Vielä samana iltana juhlan jälkeen Andrzej Kmicic pyrki itsepäisesti
ruhtinaan puheille, mutta hänelle vastattiin, että ruhtinaalla oli
salainen neuvottelu herra Suchaniecin kanssa.
Kmicic saapui seuraavana aamuna ja pääsi heti hetmanin luo.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — olen saapunut luoksenne
anomuksen kera.
— Mitä haluat minulta?
— En voi elää täällä enää kauempaa. Päivä päivältä käy tuskani yhä
suuremmaksi. Eikä minulla ole mitään tekemistäkään täällä Kiejdanyssa.
Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle jotakin tehtävää. Lähettäkää
minut minne haluatte. Olen kuullut, että joukkomme ovat lähdössä
Zoltarenkoon. Minä lähden niitten kanssa sinne.
— Zoltarenko alkaisi kyllä mielellään mitellä voimiaan kanssamme, mutta
se ei käy päinsä, sillä me olemme Ruotsin suojeluksen alaisia, ja ilman
ruotsalaisia emme mahda sille mitään... Kreivi Magnus etenee tavattoman
hitaasti, ja minä tiedän kyllä syynkin siihen. Hän ei näet luota
minuun. Mutta onko sinun sitten niin paha ollaksesi täällä Kiejdanyssa
meidän luonamme?
— Teidän ylhäisyytenne on erittäin ystävällinen minua kohtaan, mutta
siitä huolimatta on minun täällä niin vaikea ollakseni, etten voi
sitä sanoin kuvata. Totta puhuen, luulin, että kaikki tulee olemaan
toisin... Luulin nimittäin, että saamme tapella, olla tulessa ja
savussa ja istua satulassa yöt päivät. Sellaiseen on Jumala minut
luonut. Mutta täällä täytyy istua riitoja ja juoruja kuuntelemassa,
ikävöidä toimettomuudessa tai taistella omia kansalaisia vastaan, sen
sijaan että saisi tapella vihollisen kanssa... Minä en kestä tätä enää
kauempaa, yksinkertaisesti en kestä... Sata kertaa mieluummin kuolen
kuin kärsin tällaista tuskaa!
— Kyllä minä tiedän mistä tuollainen toivottomuus on peräisin:
rakkaudesta. Sitä se on eikä mitään muuta! Kun vanhenet, tulet
nauramaan mokomille tuskille. Näin eilen, että asiasi tuon tytön kanssa
yhä mutkistuu.
— Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä hänellä minun
kanssani. Mikä on ollut, se on ollut!
— Hän taisi eilen sairastua?
— Niin.
Ruhtinas oli vaiti hetken aikaa.
— Olen sinua jo neuvonut ja neuvon vieläkin, — jatkoi hetmani sitten, —
että jos tahdot saada hänet, niin ota joko vapaaehtoisesti tai väkisin.
Minä annan kyllä määräyksen vihkiä teidät. Tyttö tietysti vikisee ja
itkee vähäisen, mutta mitäpä siitä. Vihkiäisten jälkeen otat hänet
luoksesi... ja jos hän vielä seuraavanakin päivänä tulisi itkemään,
niin siihen se sitten loppuukin!
— Pyydän, teidän ylhäisyydeltänne jotakin sotilaallista tehtävää enkä
häitä! — vastasi Kmicic päättävästi.
— Sinä et siis huoli hänestä?
— En. En minä hänestä, eikä hän minusta. Vaikka sydämeni halkeaisi,
niin en pyydä häneltä mitään. Tahtoisin lähteä jonnekin kauas
unohtaakseni kaiken, ennenkuin järkeni pimenee. Täällä ei ole mitään
tekemistä, ja toimettomuus on pahinta. Muistaahan teidän ylhäisyytenne
itsekin, kuinka teidän oli vaikea olla, ennenkuin niitä hyviä uutisia
oli saapunut... Niin on minunkin tänään, eikä se muutu täällä sen
paremmaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Tarttuako kaksin käsin päähäni,
jotteivät katkerat ajatukset sitä halkaisisi? Ja mitä saisin minä
täällä kokea? Omituiset ovat ajat nyt! Jumala ties, mitä oikeastaan on
tämä sota, jota en voi tajuta, en käsittää. Tuumit ja tuumit, mutta yhä
raskaammaksi vain mieli muuttuu. Vannon, että jollette vain, teidän
ylhäisyytenne, anna minulle jotakin tehtävää, niin minä vielä karkaan,
kokoan oman joukkoni ja alan käydä sotaa omaan laskuuni...
