I.

Lykky-Tommi.

Roaring Camp'issa häärittiin, puhuttiin levottomasti. Syynä siihen ei

voinut olla mikään tappelu -- sillä se ei olisi ollut niin outo tapaus,

että se olisi vaikuttanut erinomaista huomioa. Miehet olivat tulleet

pois kultakaivoksista sekä huuhtomalaitoksista ja kortinlyöjät olivat

kapakasta yhtyneet muitten joukkoon; se osoitti, että tapaus oli sangen

omituista laatua, sillä viimeksimainitut herrat jatkoivat rauhassa

huvitustaan kapakan tuvassa sinä päivänä, kun ranskalainen ja

"Kanaka-Jussi" samassa huoneessa ampuivat toinen toisensa kuolijaksi.

Koko siirtokunta oli kokoontunut kaskimaan syrjäisimpään päähän erään

huonosti ja hätäisesti salvatun töllin ulkopuolelle. Kaikki puhuivat

vilkkaasti, mutta hiljaisella äänellä ja erään naisen nimi mainittiin

usein. Se nimi -- "Indiani-Sally" -- oli aivan tuttu koko

siirtokunnassa.

Parasta taitaa olla, että hänestä virkataan niin vähän kuin

mahdollista. Hän oli raaka ja luullakseni syvään syntiin langennut

nainen; mutta hän oli siihen aikaan ainoa nainen Roaring Camp'issa ja

sillä hetkellä suuressa tuskassa; hän kaihosi vihoviimein toisen naisen

läsnäoloa ja apua. Tuo turmeltunut, irstas ja paatunut ihmisparka kärsi

nyt kiduttavaa vaivaa, joka tuntui vielä hirveämmältä, koska hän oli

yksinänsä ja muitten naisten säälimystä peräti puuttui. Ensimmäinen

vaimolle lausuttu kirous oli kohdannut Sallya yksinäisyydessä, joka

luultavasti esiäidillemmekin teki ensimmäisen syntiinlankeemuksen

rangaistuksen niin kauheaksi. Se oli kosto Sallyn synnistä, että tässä

tilaisuudessa näki ympärillään ainoastaan mieskumppaliensa vähän

halveksiviakin silmiä. Olipas kuitenkin miesjoukossa muutamia, jotka

surkuttelivat hänen tuskaa. Sandy Tipton virkkoi, että hänen "hurjasti"

kävi Sallya sääliksi ja hän unhotti vuoteen ääressä silmänräpäykseksi,

että hänellä hihassa oli ässä ja kaksi sotamiestä varalla, jos muka

tarvis tulisi.

Huomattava on, että semmoinen sattumus oli outo. Surma ei ollut

mikään tuntematon vieras Roaring Camp'issa, vaan päinvastoin sangen

tavallinen ja jokapäiväinen kävijä, mutta syntyminen oli jotain vallan

uutta. Useaa miestä oli ajettu pois siirtokunnasta -- niin lujasti ja

ankarasti, ettei takaisin pääsöä ollut miehelle ajatellakaan, mutta

ensikerta astui nyt tulokas oikein "ab initio" tuohon yhtiöön.

Sellainen oli syy hälinään.

"Mene sinä, Stumpy, tölliin", sanoi eräs etevä liittokunnan jäsen;

tunnettu nimeltä Kentuck, toiselle miehelle. "Mene sinä sisään ja tee

mitä voit tuon pakanaparan hyväksi. Onhan sinulla, tiedän mä, kokemusta

tuommoisissa asioissa".

Jos asian laita olisi ollut toisellainen, niin olisi kentiesi parempaan

apuun voitu ryhtyä, vaan ei nyt. Stumpy oli meren takana ollut kahden

kukoistavan perheen luultu esimies -- joku laittomuus niissä seikoissa

oli toki tuottanut hänet Roaring Camp'iin -- eikä siis kummaa, jos

arveltiin, että hänessä oli johonkin määrään kokemusta ja tietoa niistä

seikkoomuksista, jotka välttämättömästi kuuluvat perhe-elämään. Vaali

hyväksyttiin koko miesjoukossa eikä Stumpy suinkaan ollut niin tuhma,

että hän olisi kumonnut enemmistön ilmoitettuja toiveita. Ovi

suljettiin hätälääkärin jälkeen ja muut toverit painuivat pitkälleen

oven ulkopuolelle, malttavaisesti odotellen päätöstä ja polttaen

tupakkaa.

