He ajoivat halki metsien pitkän aikaa ja sellaista vauhtia, että puut
näyttivät lentävän heidän ohitsensa. Taakse jäivät majatalot, mökit,
miilukojut ja Pilwiszkiin matkalla olevat kuormat. Ruhtinas Boguslaw.
useamman kerran nojautui taaksepäin satulassaan, ikäänkuin hän olisi
tahtonut yrittää tehdä vastarintaa, mutta silloin rautaiset kourat
puristuivat lujemmin hänen käsivarsiensa ympäri, ja Andrzej-herra iski
pistolinperällä ruhtinasta selkään. Niin he kiitivät eteenpäin, kunnes
valkoinen vaahto alkoi höytyinä putoilla hevosista.
Vihdoin oli vauhtia heikennettävä, sillä sekä miehet että hevoset
olivat lopen hengästyneet ja Pilwiczki oli jäänyt niin kauaksi heidän
taakseen, että oli mahdotonta enää saavuttaa heitä. He rupesivat
ajamaan käyden.
Ruhtinas ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan. Nähtävästi hän koetti
rauhoittua. Kun se vihdoinkin näytti onnistuneen, hän kysyi:
— Minne te viette minua?
— Sen teidän ylhäisyytenne saa tietää, kun olemme perillä, — vastasi
Kmicic.
Boguslaw vaikeni. Hetken kuluttua hän virkkoi taas:
— Sanokaa näille moukille, että päästävät käsivarteni vapaiksi. Jos he
sen tekevät, niin pääsevät hirttokuolemalla, sillä muussa tapauksessa
he joutuvat piikkipaaluun.
— He ovat aatelismiehiä eivätkä moukkia, — vastasi Kmicic, — ja mitä
tulee rangaistukseen, jolla teidän ylhäisyytenne uhkaa, niin ei ole
ensinkään sanottu, että kuolema uhkaisi heitä ennenkuin teitä.
— Tiedättekö, ketä vastaan olette nostaneet kätenne? — kysyi ruhtinas
kääntyen soturien puoleen.
— Tiedämme, — vastasivat nämä.
— Satatuhatta sarvipäistä pirua! — huusi Boguslaw raivoissaan. —
Käsketkö miesten päästää minut vai et?
— Käsken heidän sitoa teidän ylhäisyytenne kädet selän taakse, niin on
mukavampi.
— Vielä mitä!... Käteni väännätte sijoilta!
— Jonkun muun voisin päästää vapaaksi kunniasanaansa vastaan, mutta te
olette liian taitava syömään sananne, — sanoi Kmicic.
— Annan toisenlaisen kunniasanani, — virkkoi ruhtinas, — että nimittäin
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa karkaan käsistäsi ja että sinut
säpäleiksi paloittelen, kun sinä sitten joudut minun valtaani.
— Kävi miten kävi, — vastasi Kmicic, — mutta minä annan suuremman
arvon vilpittömälle uhkaukselle kuin petolliselle lupaukselle.
Päästäkää hänen kätensä irti ja taluttakaa hänen hevostaan ohjaksista!
Mutta huomatkaa, teidän ylhäisyytenne, minun tarvitsee vain painaa
tätä liipasinta, niin lentää kuula kallonne läpi, enkä minä koskaan
ammu harhaan. Istukaa siis rauhallisesti hevosen selässä älkääkä
ajatelkokaan karata!
— Minä en välitä sinun pistolistasi sen enempää kuin sinustakaan, —
sanoi ruhtinas ja ojensi puutuneet kätensä. Soturit tarttuivat hänen
hevosensa ohjaksiin ja taluttivat sitä.
Kotvan kuluttua Boguslaw jatkoi:
— Te ette uskalla katsoa minua silmiin, herra Kmicic, vaan piiloudutte
selkäni taa.
— En suinkaan! — vastasi Kmicic ja kannustettuaan hevostaan työnsi
Zawratynskin syrjään, otti toisen ohjaksen hänen kädestään ja katsoi
ruhtinasta suoraan silmiin kysyen:
— Mitä sanotte hevosestani? Olenko liioitellut?
— Hyvä hevonen! — vastasi ruhtinas. — Jos tahdotte, ostan sen.