— Ketä vastaan? — kysyi ruhtinas.
— Ketäkö vastaan? Lähden Vilnoon! Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minun
lähteä liikkeelle lippukuntani kanssa, niin sota on kohta taas täydessä
vauhdissa!
— Tarvitsen lippukuntasi täällä sisällisiä vihollisia vastaan.
— Mutta se on juuri kaikkein surkeinta, kun täytyy täällä Kiejdanyssa
kädet ristissä pitää vahtia tai ajaa takaa jotakin Wolodyjowskia, jonka
kanssa paljon mieluummin taistelisi asetoverina!
— Minulla on tehtävä sinua varten, — virkkoi ruhtinas, — Vilnoon en
sinua päästä enkä lippukuntaa sinulle anna. Ja jos sinä toimit vasten
tahtoani ja kokoot oman sotajoukkosi, niin tiedä, että silloin sinä et
enää ole minun palveluksessani.
— Mutta minä tulen palvelemaan isänmaata!
— Ken palvelee minua, palvelee isänmaatakin, sen olen sinulle jo
selittänyt. Muista myöskin valasi, jonka olet minulle tehnyt. Ja
vihdoin, jos sinä poistut palveluksestani, niin sinä samalla poistut
suojeluksestani ja joudut oikeusistuimen eteen vastaamaan teoistasi...
Oman itsesi tähden ei sinun pidä sitä tehdä.
— Mitä merkitsee nykyään oikeusistuin!
— Kownon tuolla puolen ei mitään, mutta täällä, jossa rauha vallitsee,
täällä se toimii edelleen. On totta, että voit olla saapumatta
oikeusistuimen eteen, mutta tuomiot pitävät paikkansa siitä huolimatta
ja tulevat painamaan sinua aina siihen saakka, kun rauha on tehty.
Laudalainen aatelisto pitää kyllä huolen siitä, että sinua ei unohdeta.
— Sanoakseni teidän ylhäisyydellenne totuuden olen valmis kärsimään
oikeuden langettaman tuomion mukaisen rangaistuksen. Ennen olin valmis
aloittamaan sodan vaikka koko valtakuntaa vastaan, mutta nyt on
omatuntoni muuttunut herkemmäksi... Pelkään mennä kauemmaksi kuin mitä
mieleni tekee ja olen aina rauhaton.
— Mistä se sellainen omatunto on nyt sinuun tullut? Mutta se sikseen!
Sanoin jo sinulle, että jos tahdot lähteä liikkeelle, niin on minulla
arvokas tehtävä sinua varten. Ganchoff tahtoo kaikin mokomin, että
minä antaisin sen tehtävän hänen suoritettavakseen, ja pyytää sitä
minulta joka päivä. Onpa vähällä ollut, etten ole sitä hänelle
antanutkin... Mutta parempi on lähettää sinne synnynnäinen puolalainen
huomatusta suvusta. Se on samalla mitä parhain todistus siitä, etteivät
vielä kaikki ole minua hylänneet ja että minun puolellani on vielä
vaikutusvaltaisia kansalaisia... Sinä sovit hyvin, koska et hevillä
muita kumartele, vaan annat mieluummin muitten kumartaa itseäsi.
— Mutta mistä on kysymys, teidän ylhäisyytenne?
— Sinulla on edessäsi pitkä matka...
— Olen valmis vaikka jo tänään!
— Ja omalla kustannuksellasi, sillä minulla on niukalti rahoja.
Osa maatiloistani on vihollisen hallussa, osan ovat kapinalliset
ryöstäneet, eivätkä tulot tule lainkaan ajoissa. Sitäpaitsi on minun
nyt ylläpidettävä koko armeijani. Valtion rahastonhoitajalta, joka
paraikaa on täällä vankina, en saa ropoakaan, ensiksikin, koska hän ei
tahdo antaa, toiseksi, koska hänellä itselläänkään ei ole. Mitä valtion
rahoja ikänä käsiini saan, kaikki kokoan kysymättä, mistä ne ovat ja
paljonko niitä on. Ruotsalaisilta saat mitä hyvänsä, mutta et rahaa,
sillä jos he vaikkapa vain kolikon näkevät, niin alkavat heidän kätensä
vavista innostuksesta.
— Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse tuhlata enempää sanoja sen seikan
tähden. Jos lähden, niin lähden omalla kustannuksellani.
— Mutta siellä pitää esiintyä muhkeasti eikä säästäen...
— Minä en aio säästää enkä sääliä! Hetmanin kasvot kirkastuivat, sillä
hänellä oli todellakin puute rahoista, vaikka hän hiljakkoin oli
ryöstänyt Vilnon ja oli luonteeltaan ahnas.
— Kas niin! — huudahti hän. — Ganchoff olisi heti alkanut tiukata
minulta rahoja, mutta sinä olet toista maata. Kuulehan siis, mistä
on kysymys... Ensiksi tulee sinun lähteä Podlasieen. Matka sinne
on vaarallinen, sillä siellä on kapinallisia, jotka ovat nousseet
minua vastaan. Mitenkä vältät heidät, se on sinun asiasi. Jakob
Kmicic mahdollisesti säästäisi sinua, mutta pidä varasi, ettet
joudu Horotkiewiczin ja etenkään Wolodyjowskin ja hänen laudalaisen
lippukuntansa käsiin.
— Olen jo ollut heidän käsissään ilman että minulle mitään tapahtui.
— Hyvä on. Käyt Zabludowissa tapaamassa Harasimowicziä ja annat hänelle
käskyn, että hän kokoaa rahaa niin paljon kuin mahdollista ja mistä
ikänä irti saa ja lähettää ne minulle, mutta ei tänne, vaan Tilsitiin,
minne olen jo lähettänyt arvoesineeni. Pantatkoon mitä voi ja ottakoon
juutalaisilta lainaksi niin paljon kuin vain saa. Samalla tehköön
konfederaateille niin paljon vahinkoa kuin suinkin. Mutta se ei ole
enää sinun tehtäväsi, sillä lähetän hänelle omakätisen käskykirjeen.
Anna kirje hänelle ja jatka heti matkaa Tykociniin ruhtinas Boguslawin
luo.
[Puolassa sanottiin konfederaateiksi niitä henkilöitä, jotka
1600-luvulla ja myöhemmin yhtyivät aateliston keskuudessa
muodostettuihin liittoihin erilaisten valtiollisten tarkoitusten
saavuttamiseksi. Tällaiset liitot, konfederatsionit joilla on ollut
suuri merkitys Puolan historiassa, käsittivät tavallisesti jonkin
maakunnan, joskus koko valtakunnan. Liitot aiheutuivat siitä, että
n.s. liberum veto ja maalaisedustajia sitovat ohjesäännöt ehkäisivät
laillisten valtiopäivien toimintaa. Kofnederatsionissa sitävastoin
tehtiin päätökset nopeasti kun asiat ratkaistiin yksinkertaisella
äänten enemmistöllä. Suom. huom.]
Hetmani vaikeni ja hengähti, sillä hän oli väsynyt paljosta
puhumisesta. Kmicic katsoi häneen uteliaana, sillä hänen mielensä paloi
halusta saada kuulla jatkoa ja lähteä seikkailurikkaalle matkalle, joka
tulisi olemaan balsamia hänen sydämensä haavoille.
Hetken kuluttua hetmani jatkoi:
— En voi käsittää, miksi ruhtinas Boguslaw yhä viipyy Podlasiessa?
Kautta Jumalani, hän saattaa sekä minut että itsensä turmioon. Kuule
tarkasti, mitä sinulle nyt sanon, sillä vaikka lähetänkin mukanasi
kirjeen hänelle, tulee sinun osata suullisesti selittää kaikki, mitä
hän kysyy ja mitä kirjeeseen ei voi kirjoittaa. Tiedä siis, että
eiliset uutiset, vaikka olivatkin hyviä, eivät kuitenkaan olleet
niin hyviä kuin kerroin, eivätkä edes niin hyviä kuin itse ensin
luulin. Ruotsalaiset ovat tosin voiton puolella: he ovat miehittäneet
Suur-Puolan, Masovian ja Varsovan, Sieradzin vojevodakunta on
antautunut heidän valtaansa, ja he ovat karkoittaneet Jan Kasimirin
Krakovaan, jonka he varmasti myöskin piirittävät. Czarniecki tulee sitä
puolustamaan, tuo vastaleivottu senaattori, mutta totta puhuen oiva
soturi. Kuka voi nähdä, mitä tulee tapahtumaan? Ruotsalaiset osaavat
hyvin valloittaa linnoituksia, eikä Krakovan varustamiseen ole aikaa,
mutta Czarniecki saattaa kuitenkin pitää puoliaan pari kolme kuukautta.