Siinä oli noin sata miestä. Muutamat olivat saapuneet leiriin oikeutta

pakoon, useat olivat pahantekijöitä, kaikki olivat laista ja

järjestyksestä huolimattomat. Ulkomuodosta oli kuitenkin mahdotonta

arvata heidän edellistä elämää ja ammattia. Sukkelimmalla veitikalla

oli oikeat Raphaelin kasvot, valkeat hiuskierukat ja enemmän enkelin

kuin vintiön katsantoa. Taitavinta kortinlyöjää ja onnenonkijaa,

Oakhurst'ia, kauniine, synkeine, haaveksivine kasvoineen olisi voitu

pitää Hamletina; rohkein koko joukossa oli ainoastaan viiden jalan

korkuinen, ujo käytökseltään ja sulo-ääninen. Vähäisempiä kappaleita,

esimerk. korvia, sormia, varpaita j.n.e. ei suinkaan ollut täysi määrä,

mutta eihän se vähentänyt heidän yhteisiä voimiaan. Väkevimmällä oli

ainoastaan kolme sormea oikeassa kädessä; paras kyttä oli

yksisilmäinen.

Semmoiset olivat ulkonäöltään ne miehet, jotka odottelivat töllin

ympärillä. Siirtokunnan majat olivat laaksossa, jota metsäiset vaarat

ja joki ympäröivät kolmelta taholta. Jyrkkä polku vei sen mäen ylitse,

joka oli töllin vastapäätä ja nouseva kuu loi juuri valonsa polkua

myöten. Poteva nainen olisi karkealta olkivuoteeltaan voinut nähdä

kuinka polku hopealangankaltaisena mutkisteli tummaa vaaraa ylöspäin,

kunnes se näytti tapaavan tähtiä, jotka tuikkivat siellä yläällä.

Tuli räiski kuivissa kuusen risuissa ja valaisi miesten joukkoa, jossa

tavallinen ilo ja kevytmielisyys taas pääsivät valloilleen. Vetoa

lyötiin asian päätöksestä: "luikahtaisiko" Sally kivun kynsistä vai ei

-- jäisikö lapsi elämään -- syntyisikö poika vai tyttölapsi, tulisiko

siitä kelpoihmistä j.n.e. Vilkkaasti keskusteltiin paraikaa, kun

muutamat, jotka olivat likinnä ovea, huudahtivat ja kaikki vaikenivat

kuunnellakseen. Kuuset humisivat, joki kohisi, tuli rätisi, mutta

silloin kuului vieno, kimakka ääni -- vallan outo siirtokunnassa --

vastasyntyneen lapsen ääni. Kuuset herkesivät huminastaan, joki

vaikeni, tuli ei enää rätissyt -- tuntui ikäänkuin luonto hetkeksi

olisi asettunut kuuntelemaan.

Vartojat nousivat yhtaikaa. Joku heistä ehdoitti, että ruutitynnyri

lapsen kunniaksi räjähytettäisiin ilmaan; mutta äidin heikkouden tähden

lauaistiin ainoastaan muutamia revolvereita. Sillä Indiani-Sally oli

kuolemaisillaan joko siirtokunnan kovakätisestä puoskaroimisesta taikka

jostakin muusta syystä. Tunnin aikaa vielä -- ja hän astui sitä jyrkkää

polkua, joka vei tähdille, ijäksensä hyläten taakseen Roaring Camp'in

syntineen häpeineen.

Se viesti vastaanotettiin jotenkin huolimatta, vaan lapsen tuleva

kohtalo antoi kuitenkin miettimisen aihetta. "Voipiko hän sittekin

elää?" kysyttiin kiivaasti Stumpylta. Vastaus oli epäileväinen. Ainoa

elävä naispuolinen olento koko siirtokunnassa oli eräs aasintamma.

Sangen epäiltävältä näytti, voiko se toimittaa lapselle imettäjän

virkaa. Mutta hätä ei lue lakia ja koettaa kelpasi.

Kun se vähäinen seikka oli päätetty, johon kului tunnin aika, avattiin

ovi ja uteliaat miehet alkoivat yksi kerrallaan astua sisään. Sen

matalan penkin vieressä, jolla äidin jäykistynyt vartalo näkyi venyvän

lakanan alla, seisoi paksuista kuusen laudoista kyhätty pöytä. Sen

päällä oli puinen laatikko ja siinä lepäsi Roaring Camp'in viimeinen

tulokas, tulipunaiseen villapaitaan kapaloittuna. Laatikon rinnalla oli

hattu, jonka merkitys kohta tuli selkeäksi.

"Herrat", sanoi Stumpy juhlallisesti sekä leppeästi -- "olkaa niin

hyvät, tulkaa sisään suuren portin kautta ja siirtykää sitte pöydän

ympäri perä-ovelle. -- Hattu on tässä varalla niille, jotka tahtovat

antaa orvolle vähän apua".

