Kowno ja koko seutu Wilian vasemmalla rannalla samoinkuin kaikki tiet
olivat vihollisen hallussa, niin että Andrzej Kmicic ei voinut ajaa
pitkin valtamaantietä, vaan hänen oli pakko kulkea metsien halki
Niemen-virran rannalle ja sieltä Wiikin kohdalla virran yli. Näin hän
saapui Trotskin vojevodakuntaan.
Tämän matkan hän suoritti suuremmitta seikkailuitta, sillä nämä seudut
olivat vielä pääasiallisesti Radziwillin hallussa.
Kaupungit ja useat kylätkin olivat hetmanin joukkojen tai pienten
ruotsalaisten ratsuosastojen miehittämät, jotka hetmani oli tahallaan
lähettänyt näin kauas Zoltarenkon johtamia ja Wilian toisella puolella
seisovia kasakkajoukkoja vastaan.
Zoltarenko olisi mielellään ruotsalaisten kanssa vähäisen »rymynnyt»
— kuten hetmani tapasi sanoa — mutta venäläiset, jotka olivat hänen
liittolaisiaan, eivät halunneet ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa,
eivät ainakaan vielä. Hän oli sentähden saanut ankaran määräyksen
olla menemättä Wilian yli ja, jos Radziwill itse tai ruotsalaiset
hyökkäisivät hänen kimppuunsa, vetäytyä takaisin.
Tästä syystä seutu Wilian oikealla puolella näytti rauhalliselta, mutta
kun Radziwillin ja ruotsalaisten sekä kasakkajoukkojen etuvartiot
seisoivat vastakkain kahden puolen jokea, saattoi laukaus musketista
minä hetkenä hyvänsä ilmoittaa, että julma taistelu oli alkanut.
Sodan pelosta olivat kaikki piiloutuneet jonnekin. Kaikkialla Andrzej
näki autioita kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita, joitten ikkunaluukut
oli naulattu kiinni.
Pellot olivat myöskin autioita, vilja korjaamatta. Talonpojat olivat
piiloutuneet metsiin, jonne olivat vieneet kaiken omaisuutensa
mukanaan, aateliset olivat paenneet läheiseen Preussiin, joka oli
toistaiseksi säilynyt sodalta aivan koskemattomana. Mutta maanteillä ja
metsäpoluilla vallitsi tavaton liike.
Andrzej Kmicic tapasi tuon tuostakin suuria talonpoikaisjoukkoja
vaimoineen ja lapsineen, jotka ajoivat edellään karjojaan. Se osa
Trotskin vojevodakuntaa, joka rajoittui Preussiin, oli hedelmällistä
ja varakasta, ja sentähden sen asukkailla olikin paljon omaisuutta,
mikä oli saatava piilotetuksi, ja säilytetyksi. Lähestyvä talvi ei
peloittanut pakolaisia. He asuivat kernaammin metsissä risumajoissa
parempia aikoja odotellen kuin jäivät koteihinsa, joissa vihollinen
olisi heitä uhannut joka hetki.
Usein Kmicic ajoi pakenevien laumojen luo tai metsissä leimuavain
nuotioitten ääreen. Kaikkialla, missä hän vain sai tavata väkeä
Wilian vasemmalta rannalta, hän sai kuulla pöyristyttäviä kertomuksia
Zoltarenkon julmuuksista. Ihmisiä teurastettiin iästä ja sukupuolesta
huolimatta, kyliä poltettiin, kaadettiinpa puitakin puutarhoista, niin
että itse maa ja vesi vain jäivät jäljelle. Niin julmaa jälkeä eivät
olleet milloinkaan edes tataarilaumatkaan tehneet.
Eikä siinä kyllin, että asukkaita murhattiin, vaan sitä ennen heitä
rääkättiin mitä kauneimmalla tavalla. Useita oli päässyt hengissä
karkuun, useat olivat menettäneet järkensä, ja heidän kauheat huutonsa
kajahtelivat nyt metsissä. Toiset, jotka olivat päässeet Wilian yli,
harhailivat yhä pelon valtaamina ylt'ympäri. Moni ojensi kätensä
tuskissaan Kmiciciä ja hänen orszalaisia seuralaisiaan kohti rukoillen
apua ja armoa, aivan kuin vihollinen olisi ollut jo kintereillä.
Preussiin oli yhtä mittaa matkalla aatelisten vaunuja, joissa oli
vanhuksia, naisia, lapsia. Heti vaunujen jäljessä ajoi kuormavaunuja
palvelijoineen, muonavaroineen ja tavaroineen. Kaikki oli hurjassa
epäjärjestyksessä, jokaisen mieli tuskaa täynnä.
Andrzej Kmicic tapasi lohduttaa onnettomia sanoen, että kohta
ruotsalaiset lähtevät liikkeelle ja ajavat vihollisen kauas pois.
Silloin pakolaiset ojensivat kätensä taivasta kohti ja huusivat:
— Jumala suokoon ruhtinaalle terveyttä ja onnea ja palkitkoon
häntä siitä, että kutsui urhoollisen kansan suojelemaan meitä. Kun
ruotsalaiset kulkevat joen yli, palaamme mekin kotiemme raunioille...
Kaikki siunasivat ruhtinasta. Suusta suuhun levisi sanoma, että
hän minä hetkenä hyvänsä saattoi kulkea Wilian yli omien ja
ruotsalaisten joukkojen kanssa. Alun pitäen oli ylistetty ruotsalaisten
vaatimattomuutta, kuria ja hyvää suhtautumista paikkakuntain
asukkaihin. Radziwillia sanottiin liettuan Gideoniksi, Simsoniksi,
pelastajaksi.
Nämä siunaukset, joita Kmicic niin runsaasti kuuli, vahvistivat hänen
uskoaan Radziwilliin, ja hän ajatteli:
»Sellaista isäntää minä palvelen! Minä suljen silmäni ja seuraan
sokeasti hänen onnetartaan! Toisinaan hän on kauhea ja käsittämätön,
mutta hänessä on järkeä enemmän kuin muissa, hän tietää paremmin mitä
on tehtävä, ja hänessä yksin on pelastus.»
Kmicic tunsi mielensä kevyemmäksi ja jatkoi matkaansa toivehikkaampana,
vaikka Kiejdany herätti hänessä kaihoa ja isänmaan onnettomuudet surua.
Hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän ei viskannut punaista
nauhaa olkapäänsä yli eikä kaatanut sangollista vettä ensimmäiseen
leirinuotioon, sillä osaksi hän ajatteli, ettei se kuitenkaan mitään
auttaisi, osaksi hän ei tahtonut sitä tehdä.
»Oi, jospa Oleńka olisi nyt täällä kuulemassa tätä itkua ja valitusta,
niin silloin hän ei rukoilisi Jumalaa ohjaamaan minua toisille teille
eikä sanoisi minun eksyneen kuin kerettiläisen, joka on luopunut omasta
uskostaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän on näkevä, että hän on
väärässä enkä minä... Ehkä me saamme joskus vielä tavata toisemme.»
Nuoren ritarin kaiho kävi yhä polttavammaksi, mutta samalla vakaumus,
että hän kulki nyt oikeata eikä väärää tietä, tuotti hänelle rauhaa,
jota hän ei pitkään aikaan ollut saanut tuntea. Levottomuus ja epäilys
haihtuivat hänen mielestään, joka muuttui melkein iloiseksi täällä
metsien syvyyksissä. Hän ei ollut tuntenut itseään niin iloiseksi
sitten Chowanskia vastaan käydyn taistelunsa.
Charlamp oli oikeassa siinä, että matkat ovat paras lääke henkistä
kärsimystä ja levottomuutta lieventämään. Andrzej-herralla oli
rautainen terveys, ja hänen mielikuvituksensa ja seikkailuhalunsa
kasvoivat hetki hetkeltä. Seikkailut jo ikäänkuin viittasivat hänelle,
hän hymyili niille ja ajoi eteenpäin pysähtyen vain yöksi vähäksi aikaa
levähtämään.
Mutta Oleńkan kuva sukelsi tuon tuostakin hänen sielunsa silmien eteen
ja näytti vapisevan kuin lintu hänen sylissään. Ja Kmicic ajatteli:
»Minä tulen takaisin!»
Toisinaan hän hengissään näki myöskin hetmanin synkän, kookkaan,
ankaran muodon. Tähän saakka hän oli taipunut Radziwillin tahtoon, nyt
hän alkoi rakastaa häntä. Tähän saakka Radziwill oli temmannut hänet
mukaansa kuin mahtava koski, joka vie mukanaan kaikki, mikä osuu sen
tielle, mutta nyt Kmicic tunsi koko olennossaan halun saada seurata
tuon kosken juoksua.
Ja etäisyyden vaikutuksesta tuo valtava vojevoda kasvoi ritarin
silmissä yhä suuremmaksi ja mahtavammaksi. Toisinaan, kun Andrzej yöllä
sulki unessa silmänsä, hän näki hetmanin istuvan valtaistuimella, joka
kohosi korkealle kuusten latvain yli. Hetmanilla oli kruunu päässä,
miekka ja valtikka käsissä, ja hänen jalkainsa juuressa oli koko
valtakunta.
