Miekankantaja Billewiczin oli täytynyt panna Aleksandra-neiti hyvin
kovalle, ennenkuin tämä oli suostunut lähtemään siihen juhlaan,
jonka hetmani järjesti puoluelaisilleen. Melkeinpä kyynelsilmin oli
miekankantaja rukoillut itsepäistä ja rohkeata tyttöä ja vannonut,
että kysymyksessä oli hänen päänsä ja että kaikkien, sekä upseerien
että paikkakunnan asukkaitten, täytyi lähteä, jos mielivät välttää
ruhtinaan vihan. Koska ei tahtonut panna alttiiksi setänsä henkeä, oli
Aleksandra-neiti antanut myöten.
Vieraita oli paljon, sillä paikkakunnan aatelisia rouvineen ja
tyttärineen oli saapunut tahtomattaan runsaasti. Mutta vielä enemmän
oli upseereita, etenkin ulkomaalaisia, jotka melkein kaikki olivat
pysyneet uskollisina ruhtinaalle. Radziwill itse, ennenkuin näyttäytyi
vieraille, oli valmistanut mielentilansa sellaiseksi kuin ei mikään
pilvi pimentäisi hänen näköpiiriään. Ruhtinas tahtoi näet kohottaa
korkealle puoluelaistensa mielialan ja osoittaa kaikille, että
valtava enemmistö on hänen takanaan ja että ainoastaan kapinoitsijat
vastustavat liittoa Ruotsin kanssa. Sentähden hän ei säästänyt vaivoja
eikä varoja juhlan onnistumiseksi ja sen maineen levittämiseksi
mahdollisimman kauas. Tuskin oli alkanut hämärtää, kun sadat
tervatynnyrit hulmahtivat tuleen kahden puolen ylös linnaan johtavaa
tietä ja linnan pihalla, ja tuon tuostakin jyrähtivät tykit sotamiesten
käskystä hurratessa.
Ajoneuvoja saapui toinen toisensa jälkeen tuoden ympäristön
huomatuimpia henkilöitä ja alempaa aatelistoa. Linnan pihamaa kuhisi
rattaita, hevosia, palvelusväkeä. Samettiin, silkkiin ja turkiksiin
pukeutunut joukko täytti niinsanotun »kultaisen salin», ja kun ruhtinas
astui vihdoin saliin säteillen jalokivistä ja koristeista ja armollinen
hymy tavallisesti niin synkillä ja nyt sitäpaitsi sairaalloisilla
kasvoilla, huusivat upseerit kuin yhdestä suusta:
— Eläköön ruhtinas ja hetmani! Eläköön Vilnon vojevoda!
Radziwill loi silmäyksen yli kokoontuneitten nähdäkseen yhdyttiinkö
upseerien eläköönhuutoon. Muutamia kymmeniä pelokkaampia siihen
näkyikin yhtyvän, ja ruhtinas alkoi heti kumarrella ja kiittää
»yksimielisestä» tervehdyksestä.
— Teidän kanssanne, hyvät herrat, — sanoi hän, — me kukistamme ne,
jotka tahtovat saattaa isänmaan perikatoon! Jumala teitä palkitkoon!
Jumala teitä palkitkoon!...
Ja hän kiersi salin halki pysähtyen tutumpien luo säästämättä
puhuttelusanoja sellaisia kuin »arvoisa veli» ja »rakas naapuri», mikä
vaikutti sen, että useammat kuin yhdet synkät kasvot kirkastuivat niin
runsaasta ruhtinaallisesta armosta.
— Ei ole mahdollista, — sanoivat ne, jotka äsken vielä epäluuloisesti
katsoivat hänen toimiaan, — että niin suuri herra ja arvoisa senaattori
toivoisi isänmaalle onnettomuutta. Joko hän ei ole voinut menetellä
toisin, tai hän salaa hautoo suunnitelmia, joista valtakunnalle tulee
olemaan hyötyä.
Oli sellaisiakin, jotka ravistivat päätään ja vaihtoivat silmäyksiä,
jotka sanoivat:
— Olemme täällä vain siksi, että veitsi nostettiin kurkulle.
Mutta nämä vaikenivat, sillävälin kuin toiset puhuivat niin
äänekkäästi, että itse ruhtinaan täytyi kuulla se:
— Parempi on muuttaa isäntää kuin syöstä valtakunta perikatoon.
— Ajatelkoon Kruununmaa vain omaa itseään, niinkuin mekin itseämme
ajattelemme.
— Kuka sitten on näyttänyt meille esimerkkiä, jollei Suur-Puola?
— Me panemme kaiken luottamuksemme ruhtinaaseen ja annamme hänen
ratkaista asiat. Pitäköön hän sekä Liettuaa että valtaa käsissään.
— Hän ansaitsee molemmat... Jollei hän voi meitä pelastaa, olemme
hukassa...
— Hän on meille läheisempi kuin Jan Kasimir, sillä hän on meidän
vertamme!