Etummainen astui sisään lakki päässä, mutta sieppasi sen kohta

käteensä, kun hän oli silmäillyt ympäriinsä. Muut seurasivat hänen

esimerkkiään. Hyvät sekä pahat käytökset tarttuivat yhtä rutosti tuossa

laittomassa yhteiskunnassa.

Sitä myöten kuin miehet marssivat sivutse, sai Stumpy oudon ilmiön

näyttäjänä kuulla monta muistutusta. "Tuokos se nyt on?" -- "Aika pieni

kappale!" -- "Hitto, mikä kummannäköinen iho hänellä on!" -- "Ei ole

tuuman vertaa suurempi kuin revolverpistooli". Lahjat olivat yhtä

omituiset. Nuuskatoosa hopeasta; Hispanian kultaraha, hopealla silattu

ratsasmiehen pistooli; -- kultaköntti; -- hieno pitsiniistin

(kortinlyöjältä); -- kalliilla kivillä koristettu neula; -- kivillä

koristettu sormus (antaja sanoi nähneensä neulan ja tahtovansa voittaa

edellistä antajaa); -- piplia (antajaa ei löydetty); -- kultakannus;

hopeainen lusikka (paha kyllä! merkitty vieraalla nimellä); -- viiden

Englannin punnan seteli ja hienoa hopea- ynnä kultarahaa noin 200

dollarsia.

Stumpy pysyi koko ajan yhtä äänetönnä kuin kuollut hänen vasemmalla ja

yhtä vakaana kuin vasta syntynyt hänen oikealla puolellaan. Yksi ainoa

vähäpätöinen tapaus keskeytti eriskummallisen kulun yksitoikkoisuutta.

Kun Kentuck uteliaana kumartui laatikkoa vasten, kääntyi lapsi

ikäänkuin äkillisestä tuskasta ja tarttui innokkaasti hänen karkeaan

sormeen. Kentuck katseli hämmästyneenä ja hämillään ympärillensä;

jonkunlainen punastuskin levisi hänen näivettyneille kasvoilleen.

"Saakelin pikku veitikka!" sanoi hän irroittaen sormensa hiljemmin ja

varovaisemmin, kuin kukaan olisi luullutkaan. Hän haarotteli sitä

sormea erikseen muista, kun hän meni ulos ja katsasteli sitä vielä

kärkkäästi. Katsastelu nostatti taas samallaisen omituisen kirouksen,

jonka kertominen hänestä itsestään näytti olevan hupaista.

"Se iski kiini minuun, se saakelin lurjus!" virkkoi hän Tipton'ille,

kohottaen tuon merkillisen sormen Tiptonin nenän tasalle, ikäänkuin

olisi se ollut oiva todistuskappale sekä mitä miellyttävin esine

maailmassa.

Oli jo neljäs tunti aamulla, kun siirtokuuta asettui levolle. Kuolleen

ja elävän luona paloi töllissä senkin perästä kynttilä; sillä Stumpy

sinä yönä ei pannut maata -- eikä Kentuck-kaan. Hän joi vahvasti ja

kertoi hyvillänsä äsköisen tapauksen jokaiselle, ku vaan malttoi

kuunnella ja jokainoa kerta lopetti hän jutelmansa ystävällisellä

kirouksella vastasyntyneen yli. Hän tahtoi kentiesi sillä tavoin

itseltään ja muilta peittää jotakin salaa heräävää hellätuntoisuutta --

sillä Kentuck'issa oli täysin määrin hänen sukupuolensa arkaa

heikkoutta.

Kun kaikki muut olivat panneet maata, vaelsi hän hitaasti joen

rannalle, mietiskellen, viheltäen. Sitte astui hän laaksoa myöten

ylöspäin, meni töllin sivutse, missä yksinäinen kynttilä valvoi ja

vihelsi huolimatonna olevinaan. Hän pysähtyi suuren petäjän juurelle ja

rupesi kävelemään samaa tietä takaisin. Puolivälillä seisahtui hän taas

aprikoimaan, kääntyi sitte äkisti takaisin ja koputti uskaliaasti

töllin ovea. Stumpy avasi.

"Mitä kuuluu?" sanoi Kentuck salaisesti vilkaisten laatikkoon päin.

"Ei muuta kuin hyvää vaan", vastasi Stumpy lyhyesti.

"Eikö nulikalta puutu mitään?"

"Tyhjää vielä! Mitä häneltä puuttuisi; hän makaa kuin porsas".

