli hän

vuorien kajahtelevan iloista naurua. Hän pysähtyi hämmästyneenä ja

viina, jonka hän varovasti oli pannut piiloon, juohtui ensin

ehdottomasti hänen ajatuksiinsa. "Mutta kuinka lieneekään, ei tuo

oikein viinalta kuulu," sanoi kortinlyöjä itsekseen. Hänen pelkonsa

asettui tykkönään, koska hän vähän ajan perästä alinomaa satavain

lumihiuteitten välitse näki leimuuvan tulen ja iloiset ihmiset sen

ympärillä. Viina ei suinkaan vaikuta sellaista viatonta iloa, kuin

siinä osoittihe.

Se on tietämätöntä oliko Oakhurst peittänyt korttinsakin samalla kuin

viinalekkerin, mutta varma totuus on, ettei hän sinä iltana näyttänyt

aikomustakaan ottaa niitä esille; Herttuatar ja Punaviitta sitä kyllä

kummeksivat, vaan eivät virkkaneet mitään. Aikaa kulutettiin

rattoisasti käsi-uruilla, jotka Tommi Simson ylpeillen otti esiin

kapineistaan. Vaikka sitä soittokonetta on vaikea käyttää, osasi Tiny

kuitenkin saada useita vastahakoisia nuottia soimaan ja Viaton myötäili

reippaasti napsutinparilla. Illan komein kohta oli kuitenkin se, kun

molemmat rakastavaiset toinen toisensa käteen tarttuen aloittelivat

metodista-virren, jota lauloivat aivan vakaasti ja innoissaan.

Luulenpas vaan, että eräs sotaisa polento ja helähdys sen nuotissa

paremmin kuin jumaliset sanat vaikuttivat kuulijoihin, jotka kaikki

yhtyivät laulamaan värsyjen loppusäkeen:

Mä elän Herran palkassa

Ja kaadut uskollisna.

Kuuset kumartuivat humisten, myrsky viuhui eriskummaisen ihmisparven

päällitse pyörien ja liekit nousivat heidän alttariltaan korkeammalle

taivasta kohti ikäänkuin todistaen heidän lupaustaan.

Myrskyn ankaruus asettui vähäisen yön sydämmellä, paksut pilvet

hajosivat ja tähdet tuikkivat kylmästi, kirkkaasti makaavan matkueen

ylitse. Oakhurst, jonka tavat ja elämänlaatu olivat totuttaneet häntä

tulemaan toimeen vähimmälläkin unella, oli vahtimisesta sopinut Tommi

Simsonin kanssa siten, että hän itse otti päällensä suurimman osan sitä

velvollisuutta. Viattoman kanssa tästä keskustellessaan, veti hän

syyksi, ettei hän tarvinnut unta ja usein oli elänyt kokonaisen

viikkokauden makaamatta.

"Mitä kummaa silloin toimitit?" kysyi Tommi.

"Korttia löin," vastasi Oakhurst omituisella äänellä. "Kun onni suosii

-- oikein neekerionni, niinkuin toisinaan voi tapahtua -- silloin en

suinkaan väsy. Onnen täytyy ensin muuttua. Tuo onni eli sallimus,"

jatkoi kortinlyöjä miettiväisesti puhettaan, "on sangen merkillinen

kone. Ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja mihin se häviää, mutta sen

tietää jokainen, että onni toisinaan on hyvä, toisinaan huono;

tärkeintä on kavattaa sitä silmänräpäystä, jolloin se on

muuttumaisillaan, sillä se muuttuu vaikka myöhäänkin, sen voin

vannomalla vakuuttua. Se tulee kerroittain. Meillä on, Poker Flatista

lähdettyämme, ollut kerros saatanan kovaa onnea ja sinua on se puuska

myöskin sivaltanut. Mutta älä tuosta sattumuksesta ole milläsikään;

kyllä se muuttuu. Muista se," lisäsi Oakhurst syvemmälle tarkoittaen,

kuin hän tahtoi näyttääkään:

"Mä elän Herran palkassa

Ja kaadun uskollisna."

Kolmas päivä tuli ja aurinko, joka loi silmänsä alas lumiseen laaksoon,

näki pakolaisten jakavan verkkaan väheneviä ruokavaroja aamiaiseksi.