Radziwill kuunteli ahnaasti näitä ajatuksia, jotka joko pelosta
tai liehakoimishalusta lausuttiin, eikä kiinnittänyt sen enempää
huomiota siihen, että vaaran hetkellä niiden lausujat ensimmäisinä
olisivat valmiit jättämään hänet. Hän antoi näitten lausuntojen
huumata ja pettää itseään ja omaatuntoaan ja toisti ajatuksissaan
kuulemiaan sanoja, jotka hänen mielestään parhaiten todistivat hänen
menettelytapansa oikeudenmukaisuutta:
— Extrema necessitas extremis nititur rationibus! [Äärimmäinen pakko
turvautua äärimmäisiin keinoihin] Kulkiessaan erään suurenpuoleisen
aatelismies ryhmän ohi hän kuuli herra Jurzycin huulilta sanat: »Hän
on meille läheisempi kuin Jan Kasimir!» — ja samassa hänen kasvonsa
kirkastuivat kokonaan. Pelkkä hänen ja kuninkaan vertaaminen keskenään
hiveli hänen ylpeyttään, ja lähestyen herra Jurzycia hän sanoi:
— Oikeassa olette, arvoisa veli, sillä Jan Kasimirissa on yhtä kannua
verta kohti vain kortteli liettualaista, mutta minun suonissani on
ainoastaan liettualaista verta. Jos tähän saakka kortteli on merkinnyt
enemmän kuin kannu, niin teistä, arvoisat veljet, riippuu, saako
sellainen jatkua.
— Me olemme valmiit juomaan teidän ylhäisyytenne maljan vaikka
kannusta! — vastasi herra Jurzyc.
— Se sattui aivan ajatuksiini! Pitäkää hauskaa, arvoisat veljet! Olisin
mielelläni kutsunut vaikka koko Liettuan tänne.
— Siinä tapauksessa sitä olisi pitänyt silpoa vielä enemmän, — sanoi
herra Szczaniecki Dalnowista, muuan rohkea ja teräväpäinen mies, jonka
kieli oli yhtä pureva kuin hänen miekkansakin.
— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi ruhtinas katsoen häneen tutkivasti.
— Että teidän ylhäisyytenne sydän on laajempi Kiejdanya.
Radziwill hymähti väkinäisesti ja jatkoi matkaansa.
Samassa marsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmiina. Vieraat
seurasivat virtana ruhtinasta samaan saliin, jossa vasta äskettäin
julistettiin Ruotsin kanssa tehty liitto. Marsalkka osoitti paikat
kaikille arvojärjestyksessä. Näkyi, että ruhtinas oli kuitenkin
sanonut sanansa järjestykseenkin nähden, koska Kmicic joutui istumaan
miekankantaja Billewiczin ja Aleksandra-neidin väliin.
Molemmat hytkähtivät kuullessaan nimensä mainittavan ja epäröivät
hetkisen, mutta samassa juolahti heidän mieleensä ajatus, että
vastusteleminen vain kiinnittäisi sitäkin enemmän yleisön huomiota
heihin, ja he istuutuivat vierekkäin. Heistä se tuntui ensin
epämieluisalta. Andrzej-herra päätti pysyä välinpitämättömänä,
ikäänkuin hänen vieressään istuisi tuntematon henkilö. Pian hän
kuitenkin tuli huomaamaan, ettei hän voisi olla kyllin välinpitämätön
tai hänen naapurinsa kyllin vieras voidakseen aloittaa aivan
ylimalkaisen keskustelun. He tunsivat molemmat tässä kirjavassa
laumassa, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset ja pyrkimykset
risteilivät, että he ajattelivat ainoastaan toisiaan, ja sentähden
heidän olonsa oli painostava. Kumpikaan ei näet tahtonut eikä
voinutkaan suoraan sanoa mitä heidän sydämellään oli. Heillä oli
menneisyytensä, mutta ei ollut tulevaisuutta. Entiset tunteet,
luottamus, vieläpä tuttavuus — kaikki oli rikki. Heillä ei ollut
mitään muuta yhteistä kuin pettyneet tunteet ja tuska. Jos vielä
tämä viimeinen rengas yhdistävässä siteessä olisi katkennut, niin he
olisivat tunteneet itsensä vapaammiksi, mutta aika vain saattoi tuoda
unhotusta, ja kaikki tuo oli vielä niin lähellä.
Kmicicin oli niin vaikea olla, että hän suorastaan tunsi tuskia, mutta
hän ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta tässä maailmassa luopunut
paikastaan. Hän kuunteli naapurinsa puvun kahinaa, seurasi salaa hänen
liikkeitään, tunsi hänen sykähtelevän läheisyytensä, ja kaikki tämä
tuotti hänelle jonkinlaista tuskallista kärsimystä.