Toisinaan tapahtuu sellaisia ihmeitä kuin esimerkkisi Zbarazin luona...
Mutta jos Czarniecki tulee pitämään puoliaan, saattaa piru pilata
asiamme. Sinun pitää perehtyä politiikan salaisuuksiin. Muista, että
Wienissä ei tulla suopeasti seuraamaan Ruotsin vallan laajenemista
ja että sieltä voidaan lähettää apua... Tataarilaiset myös, paina se
tarkoin mieleesi, ovat taipuvaisia auttamaan Jan Kasimiria. Tänään
saattaa hänen asiansa näyttää toivottomalta, mutta huominen päivä voi
tuoda onnen tullessaan...
Ruhtinaan täytyi taas huoahtaa. Andrzej Kmicic tunsi omituisen tunteen
liikkuvan rinnassaan, eikä hän ollut selvillä, mitä se oikeastaan oli.
Hän, Radziwillin ja ruotsalaisten puoluelainen, tunsi ikäänkuin iloa
ajatellessaan, että onni saattaisi kääntää selkänsä ruotsalaisille.
— Suchaniec kertoi minulle, — jatkoi ruhtinas, — miten taistelu Widowan
ja Zarnowin luona tapahtui. Ensimmäisessä ottelussa meidän joukkomme...
tarkoitin: puolalaiset joukot... tuhosivat ruotsalaisten rintaman
kokonaan. Ne eivät olleet yleistä kutsuntaa... ja ruotsalaisten
mieliala oli painunut kovasti.
— Mutta sitten he suoriutuivat kuitenkin voittajina?
— Niin suoriutuivat, sillä Jan Kasimirin lippukunnat alkoivat
kapinoida, ja aateliset ilmoittivat, että rivissä he kyllä voivat
seisoa, mutta taistelemaan he eivät ryhdy. Joka tapauksessa kävi
ilmi, että avoimessa taistelussa ruotsalaiset eivät ole sen kummempia
kuin puolalaiset joukot. He saattavat kyllä voittaa vielä kerran,
toisenkin, mutta sitten voi heidän joukkojensa henki muuttua. Jos Jan
Kasimir saa rahoja, niin hän maksaa sotureilleen palkat, ja kapina on
lopussa. Potockilla ei ole suurtakaan joukkoa, mutta hänen väkensä on
urhoollista, kurissa pysyvää... Tataarit voivat liittyä häneen, ja
päällepäätteeksi vaaliruhtinas heittää meidät oman onnemme nojaan.
— Kuinka niin?
— Sekä minä että Boguslaw luulimme, että hän heti tekisi liiton
ruotsalaisten ja meidän kanssamme, mutta hän on kovin varovainen
mies ja ajattelee vain omaa parastaan. Nähtävästi hän odottaa miten
tulee käymään, ja odotellessaan solmii liittoja preussilaisten, Jan
Kasimirille uskollisten kaupunkien kanssa. Sillävälin ovat ruotsalaiset
saaneet kokonaisen sarjan liittoja vastaansa, ja jos he sattuvat
kompastumaan Vähässä-Puolassa, niin nousevat Suur-Puola ja Masovia
heti, preussilaiset liittyvät heihin, ja saattaa tapahtua...
Samassa ruhtinas säpsähti ikäänkuin omaa ajatustaan pelästyen.
— Mitä saattaa tapahtua? — kysyi Kmicic.
— Ettei yksikään ruotsalainen pääse valtakunnasta! — vastasi ruhtinas
synkästi.
Kmicic rypisti kulmakarvojaan ja vaikeni.
— Silloin, — virkkoi hetmani matalalla äänellä, — meidän onnemme painuu
yhtä alas kuin se on ollut korkealla...
Andrzej-herra nousi äkisti tuoliltaan silmät säihkyen, posket punaisina
ja huusi:
— Mitä tämä merkitsee, teidän ylhäisyytenne?... Miksi te äskettäin
sanoitte, että valtakunta on joutunut perikatoon ja että ainoastaan
te yhdessä ruotsalaisten kanssa voitte pelastaa sen?... Mihin minun
on uskominen? Siihenkö, mitä äskettäin sanoitte, vai siihen, mitä nyt
sanotte? Jos asian laita on niinkuin teidän ylhäisyytenne nyt sanoo,
niin miksi pitää ruotsalaisten puolta sen sijaan että antaa heille
selkään?... Minua ihan ilahduttaa, kun ajattelen, että niille kerran
saisi antaa selkään!