— Kiitoksia paljon. Se hevonen on ansainnut paremman kohtalon kuin
kantaa petturia hänen viimeisellä matkallaan.
— Hölmö!
— Joka on luottanut Radziwilleihin.
Seurasi taas hetken vaitiolo, jonka ruhtinas ensimmäisenä keskeytti.
— Sanokaa minulle, herra Kmicic, luuletteko olevanne täysin
järjissänne? Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä olette tehnyt? Eikö
mieleenne ole juolahtanut, että parempi olisi ollut, kun ette ikänä
olisi tähän maailmaan syntynyt, ja että kukaan ei olisi Puolassa eikä
koko Euroopassa uskaltanut ryhtyä niin mielettömään uhkapeliin?
— Euroopassa ei ole siis rohkeutta, koska minä olen ryöstänyt teidän
ylhäisyytenne, jota en päästä käsistäni.
— Minä olen tekemisissä hullun kanssa, se on varma! — huudahti ruhtinas
kuin itsekseen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic, — te olette nyt minun
käsissäni, ja sentähden te turhaan tuhlaatte sanojanne! Teidän väkenne
näki, kuinka te vapaaehtoisesti läksitte, eikä senvuoksi pälkähdä
kenenkään päähän lähteä ajamaan meitä takaa. Kaksi tuntia he tulevat
odottamaan, kolmantena käyvät kärsimättömiksi, neljäntenä ja viidentenä
rauhattomiksi ja vasta kuudentena lähettävät miehiä tiedustelemaan
teitä, mutta sillävälin me saavumme jo Maryampoliin.
— Entä mitä siitä sitten seuraa?
— Siitä seuraa se, että meitä ei saavuteta. Mutta vaikkapa he heti
lähtisivätkin ajamaan meitä takaa, niin he eivät kuitenkaan meitä
saavuttaisi, sillä heidän hevosensa ovat väsyneitä, meidän levänneitä.
Ja jos he jonkin ihmeen kautta meidät vielä saavuttaisivatkin, niin
siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä, kuten näette, tästä lentäisi
samassa kuula kalloonne. Radziwillilla on sotajoukkoja, aseita,
rakuunoita, mutta Kmicicillä vain kuusi miestä, ja siitä huolimatta on
Radziwill Kmicicin vallassa.
— Mitä muuta?
— Ei sen enempää! Me ajamme siis sinne, minne minua huvittaa. Kiittäkää
Jumalaa, teidän ylhäisyytenne, että olette vielä hengissä, sillä jollen
minä olisi aamulla käskenyt kaatamaan muutamia sangollisia kylmää
vettä niskaani, niin te olisitte varmasti jo toisessa maailmassa, tai
oikeammin sanoen helvetissä, jo kahdestakin syystä: ensiksikin te
olette petturi ja toiseksi kalvinilainen.
— Entä olisitteko te todella uskaltanut tehdä sen?
— Sanon suoraan, että te ette löydä sellaista tekoa, mitä minä en
uskaltaisi yrittää. Itse olette parhaana todistuksena siitä.
Ruhtinas katsoi tarkkaavasti nuoren soturin kasvoihin ja virkkoi:
— Piru on merkinnyt sinun kasvoihisi, ritari, että olet valmis
kaikkeen, ja siinä se on oikeassa ollut... Minun täytyy tunnustaa, että
sinä olet ihmetyttänyt minua rohkeudellasi, eikä se ole mikään helppo
tehtävä.
— Se on minusta yhdentekevä. Kiittäkää Jumalaa, että olette vielä
hengissä, ja sillä hyvä!
— Ei suinkaan, herra ritari!... Sinun itsesi ennen muita tulisi
kiittää Jumalaa... Jos sinä olisit pudottanut edes yhden hiuksen
minun päästäni, niin Radziwillit kyllä sinut löytäisivät, vaikka sinä
maan alle piiloutuisit. Jos sinä perustelet nyt sillä asiaasi, että
Radziwillit tällä hetkellä ovat eripuraisia keskenään, että Olykan ja
Nieswiezin Radziwillit jättävät sinut rauhaan, niin sinä pahasti petyt.