Vähän aikaa olivat molemmat vaiti; Kentuck näytti ujolta. Stumpy piti

edelleen oven rampista kiini. Kentuck'in mieleen muistui sitte taas

sormensa; hän kohotti sitä Stumpyn edessä.

"Se iski siihen, se saakelin kakara!" sanoi hän ja siirtyi poispäin.

Indiani-Sally pantiin seuraavana päivänä maahan. Kun hänen ruumiinsa

oli haudattu vaaran ahteesen, kokoontui koko siirtokunta keskustelemaan

miten lasta piti kasvattaa. Yksimielisesti ja ihastuksella päätettiin,

että se omistettaisiin siirtokunnan omaksi, mutta sitte seurasi vilkas

neuvoittelu kuinka sitä paraiten vaalittaisiin. Omituista oli, ettei

vilkkaissa puheissa sillä kertaa kuultu semmoisia yksityistä sortavia

ja raakoja rienaussanoja, jotka muute aina Roaring Campissa olivat

tavalliset sellaisissa tilaisuuksissa. Kaikki päättyi hiljaisuudessa ja

hyvässä sovussa.

Tipton ehdoitti, että lapsi lähetettäisiin Red Dog'in siirtokuntaan,

joka oli neljänkymmenen peninkulman päässä ja jossa vastasyntynyt saisi

vaimoväeltä holhousta. Mutta sitä ehdoitusta vastustettiin oikein

miehissä ja kiivaasti. Selvästi näkyi kohta kyllä, ettei

silmänräpäykseksikään suostuttu mihinkään sellaiseen toimeen, joka

luovuttaisi kunnan uuden jäsenen heidän oman turvansa alta. "Paitsi

sitä," lisäsi Tom Ryde ratkaisevalla äänellä, "voit kutsua tuhansittain

perkeleitä todistamaan, että nuot Red Dogin roistot vaihtaisivat pois

penikkamme ja työntäisivät meille toisen sijaan". Se oli yhteinen vika

Roaring Campissa, että pahaa luultiin koko ihmiskunnasta.

Lapsenlikan hankkimista siirtokuntaan ei myöskään katsottu hyväksi.

Sitä vastaan muistutettiin, ettei mikään sievä nainen pakoittamallakaan

siirtäisi jalkaansa Roaring Campiin ja puhuja vakuutti ankarasti, että

tuota toista naislajia, Jumalan kiitos, jo oli ollut kyllältä. Tämä

jotenkin tyly tähtääminen äitivainaan tapoihin oli, vaikka se meidän

korvissamme kuuluu inhoittavalta, ensimmäinen heikko todistus

siirtokunnan siveellisestä uudestisyntymisestä -- ensimmäinen nukkuneen

siveystunnon herääminen.

Stumpy ei virkkanut sanaakaan. Hän arasteli kentiesi hiukan

sekaantuaksensa sen olennon valitsemiseen, joka sitte perisi hänen

ammattiaan. Mutta kun hänen ajatustaan viimein tiedusteltiin, ilmoitti

hän vakaasti, että hän ja "Hanna" -- edellä mainittu aasi -- kyllä

voisivat kasvattaa nulikkaa, jos se uskottiin heille.

Hänen ehdoituksessaan oli jotakin omituista, rohkeaa ja outoa, joka

paikalla miellytti kullankaivajia. Stumpy määrättiin yksimielisesti

lapsenlikaksi ja Sacramenton kaupungista piti nyt tuottaa kaikki

välttämättömät tarpeet.

"Muista se!" virkkoi rahastonhoitaja, antaen pienen pussillisen

kultamuruja postinkulettajalle, joka oli luvannut toimittaa ostoja --

"muista se! -- parasta kuin suinkin löytyy -- pitsiä, tiedäthän,

nauhoja sekä rimssuja -- -- -- koreaa pitää ottaa; perkele huolikoon

mitä se maksaa".

Lapsi jäi, kumma kyllä, elämään ja höystyi. Luonto likisti orpoa

uhkuvaa rintaansa vasten ja Herran ihmeellinen ilma -- täynnänsä

suloisia hajuja, virkistävä ja hurmaava -- näytti ravitsevan häntä ja

täyttävän mitä häneltä muuten puuttui. Stumpy väitti kuitenkin, että

huolellinen korjuu ja aasin maito, ne ne matkaansaattoivat kaikkityyni.

"Minä ja aasi-kopsukka", sanoi hän tavallisesti, "olemme olleet

poikapenikalle sekä isänä että äitinä. -- Katso vaan", lisäsi hän

usein, edessään olevaa tietämätöntä myttyä puhutellen, "katso vaan,

nupukka, että tuotat meille kunniaa!"