Ja Andrzej Kmicic kumarsi syvään tämän suuruuden edessä.
Kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Kmicic oli matkalle lähtenyt,
hän jätti Niemenin taakseen ja saapui vielä metsäisempään seutuun.
Pakolaisjoukkoja näkyi yhtenään. Myöskin asestettuja joukkoja oli
liikkeellä. Nämä sanoivat olevansa Zoltarenkon joukkoja, mutta itse
asiassa niillä ei ollut minkäänlaista johtoa, vaan ne olivat suorastaan
rosvojoukkoja, jotka tosin välttelivät aateliskartanoita, missä oli
omat puolustusmiehistöt, mutta hyökkäsivät sen sijaan pienempien
kylien, talojen ja matkustajain kimppuun.
Aateliskartanot pitivät ne kurissa omin voimin ja hirttivät rosvoja
puihin pitkin tietä. Mutta syvemmällä metsissä saattoi tavata suuriakin
rosvojoukkoja, ja siksi Andrzejn tuli olla varovainen.
Jonkin verran kauempana, Pilwiszkissä, eli väestö kaikessa rauhassa.
Kaupungin asukkaat kertoivat siellä Kmicicille, että muutamia päiviä
sitten olivat kasakat hyökänneet kaupungin kimppuun ja olisivat
varmasti tapansa mukaan hävittäneet sen perustuksia myöten, jollei
odottamaton apu olisi tullut kuin taivaasta.
— Me olimme jo uskoneet itsemme Jumalan haltuun, — kertoi majatalon
isäntä, jonka luo Kmicic oli asettunut asumaan, — kun muuan lippukunta
saapui kaikkien pyhimyksien nimessä avuksemme. Ensin luulimme sitä
uudeksi vihollisjoukoksi, mutta se olikin omaa väkeä. Suoraa päätä
hyökkäsi lippukunta Zoltarenkon rosvojen niskaan ja teki siitä yhdessä
tunnissa selvän meidän auttaessamme.
— Mikä lippukunta se oli? — kysyi Andrzej.
— Eivät sanoneet... emmekä me uskaltaneet kysyä. Kun he olivat
ruokkineet hevosensa ja ottaneet haltuunsa heiniä ja viljaa niin paljon
kuin löysivät, niin jatkoivat he matkaa...
— Minne?
— Etelään päin. Ensin arvelimme paeta metsiin, mutta sitten maltoimme
mielemme ja jäimme paikoillemme, etenkin kun kaupunginvanhin sanoi,
että sellaisen selkäsaunan jälkeen ei vihollinen hevillä eikä hetkessä
tule uudelleen näille maille.
Kovin uteliaana Kmicic tiedusteli edelleen:
— Ettekö tiedä, kuka sitä lippukuntaa johti?
— Emme, mutta päällikön me kyllä näimme. Hän keskusteli kanssamme
torilla. Nuori hän oli ja solakka kuin miekka. Eikä hän näyttänyt niin
etevältä soturilta kuin todella oli...
— Wolodyjowski! — huusi Kmicic.
— Olkoonpa, että hän oli Wolodyjowski, tai kuka hyvänsä, mutta Jumala
suokoon, että siitä miehestä kerran tulisi hetmani.
Andrzej Kmicic vaipui syviin ajatuksiin. Hän kulki nähtävästi
samaa tietä, jota Wolodyjowski oli muutamia päiviä sitten kulkenut
laudalaisine joukkoineen. Ja sehän olikin luonnollista, koska molemmat
olivat matkalla Podlasieen. Mutta Andrzej tuli ajatelleeksi, että
jos hän kovin kiirehtii eteenpäin, niin hän helposti saattaa törmätä
pienikasvuisen ritarin joukkoja vastaan ja joutua hänen käsiinsä, ja
silloin joutuisivat myös kaikki Radziwillin kirjeet konfederaattien
saaliiksi. Siten saattaisi koko hänen lähettilästoimensa epäonnistua
ja Radziwillin asia kärsiä suunnattoman vahingon. Tästä syystä päätti
Andrzej viipyä pari päivää Pilwiszkissä, jotta laudalainen lippukunta
ehtisi edetä mahdollisimman kauas.
Seuraavana päivänä Andrzej Kmicic saikin nähdä, että hän oli menetellyt
ei ainoastaan varovasti, vaan viisaastikin, sillä ennenkuin hän aamulla
oli ennättänyt kunnolla edes pukeutuakaan, riensi talon isäntä hänen
luokseen.
— Uutisia, hyvä herra! huudahti isäntä.
— Hyviäkö?
— Ei hyviä eikä huonojakaan, mutta meillä on vieraita. Loistava hovi
saapui aamulla varhain kaupunkiin ja asettui kaupunginvanhimman taloon.
Paljon on jalkaväkeä ja ratsumiehiä, vaunuja ja palvelijoita. Ihmiset
luulivat ensin, että kuningas itse olisi saapunut.
— Mikä kuningas?
Majatalon isäntä alkoi hypistellä lakkia käsissään.
— Niin, se on totta, meillä on oikeastaan nyt kaksikin kuningasta.
Mutta niistä kumpikaan ei se ollut, vaan ruhtinas, hovitallimestari.
Kmicic hypähti pystyyn.
— Mikä ruhtinas? Boguslawko?
— Niin juuri, Vilnon vojevodan serkku.
Andrzej Kmicic löi ihmetyksestä käsiään yhteen.
— Kylläpäs sattuikin hyvin!
Isäntä ymmärsi, että hänen vieraansa oli ruhtinas Boguslawin hyvä
tuttava, ja kumarsi paljon syvempään kuin edellisenä päivänä. Kmicic
pukeutui nopeasti ja oli tuntia myöhemmin jo kaupunginvanhimman talon
edustalla.
Koko pieni kaupunkipahanen oli tulvillaan sotaväkeä. Jalkaväki
oli pystyttänyt muskettinsa torille, ja sen viereisiin taloihin
olivat ratsumiehet hevosineen asettuneet majailemaan. Sotilaita ja
hovilaisia kirjavissa puvuissa seisoskeli talojen edustoilla tai
kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin. Upseerit kuuluivat puhuvan
ranskaa ja saksaa. Puolalaisia sotilaita ja pukuja ei näkynyt missään.
Muskettimiehillä ja rakuunoilla oli toisenlaiset puvut kuin niillä
ulkomaalaisilla, joita Andrzej oli nähnyt Kiejdanyssa. Sotilaat olivat
niin komeita, että jokaista heistä olisi voinut pitää upseerina, ja
heidän sotilaallinen ryhtinsä herätti Andrzejssa ihastusta. Upseerit
katselivat myöskin häntä uteliaasti, sillä hänen yllään oli loistava,
kultareunainen samettipuku ja hänen seuranaan sitä paitsi kuusi
ratsumiestä uusissa puvuissa.
Kaupunginvanhimman pihalla kuhisi palvelijoita: oli paasheja
leveälieriset hatut päässä, lakeijoja, yllä samettinutut, ratsastavia
renkejä, jaloissa pitkävartiset ruotsalaiset saappaat.
Nähtävästi ruhtinas ei aikonut viipyä pitempään Pilwiszkissä, koska
vaunuja ei oltu vedetty vajoihin eikä hevosia viety talliin.
Kmicic ilmoitti nimensä ja asiansa päivystävälle upseerille, ja tämä
läksi heti sisälle viemään ilmoitusta ruhtinaalle. Tuokion kuluttua
upseeri palasi ja sanoi, että ruhtinas haluaa heti tavata hetmanin
sanansaattajan, ja pyysi Kmiciciä seuraamaan taloon.
Eteisestä he joutuivat ruokasaliin, jossa hovimiehiä torkkui makeasti
tuoleilla; he olivat nähtävästi olleet hyvin aikaisin liikkeellä.
Viereiseen huoneeseen johtavan oven luona päivystävä upseeri pysähtyi
ja virkkoi saksaksi kumartaen Andrzejlle:
— Täällä on ruhtinas.