Radziwillin veri kostetaan ja peloittava rangaistus pannaan toimeen,
muuten tässä valtakunnassa ei voisi elää. Ulkomaille sinä et myöskään
voisi pelastua! Saksan keisari jättäisi sinut minun käsiini, sillä minä
olen Saksan valtioruhtinas, Brandenburgin vaaliruhtinas on setäni,
Oranian prinssi hänen lankonsa, Ranskan kuningas ja hänen ministerinsä
minun hyviä ystäviäni... Mitenkä sinä siellä piiloutuisit? Ja mitä
turkkilaisiin ja tataareihin tulee, niin he kyllä myyvät sinut, vaikka
sinä lupaisit heille puolet omaisuudestasi. Et siis löydä maan päältä
sitä kolkkaa, erämaata, kansaa...
— Minua ihmetyttää, — keskeytti Kmicic, — että niin huomattu henkilö
kuin ruhtinas Boguslaw Radziwill huolehtii minun terveydestäni näin
suuresti... Eikä minun tarvitse muuta kuin painaa vain liipasinta...
— Onhan sattunut ennenkin, että suuri mies on kaatunut ilkiön
käden kautta. Niinpä Pompejuksen tappoi hänen oma orjansa, Ranskan
kuninkaista useat ovat menettäneet henkensä roskajoukon tähden, niin,
minun ei tarvitse mennä sen kauemmaksi, sillä oma suuri isäni joutui
samanlaisen kohtalon alaiseksi... Minä kysyn sinulta kuitenkin, mitä
nyt oikeastaan tulee tapahtumaan?
— Pyh, minä en ole koskaan suuresti huolehtinut huomisesta päivästä.
Vaikkapa joutuisin riitaan kaikkien Radziwillien kanssa, niin en siitä
paljoa piittaisi. Miekka on jo kauan uhkaavana riippunut pääni päällä,
mutta se ei ole minun untani häirinnyt. Muuten, minulle onkin vain yksi
Radziwill aivan liian vähän... On siis ryöstettävä toinen, kolmas...
- Kautta kunniani, sinun puheesi huvittaa minua!... Toistan vielä, ei
ole koko Euroopassa toista, joka uskaltaisi ryhtyä mokomiin hommiin...
Mutta minä pidän uhkarohkeista miehistä, sillä sellaisten puute käy
yhä suuremmaksi... Hahahaa, hän on ryöstänyt Radziwillin! Missä olet
oppinut moista, ritari? Mistä olet kotoisin?
— Olen orszalainen lipunkantaja.
— Herra lipunkantaja, on suuri vahinko, että Radziwillit menettävät
sellaisen miehen kuin sinä, sillä tuollaisilla sotilailla voisi tehdä
ihmeitä... Jollei asia koskisi minua henkilökohtaisesti, niin minä en
säästäisi mitään voittaakseni sinut...
— Myöhäistä! — virkkoi Kmicic.
— Tietysti! — vastasi ruhtinas. — Aivan liian myöhäistä. Mutta sen
minä lupaan, että sinut on kunniallisesti ammuttava, sillä sinä olet
ansainnut soturin kuoleman... Mies on kuin itse paholainen! Ryöstää
minut oman väkeni nähden!
Kmicic ei vastannut mitään. Kun ruhtinas oli hetken aikaa jotakin
miettinyt, hän huudahti:
— Olkoon menneeksi! Jos heti päästät minut vapaaksi, niin en kosta.
Mutta anna minulle kunniasanasi, ettet kenellekään puhu siitä, mitä on
tapahtunut, ja että käsket miehiesi olemaan asiasta vaiti.
— Mahdotonta! — sanoi Kmicic.
— Haluatko, että ostan itseni vapaaksi?
— En.
— No hitto vieköön, miksi sinä minut ryöstit sitten?
— Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Myöhemmin saatte tietää.
— Mitä me tässä matkalla tekisimme, jollemme puhelisi keskenämme?
Tunnusta, ritari, että ryöstit minut kiihtymyksen hetkellä... ja että
nyt itsekään et tiedä, mitä minulle tekisit.
— Se on minun asiani, — vastasi Kmicic. — Muuten, kyllä kohta näytän,
enkö tiedä mitä teille teen.
Boguslawin kasvoille levisi kärsimättömyyttä kuvastava ilme.