Radziwill katsoi ankarasti nuoreen mieheen.
— Sinä olet röyhkeä! — sanoi hän.
Mutta Kmicic oli jo innostunut omista ajatuksistaan.
— Myöhemmin voimme puhua siitä, millainen olen. Mutta vastatkaa nyt,
teidän ylhäisyytenne, siihen, mitä kysyin.
— Hyvä on, minä vastaan... — sanoi Radziwill painostaen eri sanoja.
— Jos asiat alkavat kääntyä sille tolalle, josta puhuin, niin siinä
tapauksessa alamme tapella ruotsalaisia vastaan.
Andrzej Kmicic iski kädellä otsaansa ja huudahti:
— Minä hölmö!
— Siitä en ala kiistellä, — virkkoi ruhtinas, — mutta lisään, että sinä
saatat unohtaa itsesi. Muista, että matkasi tarkoituksena tulee olemaan
tapausten seuraaminen. Katson isänmaan parasta, en mitään muuta. Mitä
äsken sanoin, on vain otaksuma, joka luultavasti ei koskaan tule
toteutumaan. Mutta meidän tulee olla varovaisia. Ken tahtoo välttää
hukkumista, sen täytyy osata uida, ja ken kulkee tiettömässä metsässä,
sen täytyy usein pysähtyä tarkkaamaan, minne päin on mentävä...
Ymmärrätkö?
— Selvä kuin päivä.
— Peräytyminen on meille mahdollista ja välttämätöntä, jos isänmaan
etu sitä vaatii, mutta me emme voi tehdä niin, jos ruhtinas Boguslaw
yhä viipyy Podlasiessa. Hän on mahtanut kadottaa järkensä! Jos hän jää
sinne, niin täytyy hänen ilmoittaa olevansa jommankumman ystävä, joko
ruotsalaisten tai Jan Kasimirin, ja se olisi kaikkein pahinta.
— Hölmö olen, teidän ylhäisyytenne, nyt en minä taaskaan ymmärrä mitään!
— Podlasie on lähellä Masoviaa, ja joko ruotsalaiset sen valtaavat
tai preussilaiset kaupungit lähettävät joukkoja ruotsalaisia vastaan.
Silloin täytyy valita.
— Miks'ei ruhtinas Boguslaw voisi valita sitten?
— Siksi, että niin kauan kuin hän ei valitse, niin kauan ruotsalaiset
pitävät meitä hyvänä; sama on vaaliruhtinaan laita. Jos meidän tulee
muuttaa menettelytapaamme ja ryhtyä ruotsalaisia vastaan, silloin
hän tulee toimimaan välittäjänä minun ja Jan Kasimirin välillä ja
helpottamaan minun siirtymistäni, mitä minä en muuten voisi tehdäkään,
kun olen ilmoittanut olevani ruotsalaisten puolella. Koska hänen
Podlasiessa pitäisi pian tehdä valintansa, olisi parasta, että hän
kiireimmän kautta lähtisi Preussiin, Tilsitiin, ja odottaisi siellä,
mitä tulee tapahtumaan. Vaaliruhtinas asustaa kreivikunnassaan, ja
silloin tulee Boguslawilla olemaan ylin valta Preussissa, sopiva
tilaisuus koota joukkoja ja asettua huomattavan armeijan etupäähän...
Silloin kummatkin menettelevät niin kuin me määräämme voittaakseen
meidät puolelleen, ja meidän sukumme arvo ylenee yhä, mikä on pääasia.
— Mutta teidän ylhäisyytenne sanoi äsken, että isänmaan paras on
pääasia?
— Älähän nyt takerru jokaiseen sanaani, sillä sanoinhan heti alussa,
että se on yhdentekevä, vaan kuuntele, mitä sinulle sanon. Tiedän
varsin hyvin, että vaikka ruhtinas Boguslaw allekirjoitti sopimuksen
ruotsalaisten kanssa täällä Kiejdanyssa, häntä ei kuitenkaan pidetä
heidän puoluelaisenaan. Levitä matkalla huhua, että minä olen
pakottanut hänet allekirjoittamaan sen. Kyllä se uskotaan todeksi, että
sukulaiset kuuluvat eri puolueihin. Siten hän voi päästä neuvotteluihin
konfederaattien kanssa, pyytää niitten johtajat luokseen, vangita ne
ja viedä Preussiin. Tällainen petos on nyt mitä suurimmaksi hyödyksi
isänmaalle, muuten ihmiset sen kokonaan tuhoavat.