Andrzej-herra astui sisälle ja pysähtyi oven suuhun. Ruhtinas istui
peilin edessä ja katseli siitä nähtävästi juuri maalattuja kasvojaan
sellaisella mielenkiinnolla, ettei edes huomannut tulijaa. Kaksi
kamaripalvelijaa oli polvillaan hänen edessään kiinnittämässä hänen
ratsusaappaittensa solkia, ja itse hän silitteli kullankeltaisen
peruukkinsa otsatukkaa. Ruhtinas oli vielä nuori mies, noin
35-vuotias, mutta näytti vain 25-vuotiaalta. Kmicic tunsi hänet kyllä
entuudesta, mutta katseli häntä aina suurella uteliaisuudella, jonka
herättivät osaksi ruhtinaan suuri sotilasmaine, osaksi hänen omituinen
ulkomuotonsa. Hän oli näet suurikasvuinen ja vankkarakenteinen, mutta
hänen leveitten olkapäittensä välissä oli niin pieni pää, että olisi
luullut sen otetuksi jostakin muusta ruumiista. Hänen kasvonsa olivat
myöskin suhteettomat: suuri roomalainen nenä ja suuret, loistavat
silmät, joitten katse oli tuima kuin kotkalla, mutta muu osa kasvoista
oli niin pieni, että se melkein katosi pitkäin suortuvain väliin. Hänen
suunsa oli pieni kuin lapsella ja ylähuulella ohuet viikset. Hänen
maalattu ihonsa antoi hänen kasvoilleen jonkin verran tyttömäisen
ilmeen, mutta samalla muistuttivat hänen ylpeytensä, varmuutensa ja
itseluottamuksensa, jotka myöskin kuvastuivat hänen kasvoillaan, että
siinä oli sama chercheur de noises [riidanhakija, väittelijä. Suom.
huom.], kuten häntä Ranskan hovissa nimitettiin, mies, jonka kieli oli
terävä, mutta miekka sitäkin terävämpi.
Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa kerrottiin merkillisiä juttuja
hänen sotilaallisista teoistaan, riidoistaan, seikkailuistaan ja
kaksintaisteluistaan. Hollannissa hän oli syöksynyt taistelun
kuumimpaan pyörteeseen ja omalla ruhtinaallisella kädellään riistänyt
lippuja ja aseita kuuluisalta espanjalaiselta jalkaväeltä. Oranian
prinssin rykmentin etunenässä hän oli valloittanut pattereita, joita
vanhat koetellut soturit olivat pitäneet valloittamattomina. Reinin
rannoilla hän oli ranskalaisia muskettisotureita johtaessaan tuhonnut
raskaita saksalaisia, kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneita
ratsujoukkoja. Eräässä kaksintaistelussa Ranskassa hän oli haavoittanut
kaikkein taitavimman ranskalaisen miekkailijan prinssi de Fremouillen.
Muuan toinen etevä miekkailija, paroni von Goetz, oli polvillaan
rukoillut häneltä armoa.. Vielä oli hän haavoittanut kaksintaistelussa
paroni Grotia, minkä johdosta oli saanut serkultaan Januszilta ankaraa
moitetta, koska oli häpäissyt muka ruhtinaallista arvoaan antautumalla
taisteluun sellaisen ala-arvoisen henkilön kanssa. Olipa hän vihdoin
eräissä juhlissa Louvressa koko hovin läsnäollessa lyönyt markiisi de
Rieux'tä korvalle, koska tämä oli puhutellut häntä epäkohteliaasti.
Sellaisia kaksintaisteluita, jotka hän oli suorittanut pienemmissä
kaupungeissa ja ravintoloissa, ei tietysti oltu otettu lukuun.
Siinä miehessä olivat hempeys ja rohkeus omituisesti sekoittuneet.
Oleskellessaan harvoin ja lyhyen aikaa isänmaassaan hän tapasi
käydä puolueriitoja Sapieha-suvun kanssa tai kuluttaa aikaansa
metsästysmatkoilla. Mutta yleensä hän ei viihtynyt synnyinmaassaan ja
kävi kotonaan hyvin vastahakoisesti ja vain sotien aikana. Sota oli
näet hänen elämänsä, vaikkakin hän joustavan henkisen kykynsä puolesta
sopi yhtä hyvin punomaan juonia ja suoritta maan diplomaattisia
tehtäviä.
Heti kun viimeksimainitut olivat kysymyksessä, osasi hän olla
kärsivällinen ja kestävä, paljon kestävämpi kuin rakkaussuhteissaan,
joita hänellä oli pitkä jono.
Kaikissa niissä hoveissa, joissa ruhtinas Boguslaw oli oleskellut, oli
hän ollut kammona kaikille niille aviomiehille, joilla oli kauniit
vaimot. Varmaan oli hän tästä syystä yhä vielä naimaton, vaikka hän,
ollen ylhäistä sukua ja erittäin rikas, oli kaikkein halutuimpia
sulhasvieraita koko Euroopassa. Olivatpa itse Ranskan kuningas, Maria
Louise, Oranian prinssi ja Brandenburgin suuriruhtinas yrittäneet
naittaa häntä, mutta Boguslaw oli pitänyt vapauttaan suuremmassa
arvossa.
— En tarvitse myötäjäisiä, — oli hän useasti kyynillisesti
huomauttanut, — eikä muistakaan iloista minulla suinkaan ole puutetta.
Näin oli hän elänyt 35-vuotiaaksi saakka.
Seisoessaan oven suussa Kmicic uteliaana katseli ruhtinasta kasvoihin,
jotka näkyivät peilistä, ja ruhtinas siveli yhä ajatuksissaan
otsatukkaansa. Vihdoin, kun Andrzej Kmicic yskähti muutaman kerran,
kysyi hän kääntymättä oveen päin:
— Ken siellä? Onko se vojevodan sanantuoja?
— Minä en ole mikään sanantuoja, mutta ruhtinas Radziwillin luota olen
kyllä, — vastasi Kmicic.
Nyt vasta ruhtinas Boguslaw kääntyi ympäri, huomasi loistavan
nuorukaisen ja näki, ettei ollut tekemisissä tavallisen palvelijan
kanssa.
— Suokaa anteeksi, arvoisa soturi, — virkkoi Boguslaw, — näen
erehtyneeni teidän arvoonne nähden. Teidän kasvonne ovat tutut,
vaikk'en voi muistaa nimeänne? Oletteko hetmanin hovimiehiä?
— Nimeni on Kmicic, ja arvoltani olen eversti, — vastasi Kmicic.
— Kmicic! — huudahti ruhtinas. — Samako Kmicic, joka taisteli
Chowanskia vastaan viime sodassa?... Siinä tapauksessa olen kuullut
paljonkin teistä puhuttavan!
Ja ruhtinas alkoi tarkkaavammin ja eräänlaisella tyydytyksellä katsella
Andrzejta, sillä mikäli hän saattoi kuulemansa perusteella päättää, oli
Kmicic hänen mieleisensä mies.
— Käykää istumaan, herra eversti, — sanoi ruhtinas. — Hauska lähemmin
tutustua. Mitä kuuluu Kiejdanysta?
— Tässä on kirje hetmanilta, — vastasi Kmicic. Palvelijat olivat
kiinnittäneet soljet ruhtinaan saappaihin ja poistuivat. Tämä mursi
kirjeen sinetin ja alkoi lukea. Luettuaan hetken hänen kasvoilleen
kohosi tyytymättömyyden ilme. Hän viskasi kirjeen peilipöydän alle ja
sanoi:
— Ei mitään uutta! Hetmani kehoittaa minua lähtemään Tilsitiin, jonne,
kuten näette, olen jo matkalla. Ma foi! [Totta totisesti!] en ymmärrä
veljeäni... Hän ilmoittaa, että suuriruhtinas on kreivikunnassaan
eikä pääse ruotsalaisen armeijan ohi, joka on miehittänyt Preussin,
ja samalla hän kirjoittaa repivänsä tukkaansa epätoivosta, kun minä
en pyydä häneltä apua. Kuinka voisin tehdä sitä? Jollei suuriruhtinas
pääse ruotsalaisen armeijan ohi, niin miten voisi minun lähettinikään
päästä? Olen istunut Podlasiessa, kun minulla ei ole ollut mitään
muutakaan tekemistä. Tunnustan teille, että minun on ollut siellä
ikävä kuin paholaisella katumuspaalussa. Kaikki karhut koko Tykocinin
ympäristöstä olen kaatanut. Kyllä ne naiset turkkeineen haisevat niillä
mailla hirveästi... nenäni ei sellaista kestä... Mutta!... Osaatteko
ranskaa, tai saksaa?
— Saksaa ymmärrän kyllä, — vastasi Kmicic..
— Jumalan kiitos!... Puhukaamme sitten saksaa, sillä teidän kieltänne
puhuessa saattavat huulet halkeilla.
Sen sanottuaan ruhtinas työnsi alahuulensa ulos ja tunnusteli sitä
kevyesti sormillaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei se ollut
halkeillut eikä turvonnut. Sitten hän katsoi kuvaansa peilistä ja
jatkoi:
— Sain kuulla, että eräällä Skrzetuski-nimisellä aatelismiehellä
Lukowin seuduilla olisi kuvankaunis rouva. Pitkä matka!... Mutta minä
lähetin sinne miehiä kuitenkin ryöstämään tuon kauniin naisen... Ja,
miten kävikään! Ajatelkaas, herra Kmicic, rouva ei ollutkaan kotona!
— Se oli onni, — virkkoi Andrzej, — sillä se rouva on kuuluisan soturin
vaimo ja Zbarazin sankarin oma. Tämä sankari avasi itselleen tien
Chmielnickin koko armeijan läpi.
— Mies joutui piiritetyksi Zbarazissa, minä olisin piirittänyt
vaimon Tykocinissa... Luuletteko, että hän olisi puolustautunut yhtä
urhoollisesti?