— Vaikka oletkin hyvin niukkasanainen, — sanoi hän, — niin vastaa
minulle kuitenkin suoraan yhteen kysymykseen: saavuitko Podlasieen
varta vasten hyökätäksesi kimppuuni näin mieskohtaisesti, vai
juolahtiko tämä ajatus mieleesi vasta viime hetkessä?
— Siihen voin rehellisesti teidän ylhäisyydellenne vastata, sillä
minun mieltäni polttaa palava halu saada sanoa, miksi minä olen nyt
heittänyt teidän puolueenne, johon en ikänä enää tule kuulumaan. Vilnon
vojevoda on pettänyt minut saatuaan minut ensin ristiinnaulitun nimessä
vannomaan hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka...
— Sen valan sinä kauniisti pidät...
— Niin! — huudahti Kmicic kiihtyneesti. — Jos olen sieluni kadotukseen
saattava, niin olette te siihen syypää. Mutta minä uskon itseni Jumalan
armon huomaan... Minä astun mieluummin kadotukseenkin ja kärsin vaikka
helvetin tuskia kuin palvelen petturia ja päällepäätteeksi tietoisesti,
vapaaehtoisesti... Jumala armahtakoon minua! Tahdon kärsiä! Mutta sen
minä ainakin voin sanoa Jumalan tuomioistuimen edessä: En tietänyt mitä
vannoin, mutta kun olin jo vannonut, niin huomasin vannoneeni itseni
petokseen isänmaatani ja puolalaista nimeäni vastaan ja silloin minä
rikoin valani... Tuomitse minua nyt, Jumalani!
— Asiaan! Asiaan! — sanoi ruhtinas rauhallisesti.
Mutta Kmicic hengitti raskaasti ja ajoi ääneti kulmakarvat tuimissa
rypyissä ja katse maahan luotuna.
— Asiaan! — toisti ruhtinas.
Kmicic havahtui kuin unesta, ravisti päätään ja sanoi:
— Luotin hetmaniin kuin omaan isääni. Muistan hyvin sen juhlan, jossa
hän ensikerran sanoi meille tehneensä liiton ruotsalaisten kanssa.
Kuinka minä silloin kärsin, kuinka paljon minun täytyi kestää, sen
Jumala yksin tietää. Muut kunnon miehet heittivät komentosauvansa
hetmanin jalkoihin pannen vastalauseensa isänmaansa nimessä, ja minä
seisoin kuin kanto komentosauva kädessä häveten, kärsien... sillä päin
naamaa sanottiin minulle: petturi! Ja kuka vielä sanoi?... Oh! Parempi
on olla muistelematta, jotten vimmastuisi ja ampuisi teitä tuohon
paikkaan... Te, petturit, olitte saattaneet minut tällaiseen asemaan!
Kmicic katsoi julmasti ruhtinaaseen, ja viha nousi hänen sielussaan,
leimusi hänen kasvoillaan, mutta Boguslaw katseli nuorta ritaria
rauhallisesti ja kylmästi sanoen:
— Tuo on mielenkiintoista... Jatka!... Kmicic päästi ruhtinaan hevosen
ohjaksen ja otti lakin päästään ikäänkuin jäähdyttääkseen kuumaa
päätään.
— Samana yönä, — kertoi hän, — menin hetmanin luo, joka oli itsekin
käskenyt minut luokseen. Ajattelin: kieltäydyn hänen palveluksestaan,
rikon valani, kuristan hänet, räjähdytän Kiejdanyn ilmaan, seuratkoon
sitten mitä hyvänsä! Hän tiesi myöskin, että olin valmis kaikkeen —
hän tunsi minut! Näin varsin hyvin, kuinka hän piti kättään kotelolla,
jossa oli pistoli. Mitäpä tuosta, ajattelin, joko hän ampuu harhaan
tai tappaa minut. Mutta hän alkoi puhua vakuuttavasti kanssani ja
kuvata sellaisia tulevaisuuden näkyjä, että min... teidän ylhäisyytenne
tietää, miten kävi.
— Hän sai nuorukaisen vakuutetuksi! — virkkoi Boguslaw.
— Niin että minä lankesin hänen jalkainsa juureen, — huusi Kmicic, —
ja näin hänessä isänmaan pelastajan, jolle minä vannoin sieluni kuin
saatanalle ja jonka puolesta olisin vaikka suin päin syöksynyt alas
Kiejdanyn tornista!