— Siinäkö kaikki, mitä minun tulee tehdä? — kysyi Kmicic ikäänkuin hän
olisi vapautunut innostuksestaan.
— Se on vain osa, eikä läheskään tärkein. Ruhtinas Boguslawin luota
ajat viemään minun kirjettäni itse Kaarle Kustaalle. Aina tuosta
kahakasta saakka Klawanyn luona minä en tule toimeen kreivi Magnuksen
kanssa. Hän katsoo minuun yhä ikäänkuin alta kulmain eikä lakkaa
ajattelemasta, että jos ruotsalaisille onni kääntää selkänsä, jos
tataarit lähtevät toista vihollista vastaan, niin minäkin kääntäisin
aseeni ruotsalaisia vastaan.
— Siitä päättäen, mitä teidän ylhäisyytenne on puhunut, on Magnuksella
täysi syy sitä epäillä.
— Olkoon tai ei, mutta minä en siitä pidä, enkä tahdo, että hän katsoo
kortteihini nähdäkseen, mitä valtteja minulla on kädessäni. Sitäpaitsi
hän henkilökohtaisesti ei suhtaudu suopeasti minuun. Varmaan hän
kirjoittaa sieltä kuninkaalle, että olen joko heikko tai epäluotettava.
Se on korjattava. Sinä jätät minun kirjeeni kuninkaalle, ja jos hän
kyselee sinulta Klawanyn kahakasta, niin kerro niinkuin asia on. Voit
mainita niistä miehistä, että minä olin tuominnut heidät kuolemaan,
mutta että sinä olit saanut minut muuttamaan päätökseni. Mitään pahaa
sinulle ei tule tapahtumaan suoruutesi tähden. Magnus-kreiviä sinun
ei pidä moittia suoraan, sillä hän on kuninkaan sukulainen. Mutta
jos kuningas noin sivumennen utelee, mitä ihmiset täällä oikein
ajattelevat, niin kerro hänelle, että Magnus ei kylliksi kunnioita
hetmania ja että ruhtinas — nimittäin minä — suree sitä. Jos hän
vielä sattuisi kysymään, ovatko kaikki vakituiset joukot hylänneet
minut, niin sano, että se ei ole totta, ja mainitse oma lippukuntasi
esimerkkinä. Huomauta, että olet eversti, niinkuin oletkin...
Selitä myöskin, että herra Gosiewskin puoluelaiset ovat yllyttäneet
joukkoja kapinaan ja että hän ja minä olemme verivihollisia. Sano,
että jos Magnus olisi lähettänyt minulle vain jonkinverran tykkejä
ja ratsuväkeä, niin minä olisin jo aikoja sitten kukistanut kaikki
konfederaatit... ja että se on yleinen mielipide. Muuten, pidä
silmällä, mitä kuninkaan ympärillä tapahtuu ja kerro näkemästäsi ja
kuulemastasi, ei minulle, vaan ruhtinas Boguslawille Preussissa, jos
suinkin saat tilaisuuden tehdä sen. Mahdollisesti saat hänen väkensä
mukana lähetetyksi hänelle uutisia. Puhutko saksaa?
— Eräs kuurinmaalainen toverini, jonka laudalaiset surmasivat, opetti
sitä minulle aikanaan. Häneltä opin sitä auttavasti.
— Se on hyvä.
— Entä missä, teidän ylhäisyytenne, minä voin saada tavata Ruotsin
kuninkaan?
— Missä hänet vain löydät. Nyt sodan aikana hän on milloin siellä,
milloin täällä. Jos tapaat hänet Krakovan luona, niin sitä parempi,
sillä saat viedä kirjeitä vielä muillekin, jotka sielläpäin asuvat.
— Ajanko siis vielä muittenkin luo?
