Kmicic valmistautui toimeliaasti matkalle ja valikoi miehet, joiden
tuli seurata hänen mukanaan, sillä hän oli päättänyt ottaa muutamia
seuralaisia matkalleen, osaksi turvallisuuden vuoksi, osaksi
lähettilään arvoa kohottamaan. Miehet hän löysi helposti, kuusi
kokenutta orszalaista sotakarhua, jotka olivat pitkän aikaa palvelleet
hänen lippukunnassaan jo silloin, kun hän taisteli Chowafiskia vastaan.
He olivat aatelisia ja viimeiset elossaolevat soturit siitä kerran niin
peloittavasta joukosta, jonka laudalaiset Butrymien johdolla surmasivat
melkein viimeiseen mieheen saakka. Näitten etunenässä oli ratsuvääpeli
Soroka, Kmicicin vanha palvelija, vanha, karaistunut soturi, jonka
omallatunnolla oli monta rikosta.
Päivällisen jälkeen ruhtinas antoi Andrzej Kmicicille kirjeet ja
ruotsalaisille komendanteille osoitetut läpikulkupaperit. Näitten
kanssa hän saattoi joutua tekemisiin suurimmissa kaupungeissa. Kun
ruhtinas oli siunannut Kmicicin matkalle, niin hän saatteli häntä
isällisen hellänä kehoittaen varovaisuuteen ja tarkkaavaisuuteen.
Illan tullen taivas kirkastui, kalpea syysaurinko heloitti yli
Kiejdanyn ja katosi punertavien pilvien taa, jotka pitkinä suikaleina
levisivät pitkin läntistä taivaanrantaa.
Mitään esteitä matkalle lähtöön ei enää ollut. Kmicic oli juuri
tyhjentämässä lähtömaljaa Ganchoffin, Charlampin ja muutamien muitten
upseerien seurassa, kun Soroka hämärän tullen astui sisään ja kysyi:
— Joko lähdetään, herra komendantti?
— Tunnin kuluttua, — vastasi Kmicic.
— Hevoset ja miehet ovat valmiina linnan pihalla...
Vääpeli läksi, mutta upseerit tyhjentelivät vielä maljoja, vaikka
Kmicic joi vähemmän kuin miltä näytti. Viini ei hänestä maistunut nyt
hyvältä, ei noussut päähän eikä tehnyt iloiseksi. Toiset sitävastoin
olivat jo aika rattoisalla tuulella.
— Arvoisa eversti! — puuttui Ganchoff puheeseen, — suositelkaa minua
ruhtinas Boguslawille... Suurenmoinen ritari... jonka vertaista ei
löydy koko valtakunnassa. Kun saapuu hänen hoviinsa, niin on kuin
saapuisi itse Ranskaan. Toista kieltä ja toisia tapoja siellä oppii
paremmin kuin itse kuninkaan kartanossa.
— Muistan ruhtinas Boguslawin Beresteczkon taistelusta, — virkkoi
Charlamp. — Hän komensi rakuunarykmenttiä, joka suoritti sekä
ratsu- että jalkaväen palvelusta ranskalaiseen tapaan. Upseerit
olivat suurimmaksi osaksi ranskalaisia, lukuunottamatta muutamia
hollantilaisia, ja miehistössäkin oli paljon ranskalaisia. Ja sellaisia
keikareita kuin he olivat kaikki tyynni! He tuoksuivat niin kovasti,
että olisi apteekissa luullut olevansa. Taistelussa he kaatoivat miehiä
kovasti, mutta niin kohteliaita he olivat, että keskellä veristä
taistelun tuoksinaa he, kun olivat iskeneet aseensa viholliseen,
sanoivat: Pardonnez moi! [Suokaa anteeksi!] Ja ruhtinas Boguslaw
ratsasti heidän riviensä lomitse nenäliina kierrettynä miekankahvan
ympäri ja hymyili aina pahimmissakin paikoissa ja vaarallisimmillakin
hetkillä, sillä sellainen on tapa Ranskassa. Hänen kasvonsa olivat
maalatut ja kulmakarvansa mustatut, minkä johdosta vanhat, äreät
sotakarhut haukkuivat häntä parittelijattareksi. Heti taistelun
tauottua toivat palvelijat hänelle uuden, siistin, röyhelöisen
kauluksen ja kiersivät hänen tukkansa tupeille, niin että se sitten
valui alas somina kiehkuroina. Mutta urhoollinen herra se on, ja
ensimmäisenä ja pahimpaan tuleen hän aina ryntäsi.