Kun poika oli kuukauden vanha, älyttiin, että nimi oli hänelle pantava.

Siihen asti oli häntä kutsuttu milloin miksikin: kanan pojaksi, Stumpyn

pojaksi, kiljukidaksi tahi Kentuckin omituisella nimityksellä "saakelin

pikku lurjus". Mutta kaikkia näitä nimiä ruvettiin jo pitämään

epätietoisina; uusi aihe ajoi ajatukset uuteen suuntaan. Kortinlyöjät

ja kuleksijat ovat ylimalkain taikauskoisia; siirtokunnan jäsenet

kuiskasivat jo keskenään, että lapsi oli tuottanut onnea Roaring

Campiin. Totta olikin, että kaikki tuumat ja askareet jonkun aikaa

olivat onnistuneet oivallisesti. Koska sitä luettiin pienokaisen

tulokkaan ansioksi, tahdottiin antaa hänelle nimi, joka olisi muistutus

ja vahvistus tuosta onnellisesta sattumuksesta. "Lykky-Tommi" pantiin

siis useain ja perinpohjaisten keskusteluin jälkeen pojalle nimeksi.

Äitiä tahdottiin unhottaa ja isä oli tuntematon -- lapsi oli siis

nimetön lain edessä. "Parasta niinkuin on!" sanoi viisasteleva

Oakhurst. "Parasta on aina pelata uusilla korteilla. Kutsukaa poikaa

Lykky-Tommiksi; se on aina hyvä reisupassi maailman halki".

Kasteentoimitus määrättiin erääksi päiväksi. Mitä sillä menolla siellä

tarkoitettiin arvannee jokainen, ku tuntee siirtokunnan huolimatonta

jumalattomuutta. Papin viran toimittajaksi valittiin eräs Boston,

mainio irvihammas, joka ihastuen ryhtyi niin mukavaan tilaisuuteen

osoittaaksensa keksimyskykyään. Hän menetti kaksi päivää

valmistaaksensa näppärää ivamukausta kirkollisesta toimituksesta,

läsnäolevista henkilöistä ja tunnetuista tapauksista oli hän varustanut

pistäviä kokkapuheita. Tilaisuuteen sopiva juhlalaulu opeteltiin ja

Sandy Tipton valittiin kummiksi.

Mutta kun huolellisesti järjestetty juhlasaatto soittaen ja lippuja

liehuttaen oli marssinut siihen metsikköön, jossa toimitus oli tehtävä

ja lapsi oli kannettu runsaasti koristetulle alttarille, astui Stumpy

kokoontuneen miesjoukon eteen.

"Minä en koskaan, piru vieköön, pilaa hauskaa leikinlaskua; sen

tiedätte, pojat!" aloitteli pikkuinen mies, rohkeasti katsellen

ympärilleen, "mutta nyt on asian laita semmoinen, etten oikein hyväksy

mitä tässä aiotte tehdä. Onhan se ainakin vähän kunnottomasti tehty,

jos pilkkaatte lapsiparkaa, joka ei käsitä yhtään siitä. Ja jos kummia

kaihotaan, niin tahtoisin tietää kellä siihen ammattiin on parempaa

oikeutta kuin minulla, joka, niin sanoakseni, olen ollut lapsen sekä

isä että äiti".

Täydellinen vaitolo seurasi tämän merkillisen puheen jälkeen. Kaikkien

irvihammasten kunniaksi mainittakoon, että ensimmäinen, joka myönsi

Stumpyn lausunnon oikeaksi, oli Boston eikä kukaan muu, vaikka hänen

tarkasti aprikoitu pilanteko siten turmeltiin. "Mutta", jatkoi Stumpy

liukkaasti älyten ja hyväkseen käyttäen voittoansa, "me olemme tänne

kokoontuneet poikaparkaa kastamaan ja kaste on toimitettava. -- Minä

kastan sinun, Lykky-Tommi, Yhdysvaltain ja ison Kalifornian valtakunnan

laillisten lakien mukaan, niin totta kuin Jumala auttakoon henkeäni ja

sieluani ijankaikkisesti, Amen".

Jumalan nimeä sitä ennen luultavasti ei ollut lausuttu kullankaivajain

leirissä muuten kuin pilkaten. Tämä kasteentoimituksen parannettu

toisinto oli kentiesi vielä omituisempi kuin alkuperäisesti aivottu,

mutta, ihmeellistä kyllä, ei kukaan sittekään muistanut nauraa. Tommi

kastettiin yhtä vakaasti ja juhlallisesti kuin kristillisen katoksen

allakin; hän huusi ja viihdytettiin mitä oikeauskoisimmalla tavalla

kuin maailmassa löytyy.