— Siinä asiassa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse mitään
sotaneuvottelua, ja siksipä on aivan turhaa, että minä sanon
mielipiteeni siitä! — vastasi Andrzej Kmicic päättävästi.
— Se on totta! Suotta siitä puhumme, — myönsi ruhtinas. — Palaan
äskeisiin asioihin: onko teillä vielä kirjeitä?
— Olen jättänyt teidän ylhäisyydellenne jo kirjeenne. Sitäpaitsi on
minulla kirje Ruotsin kuninkaalle. Voitteko sanoa, missä kuningas on
tavattavissa?
— En tiedä. Ja niistä tietäisinkään? Tykocinissa hän ei ainakaan ole,
siitä olen varma, sillä siellä jos hän olisi, niin varmasti olisi hän
heti luopunut koko valtakunnasta. Varsova on jo ruotsalaisten käsissä,
mutta kuningasta siellä ei ole. Hänen täytyy siis olla Krakovassa tai
sen läheisyydessä, jollei hän mahdollisesti olisi lähtenyt Preussiin.
Mutta Varsovassa saatte kyllä tietää kaikki. Minun mielestäni täytyy
Kaarle Kustaan kukistaa preussilaiset kaupungit, sillä eihän hän voi
jättää niitä sellaisenaan selkänsä taakse. Kukapa olisi uskonut, että
kun koko valtakunta ja koko aatelisto yhtyy ruotsalaisiin, niin juuri
preussilaiset kaupungit, jotka ovat saksalaisia ja protestanttisia,
eivät tahdo kuulla puhuttavankaan ruotsalaisista, vaan asettuvat
vastarintaan. Ne tahtovat pitää kiinni Jan Kasimirista ja pelastaa
valtakunnan! Kun me ryhdyimme tähän työhön, niin luulimme toisin
käyvän, että nimittäin juuri he auttaisivat meitä ja ruotsalaisia
paloittelemaan tätä kakkua, jota me sanomme valtakunnaksi. Mutta ne
eivät liikahtaneet paikaltaan. Onpa onni, että vaaliruhtinas pitää
niitä siellä silmällä. Hän on jo tarjonnut heille apuaankin, mutta
Danzig epäilee häntä ja sanoo luottavansa omiin voimiin ja omaavansa
riittävästi joukkoja...
— Me tiedämme sen jo Kiejdanyssa, — virkkoi Kmicic.
— Jollei siellä olisikaan riittävästi joukkoja, niin on siellä ainakin
hyvä vainu, — lisäsi ruhtinas nauraen, — sillä minun setäni välittää
valtakunnasta yhtä vähän kuin minä ja Vilnon vojevoda.
— Teidän ylhäisyytenne luvalla uskallan väittää sitä vastaan, — sanoi
Kmicic tulisesti, — sillä ainakin mitä Vilnon vojevodaan tulee, niin on
hän valmis antamaan henkensä ja verensä valtakunnan puolesta.
Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa.
— Te olette nuori, hyvä mies, sangen nuori! Mutta vähätpä siitä...
Selitettyään Kmicicille laajemmin asiaa hän vihdoin vaikeni. Samassa
jokin ajatus nähtävästi juolahti hänen mieleensä, koska hän löi
otsaansa ja kysyi:
— Ettekö lähde Podlasieen?
— Totta kai! — vastasi Kmicic. — Täytyyhän minun lähteä sinne, koska
minulla on kirje herra Harasimowiczille, Zabludowin alistaarostalle.
— Harasimowiczille? — toisti ruhtinas. — Hän on minun mukanani täällä
ja matkalla hetmanin kalleuksien kanssa Preussiin, sillä hän pelkäsi,
että ne siellä voisivat vielä joutua kondeferaattien käsiin. Odottakaa,
niin käsken hänet tänne.
Ruhtinas huusi kamaripalvelijan luokseen ja lähetti noutamaan herra
Harasimowicziä. Sitten hän jatkoi:
— Se sopii mainiosti!... Teiltä säästyy pitkä matka... Vaikka
saattaahan olla vahingoksi, ettette lähde Podlasieen, sillä siellä
on konfederaattien joukossa muuan teidän nimisenne sukulainen, jonka
mahdollisesti voisitte voittaa puolellenne.
— Siihen minulla ei olisi aikaa, — virkkoi Kmicic, — sillä minulla on
tärkeitä asioita Ruotsin kuninkaalle ja herra Lubomirskille.
— Vai niin! Teillä on siis kirje marsalkka Lubomirskillekin? Ahaa!
Kyllä minä arvaan, mistä on kysymys... Marsalkalla on ollut aikomus
saada Janusz Radziwillin tytär vaimoksi pojalleen... Eiköhän vain
hetmani aikone ottaa varovasti asiaa esille?...
— Kyllä, siitä juuri on kysymys.
— Mutta molemmat ovat vielä lapsia... Hm! Se on hyvin arkaluontoinen
tehtävä, sillä eihän hetmanin sovi panna asiaa alulle. Sitäpaitsi...
Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.
— Sitäpaitsi siitä ei koskaan mitään tule. Hetmanin tytär ei kasva
Herakliusz Lubomirskille, sen minä sanon! Tietäköön hetmani, että hänen
omaisuutensa täytyy jäädä Radziwillien haltuun.
Kmicic katseli ihmetellen ruhtinasta, joka alkoi nopein askelin käydä
pitkin huoneen lattiaa.
Yht'äkkiä hän pysähtyi Andrzejn eteen ja sanoi:
— Antakaa minulle kunniasananne, ritarin kunniasana, että vastaatte
rehellisesti kysymykseeni.
— Ruhtinas, — vastasi Kmicic, — vain ne, jotka pelkäävät, valehtelevat,
mutta minä en pelkää.
— Onko hetmani antanut teille käskyn pitää salassa neuvottelunne
Lubomirskin kanssa?
— Jos olisin saanut sellaisen käskyn, en ikänä olisi maininnut herra
Lubomirskin nimeä.
— Se saattoi päästä teiltä vahingossa. Antakaa kunniasananne!
— Annan kunniasanani, — vastasi Kmicic tuima ilme kasvoillaan.
— Olette keventänyt taakan sydämeltäni, sillä luulin jo, että ruhtinas
Janusz Radziwill näyttelisi minunkin kanssani kaksinaamaista osaa.
— En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne.
— Minä en ole tahtonut naida ruhtinatar Rohania Ranskasta enkä
muitakaan sikäläisiä ruhtinattaria, joita minulle on kosittu
kymmenittäin... Ja tiedättekö, miksi?
— En.
— Siksi, että minun ja hetmanin välillä on ollut sovittu, että hänen
tyttärensä ja rikkautensa kasvavat minun laskuuni. Radziwillien
uskollisena palvelijana tulee teidän saada tietää se.
— Kiitän luottamuksestanne... mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy, sillä
minä en ole mikään Radziwillien palvelija.
Boguslaw avasi silmänsä suuriksi.
— Mikä te sitten olette?
— Olen hetmanin eversti ja sitäpaitsi hänen sukulaisensakin.
— Sukulainen?
— Niin. Olen Kiszek-sukua, ja hetmanin äiti oli syntyään Kiszek.
Ruhtinas Boguslaw katseli vähän aikaa Kmiciciä, jonka poskia oli
alkanut punoittaa. Yht'äkkiä hän ojensi kätensä ja sanoi:
— Pyydän anteeksi sinulta, rakas serkkuni, ja iloitsen
sukulaisuudesta...
Vaikka sanat olivatkin kohteliaita, niin oli niitten sävyssä kuitenkin
jotakin huolimatonta, mikä loukkasi Kmicicin ylpeyttä. Hänen poskilleen
nousi entistä paksumpi puna, ja hän avasi jo suunsa tiuskaistakseen
jotakin, kun ovi samassa avautui ja Harasimowicz ilmaantui huoneeseen.
— Täällä on kirje sinulle, — sanoi ruhtinas Boguslaw.
Harasimowicz kumarsi ensin ruhtinaalle ja sitten Andrzejlle, joka antoi
hänelle kirjeen.
— Lue ääneen! — käski Boguslaw. Harasimowicz alkoi lukea:
»Herra Harasimowicz! Nyt on paras aika osoittaa hyvän palvelijan
uskollisuutta isännälleen. Niin paljon kuin saattekin irti rahoja, te
Zabludowissa ja herra Przynski Orlessa...»
— Herra Przynskin ovat konfederaatit surmanneet Orlessa, — keskeytti
ruhtinas, — ja sentähden herra Harasimowicz läksikin pötkimään
pakosalle...
Harasimowicz kumarsi ja jatkoi:
»... ja herra Przynski Orlessa, olkoonpa että ne ovat yleisiä varoja,
veroja, vuokramaksuja...»
— Kaiken tuon ovat konfederaatit jo korjanneet, — keskeytti ruhtinas
taas.