— Kyllä. Sinun täytyy etsiä kruununmarsalkka Lubomirski, joka minun
välttämättä on saatava kannattamaan asiaani. Hän on mahtava mies, jolla
on Vähässä-Puolassa suuri vaikutusvalta. Jos hän asettuu ruotsalaisten
puolelle, niin silloin ei Jan Kasimirilla ole koko Puolassa enää
mitään tekemistä. Älä salaa Ruotsin kuninkaalta, että olen lähettänyt
sinut voittamaan kruununmarsalkan ruotsalaisten puolelle... Mutta älä
sitä kehuskele, vaan sano se ikäänkuin sivumennen. Jumala suokoon,
että herra Lubomirski asettuisi meidän puolellemme. Hän tulee olemaan
kahden vaiheella, sen tiedän, mutta toivon, että minun kirjeeni
tekee vaikutuksensa. Hänellä on omat syynsä olla minun kanssani
hyvissä kirjoissa. Kerron sinulle kaikki, jotta tietäisit, miten
siellä menettelet. Marsalkka on jo pitkän aikaa tunnustellut, tulenko
antamaan ainoan tyttäreni vaimoksi hänen pojalleen Herakleelle. Ota
siis selko, kuka hänen hovimiehistään on hänen parhaassa suosiossaan,
ja anna sitten tuon hovimiehen ymmärtää, että jos Lubomirski yhtyy
minuun, niin palkitsen häntä antamalla tyttäreni hänen pojalleen.
Minun tyttäreni samoinkuin hänen poikansa ovat vielä lapsia, mutta
joka tapauksessa voitaisiin heidän välillään tehdä jo sopimus, joka
tulisi olemaan herra marsalkalle paljon edullisempi kuin minulle, sillä
toista sellaista perijätärtä et löydä koko valtakunnasta, ja jos vielä
yhdistät yhdeksi kaikki meidän alueemme, niin et löydä sellaista edes
koko maailmasta... Maukas palanen! Ja silloin voisi herra marsalkka
saada pojalleen tyttäreni mukana myötäjäisiksi suuriruhtinaan kruunun..
Koetahan saada hänessä heräämään tällaisia toiveita, niin kyllä se mies
on kohta omamme, sillä hän ajattelee paljon enemmän omaa taloaan kuin
valtakuntaa...
— Mitä minun tulee hänelle sanoa sitten?
— Sitä, mitä minä en voi kirjoittaa... Mutta siitä on annettava
hienosti ymmärtää. Jumala varjelkoon sinua puhumasta, että olet minulta
henkilökohtaisesti kuullut halustani nousta valtaistuimelle. Se on
vielä liian varhaista... Muista siis antaa marsalkan suosikin ymmärtää,
että jos Lubomirski yhtyy ruotsalaisiin, niin hän voi pyytää tytärtäni
palkinnoksi, ja että jos Radziwill nousisikin valtaistuimelle, niin
joutuisihan kruunu pian perinnöksi Herakleelle. Jollei hän käy kaksin
käsin kiinni sellaiseen, niin ei hänellä ole mitään korkeampia
pyrkimyksiä. Ken ei pyri korkealle, se ei uskalla katsoa aurinkoon.
Minut on Jumala luonut suuria asioita suorittamaan, ja sentähden
minä uskallankin ojentaa käteni kaikkea sitä kohti, mikä on ihmisen
vallassa, ja nousta aina Jumalan itsensä inhimilliselle mahtavuudelle
asettamaan rajaan saakka!
Ja ruhtinas ojensi todellakin kätensä ikäänkuin tavoitellakseen
näkymätöntä kruunua. Hänen silmänsä loistivat. Mutta hänen
innostuksensa oli liian voimakas: hengitys salpautui hänen linnassaan.
Hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi katkonaisin lausein:
— Niin... kun ajatus lentää... ikäänkuin aurinkoa kohti... sanoo
sairaus mementonsa [memento (mori) ‒ muista (kuolemaasi)]...
Tapahtukoon mitä hyvänsä... mutta soisin kuitenkin kernaammin, että
kuolema tapaisi minut valtaistuimella eikä kuninkaan eteisessä...
— Ehkä saan kutsua lääkärin? — kysyi Kmicic. Radziwill viittasi
kieltävästi kädellään.
— Ei tarvitse... ei tarvitse... minun on jo parempi... Siinä kaikki,
mitä tahdoin sinulle sanoa... Pidä silmäsi ja korvasi auki!... Kas
niin... Nyt on kohtaus jo ohitse... Ymmärrätkö kaiken selvästi?