Sillä tavoin alkoi uudestisyntymisen työ Roaring Campissa. Muutos

tapahtui melkein huomaamatta. Siinä töllissä, joka oli määrätty

asunnoksi Lykky-Tommille eli Lykylle, joksi häntä vielä useammin

sanottiin, nähtiin ensimmäiset parannuksen merkit. Sitä pidettiin

tarkasti puhtaana ja valkeaksi kalkittuna, sittemmin vuorattiin sitä

sisältä, koristettiin seinäpaperilla ja varustettiin huonekaluilla.

Ruusupuusta kauniisti veistetty kätkyt, joka muulilla oli tuotu

kahdeksankymmenen peninkulman päästä, oli, Stumpyn sanoja kertoaksemme,

suorastaan häväissyt muita vanhempia huonekalurania. Tölliin

täytyi siis hankkia uusia huonekaluja. Miehet, jotka usein tulivat

poikanulikkaa katsomaan, näyttivät pitävän tuota muutosta semmoisessa

arvossa, että kapakan isäntä katsoi tarpeelliseksi kaupungista

tuotetulla matolla ja peilillä kartuttaa hotellinsa viettelys-mahtia.

Peilien suorasukaiset nuhteet kullankaivajain ulkomuodosta ja

vaatteista vaikuttivat vähitellen, kenenkään huomaamatta, tarkempaa

puhtautta ja huolta ulkonaisesta siivosta kasvoissa sekä puvussa.

Stumpy oli paitsi sitä, arvaattehan minkätähden, katsonut

kohtuulliseksi, että kaikki ne, jotka saivat kunnian kantaa

tahi pidellä Tommia, ensin pantiin jonkunlaiseen karantteniin

(lika-salpaukseen). -- Se tuntui Kentuck'ista kovalta, kun häntä

"terveyden tähden" kiellettiin lasta lähestymästä, häntä, joka

luonnostaan oli huolimaton jahnus, monta vuotta oli tottunut erämaitten

vapauteen ja sentähden vähittäin oli ruvennut pitämään kaikkia

vaatteita nahkana, jota ei riisuttu, ennenkuin se niinkuin kärmeen

nahka vanhuuden ja katoovaisuuden takia läksi itsestään. Mutta yleisen

parannuksen salainen mahti oli niin voimakas, että hän siitä päivästä

alkain säännöllisesti joka iltapuoli ilmautui puhtaasen paitaan

puettuna, kädet ynnä kasvot vielä punoittavat vahvasta pyykistä.

Muissakin suhtein huomattiin muutoksia. Kaikki arvelivat, että Tommi

tahtoi maata "tuon ikänsä", kaiken päivää ja häntä ei suinkaan saatu

häiritä. Ei mitään hälinää, melua tahi huutamista suvaittu lähellä

Stumpyn tölliä. Miehet puhuttelivat toisiaan kuiskaten tahi ojensivat

Indianien vakaamielisellä tavalla ääneti sormiaan. Vähittäin herettiin

myöskin tuolla pyhällä alalla kiroomasta; ennen aikaan vallan

tavallinen ja suosittu kirous "Piru periköön lykkyä" eli "Lykky

hiiteen" joutui yhä pahempaan huutoon, koska se nyt voi sattua

yksityiseen henkilöön. Laulamista ei kielletty, jos siinä luultiin

olevan joku nukuttava mahti ja erittäinkin sopivana kehtolauluksi

pidettiin erästä balladia, jota entinen Englannin matruusi

"fregatti-Jack" lauloi. Se sisälsi perinpohjaisen kertomuksen kaikista

ansioista ja urhotöistä, joita laiva Arethusa, missä oli tykkiä neljä

kahdeksatta, oli osoittanut; jokainen värsy loppui pitkäveteisiin

heikkonevalla ja vapisevalla äänellä laulettuihin kertomasanoihin "A-a

-- rethu -- u -- usan kan -- kannella".

Se näytti komealta, kun Jack, Lykky-Tommi polvillaan vaappui

edestakaisin ikäänkuin laivan vaaruessa ja kolkolla, yksijonoisella

bassoäänellä lauloi tuota liikuttavaa sankarirunoa. Se on tietty, että

tämä kehtolaulu useimmin vaikutti mitä laulaja tarkoitti, olkoonpa

sitte vaaputtamisen tahi laulun pituuden kautta -- siinä oli

yhdeksänkymmentä värssyä ja Jack jatkoi niitä aina tarkasti ja

hitaasti viimeiseen riviin saakka. Kun Jack lauloi, loikoivat miehet

pitkällään puitten pilvestössä, ihaillen kesäillan suloisuutta, laulun

miellyttäviä säveleitä sekä piippujen makeutta. Joku vaistomainen tunne

virkkoi leirikunnalle, että elämä maalla voi tarjota juuri semmoista

suloisuutta.