»... niin lähettäkää ne minulle mahdollisimman pian. Te voitte myydä
muutamia kyliä pois ja kiskoa niistä runsaasti rahaa. Sanalla sanoen,
mistä ikänä rahoja saatte, niin ottakaa ja lähettäkää minulle. Hevoset
ja kaikki tavarat, mitä siellä on, niin, se suuri kynttiläkruunu
Orlesta, pyhimysten kuvat ja koristukset kirkoista, mutta ennen
kaikkea tykit lähettäkää pois, koska ne muuten voisivat joutua
konfederaattien käsiin...»
— Taaskin myöhästyneitä neuvoja, sillä tykit ovat jo muassani! —
virkkoi ruhtinas Boguslaw.
»...ja pankaa menemään Preussin puolelle mitä joutuisimmin, jotteivät
ne joutuisi niitten kapinallisten saaliiksi, jotka ovat alkaneet
ryöstää maatilojani...»
— Alkaneet ryöstää... Vai niin! Puti puhtaaksi on siellä jo ryöstetty!
»... ja valmistautuvat lähtemään Zabludowiin. Niitten kanssa ei
pidä antautua taisteluun, sillä niitä on paljon. Paras olisi
tekeytyä ystäväksi niitten kanssa, juottaa humalaan ja yöllä, kun ne
sikeästi nukkuvat, leikata kurkut poikki (mikä kapakoitsija hyvänsä
voi järjestää sen) tai sekoittaa myrkkyä olueen tai usuttaa jokin
rosvojoukko, joita on siellä niin runsaasti, niitten kimppuun ja antaa
teurastaa ne viimeiseen mieheen...»
— Eipä mitään uutta! — sanoi ruhtinas Boguslaw. — Voimme jatkaa matkaa,
herra Harasimowicz.
— Tässä on vielä lisäys, — vastasi alistaarosta. Ja hän alkoi lukea
edelleen:
»Jollette voi ottaa viinejä mukaan (meillä ei ole täällä enää yhtään),
niin myykää kaikki..»
Samassa herra Harasimowicz keskeytti lukunsa ja tarttui kaksin käsin
päähänsä.
— Hyvä Jumala! Viinit, jotka ovat tulossa jäljessämme, ovat kaiketi
joutuneet niitten kapinallisten käsiin, jotka ovat seuranneet meidän
kintereillämme. Se on muutaman tuhannen guldenin vahinko. Todistakaa,
teidän ylhäisyytenne, että te itse kielsitte minua odottamasta, kunnes
tynnyrit olisi kuormattu?
Herra Harasimowicz olisi pelästynyt hirveästi, jos olisi tuntenut herra
Zagloban ja tiennyt, että tämä suurjuomari oli juuri kapinallisten
joukossa. Mutta ruhtinas Boguslaw nauroi vain ja sanoi:
— Olkoon se heille terveydeksi! Lue eteenpäin!
»... mutta jollei ostajia löytyisi, niin kuopatkaa tynnyrit maahan.
Tynnyri parasta viiniä on kuitenkin jätettävä esille sekä Orlessa
että Zabludowissa ja siihen sekoitettava voimakasta myrkkyä, sillä
jos päällystö kuolee myrkkyyn, niin kyllä miehistö pian hajaantuu.
Noudattakaa tarkasti neuvojani, mutta tehkää kaikki salassa!...
Polttakaa tämä kirje!»
Alistaarosta vaikeni ja katsoi ruhtinaaseen odottaen määräystä. Tämä
puuttui puheeksi: %
— Näen, että veli hopea ajattelee konfederaatteja. Vahinko vain:
liian myöhään, kuten tavallista!... Jos hän pari viikkoa sitten olisi
tällaisen juonen keksinyt, niin olisi voinut yrittää... Saatte mennä,
herra Harasimowicz, emme teitä enää tarvitse.
Harasimowicz kumarsi ja poistui.
Ruhtinas asettui peilin eteen ja alkoi katsella kuvaansa siitä
kiinnittämättä lainkaan huomiota Kmiciciin, joka istui varjossa selin
ikkunaan.
Jos ruhtinas olisi luonut edes silmäyksen Andrzejn kasvoihin, niin
hän olisi huomannut, että nuoressa lähettiläässä tapahtui jotakin
ihmeellistä, sillä Kmicicin kasvot olivat aivan kalpeat, hikipisarat
helmeilivät otsalla, ja kädet vapisivat suonenvetoisesti. Milloin
hän nousi tuolilta, milloin istuutui sille jälleen kuin mies, joka
taistelee itsensä kanssa ja koettaa painaa alas vihan ja epätoivon
purkausta. Vihdoin hänen kasvoilleen levisi kylmä rauha. Hän kokosi
voimansa ja hillitsi itseään.
— Teidän ylhäisyytenne, — alkoi hän, — siitä luottamuksesta, jota
hetmani minua kohtaan osoittaa, teidän ylhäisyytenne huomaa, ettei hän
tahdo salata minulta mitään. Koko olemuksellani olen antautunut hänen
asialleen; hänen ja teidän ylhäisyytenne menestyksestä riippuu myöskin
minun menestykseni, ja sentähden seuraan minä teitä minne menettekin...
Olen valmis kaikkeen! Mutta vaikkakin minä kokonaan palvelen teidän
asiaanne, en minä käsitä kaikkia sen puolia enkä voi kehittymättömällä
järjelläni tunkeutua kaikkiin sen sokkeloihin.
— Mitä haluatte tietää, arvoisa ritari, tai oikeammin kaunis serkkuni?
— kysyi ruhtinas.
— Tahtoisin viisastua teidän ylhäisyytenne neuvoista, sillä olisihan
häpeä, jollen minä tuollaisilta valtiomiehiltä mitään oppisi.
En kuitenkaan tiedä, suostuuko teidän ylhäisyytenne vastaamaan
rehellisesti tiedusteluihini?
— Se riippuu teidän kysymyksestänne ja minun mielentilastani, — vastasi
Boguslaw katsellen yhä itseään peilistä.
Kmicicin silmät iskivät säkeniä, mutta hän jatkoi kuitenkin
rauhallisesti:
— Kas tässä kysymykseni: hetmani sanoo, että kaikki hänen
toimenpiteensä tarkoittavat valtakunnan parasta ja pelastusta, ja tämä
on aina hänen kielellään. Pyydän teidän ylhäisyyttänne vastaamaan
suoraan, onko tämä vain tekosyy, vai tarkoittaako hetmani todella maan
parasta?...
Ruhtinas loi lyhyen, läpitunkevan silmäyksen Kmiciciin.
— Jos sanoisin, että se on vain tekosyy, niin auttaisitteko meitä vielä?
Kmicic kohautti halveksivasti olkapäitään.
— Kuten sanoin, minun menestykseni riippuu teidän menestyksestänne.
Miten tulee käymään, se on minusta yhdentekevää.
— Te tulette kohoamaan korkealle! Muistakaa, mitä olen sanonut. Mutta
miks'ei Janusz Radziwill ole koskaan avomielisesti puhunut kanssanne?
— Ehkä siksi, että hän on umpimielinen... tai ehkä vain siksi, ettei
ole tullut sitä tehneeksi.
— Te olette tarkkanäköinen, huomaan, sillä totta on, että hän on
umpimielinen eikä suvaitse antaa muitten katsoa hänen kortteihinsa.
Silloinkin, kun hän puhuu minun kanssani, saattaa hän unohtaa itsensä
ja ruveta laveasti puhumaan isänmaanrakkaudestaan. Vasta kun minä
nauran hänelle päin kasvoja, hän hillitsee itsensä.
— Se on siis tekosyy? — kysyi Kmicic. Ruhtinas käänsi tuolinsa ympäri,
istuutui sille kahdareisin, laski käsivartensa sen selkämyställe ja
vaikeni hetken aikaa ikäänkuin tuumien asiaa. Sitten hän alkoi:
— Kuulkaa, herra Kmicic! Jos me Radziwillit eläisimme Espanjassa,
Ranskassa tai Ruotsissa, missä poika seuraa isäänsä valtaistuimella ja
missä oikeus kuninkuuteen on Jumalalta itseltään, silloin me varmasti
palvelisimme kuningastamme ja tyytyisimme korkeimpiin virkoihin, jotka
kuuluisivat meille sekä syntyperämme että rikkautemme tähden. Mutta
täällä, tässä maassa, jossa kuningas ei ole Jumalan, vaan aateliston
valitsema, jossa kaikki on in liberis suffragiis [vapaassa valinnassa],
me voimme tehdä itsellemme kysymyksen: miksi on Vaasa eikä Radziwill
hallitseva?... Jos joku Vaasan suvusta onkin valtaistuimella, niin
sellaiseen voi vielä tyytyä, sillä he ovat kuninkaallista sukuperää,
mutta kuka takaa, ettei aateliston päähän pälkähdä istuttaa
valtaistuimelle Vaasan jälkeen joku herra Harasimowicz, Simoharawicz
tai suorastaan joku herra Tyhjänpantti... Hyi, kuka tietää, kuka vielä
valitaan kuninkaaksi! Ja meidän, Radziwillien, jotka olemme saksalaisia
valtioruhtinaita, täytyisi vanhan tavan mukaan polvistua suutelemaan
herra Tyhjänpantin kättä... Hyi! Kaikkien sarvipäisten nimessä on aika
tehdä loppu mokomasta! Katsokaa, miten on Saksassa laita! Kuinka moni
itsenäinen ruhtinas sopisi sieltä maihin ja rikkauksiin nähden meille
alistaarostaksi. Ja kuitenkin he hallitsevat ja kantavat kruunujaan
ollen meistä edellä, vaikka heille paremmin sopisi kantaa meidän
laahustimiamme. On aika tehdä tällaisesta loppu, arvoisa ritari, on
aika toteuttaa isäni suunnitelmat!