Auringon säteet levittivät ystävällistä lämpöä maisemalle ikäänkuin

säälien edellisen ajan vaivoja. Mutta ne näyttivät myöskin nietoksia

sylenkorkuisiksi läjättyinä rutean rakennuksen ympärillä -- tietöntä,

toivotonta lumimerta, joka levisi niitten kallioisten rantojen

alapuolella, mistä haaksirikkoiset vielä pitivät kiini. Erinomaisen

kirkkaan ilman halki nähtiin savu nousevan usean peninkulman päässä

olevasta Poker Flatista. Punaviitta hoksasi sitä ja päästi

vuorilinnansa harjalta kirouksen jäähyväisiksi tuolle kaukaiselle

kaupungille. Se oli hänen viimeinen vihan ja närkästyksen osoituksensa

sitä yhteiskuntaa vastaan, joka oli sysännyt hänet pois ja siinä tuntui

kentiesi juuri sentähden mieleen koskevaa mahtia. Hän ilmoitti kahden

kesken Herttuattarelle, että se kirous teki hänelle itselleen hyvää.

"Mene sinäkin sinne ylös ja kiroile kerran, niin saat nähdä". Hän

istuutui sitte taas huvittaaksensa "lasta", joksi hän ja Herttuatar

olivat ruvenneet kutsumaan Tinya. Tiny oli jo kuluttanut lapsuuden

kengät loppuun asti, mutta tuosta arvoisasta naisparista tuntui se

mieluisalta ja lohduttavalta semmoisella puheenparrella selittää sitä

seikkaa, ettei Tiny kiroillut eikä elänyt irstaasti.

Kun yö taas painui alas vuorenlaaksolle, painuivat ja alenivat

veto-urkujen mankuvat sävelet värveellisinä huokauksina roihuavan

leiritulen ääressä. Mutta soitanto ei voinut täyttää sitä tyhjyyttä,

jota riittämätön ruoka oli vaikuttanut ja Tiny ehdoitti uudeksi

ajankuluksi, että jokainen kertoisi jotakin. Mutta koska ei Oakhurst

eikä hänen molemmat naistoveristansa juuri mielellään tahtoneet jutella

omista elämänvaiheistaan, olisi sekin ehdoitus mennyt tyhjiin, jos ei

Viaton olisi auttanut. Pari kuukautta ennempänä oli hän sattumalta

löytänyt huononpuolisen käännöksen Ilias-runoelmista. Hän lupasi kertoa

tuon sankarijutun tärkeimmät tapaukset sillä ehdolla, että hän saisi

toimittaa tehtävänsä omalla tavallaan, koska hän kyllä muisteli

sisällystä, vaan aina unhotti oikeat sanat. Tarjous vastaanotettiin

kiitollisuudella; Homeeron puolijumalat vaelsivat siis taas sinä iltana

maan päällä. Trojan ja Kreikan uroot olivat tuulessa voittosillaan ja

isot kuuset näyttivät kumartuvan Peleyn pojan kauhean vihan edessä.

Oakhurst kuunteli vakaana, tyytyväisenä. Häntä miellytti etenkin Kille

-- Viattoman keksimä nimitys ketteräjalkaiselle Akilleelle.

Viikkokausi vieri siten, ruokaa oli niukalta, vaan Homeeroa runsaasti.

Aurinko oli taas piilossa ja lyijyharmaista pilvistä seulottiin

lumihiuteita maan yli. Valkea piiri supistui päivä päivältä heidän

ympäri yhä ahtaammaksi, kunnes he viimein vankihuoneestaan silmäilivät

kokonaisia muuria huikaisevaa lunta, jotka kohosivat kahdenkymmenen

jalan korkuisiksi. Yhä vaikeampaa oli löytää polttoaineita tuulen

kaatamista puista, jotka kohta peittyivät lumeen. Mutta ei kukaan vielä

vaikeroinut. Rakastavaiset käänsivät silmänsä synkeästä näköalasta ja

katselivat onnellisina toinen toisensa silmiin. Herttuatar oli

iloisempana kuin ennen ja piti taukoomatonta huolta Tinysta.

Ainoastansa Punaviitta näytti heikkonevan ja riutuvan, vaikka hän ennen

oli ollut miehuullisin koko seurassa.

Kymmenennellä vuorokaudella kutsui Punaviitta yönsydämmellä Oakhurstin

luoksensa. "Olen valmis lähtemään", sanoi hän heikkoudesta vapisevalla

äänellä. "Älä herätä lapsiraukkoja. Ota mytty päänalaiseni alta ja avaa

se".

Oakhurst teki niin. Se sisälsi Punaviitan muonamäärät viimeviikon

kuluessa, melkein tykkänään koskemattomina. "Anna ne lapselle!" sanoi

hän, makaavaan Tinyyn viitaten.

"Sinä olet näännyttänyt itseäsi nälällä", virkahti Oakhurst.

"Niinpä sitä sanotaan", vastasi langennut nainen lyhyesti, painui alas,

kääntyi seinää vasten ja huokasi viimeisen kerran.