"Tämä elämä", sanoi entinen lontoolainen Simmons miettiväisesti ja

kyynäspäilleen nojaten, "tämä elämä on justiin semmoinen, kuin

autuaaksi kutsutaan; niin minä luulen". Greenwich juohtui hänen

mieleensä.

Pitkillä kesäpäivillä kannettiin Tommi tavallisesti siihen notkoon,

mistä Roaring Campin kultaiset aarteet läksivät. Siellä makasi hän

suurien puitten juurille levitetyllä huopapeitteellä sillaikaa kuin

miehet alempana raatoivat kaivannoissa ja suluilla. Ei aikaakaan, niin

alettiin siihen kohtaan tehdä lehtimaja, jota koristettiin kukilla ja

tuoksuavilla köynnöskasveilla. Usein toi joku Tommille tertun

hyvänhajuisia kirjavia metsäkukkia, esimerk. kaprifoliumia, azaleaa tai

"Las Maripofas". Miehet älysivät äkisti, että semmoisillakin

vähäpätöisillä esineillä oli oma kauneutensa ja merkityksensä ja että

niitä voi käyttää muulla tavalla kuin vaan huolimattomasti talloen.

Miesten silmät aukenivat: palanen kiiltävää kissankultaa, kirjavan

ukonkiven liuska sekä joen rannalla ympyriäiseksi hierottu pii saivat

arvonsa ja pantiin Tommin leluiksi säilymään. Kumma kuinka ympäristön

metsät ja vuoret olivat rikkaat semmoisista aarteista!

Tommi, jolla oli lelliä semmoisia, kuin sitä ennen ainoastaan kaskujen

lapsilla, näytti aina tyytyväiseltä ja onnelliselta, vaikka hänessä

tuntui joku omituinen lapsellinen vakaamielisyys ja hänen pyöreistä,

mustista silmistään näkyi mietteellisyys, joka toisinaan huoletti

Stumpya. Hän oli aina nöyrä ja hiljainen. Huhu juttelee, että hän

kerran ryömi aidatun lehtimajansa ulkopuolelle, vaan putosi päälaelleen

vuoren kupeelta pehmeään multaläjään, mihin hän vähintäkin viideksi

minuutiksi jäi samaan asemaan, talleroiset koivet ylöspäin. Hän ei

ollut millänsäkään eikä hiiskahtanutkaan, mutta huomattiin sattumalta

ja pelastettiin.

Monta monituista muuta todistusta hänen erinomaisesta herttaisuudesta ja

luonnonlahjoista voisi vielä kertoa, mutta niitten ainoana perustuksena

ovat innokkaitten ystäväin kertomukset. Muutamat niistä vivahtavat

jotenkin vahvasti taika-uskolle.

"Vastikään konttasin ylös mäelle", kertoi Kentuck eräänä päivänä,

hämmästyksestä ja innosta läähättäen, "ja poikanulikka oli, piru

vieköön, ruvennut naakin pariin; se istui hänen polvellaan ja

kurkisteli suoraan hänen silmiinsä. Molemmat olivat niin iloiset ja

hauskat ja kumpaisenkin suu liikkui ikäänkuin olisivat he olleet kaksi

kottaraisen poikaa. -- Oikein totta!"

Oli miten olikaan; se on kumminkin varmaa, että Tommille linnut

lauloivat, hänelle oravat maiskuttivat, hänelle kukat lemusivat ja

perhoset liipoittelivat, kun hän ryömi puitten siimeksessä ja kun hän

loikoi selällään, tuijottaen viheriöihin lehviin tahi räpyttäen silmiään

päivänpaisteessa. Luonto oli hänen hoitajana ja leikkitoverinaan.

Tommin takia pani luonto pitkät auringonsäteet pujahtamaan lehtien

välitse, ikäänkuin kultaiset langat, joita hänen pienokaiset kämmenensä

tavoittelivat; luonto lähetti ketterän kesätuulen viemään Tommille

laakerin ja pihkaisten petäjien tuoksua; korkeat maissinvarret

nyökähyttivät hänelle ystävällisesti ja untelosti; mettiäiset hyrisivät

ja peltovarikset raakkuivat siihen unettavaa myötämusiikkia.