— Arvasin, että sellainen tulisi jutun loppu olemaan! — puuttui
Boguslaw puheeseen.
— Mitä minä olen menettänyt palvelemalla häntä, siitä en tahdo
puhua, mutta joka tapauksessa olen tehnyt hänelle tärkeitä
palveluksia: olen pakottanut lippukuntani, joka jäi sinne — Jumala
suokoon hänen vahingokseen! — pakottanut sen pysymään uskollisena
hänelle ja kukistanut muitten kapinahankkeet... Olen tahrannut
käteni veljesverellä luullen, että se oli välttämätöntä isänmaan
pelastukseksi! Aina, kun hetmanin käskystä annoin määräyksen ampua
kelpo sotilaita, kouristi sydäntäni, ja kun hän antoi minulle
lupauksiaan, joita ei pitänyt, niin nousi minussa aatelisvereni
häntä vastaan. Mutta ajattelin: olen typerä, hän viisas — sen pitää
niin olla! Vasta nyt, kun hänen kirjeestään sain tietää hänen
myrkytyssuunnitelmistaan, putosi side silmiltäni. Sellaistako sotaa
te käyttekin? Niinkö te myrkyllä tapatte sotilaita? Onko se sopivaa
hetmanille? Niinkö Radziwillit toimivat? Ja minun täytyy kuljettaa
sellaisia kirjeitä?...
— Sinä et ymmärrä politiikkaa, ritari, — keskeytti Boguslaw.
— Hiiteen mokoma politiikka! Harrastakoot sitä kavalat italialaiset,
mutta ei aatelismies, jolle Jumala on suonut jalompaa verta kuin muille
kuolevaisille ja jonka Hän on velvoittanut myöskin taistelemaan miekka
kädessä eikä apteekin myrkkyjä käyttäen.
— Kirjeet ovat siis siinä määrässä suututtaneet sinua, että olet
päättänyt hylätä Radziwillit?
— Eivät kirjeet suinkaan! Ne minä olisin viskannut tuleen, sillä minä
en olisi osannut käyttää niitä hyväkseni. Olisin luopunut tehtävästä,
vaikkakin edelleen palvellut asiaa. Ehkä olisin pestannut oman joukon
ja vanhan tapani mukaan hyökännyt taas Chowanskin kimppuun. Mutta
mielessäni heräsi heti epäluulo: ehkä he myrkyttävät isänmaan niinkuin
aikoivat myrkyllä tappaa nuo sotilaat... Jumala auttoi minua, niin
etten raivostunut, vaikka pääni hehkui kuin granaatti, auttoi minua
hillitsemään itseni, niin että saatoin sanoa itselleni: houkuttele
häneltä esille koko totuus, mutta älä paljasta omia ajatuksiasi ja
tunteitasi, ole olevinasi pahempi kuin itse Radziwillit ovatkaan ja
kisko häntä kielestä.
— Ketä? Minuako?
— Niin juuri. Jumala auttoi minua, niin että minä, yksinkertainen
sotilas, petin politikoitsijan, ja teidän ylhäisyytenne pitäen minua
viho viimeisenä roistona, paljasti minulle kaikki roistomaiset
ajatuksensa. Niin sain minä selon kaikesta. Hiukseni nousivat kauhusta
pystyyn, mutta minä kuuntelin ja kuuntelin vain loppuun saakka... Hyi
teitä, roistot!... Hiiden penikat! Miks'ei salama ole teitä vielä
surmannut? Miks'ei maa ole teitä vielä niellyt?... Chmielnickin,
ruotsalaisten, vaaliruhtinaan, Rakóczyn ja itse paholaisen kanssa
te ryhdytte liittoon saattaaksenne valtakunnan perikatoon. Te
tahdotte silpoa sen palasiksi, repiä, raastaa kuin susi. Onko se
teidän kiitoksenne kaikista niistä hyvistä töistä, arvonimistä,
kunniapaikoista ja ulkomaitakin kadehdittavista rikkauksista, joita
isänmaanne on teille tuhlannut? Mutta te ette kysy sen kyyneleitä
ettekä tuskia. Missä on omatuntonne? Missä uskonne ja kunnianne? Mitkä
kummitukset ovat teidät maailmaan synnyttäneet?...