Ruhtinas innostui, nousi ja alkoi astella pitkin huonetta.
— Tämä ei tule tapahtumaan ilman vaikeuksia ja vastuksia, — jatkoi
hän, — sillä Olykan ja Nieswiezin Radziwillit eivät tahdo auttaa
meitä. Tiedän ruhtinas Michalin kirjoittaneen serkulleni, että
meidän pitäisi pikemmin ajatella jouhista pakkopaitaa kuin kuninkaan
manttelia. Ajatelkoon itse sitä, katukoon, istukoon tuhkaan ja
ruoskituttakoon selkäänsä. Koska hän kerran tyytyy kuninkaalliseen
pöydänkattaja-arvonimeensä, niin leikatkoon hyveellisesti kukonpoikasia
halki koko hyveellisen elämänsä aina hyveelliseen kuolemaansa saakka!
Kyllä me tulemme toimeen ilman häntäkin emmekä laske kättämme, sillä
nyt on paras aika toimia. Valtakunta joutuu hornan tuuttiin, sillä
se on käynyt niin heikoksi, ettei pysty vastustamaan ketään. Joka
puolelta viholliset kömpivät sen rajojen yli, kuin raja-aidat olisivat
palaneet. Sellaista, mitä täällä on tapahtunut ruotsalaisille, ei ole
vielä missään koko maailmassa sattunut! Me voimme kyllä veisata: Te
Deum laudamus! [Sinua, Jumala, kiitämme] mutta se on joka tapauksessa
jotakin kuulumatonta. Vihollinen hyökkää maahan, vihollinen, joka on
tunnettu ryöstönhalustaan, eikä tapaa vastustusta, vaan päinvastoin
kaikki rientävät hylkäämään entisen isäntänsä ja liittyvät uuteen,
kaikki: magnaatit, aateliset, armeija, linnat, kaupungit... häpeämättä,
kainostelematta, ilman kunniantuntoa... Historia ei tunne toista
sellaista tapausta! Hyi, minkälaista roskaväkeä tässä maassa asuu!...
Kuinka tällainen maa voisi jäädä hukkumatta? Ruotsalaisten armoon on
luotettu, mutta kyllä tässä vielä saadaan tuta miltä niitten armo
maistuu! Siellä Suur-Puolassa ruotsalaiset jo vääntävät musketeillaan
aatelisilta sormet käsistä... Ja niin tulee käymään kaikkialla, sillä
toisin ei voisikaan käydä, koska mokoman kansan täytyy hukkua, täytyy
joutua naapuriensa orjaksi!...
Kmicic oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja hänen täytyi koota kaikki
voimansa voidakseen pidättää sisäistä raivoansa puhkeamasta esille.
Mutta ruhtinas oli kokonaan omien ajatustensa vallassa ja oman
kaunopuheisuutensa lumoissa ja jatkoi kiinnittämättä huomiotaan
kuulijaan:
— Tässä maassa, hyvä mies, on sellainen tapa, että jos ken
kuolinkamppailussaan makaa, niin omaiset kiskovat viime hetkessä pois
päänaluksen kuolevan pään alta ja lopettavat siten hänen kärsimyksensä.
Minä ja Vilnon vojevoda olemme päättäneet tehdä maalle tämän viimeisen
palveluksen. Mutta joukko saaliinhimoisia naapureita vaanii perintöä,
emmekä me voi ottaa haltuumme kaikkea, mutta osan otamme, pienimmän
osan. Sukulaisina on meillä siihen oikeus. Jollei tämä vertaus
miellyttäisi, käytän toista. Koko valtakunta on kuin suuri, punainen
vaate, jota omakseen kiskovat ruotsalaiset, venäläiset, Chmielnicki,
tataarit, vaaliruhtinas ja yleensä jokainen, joka sen liepeillä asuu.
Vilnon vojevoda ja minä olemme päättäneet, että meidän tulee saada niin
paljon siitä vaatteesta, että se riittää yhdeksi purppuraviitaksi.
Sentähden me emme kiellä muita kiskomasta, mutta kiskomme itsekin.
Pitäköön Chmielnicki Ukrainan, kiistelkööt ruotsalaiset ja
brandenburgilaiset Preussista ja Suur-Puolasta, vieköön Rakóczy tai
ken hyvänsä Vähän-Puolan, mutta Liettua on oleva Janusz Radziwillin ja
tuleva sitten hänen tyttärensä kanssa minun omakseni!
Kmicic nousi nopeasti.
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, tämän juuri halusin tietää.
— Lähdettekö?
— Lähden.
Ruhtinas katsoi tarkkaavasti Kmiciciin ja huomasi nyt vasta, kuinka
kalpea ja kiihtynyt tämä oli.
— Mikä teidän on? — kysyi Boguslaw.
— Olen aivan uupunut ja päätäni pyörryttää. Kyllä käyn vielä
heittämässä hyvästi, ennenkuin lähden matkalle.
— Joutukaa sitten, sillä minä aion jatkaa jo iltapuolella matkaa.
— Tunnin kuluttua olen täällä.
Näin sanoen Kmicic kumarsi ja poistui.
Viereisessä huoneessa makaavat nousivat hänet nähdessään seisomaan,
mutta hän hoiperteli ohi kuin humalainen kiinnittämättä heihin
huomiotaan. Ulkokynnyksellä hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi
hokea:
— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas. Jeesus, Maria, Joosef!
Hoipertelevin askelin hän kulki pihan poikki, vahdin ohi. Portin
ulkopuolella seisoivat hänen miehensä vääpeli Sorokan johdolla.
— Minun jälkeeni! — komensi Kmicic.
Ja hän riensi kaupungin halki majataloa kohti.
Soroka, joka oli jo kauan ollut Kmicicin palveluksessa ja tunsi tämän
hyvin, huomasi heti, että nuorelle everstille oli tapahtunut jotakin
tavatonta.
‒ Olkaa varuillanne! — kuiskasi hän miehille.
‒ Hukka perii sen, johon hänen vihansa nyt kohdistun!
Sotilaat seurasivat ääneti Kmiciciä, joka pikemmin juoksi kuin käveli
huitoen käsillään ja mutisten tolkuttomia sanoja.
Sorokan korvaan osui katkonaisia sanoja: »Murhamiehiä, kerettiläisiä,
pettureita... Konna ja petturi... Molemmat samanlaisia!»
Sitten Kmicic kaikesta päättäen alkoi muistella entisiä asetovereitaan,
sillä hän mutisi sellaisia nimiä kuin: Kokosinski, Kulwiec, Ranicki,
Rekuc... Muutaman kerran hän mainitsi myöskin Wolodyjowskin. Soroka
kuunteli häntä kummastellen, kävi yhä alakuloisemmaksi ja ajatteli
itsekseen:
— Tässä tulee kohta verta vuotamaan...
Sillävälin he olivat saapuneet majataloon. Kmicic sulkeutui heti
huoneeseensa eikä antanut kokonaiseen tuntiin itsestään elonmerkkiä.
Sotilaat alkoivat sillä aikaa satuloida hevosiaan, vaikk'eivät olleet
saaneet käskyä.
— Eipä ole haitaksi, — arveli Soroka, — sillä paras on olla valmiina.
— Valmiita ollaan! — vastasivat siihen vanhat sotakarhut viiksiään
kierrellen.
Kohta kävikin selville, että Soroka tunsi everstinsä, sillä yht'äkkiä
ilmaantui Kmicic ovelle, lakitta, vain paita ja housut yllään.
— Satuloikaa hevoset! — huusi hän.
— On jo satuloitu.
— Laittakaa kuormat kuntoon!
— On jo laitettu.
— Dukaatti mieheen! — huusi nuori eversti, joka kiihtymyksestään
huolimatta pani tyydytyksellä merkille, että hänen soturinsa aavistivat
hänen ajatuksensa.
— Kiitämme, herra eversti! — kaikui kuin yhdestä suusta.
— Kaksi miestä heti matkalle kuormahevosten kanssa Dembowaa kohti.
Kaupungin halki on ajettava hiljaa, mutta heti kun olette päässeet
kaupungin ulkopuolelle, niin täyttä laukkaa aina metsään saakka.
— Ymmärrämme!
— Neljä miestä lataamaan musketteja! Minulle on satuloitava kaksi
hevosta!
— Tiesinhän, että jotakin tulee tapahtumaan, — mutisi Soroka.