— Niin, niin! — sanoi Ganchoff. — Merkillisiä asioita saatte nähdä ja
itse Ruotsin kuningasta, tuota maailman suurinta soturia, nimittäin
meidän ruhtinaamme jälkeen, saatte katsoa ihan silmästä silmään.
— Ja herra Czarnieckin saatte tavata, — lisäsi Charlamp. — Hänestä
puhutaan yhä enemmän.
— Herra Czarniecki on Jan Kasimirin puolella ja siis meidän
vihollisemme! — selitti Ganchoff ankarasti.
— Merkillinen on tämä maailman meno, — puhui Charlamp kuin
ajatuksissaan. — Jos joku pari kolme vuotta sitten olisi sanonut, että
ruotsalaiset tulevat tänne, niin kaikki olisivat olleet sitä mieltä,
että me tulemme lyömään heidät, mutta nyt, hyvät herrat...
— Nyt me otamme heidät vastaan avosylin! — keskeytti Ganchoff.
— Niin, niin... sellaista se nyt on! — mutisi Kmicic.
— Lukuunottamatta herroja Sapiehaa, Gosiewskia, Czarnieckia ja
kruununhetmaneja, — sanoi Charlamp.
— Paras on olla siitä puhumatta, — arveli Ganchoff. — Kas niin, herra
eversti, palatkaa terveenä!... Täällä teitä odottavat palkinnot...
— Ja neiti Billewicz, — lisäsi Charlamp.
— Neiti Billewiczin kanssa teillä ei ole mitään tekemistä, — sanoi
Kmicic päättävästi.
— Ei olekaan... sillä olisin hänelle jo liian vanha. Viimeksi...
odottakaahan... milloinkas se taas olikaan... niin, meidän nykyisen
kuninkaamme, Jan Kasimirin, vaalien aikana...
— Nykyisen?... Heittäkää jo pois tuo vanha tapanne! — keskeytti
Ganchoff. — Nyt hallitsee armollinen kuninkaamme Kaarle Kustaa.
— Se on totta... Consuetudo altera natura [Tottumus on toinen
luonto]... Niin, kun viimeksi olin rakastunut Jan Kasimirin, meidän
entisen kuninkaamme, Liettuan entisen suuriruhtinaan vaalien aikana,
olin julmasti pihkassa erääseen ruhtinatar Jeremin hovinaiseen. Se
oli suloinen, pikku peto... Mutta kun minä olisin katsonut syvemmälle
hänen silmiinsä, niin asettui herra Wolodyjowski miekkoineen väliin.
Me olisimme otelleet, jollei Bohun olisi vuorostaan asettunut meidän
väliimme, jolloin Wolodyjowski nitisti hänet kuin jäniksen. Jollei
Bohunia olisi ollut, niin en minä istuisi nyt tässä. Mutta siihen
aikaan minä olin aina valmis tappelemaan vaikka itse pirun kanssa.
Wolodyjowski muuten sekaantui asiaan vain per amicitiam [ystävyyden
tähden], sillä tyttö oli kihloissa toisen vielä suuremman soturin
kanssa... Niin tuskalliselta tuntui elämäni, ettei maistunut
minulle edes ruoka eikä juoma, kunnes ruhtinas lähetti minut
Varsovasta Smolenskiin, ja ikävä haihtui. Sellaiseen suruun ei ole
sen parempaa lääkettä kuin matkustaminen. Jo penikulman ajettuani
tunsin mieleni kevyemmäksi, ja ennenkuin saavuin Vilnoon, oli tyttö
häipynyt mielestäni, ja aina tähän päivään saakka olen minä pysynyt
poikamiehenä. Niin, totta totisesti, ei löydy haavoitetulle sydämelle
sen parempaa lääkettä kuin matkat ovat!
— Vai niin, vai olette sitä mieltä? — kysyi Kmicic.
— Varmasti! Vieköön sarvipää kaikki kauniit tytöt koko Liettuasta ja
Kruununmaasta! Minä en heitä enää tarvitse.
— Ja te läksitte matkalle hyvästiä sanomatta?
— Niin läksin. Minä viskasin vain punaisen nauhan olkapääni yli, minkä
neuvon minulle antoi muuan vanha, sellaisiin asioihin hyvin perehtynyt
eukko...