— Ritari, — keskeytti ruhtinas kylmästi, — minä olen sinun käsissäsi
ja voit tappaa minut, jos haluat, mutta yhtä sinulta pyydän: älä
ikävystytä minua!
Molemmat vaikenivat..
Kuten Kmicicin sanoista näkyi, oli sotilas saanut diplomaatista irti
koko alastoman totuuden, ja ruhtinas oli ollut sangen varomaton,
erehtynyt pahasti paljastaessaan sekä omansa että hetmanin salaisimmat
aikeet: Se koski kovasti ruhtinaan itserakkauteen, ja salaamatta huonoa
mielialaansa hän virkkoi:
— Älä laske ainoastaan oman etevyytesi ansioksi sitä, että sait minusta
totuuden ilmi. Minä puhuin - avomielisesti kanssasi, sillä luulin, että
hetmani olisi paremmin tuntenut miehensä ja lähettänyt vain täysin
luotettavan henkilön matkalle.
— Hetmani lähetti luotettavan miehen, — vastasi Kmicic, — mutta te
olette jo menettänyt hänen luottamuksensa, ja tästä lähtien tulevat
vain roistot teitä palvelemaan!
— Jollei se tapa, jolla sinä minut ryöstit, ollut roistomainen, niin
kasvakoon ensi taistelussa käteni miekan kahvaan kiinni!
— Se oli viekkautta! Olen käynyt hyvää koulua! Te tahdotte tuntea
Kmicicin. Tässä hän on! Tyhjin käsin en minä saavu armollisen
kuninkaamme luo.
— Entä luuletko, että edes yksikään hiuskarva tulee päästäni putoamaan
Jan Kasimirin käden kautta?
— Se on tuomioistuimen eikä minun asiani.
Kmicic pysähdytti äkkiä hevosensa.
— Haa! — huusi hän. — Entä kirje vojevodalle? Se on mukananne?
— Jos olisikin, niin en sitä sinulle antaisi, — vastasi Boguslaw. —
Kirjeet jäivät Pilwiszkiin.
— Tarkastakaa hänet! — komensi Kmicic. Sotilaat tarttuivat taas
ruhtinaan käsivarsiin, ja Soroka alkoi tutkia hänen taskujaan. Hetken
kuluttua kirje löytyi kuin löytyikin.
— Tässä on nyt asiakirja, joka todistaa teitä vastaan, — sanoi Andrzej
ottaessaan kirjeen. Tästä saa Puolan kuningas nyt nähdä aikomuksenne,
ja ruotsalaiset saavat myöskin selvyyden, että vaikkakin te nyt
olettekin muka yksissä heidän kanssaan, niin hetmani kuitenkin
pidättää itselleen oikeuden kääntää heille selkänsä, jos onni heidät
hylkää. Kaikki teidän vehkeenne paljastuvat nyt täydellisesti.
Sitäpaitsi on minulla kirjeitä Ruotsin kuninkaalle, Wittenbergille,
Radziejowskille... Te olette mahtavia ja ylpeitä, mutta minä
ihmettelen, jollei teidän vielä tule ahdas tässä maassa, kun molemmat
kuninkaat antavat teille palkintonsa.
Boguslawin silmät lennättivät pahaatietävää tulta, mutta kohta hän
hillitsi vihansa ja sanoi:
— Hyvä on! Meidän välillämme on alkava taistelu elämästä ja
kuolemasta!... Me tapaamme vielä toisemme!... Sinä voit tehdä meille
paljon pahaa, mutta sen minä sanon, että yksikään soturi tässä maassa
ei ole vielä uskaltanut tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siispä surma
sinulle ja sinun miehillesi!
— Minulla on miekkani, jolla puolustaudun, ja valtti, millä otan omani
vapaiksi, — vastasi Kmicic.
— Vai niin, sinä aiot käyttää minua panttivankina! — huudahti ruhtinas.
Ja kiukustaan huolimatta hän huoahti rauhallisesti. Hän ymmärsi nyt,
ettei mikään vaara uhannut, koska hänen henkensä oli Kmicicille hyvin
merkityksellinen. Sentähden hän päättikin käyttää sitä hyväkseen.