— Vääpeli seuratkoon minua! — huusi Kmicic. Ja puettuna ohuesti,
niinkuin oli, hän meni pihan poikki Sorokan seuraamana, jonka silmät
olivat ihmetyksestä selkoselällään. Kmicic pysähtyi kaivon luo, osoitti
sankoa, joka riippui kaivonvivussa, ja komensi:
— Kaada vettä niskaani!
Vääpeli tiesi kokemuksesta, kuinka vaarallista oli olla tottelematta
silmänräpäyksessä ensimmäistä käskyä. Hän täytti sangon vedellä ja
kaatoi veden Ahdrzejn niskaan. Tämä alkoi purskua ja pärskyä kuin
valaskala ja huusi:
— Vielä kerran!
Soroka teki tempun vielä kerran ja ammensi vettä sellaisella kiireellä,
kuin olisi ollut kysymyksessä tulipalon sammuttaminen.
— Riittää! — pääsi Kmiciciltä vihdoin. — Seuraa nyt minua sisälle
auttamaan ylleni kuivia vaatteita.
Molemmat menivät majataloon.
Portissa heitä vastaan tulivat ne kaksi kuormahevosta, jotka olivat
saaneet käskyn lähteä matkalle.
— Hitaasti halki kaupungin, mutta sitten täyttä laukkaa! — sanoi Kmicic
heille vielä ja meni sisälle.
Puolen tunnin kuluttua hän ilmaantui ulos täysissä tamineissaan.
Hänen yllään oli hirvennahkainen kauhtana, jonka ympäri oli vyötetty
nahkainen vyö pistoleineen, ja jaloissa pitkävartiset saappaat.
Sotilaat huomasivat, että panssaripaidan reuna pisti esiin kauhtanan
alta ja että Kmicic siis oli varustautunut kuin taisteluun. Miekka oli
vyötetty korkealle, jotta nopeammin saisi sen kahvan käteensä. Hänen
kasvonsa näyttivät rauhallisilta, mutta uhkaavilta.
Kun Kmicic oli silmäillyt sotilaitaan ja tullut vakuutetuksi, että he
olivat varustautuneet, kuten piti, nousi hän hevosensa selkään, ojensi
majatalon isännälle dukaatin ja ajoi pihalta.
Soroka ratsasti hänen vieressään ja kolme miestä hänen takanaan
mukanaan varahevonen. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet torille,
joka oli täynnä ruhtinas Boguslawin joukkoja. Nähtävästi olivat nämä
saaneet käskyn varustautua matkalle, koska ne olivat vilkkaassa
toiminnassa. Ratsumiehet satuloivat hevosiaan, jalkamiehet hakivat
muskettejaan, jotka oli asetettu ristikkoon talojen edustalle,
kuormahevosia valjastettiin vankkurien eteen.
Kmicic näytti heräävän mietteistään.
— Kuulehan, Soroka, — sanoi hän, — jatkuuko maantie suoraan staarostan
pihalta eteenpäin tarvitsematta palata takaisin torille?
— Entä minne on matka, herra eversti?
— Dembowaan.
— Siinä tapauksessa se jatkuu sieltä suoraan.
— Hyvä on! — virkkoi Kmicic.
Jonkin ajan kuluttua saattoi kuulla hänen mutisevan itsekseen:
— Niin niin, kunpa ne pojat nyt eläisivät! Vähän on sellaisia miehiä,
jotka pystyvät suorittamaan sellaisia temppuja kuin tämä.
Sillävälin he olivat sivuuttaneet torin ja tulleet staarostan asunnolle
vievälle tielle.
— Seis! — komensi Kmicic yht'äkkiä. Sotilaat pysähtyivät ja kääntyivät
häneen päin.
— Oletteko valmiit kuolemaan? — kysyi hän lyhyesti.
— Olemme! — vastasivat orszalaiset sotakarhut kuin yhdestä suusta.
— Me ajoimme suoraan Chowanskin kitaan, eikä hän kuitenkaan syönyt
meitä... Muistatteko?
— Muistamme!
— Tänään on uskallettava suuria asioita... Jos onnistumme, niin
armollinen kuningas palkitsee teitä runsaasti... Siitä olen varma...
Mutta jollemme onnistu, niin surma meidät perii!
— Miks'ei se onnistuisi?! — huudahti Soroka, jonka silmät alkoivat
loistaa kuin vanhan suden silmät.
— Sen täytyy onnistua! — vakuuttivat muut kolme, Bilous, Zawratynski ja
Lubieniec.
— Me ryöstämme Boguslaw-ruhtinaan! — sanoi Kmicic.
Ja hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen niin mieletön päähänpisto
tekisi sotilaihin. Mutta nämä vaikenivat myöskin ja tuijottivat häneen
ihmetellen. Heidän viiksensä vain liikkuivat ja kasvoille levisi hurja
ilme. — Surma on lähellä, palkinto kaukana! — virkkoi Kmicic.
— Vähätpä siitä! — murahti Zawratynski.
— Sotaväki on kaikki torilla... mutta pihalla on vain muutamia vahteja
ja parikymmentä hovilaista, jotka eivät pahaa aavista ja joilla ei ole
edes miekkoja, — sanoi Kmicic.
— Jos kerran herra eversti uskaltaa panna päänsä alttiiksi, niin miksi
emme me uskaltaisi? — sanoi Soroka.
— Kuulkaa! — jatkoi Kmicic. — Jollemme ota häntä viekkaudella, niin
hän pysyy ottamatta kokonaan... Kuulkaa! Minä menen sisälle ja tulen
heti takaisin ruhtinaan kanssa... Jos ruhtinas käy istumaan minun
hevoselleni, niin nousen minä toisen hevosen selkään, ja niin sitä
lähdettiin... Kun sitten olemme tulleet sadan tai parin sadan askelen
päähän, niin on kahden teistä käytävä häneen käsiksi ottamalla hänestä
kiinni, ja sitten annamme mennä täyttä laukkaa!
— Kuten käskette! — sanoi Soroka.
— Jos meitä ei näy, — selitti Kmicic edelleen, — ja sisältä kuuluu
laukaus, niin te ammutte vahdit ja pidätte minulle hevosen valmiina,
kunnes juoksen ulos.
— Kuten käskette! — vastasi Soroka.
— Eteenpäin! — komensi Kmicic.
Soturit kannustivat ratsujaan ja pysähtyivät neljännestunnin kuluttua
kaupunginvanhimman talon edustalle. Portin luona seisoi yhä kuusi
vahtisotilasta ja sisäänkäytävän luona neljä. Pihalla hyöri vaunujen
ympärillä muutamia tallirenkejä, joita eräs mies, puvusta päättäen
ulkomaalainen, piti silmällä.
Tallin edessä valjastettiin hevosia kaksien muitten vaunujen eteen, ja
muutamat suurikasvuiset palvelijat kantoivat niihin matkalaukkuja ja
vaunupeitteitä. Näitä piti silmällä mustapukuinen mies, joka näytti
lääkäriltä tai tähtien tutkijalta.
Kmicic antoi vartijaupseerin ilmoittaa tulostaan, kuten edelliselläkin
kerralla, ja sai heti luvan astua sisään ruhtinaan luo.
— Kuinka voitte nyt? — kysyi ruhtinas iloisesti. — Te lähditte niin
nopeasti talosta, että luulin sanojeni loukanneen teitä, ja minä jo
pelkäsin, ette saisi teitä enää tavata.
— Enhän olisi voinut lähteä matkalle käymättä ilmaisemassa teille
kunnioitustani, — vastasi Kmicic.
— No niin! Ajattelin mentyänne, että kyllä hetmani tietää kenen hän
lähettää matkalle niin tärkeissä asioissa. Nyt tahdon minäkin käyttää
teitä hyväkseni ja antaa myötänne muutamia kirjeitä yhden itse Ruotsin
kuninkaalle. Mutta miksi olette varustautunut kuin sotaan?
— Siksi, että olen matkalla seuduille, joilla liikkuu konfederaatteja,
ja sitäpaitsi kuulin täällä kaupungissa, että aivan äskettäin muuan
kapinallinen lippukunta käväisi täällä, minkä teidän ylhäisyytenne
itsekin on vahvistanut todeksi. Onpa täällä Pilwiszkissä se antanut
Zoltarenkon väelle oikein aimo selkäsaunan, mikä sopikin erinomaisen
hyvin sen kuuluisalle päällikölle.
— Kenelle?
— Herra Wolodyjowskille. Tämän matkassa ovat Mirski, Oskierka ja
molemmat Skrzetuskit, joista toinen on juuri sama Zbarazin sankari,
jonka rouvan teidän ylhäisyytenne aikoi ryöstää ja viedä Tykociniin.
Nämä kaikki ovat nousseet hetmania vastaan, mikä on aikamoinen vahinko,
sillä miehet ovat erinomaisia sotureita. Mutta eihän sille mahda
mitään! Valtakunnassa on vielä sellaisia pässinpäitä, jotka eivät tahdo
käydä käsiksi punaiseen vaatteeseen yhdessä kasakkain ja ruotsalaisten
kanssa ja kiskoa siitä itselleen niin paljon kuin suinkin.