— Kyllä. Jos epäonnistun, on se oma syyni.
— Kirjeet ovat jo melkein kaikki kirjoitetut. Milloin aiot lähteä?
— Tänään. Niin pian kuin suinkin!...
— Eikö sinulla ole minkäänlaista pyyntöä minulle?
— Teidän ylhäisyytenne!... — alkoi Kmicic, mutta keskeytti samassa.
Sanat takertuivat hänen suuhunsa, hänen kasvoillaan oli epäröivä ilme.
— Puhu suusi puhtaaksi! — virkkoi hetmani.
— Pyydän... — jatkoi Kmicic, — ettei miekankantaja Billewiczille eikä
hänelle... mitään paha tehtäisi...
— Ole huoletta! Mutta minä huomaan, että sinä vieläkin rakastat tuota
tyttöä?...
— En suinkaan! — vastasi Kmicic. — Mutta... mistäpä minä sitä
itsekään tietäisin. Milloin rakastan, milloin vihaan... Piru ties!
Kaikki on lopussa, niinkuin sanoin, mutta tuska vain ei. En huoli
hänestä, mutta en myöskään tahdo, että joku muu hänet ottaisi...
Teidän ylhäisyytenne, älkää antako häntä muille... En käsitä itsekään
mitä puhun... Mutta matkalle minä lähden ja mitä pikimmin!... Älkää
kiinnittäkö huomiota sanoihini, teidän ylhäisyytenne. Kyllä Jumala suo
minulle järkeni takaisin, jahka olen kaupungin porttien ulkopuolella...
— Minä ymmärrän sinua vallan hyvin. Ole huoletta, minä en päästä ketään
heidän luokseen enkä myöskään heitä mihinkään. Piakkoin tulee täällä
olemaan ulkomaalaisia sotureita tulvillaan ja sentähden jonkinverran
epävarmaa... Mutta minä lähetän tytön ruhtinattaren luo Taurogiin,
Tilsitin läheisyyteen... Ole rauhassa, hyvä Andrzej!... Mutta lähdekin
nyt varustamaan itseäsi matkalle ja tule sitten syömään kanssani
päivällistä...
Kmicic kumarsi ja poistui. Radziwill hengitti vapaammin. Hän iloitsi
Kmicicin lähdöstä. Ruhtinaalla oli vallassaan hänen lippukuntansa ja
nimensä; miehestä hän vähemmän välitti.
Kmicic saattoi lähettiläänä tehdä hänelle suuria palveluksia, vaikka
hänen läsnäolonsa olikin ollut ruhtinaalle rasitukseksi. Hetmanista
tuntui varmemmalta pitää hänet etäällä kuin läheisyydessään. Kmicicin
hurja mieli ja tulisuus saattoi milloin hyvänsä aiheuttaa Kiejdanyssa
yhteentörmäyksen heidän välillään ja molemmille hyvin vaarallisen
käänteen asiain kulussa, mutta hänen lähtönsä esti kaiken sen.
— Lähde kauas, sinä hurja paholainen, ja palvele minua koreasti!
— mutisi ruhtinas silmäillen oveen, joka juuri oli sulkeutunut
orszalaisen lipunkantajan jälkeen.
Sitten ruhtinas kutsui palvelijan luokseen ja antoi tälle käskyn, että
Ganchoffin oli tultava hänen luokseen.
— Sinä otat huostaasi Kmicicin lippukunnan ja koko ratsuväen
ylipäällikkyyden. Kmicic lähtee matkalle.
Iloinen ilme vilahti Ganchoffin kasvoilla.
Uskottu tehtävä oli mennyt häneltä sivu suun, mutta sen sijaan hän oli
saanut odottamattoman ylennyksen.
— Uskollisesti palvelemalla tahdon palkita teidän ylhäisyytenne armon,
— vastasi Ganchoff ja jäi ääneti odottamaan.
— Mitä vielä tahdot sanoa? — kysyi ruhtinas.
— Teidän ylhäisyytenne, varhain tänä aamuna saapui muuan aatelismies
Wilkomierzista tuoden tiedon, että herra Sapieha marssii joukkoineen
teidän ylhäisyyttänne vastaan.
Radziwill säpsähti, mutta hillitsi samassa silmänräpäyksessä
mielentilansa.
— Voit poistua! — sanoi hän Ganchoffille. Ruhtinas Radziwill vaipui
senjälkeen syviin mietteisiin.