Kun he olivat taas jonkin aikaa ajaneet täyttä vauhtia eteenpäin, he
huomasivat edessäpäin kaksi ratsastajaa kuormahevosineen. Ne olivat
Kmicicin miehiä, jotka oli lähetetty Pilwiszkistä etukäteen matkalle.
— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic heiltä.
— Meidän hevosemme ovat aivan uuvuksissa, herra eversti, sillä emme ole
lainkaan vielä levähtäneet matkalla.
— Kohta levähdämme.
— Tuolla tienristeyksessä on talo. Ehkä se on majatalo.
— Ajapas, Soroka, edellä valmistamaan hevosille ruoat. On se kapakka
tai ei, niin pysähdymme...
— Kuten käskette, eversti!
Soroka kannusti hevostaan, ja muut seurasivat hitaasti jäljessä. Kmicic
ratsasti ruhtinaan toisella puolella, Lubieniec toisella. Ruhtinas
rauhoittui kokonaan eikä kysellyt enää Andrzejlta. Hän näytti olevan
uupunut matkasta tai siitä asemasta, mihin oli joutunut, ja antoi
päänsä painua rinnalle, silmänsä ummistua. Toisinaan hän sentään katsoi
alta silmäkulmani milloin Kmiciciin, milloin Lubienieciin, jotka
pitivät hänen hevostaan ohjaksista.
He olivat saapuneet asunnolle, joka oli tien vieressä metsän
laidassa. Se ei ollut kapakka eikä muukaan majatalo, vaan paja, johon
matkustajat tapasivat pysähtyä kengittämään hevosiaan tai korjauttamaan
ajoneuvojaan. Pajan ja tien välillä oli pieni nurmikko, jolla
harvakseen kasvoi tallattua ruohoa. Vaununosia ja särkyneitä pyöriä oli
siellä täällä pitkin seinänvierustoja, mutta ainoatakaan matkustajaa
ei näkynyt, lukuunottamatta Sorokaa, jonka hevonen seisoi pylvääseen
sidottuna. Soroka itse seisoi pajan kynnyksellä puhellen sepän, joka
oli tataari, ja kahden sällin kanssa.
— Täällä emme saane mitään syötävää, — huomautti ruhtinas hymähtäen.
— Meillä on ruokaa ja viinaa mukanamme, — vastasi Kmicic.
— Hyvä on. Meidän pitäisikin jo vahvistaa itseämme.
He pysähtyivät. Kmicic pisti pistolin vyönsä alle, hyppäsi alas
satulasta, jätti tataarilaishevosensa Sorokan haltuun ja tarttui
uudelleen ruhtinaan hevosen ohjaksiin Lubieniecin pitäessä koko ajan
sitä toiselta puolelta kiinni.
— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, olkaa hyvä ja nouskaa alas hevoselta!
— sanoi Andrzej.
— Miksi niin? Minä syön ja juon satulassa, — vastasi ruhtinas nojautuen
Kmiciciin päin.
— Astukaa maahan! — huusi Kmicic käskevästi.
— Käy itse maahan! — tiuskaisi ruhtinas siepaten silmänräpäyksessä
Kmicicin vyön alta pistolin, jolla ampui Kmiciciä päin kasvoja.
— Jeesus, Maria! — kiljaisi Kmicic.
Kannusten puremana kimmahti ruhtinaan hevonen takajaloilleen, ja
ruhtinas kääntyi satulassaan notkeasti kuin käärme Lubienieciin päin
iskien kaikella voimallaan pistolin perällä hänen silmiensä väliin.
Lubieniec huusi vihlovasti ja kaatui hevoselta maahan.
Ennenkuin muut olivat käsittäneet mitä oli tapahtunut, kiiti Boguslaw
kuin myrsky jo Pilwiszkiä kohti.
— Ota kiinni! Ammu alas! Lyö! — kuului hurjia huutoja.
Kolme Kmicicin soturia, jotka istuivat vielä hevostensa selässä,
karahduttivat ruhtinaan jälkeen. Soroka sieppasi musketin, joka oli
seinänvierustalla, ja tähtäsi pakenevaa, tai oikeammin pakenevan
hevosta.