— Pässinpäistä ei tässä maailmassa ole puutetta, vähimmin meidän
maassamme! — huudahti ruhtinas. — Tässä ovat kirjeet. Kun tapaatte
Ruotsin kuninkaan, niin kertokaa hänelle luottavasti, että minä olen
sielultani yhtä innokas hänen kannattajansa kuin minun serkkunikin,
vaikkakin minun vielä toistaiseksi täytyy teeskennellä muuta.
— Kenenpä tässä maailmassa ei täytyisi teeskennellä? — arveli Kmicic. —
Jokainen teeskentelee, etenkin jos aikoo jotakin suurta saada aikaan.
— Se on totta, se on totta. Pitäkää nyt huolta asioistani, niin kyllä
minä palkitsen teidät yhtä runsaasti kuin ruhtinaanne Vilnon vojevoda.
— Koska teidän ylhäisyytenne on noin ystävällinen minua kohtaan, niin
ehkä saan jo nyt pyytää palkintoa.
— Vai niin. Vojevoda on nähtävästi ollut kitsas matkarahoihin nähden.
Hänen raha-arkkunsa ei hevillä aukene.
— Jumala varjelkoon minua ottamasta rahaa. En ole saanut rahaa
hetmanilta enkä halua teiltäkään. Omalla kustannuksellani teen tämänkin
matkan.
Boguslaw katsoi ihmetellen nuoreen soturiin.
— Huomaanpa, että Kmicicit eivät ole niitä miehiä, jotka palvelevat
rahan tähden. Mitä; sitten haluatte, ritari?
— Seikka on se, teidän ylhäisyytenne, että minä ajattelemattomasti
kylläkin otin Kiejdanysta mukaani erään täysiverisen juoksijahevosen
voidakseni komeilla ruotsalaisille. En liioittele, jos sanon, että
sen vertaista ei ole toista koko Kiejdanyssa. Mutta nyt minä pelkään,
että pitkällä matkalla jokin vahinko voi sitä kohdata. Sitäpaitsi se
voisi joutua vihollisen, esimerkiksi Wolodyjowskin käsiin, joka on
minun henkilökohtainen vihamieheni. Olen sentähden aikonut pyytää
teidän ylhäisyyttänne pitämään sen luonaan, kunnes minä sopivassa
tilaisuudessa voin pyytää sen itselleni takaisin.
— Myykää mieluummin se minulle.
— En voi, sillä se olisi sama kuin jos möisin ystäväni. Ainakin sata
kertaa on se hevonen pelastanut minut mitä suurimmasta vaarasta, sillä
sillä on tapana purra taistelussa vihollista.
— Onko se todella niin erinomainen? — kysyi ruhtinas Boguslaw
innostuneesti.
— Kyllä se on! Jos olisin varma, että teidän ylhäisyytenne ei panisi
pahakseen, niin löisin vetoa vaikka sata dukaattia siitä, että teidän
ylhäisyydellänne itsellään ei ole sellaista hevosta.
— Ehkä minä suostuisinkin vetoon, jos tänään olisi aikaa panna toimeen
kilpakoeajo. Mielelläni pidän sen teille, vaikka vieläkin mieluummin
ostaisin sen, jos se on mieleeni. Entä missä se merkillinen hevonen nyt
on?
— Se on portin luona.
— Menkäämme katsomaan sitä.
— Kuten haluatte.
Ruhtinas otti hattunsa, ja he menivät. Portin edustalla Kmicicin
miehet pitivät kahta satuloitua hevosta, joista toinen, pikimusta ja
tähtiotsainen, hirnahti nähdessään isäntänsä.
— Tuohan se arvattavasti on, — sanoi ruhtinas. — Onko se niin
merkillinen kuin sanotte, sitä en tiedä, mutta komea se ainakin näyttää
olevan.
— Taluttakaa se tänne! — huusi Kmicic. — Ei, odottakaa, minä nousen
itse sen selkään.
Sotilaat antoivat hevosen Andrzejlle, joka istuutui sen selkään
ja alkoi ratsastaa pitkin pihaa. Juostessaan näytti ratsu kahta
kauniimmalta. Sen silmät loistivat, harja hulmusi tuulessa, ja
sieraimista näytti tuli suitsuavan. Kmicic muodosti ympyröitä, muutteli
vauhtia ja karahdutti vihdoin päin ruhtinasta noin askelen päähän
huutaen samassa:
— Halt!
Hevonen ponkaisi jaloillaan lujasti maata vasten ja pysähtyi kuin tukki.
— Miltä näyttää? — kysyi Kmicic.
— Kuten sanotaan: hirven silmät ja sääret, suden käynti ja neitsyen
rinta! — vastasi ruhtinas. — Kaikki niinkuin pitääkin. Saksalaista
komentoakin kuuluu tottelevan?
— Niin. Eräs Zend-niminen kuurinmaalainen opetti sen.
— Entä juokseeko se nopeasti?
— Kuin tuuli! Tataari ei siltä pakoon livahda.
— Sen kouluttaja on ollut erinomainen, ja hyvin se on opetettu.
— Se on niin opetettu, että vaikeata on teidän ylhäisyytenne sitä
uskoa. Kun se juoksee rivissä, saa ratsastaja heittää ohjakset
käsistään, ja kuitenkaan se ei riko riviä eikä tahtia. Koettakaa itse!
Jos se kahden virstan matkalla etenee muista edes puolen pään vertaa,
niin annan sen ilmaiseksi.
— Sepä vasta olisi merkillistä! Vaikka heittää ohjakset irti?
— Merkillistä ja hyödyllistä, sillä silloin ovat kädet vapaina. Usein
on sattunut, että minulla on ollut miekka toisessa, pistoli toisessa
kädessä, ja hevonen on juossut vapaana.
— Entä jos rivi kääntyy?
— Silloin sekin kääntyy riviä rikkomatta.
— Ei ole mahdollista! — väitti ruhtinas. — Sellaista hevosta ei ole
olemassa. Olen nähnyt Ranskassa kuninkaan hevosia, jotka ovat opetetut
hovijuhlia varten, mutta niitäkin piti toki ohjata.
— Tässä hevosessa on ihmisen äly... Koetelkaa, teidän ylhäisyytenne,
itse!
— Annahan tänne! — virkkoi ruhtinas hetken mietittyään.
Kmicic itse piti hevosesta kiinni, ruhtinas hyppäsi kevyesti ratsun
selkään ja alkoi kämmenellään taputtaa sen sileätä kaulaa.
— Ihmeellistä! — puheli ruhtinas. — Jalorotuisimmatkin ratsut tulevat
syksyllä ainakin jonkinverran takkuisiksi, mutta tämä on niin siloinen
kuin juuri vedestä nostettu. Entä mihin suuntaan ajamme?
— Mieluummin metsään päin, jos teidän ylhäisyytenne sallii; sillä
maantie on sielläpäin tasainen ja leveä, mutta kaupunkiin päin jos
ajamme, niin vastaantulijat häiritsevät.
— Siis metsään päin!
— Kahden virstan matkalla koko ajan rivissä!... Teidän ylhäisyytenne,
hellittäkää ohjakset... Kaksi miestä kummallekin puolelle... Minä ajan
takana.
— Asentoon! — komensi ruhtinas. — Täyttä ravia! Mars!
Joukkue läksi tuulen nopeudella. Pölypilvi peitti ratsastajat ruhtinaan
palvelijain ja tallirenkien näkyvistä, jotka uteliaina olivat
kokoontuneet portille katsomaan koeajoa. Pian olivat tottuneet ratsut
juosseet virstan ilman että ruhtinaan ratsastama hevonen oli rikkonut
riviä, vaikk'ei hän edes koskenut ohjaksiin. Toisella virstalla Kmicic
yht'äkkiä kääntyi ympäri ja nähtyään takanaan vain pölypilven huusi
hurjalla äänellä:
— Ottakaa hänet kiinni!
Samassa Bilous ja jättiläiskasvuinen Zawratynski tarttuivat ruhtinaan
käsivarsiin sellaisella voimalla, että hänen jäsenensä rusahtelivat,
ja pitäen häntä rautaisissa kourissaan kannustivat hevosensa yhä
hurjempaan vauhtiin.
Ruhtinaan ratsu pysyi koko ajan rivissä. Hämmästys, säikähdys ja
huumaava vauhti veivät ruhtinaalta ensihädässä puhekyvyn. Hän
yritti muutaman kerran irtautua, mutta turhaan. Siitä olivat hänen
käsivartensa vain vääntyä sijoiltaan.
— Mitä tämä on, roistot!... Ettekö tiedä kuka minä olen!... — huusi
ruhtinas vihdoin.
Kmicic iski häntä pistolin perällä hartioitten väliin.
— Älä vastustele, muuten saat kuulan kalloosi! — huusi Kmicic.
— Petturi! — tiuskaisi ruhtinas.
— Entä mikä sinä olet? — vastasi Kmicic. Ja he kiitivät eteenpäin.