Vetourut ja napsuttimet pantiin sinä päivänä piiloon ja ukko Homeero

sai levätä. Kun Punaviitan ruumis oli pantu levolle lumeen, vei

Oakhurst Tommin syrjään ja näytti hänelle suksiparin, jonka hän oli

tehnyt vanhasta nahkasatulasta.

"Yhdellä keinolla voit vielä pelastaa Tinyä", sanoi Oakhurst, "ja sen

saat tuolta", lisäsi hän, Poker Flatiin päin katsoen. "Jos voit keretä

sinne kahdessa päivässä, niin on hän pelastettu".

"Mutta sinä?" kysyi Tommi.

"Minä jään tänne", kuului lyhyt vastaus.

Rakastavat erisivät, kauan kaulailtuaan toisiansa.

"Menettekö tekin?" kysyi Herttuatar, kun Oakhurst näytti valmiilta

seuraamaan Tommia.

"Rotkoon asti vaan", vastasi Oakhurst. Hän kääntihe äkkiä ja suuteli

Herttuatarta; tämän vaaleat posket jäivät hehkumaan ja värisevät

jäsenet liikkumattomiksi hämmästyksestä.

Yö tuli, vaan Oakhurstia ei kuulunut. Kun Herttuatar aikoi lisätä puita

tuleen, näki hän, että joku huomaamatta oli hökkelin seinustalle

läjännyt polttopuita muutamaksi päiväksi: hänen silmänsä täyttyivät

kyyneleillä, mutta hän peitti ne Tinyltä.

Molemmat naiset saivat sinä yönä sangen vähän unta ja kun aamu tuli,

lukivat he toistensa kasvoista kovan tuomionsa. Ei kumpainenkaan

virkkanut mitään, mutta Tiny tunkihe Herttuattaren viereen ja laski

käsivartensa hänen vyötäisilleen. Siihen asemaan jäivät he koko

päiväksi. Yöllä yltyi myrsky kovimpaan raivoon ja työntihe

huoneesenkin, repien suojelevat oksat hajalle.

Aamupuolella yötä eivät enää jaksaneet panna puita tuleen; se sammui

siis sammumistaan. Kun hiilet vähittäin mustuivat, lähestyi Herttuatar

Tinyä vielä likemmäksi ja keskeytti monta tuntia pitkän vaitiolon.

"Tiny, osaatko rukoilla?"

"En", sanoi Tiny suorasti.

Herttuattaresta tuntui helpommalta, hän ei itsekään tiennyt miksi; hän

laski päänsä Tinyn olalle eikä enää virkkanut mitään.

Sillä tavalla lepäsivät nuorempi ja puhtaampi pitäen ryvettyneen

sisarensa päätä nuoren rintansa nojassa ja siihen myöskin nukkuivat.

Tuuli asettui ikäänkuin se ei olisi hennoinnut herättää heitä. Pehmeitä

lumihöytäleitä putoeli pitkiltä kuusenoksilta, lenteli niinkuin

valkeasiipisiä lintuja ja kerääntyi makaavaisten ympäriin. Kuu katseli

revehtyneitten pilvien takaa kylmille jäänyttä leiripaikkaa. Mutta

kaikki pilkut, kaikki jäljet ihmisten työstä ja vaivoista olivat

peitetyt sen tahrattoman vaipan alle, jonka korkeuden Herra armiaasti

oli heittänyt niitten yli.

He nukkuivat koko sen päivän ja vielä toisenkin eikä havainneet

silloinkaan, kun ihmisäänet ja astunnat häiritsivät metsän

hiljaisuutta. Kun säälivät kädet pyyhkivät lumen heidän vaaleilta

kasvoiltaan, oli melkein mahdoton sanoa -- niin rauhaiselta näytti

kumpainenkin -- kuka heistä oli syvempään syntiin langennut. Poker

Flatin laki todisti samaa nöyrästi kääntyen poispäin ja jättäen heidät

toistensa syliin.

Mutta rotkon suussa löydettiin pataässä bowi-veitsellä iskettynä

suurimman puun kuoreen kiini. Siihen oli vakavalla kädellä kirjoitettu

seuraavat sanat:

+

Tämän alla lepää

JOHN OAKHURST,

joka alkoi pelata huonoilla kortilla

23 p. Marraskuuta 1850

ja

kadotti kaikki

7 p. Joulukuuta 1850

Lumen alla lepäsi kylmänä ja jäykkänä, revolverpistooli sivullaan ja

luoti sydämmessä, hän, joka oli sekä voimakkain että heikoin Poker

Flatin pakolaisista.