Mutta hevonen kiiti eteenpäin kuin lentoon ammuttu nuoli. Kuului
laukaus. Soroka syöksyi savun läpi nähdäkseen paremmin, varjosti
kämmenellään silmiään, katsoi kotvan ja huusi vihdoin:
— Ei sattunut!
Samassa Boguslaw katosi tien käänteen taa, ja hänen jälkeensä
takaa-ajajat.
Soroka kääntyi nyt sepän ja tämän sällien puoleen, jotka olivat
hämmästyneinä töllistelleet, mitä pajan edustalla tapahtui, ja huusi:
— Vettä!
Sepät juoksivat kaivolle, ja Soroka kävi polvilleen Andrzejn viereen,
joka makasi liikkumattomana. Kmicicin kasvot olivat ruudinsavun
mustaamat ja veren pirskottamat, silmät suljetut, kulmakarvat,
silmäripset ja viikset vasemmalla puolella päätä palaneet. Vääpeli
Soroka alkoi hellävaroen tunnustella sormillaan haavoittuneen päätä,
tunnusteli kauan ja varovasti ja murahti vihdoin:
— Pääkallo on ehjä...
Mutta Kmicic ei osoittanut elon merkkiä, ja verta vuoti kovasti hänen
kasvoistaan. Sillävälin olivat sepät tuoneet sangollisen vettä ja
riepuja. Soroka alkoi pestä varovasti Kmicicin kasvoja.
Vihdoin tuli hyytyneen veren alta esiin suuri haava. Kuula oli
viiltänyt syvästi vasenta poskea ja katkaissut korvan nipukan. Soroka
alkoi tutkia, oliko poskiluu eheä.
Pian hän tuli vakuutetuksi, että se oli eheä, ja hänen rinnastaan
kohosi syvä helpotuksen huokaus. Samassa alkoi Kmicic kylmän veden ja
kivun vaikutuksesta osoittaa elonmerkkejä; kasvot alkoivat värähtää,
rinta kohosi.
— Hän elää!... Vaara on ohi! — huusi Soroka iloisesti.
Ja kyynel vierähti vääpelin ryövärimäisille kasvoille.
Silloin ilmaantui maantien käänteeseen Bilous, yksi niistä kolmesta
soturista, jotka olivat lähteneet ajamaan ruhtinasta takaa.
— No?. Miten kävi? — kysyi Soroka. Soturi ravisti päätään.
— Huonosti!
— Entä Zawratynski ja Witkowski? Palaavatko he kohta?
— Eivät milloinkaan.
Vapisevin käsin Soroka laski Kmicicin pään pajan kynnykselle.
— Kuinka niin? — huusi hän hypäten seisomaan.
— Kyllä se oli aika noita! Ensimmäisenä saavutti Zawratynski hänet,
sillä hänellä oli paras hevonen, ja sitäpaitsi ruhtinas antoi
tahallaan hänen lähestyä. Ihan meidän nähden se noita sieppasi miekan
Zawratynskin kädestä ja iski sen melkein miehen läpi. Witkowski riensi
apuun... Ruhtinas surmasi hänet aivan minun silmieni edessä yhdellä
iskulla!... Minun ei tehnyt mieleni odottaa vuoroani... Saattepa nähdä,
se palaa vielä tänne!
— Täällä meidän ei ole hyvä viipyä! — huusi Soroka. — Hevosille!
Kmicicille laitettiin heti sairassija hevosten väliin.
Sorokan käskystä asettui kaksi miestä maantielle vahtiin siltä varalta,
että peloittava ruhtinas palaisi.
Mutta Boguslaw ajoi rauhallisesti Pilwiszkiin siinä varmassa uskossa,
ettei Kmicic ollut enää elävien joukossa.
Illan tullen ruhtinas tapasi joukon ratsumiehiä, jotka hänen
ylipäällikkönsä Paterson, tultuaan ruhtinaan viipymisestä levottomaksi,
oli lähettänyt liikkeelle.
Johtava upseeri, huomattuaan ruhtinaan, karahdutti häntä vastaan ja
sanoi:
— Teidän ylhäisyytenne, me emme tienneet, että...
— Ei mitään! — keskeytti ruhtinas. Koetellakseni tätä hevosta ratsastin
sillä jonkin matkaa ja seurasin ritaria, kunnes häneltä sitten hevosen
ostin.
Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
— Ja kalliisti maksoinkin.