— Maljanne! — huudahti Ganchoff kääntyen Kmicicin puoleen.
— Kiitoksia! — vastasi Andrzej-herra. — Sydämelliset kiitokset!
— Pohjaan! Pohjaan! Teidän on aika nousta ratsun selkään, ja meidän
pitää lähteä toimeen. Jumala teitä suojelkoon ja opastakoon!
— Voikaa hyvin!
— Punainen nauha on viskattava olkapään yli, — palasi Charlamp
uudelleen äskeiseen asiaan, — tai ensimmäisessä yöleiripaikassa on itse
kaadettava ämpärillinen vettä tuleen. Muistakaa se... jos tahdotte
unohtaa.
— Jumalan haltuun!
— Pitkään aikaan emme tule tapaamaan toisiamme.
— Ehkä silloin sotatanterella, — arveli Ganchoff.
— Suokoon Jumala, että saisimme silloin taistella toistemme puolesta
eikä toisiamme vastaan.
— Niin juuri! — vastasi Kmicic. Upseerit poistuivat.
Tornikello löi seitsemän. Linnan pihalla hevoset kopistelivat
kavioillaan pihan kivitystä, ja ikkunasta saattoi nähdä sotilaitten
odottavan. Omituinen levottomuus valtasi Andrzejn. »Minä lähden!
Minä lähden!» mutisi hän itsekseen. Mielikuvituksissaan hän näki
tuntemattomia seutuja ja outoja kasvoja. Samalla valtasi hänet tämän
matkan tähden sellainen ihmetyksen tunne, ikäänkuin hän milloinkaan ei
olisi ajatellut sitä.
»Hevosen selkään ja matkalle, tapahtui mitä tapahtui», ajatteli hän.
Mutta nyt, kun hevoset jo hirnahtelivat ikkunan takana ja lähdön hetki
oli käsillä, hän tunsi lähtevänsä outoa tulevaisuutta kohti, ja kaikki,
mihin hän oli eläytynyt, mihin hän oli tottunut ja mihin hän oli
sydämellään kiintynyt, jäi häneltä tähän maahan, tähän seutuun, tähän
kaupunkiin. Entinen Kmicic oli jäävä tänne, ja tuonne kauas oli lähtevä
toinen mies, joka oli yhtä outo kaikille kuin kaikki muut olivat outoja
hänelle. Siellä hän oli aloittava uuden elämän, ja Jumala yksin tiesi,
oliko hänelle, siihen riittävästi voimia ja halua.
Andrzej-herra oli henkisesti nyt peräti uuvuksissa, ja sentähden
hän tunsi itsensä uusiin seutuihin ja outoihin ihmisiin nähden niin
avuttomaksi... Hän ajatteli, että täällä hänen oli ikävä, mutta että
sielläkin tuli olemaan ikävä ja raskas olla.
Aika joutui! Lakki oli pantava päähän ja sitten noustava hevosen
selkään!
Mutta saattoiko hän lähteä sanomatta hyvästi?
Oliko mahdollista olla niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana,
että ei saattanut sanaa hyvästiksi sanoa? Sellaiseksi oli asia
kehittynyt! Mutta mitä hän sanoisi hänelle?... Mennäkö hänen luokseen
ja sanoa: »Kaikki on lopussa... menkää omaa tietänne, minä menen myös
omaani!» Mitä hyötyä oli sanoa se, kun muutenkin oli niin? Eihän Oleńka
ollut enää hänen kihlattunsa eikä myöskään tuleva vaimonsa. Kaikki oli
särkynyt, ja mikä särkynyt oli, sitä ei saattanut enää eheäksi tehdä.
Miksi tuhlata turhaan sanoja, aikaa ja aiheuttaa uusia tuskia!
»En mene!» — ajatteli Kmicic.
Mutta toiselta puolelta heidät yhdisti vainajan tahto. Hän oli
velvollinen rauhallisesti ja ilman suuttumusta sanomaan Oleńkalle
hyvästi ja selittämään hänelle: »Koska ette tahdo minusta edes
tietääkään, niin annan teille sananne takaisin. Olkaamme molemmat kuin
testamenttia ei olisi ikänä ollutkaan... ja etsiköön kumpikin meistä
onneamme omalla tahollaan.»
Mutta silloin Oleńka mahdollisesti vastaisi: »Olenhan jo aikoja sitten
antanut teidän sen ymmärtää! Miksi toistaa yhtä ja samaa?»