Semmoiset olivat kultaiset kesäpäivät Roaring Campissa. Työ ei koskaan

ennen ollut sujunut niin helposti. Lykky heitä suosi, sen tiesi

jokainen. Kaivamiset antoivat mahdotonta voittoa, leiriin ei laskettu

yhtäkään vierasta; omaa onnea piti muka akkiloida. Postinviejä -- ainoa

yhdysside leirin ja muun maailman välillä -- tiesi jutella kummia.

"Heillä on", kertoi hän usein, "tuolla Roaring'issa katu, joka on

helvetin ylpeä, ylpeämpi kuin kaikki kadut koko Red Dog'issa.

Rakennusten ympäri ovat he istuttaneet kukkia ja köynnöskasveja ja he

pesevät itsiään kaksi kertaa päivässä. Vieraat eivät saa pistää

nokkaansa sinne ja päällepäätteeksi ovat he ottaneet Indiani-kakaran

epäjumalakseen; se on totta se; sen minä tiedän!"

Kun parantamisinto kerran oli päässyt vauhtiin, niin pyrittiin yhä vaan

edistymään. Joku ehdoitti, että hotelli rakennettaisiin ja että pari

sievää perhettä kutsuttaisiin sinne kesäksi olemaan. Se olisi,

arvelivat he, hyvää, jos Tommi hiukan saisi olla naisten parvessa.

Ainoastansa hellä huolenpito Tommista voi vaikuttaa sitä suurta

muutosta, että nuot naisten siveyttä ja tarpeellisuutta epäilevät

miehet luopuivat entisistä aatteista ja aikomuksistaan. Harvat sitä

ehdoitusta silloin vastustelivat; koska ei päätöstä moneen kuukauteen

voitu pauna toimeen, pysyi vähemmistö viisaasti vaiti, toivoen, että

joku este sitä ennen ilmaantuisi. Se tapahtuikin.

Vuoristossa muistetaan kauan vuoden 1851 talvea. Lunta oli paksulta;

jokainen puro muuttui joeksi ja joka joki mereksi. Jokainen sola ja

notko muuttui kuohuvaksi koskeksi, joka vyöryi alas rinteeltä, temmaten

jättiläis-puita juurineen maasta ja levittäen tasangolle tuhoa ja

kauhua. Red Dog oli kaksi kertaa ollut veden alla; Roaring Campin

asukkaat pelkäsivät mitä pahinta.

"Vesi on tuonut tänne kultamme", sanoi Stumpy. "Se on ollut täällä

ennen ja tulee kaiketi vielä takaisin". Samana yönä särki joki yhtäkkiä

sulkunsa ja levitti hävittävät vetensä mäillä kaikilta kulmilta

salvattuun laaksoon.

Kuohuvat vedet, kaatuneet puut, virtaa myöten menevät hirret ja

pilkko-pimeys, joka autti vettä nielemään koko tuon herttaisen laakson,

tuottivat semmoista häiriöä, ettei pelastusta ollut ajatellakaan. Kun

päivä koitti, oli Stumpyn tölli kadonnut. Ylemmällä samassa laaksossa

löydettiin onnettoman isännän ruumis, mutta Roaring Campin toivo,

ylpeys ja lykky -- Tommi -- oli hävyyksissä. Etsijät palasivat

murheellisina, mutta huuto kutsui heidät takaisin rannalle.

Se huuto kuului eräästä pelastusveneestä, joka oli tullut virran

alapuolelta. Soutajat kertoivat, että he pari peninkulmaa alempana

olivat löytäneet miehen ynnä lapsen puolikuolleina vilusta ja

väsymyksestä. Tunsiko kuka heitä ja olivatko he täältä kotoisin?

Yksi ainoa silmänluonti ilmoitti, että pelastettu mies oli Kentuck

julmasti haavoitettuna ja ruhdottuna, mutta hän piti kuitenkin vielä

Lykky-Tommia sylessä. Kun he kyykistyivät katselemaan tuota kummallista

paria, huomasivat he, että lapsi jo oli kylmä ja jäykkä. "Hän on

kuollut!" virkahti eräs kullankaivaja.

Kentuck avasi raukeat silmänsä. "Kuollutko?" kysyi hän hiljaa.

"Jaa, poikaseni, ja sinä olet kuoleva".

Hymy valaisi Kentuckin karkeita kasvoja. "Kuoleva!" kertoi hän. "Hän

ottaa minut kerallaan -- -- sanokaa, pojat, kaikille, että minulla nyt

on lykky muassa --".

Tuo voimakas mies piti pikkuisen ruumiin kovasti sylissään, niinkuin

hukkuva pitää laudan päästä ja läksi matkalle sitä mustaa jokea myöten,

joka ikuisesti valuu tuntemattomaan mereen.