»En mene!» — mutisi Kmicic.
Ja hän painoi lakin syvälle päähänsä ja meni ulos käytävään. Hän aikoi
lähteä suoraa päätä linnan pihalle ja nousta hevosen selkään.
Mutta yht'äkkiä tuntui käytävässä siltä, kuin joku olisi tarttunut
hänen tukkaansa...
Voittamaton halu nähdä hänet, puhua hänen kanssaan valtasi soturin
sellaisella voimalla, että tämä herkesi harkitsemasta, mennäkö vai eikö
mennä, ja syöksyi silmät ummessa eteenpäin.
Oven ulkopuolella ei ollut enää vahtisotamiestä, mutta sen sijaan hän
tapasi siinä miekankantaja Billewiczin palvelijapojan.
— Onko miekankantaja sisällä? — kysyi hän.
— Herra miekankantaja on upseerien luona.
— Entä neiti?
— Neiti on sisällä.
— Mene ja sano neidille, että herra Kmicic on lähdössä pitkälle
matkalle ja tahtoo tavata häntä.
Palvelija meni, mutta ennenkuin hän palasi, nosti Kmicic ovensalvan ja
astui sisälle.
— Tulen sanomaan teille hyvästi, — sanoi hän, — sillä en tiedä, saanko
tässä elämässä enää nähdä teitä...
Kun palvelija oli poistunut, jatkoi Kmicic:
— Armollinen neiti, minä aioin lähteä sanomatta teille hyvästi, mutta
en voinut. Jumala yksin tietää milloin palajan ja palajanko ensinkään,
sillä vaaroja on joka puolella. Parasta on, että eroamme ilman vihaa
sydämessämme, jottei Jumalan rangaistus kumpaakaan meistä kohtaisi.
Oh, paljon, paljon olisi sanomista, mutta kieli ei voi kaikkea kertoa.
Meillä ei ollut onnea, eikä se ollut Jumalan tahto... Älkää tuomitko
minua, niin en minäkään teitä tuomitse. Tuosta testamentista ei
meidän pidä enää välittää, sillä niin on kuin sanoin: ihmisen tahto
ei merkitse mitään Jumalan tahdon rinnalla. Jumala suokoon teille
vain onnea ja rauhaa! Pääasia on, että suomme toisillemme anteeksi.
En tiedä, mikä minua odottaa siellä kaukana, jonne olen lähdössä...
Mutta täällä en voi enää kauempaa viipyä, sillä tukehtuisin... Täällä
ei minulla ole mitään tekemistä, surra vain saisin ja murehtia päivät
pääksytysten tulematta mihinkään tulokseen... Tämä matka on minulle
yhtä välttämätön kuin vesi kalalle, ilma linnulle... Muussa tapauksessa
menettäisin järkeni.
— Suokoon Jumala teillekin onnea! — vastasi Aleksandra-neiti.
Ja Oleńka seisoi hänen edessään ikäänkuin hän olisi hämmästynyt
Kmicicin lähdöstä ja sanoista. Hämmennys ja ihmetys kuvastuivat hänen
kasvoillaan, ja saattoi huomata, ettei hän käsittänyt kaikkea tätä.
Suurilla silmillään hän yhä katseli nuorta soturia.
— En vihaa teitä... — virkkoi hän hetken kuluttua.
— Jumala suokoon, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut! — jatkoi Kmicic.
— On kuin paha henki olisi tunkeutunut väliimme ja erottanut meidät
kuin meri, jonka yli on mahdoton päästä... Ihminen ei ole tehnyt mitä
on tahtonut, ei ole mennyt sinne, minne on alkuaan aikonut... on
kuin jokin olisi yhä vain ahdistanut, painostanut, ja niin erosivat
tiemme. Mutta koska emme enää saa tavata toisiamme, niin parasta
on, että edes kaukaa huudamme toisillemme: »Jumalan haltuun!» Mutta
muistakaa visusti, että viha ja kauna ovat yhtä ja suru toista. Viha
on minusta kaukana, mutta suru on yhä sydämessäni... Miksi? — Sitä en
itsekään tiedä. Minä pohdin ja pohdin, mutta en pääse selvyyteen, mutta
minusta tuntuu kuitenkin, että parempi on sekä teille että minulle,
kun olemme saaneet puhua. Te pidätte minua petturina, ja se juuri on
minulle kaikkein raskainta, sillä niin totisesti kuin toivonkin sieluni
autuutta, niin en ole ikänä petturi ollut enkä liioin tule olemaan!
— Minä en pidä teitä enää petturina!... — virkkoi Oleńka.
— Oh, kuinka olette edes hetkeäkään voinut minua sellaisena pitää!...
Tiedättehän, että olen ennen tehnyt itseni syypääksi yhteen jos
toiseenkin, olen ampunut ihmisiä, sytyttänyt taloja palamaan, mutta
se on aivan toista kuin petos ja pettäminen oman etunsa tähden...
Jumala varjelkoon minua aina sellaisesta! Te olette nainen ettekä
voi käsittää, mikä on pelastava isänmaan, ja sentähden teidän ei
myöskään pidä tuomita... Mutta miksi te tuomitsitte? Tietäkää, että
ruhtinas Radziwill ja ruotsalaiset tulevat pelastamaan maan, ja ken
toisin ajattelee ja toisin toimii, se on syöksevä isänmaan perikatoon.
Mutta nyt ei ole aikaa harkita sellaisia asioita, vaan nyt pitää
lähteä matkalle. Muistakaa, että en ole petturi ja etten ole ikänä
itseäni myynyt! Tietäkää, että olette syyttömästi minua halveksinut ja
syyttömästi tuominnut minut kuoleman omaksi... Sen sanon teille nyt,
ja sen minä vahvistan valallani, mutta lisään samalla: Suon teille
anteeksi kaikesta sydämestäni, mutta suokaa tekin minulle!
Aleksandra-neiti käsitti nyt selvästi kaiken.
— Olette aivan oikeassa siinä, että olen tuominnut teidät syyttömästi,
se on totta ja sen minä tunnustan suoraan — ja pyydän samalla
anteeksi...
Oleńkan ääni alkoi väristä, ja hänen siniset silmänsä täyttyivät
kyynelistä.
— Minä suon sinulle anteeksi! — huudahti Kmicic. — Minä suon sinulle
anteeksi! Minä soisin oman kuolemanikin sinulle anteeksi!...
— Jumala askelianne ohjatkoon ja johtakoon teidät sille oikealle
tielle, jolta olette eksynyt!
— Älä puhu mitään siitä! Älä puhu mitään siitä! — huusi Kmicic
kuumeisesti, — niin ei sopu väliltämme riku. Olen eksynyt tai en, mutta
älä puhu siitä! Seuratkoon kukin omantuntonsa ääntä, ja tuomitkoon
sitten Jumala... Hyvä oli, että tulin tänne ja että en lähtenyt
sanomatta hyvästi. Ojenna minulle kätesi hyvästiksi!... Huomenna en
enää saa nähdä sinua, en ylihuomenna, en kokonaiseen kuukauteen,
mahdollisesti en koskaan... Ah, Oleńka!... Oleńka! Emmekö ikänä enää
saa nähdä toisiamme?...
Kyynelet alkoivat vieriä tytön silmistä poskille.
— Andrzej hyvä!... Hylätkää petturit... ehkä kaikki silloin...
— Hiljaa, hiljaa! — hoki Kmicic katkonaisella, äänellä. — Se on
mahdotonta!... En voi... Paras on, kun et puhu siitä... Mieluummin
minä nyt kuolisin... vähemmän olisi tuskia... Miksi piti kaiken
tämän kohdata juuri meitä?!... Voi parhaiten!... viimeisen kerran...
Kohdatkoon kuolema minut siellä kaukana... Miksi itket?... Älä itke,
tulen mielettömäksi!...
Ja Kmicic kiersi käsivartensa Oleńkan ympäri. Vaikka tämä vastusteli,
niin soturi alkoi suudella tytön silmiä ja huulia. Sitten Kmicic
heittäytyi tytön jalkojen juureen, josta syöksyi vihdoin ylös kuin
mieletön, puristeli käsillään päätään ja juoksi ulos huoneesta huutaen:
— Tässä ei auta paholainen eikä mikään punainen nauhakaan!...
Oleńka näki ikkunasta, kuinka hän suin päin karkasi ratsunsa selkään
ja ajoi pois kuuden seuralaisensa saattamana. Skottilaiset, jotka
seisoivat portin kahden puolen, tekivät kunniaa. Sitten suljettiin
linnan portit ratsumiesten jälkeen, joita ei enää näkynyt pimeällä
tiellä.
Yö oli tullut.