Tuokion kuluttua hän huomasi ja tunsi, että Oleńkakin samalla tavalla
seurasi hänen liikkeitään ja ajatuksiaan, vaikk'ei vähimmässäkään
määrässä ilmaissut sitä. Kmicicin valtasi voittamaton halu katsoa
naapuriinsa, ja hän käänsi katseensa sivulle, kunnes näki kirkkaan
otsan, tummain kulmakarvain kaartamat silmät ja kalpeat kasvot, joilla
ei ollut ihomaalia, kuten muilla naisilla.
Näky vaikutti niin lumoavasti ritari raukkaan, että hänen sydäntään
alkoi tuska kouristaa, ja hän ajatteli: »Kuinka on sellainen
kylmäsydämisyys voinut yhtyä tuollaiseen enkelimäiseen sulouteen!»
Mutta harmi oli syvästi haavoittanut hänen sydäntään, ja siksi hän
lisäsi heti ajatuksissaan: »Mitäpä minä sinusta... ottakoon joku muu
sinut, jos haluaa!»
Yht'äkkiä hän kuitenkin tunsi, että jos tuo »joku muu» olisi edes
yrittänyt käyttää hyväkseen hänen lupaansa, olisi hän silponut miehen
palasiksi. Pelkkä ajatuskin siitä saattoi herättää hänessä hurjan
vihan. Ja hän rauhoittui vasta sitten, kun muisti, että hän itsehän
siinä istuikin eikä kukaan muu ja ettei ainakaan nyt kukaan edes
yrittänytkään voittaa neidon suosiota.
»Katsonpa häneen vielä kerran ja sitten käännyn toiselle puolelle», —
ajatteli hän.
Ja hän alkoi taas kääntää huomaamattomasti päätään naapuriinsa päin,
mutta samassa sattui naapurikin tekemään samoin, ja heidän katseensa
yhtyivät ja heti senjälkeen painuivat alas nöyryytettyinä, ikäänkuin
heidät olisi tavattu jostakin synnistä.
Aleksandra-neiti sai myöskin kestää raskasta taistelua omassa
itsessään. Kaikesta mitä oli tapahtunut, Kmicicin menettelytavasta
Billewiczien luona, Zagloban ja Skrzetuskin sanoista hän ymmärsi,
että Kmicic oli erehtynyt. Mutta ritari ei ollut kuitenkaan siinä
määrässä syypää kuin Aleksandra-neiti oli aikaisemmin luullut eikä
siis ansainnut sellaista ylenkatsetta. Sehän oli juuri hän, joka oli
pelastanut nuo kunnon miehet kuolemasta, ja olihan hänessä sitäpaitsi
niin paljon kukistamatonta ylpeyttä, että jouduttuaan heidän käsiinsä
ei näyttänyt heille povellaan olevaa kirjettä, mikä olisi osoittanut
hänen syyttömyytensä tai ainakin pelastanut hänet kuolemasta, eikä
sanonut sanaakaan puolustuksekseen, vaan ylpeästi astui kuolemaan.
Oleńka oli saanut kasvatuksensa vanhalta soturilta, joka piti
kuolemanhalveksimista kaikkia muita hyveitä ylempänä, ja ihaili
urhokkuutta kaikesta sydämestään, voimatta olla ihmettelemättä
tuollaista itsepäistä, ritarillista uskallusta, joka heittää miehen
vasta viimeisen hengenvedon mukana. Hän ymmärsi sen, että jos Kmicic
palvelikin Radziwillia, niin se tapahtui rehellisestä vakaumuksesta —
ja mikä vääryys olikaan syyttää siinä tapauksessa miestä petoksesta! Ja
kuitenkin oli Oleńka ensimmäisenä ollut valmis loukkaamaan häntä juuri
sillä, tahtomatta edes kuoleman kynnyksellä suoda hänelle anteeksi!
»Sovita vääryys!» — kuiskasi Oleńkan omatunto. — »Onhan teidän
välillänne kaikki lopussa. Mutta sinun velvollisuutesi on tunnustaa,
että olet tuominnut häntä väärin.»
Mutta tuossa nuoressa neidossa oli ylpeyttä, vieläpä itsepäisyyttäkin.
Samassa juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukaties tuo ritari ei
välitkään hänen tunnustuksistaan, ja puna nousi tytön poskille.
»Jollei hän kysy, niin jääköön kuulematta!» — ajatteli Oleńka.
Mutta silloin kuiskasi omatunto taas, että kysyi hän tai ei, niin oli
velvollisuus tunnustaa. Myöskin ylpeys toiselta puolen esitti uusia
todisteita.
»Jollei hän tahtoisikaan kuulla minua, mikä on sangen mahdollista, niin
saisin hävetä. Sitäpaitsi, olkoonpa, että hän on syyllinen tai syytön,
että hän toimii harkintansa mukaisesti tai sokeuden pimittämänä, niin
joka tapauksessa on tosiseikka, että hän on petturien ja vihollisten
puolella ja auttaa heitä saattamaan isänmaan perikatoon. Ja isänmaalle
on aivan yhdentekevää, tekeekö hän sen järjen vaiko kunnian puutteessa.
Jumala voi suoda hänelle anteeksi, mutta ihmisten täytyy tuomita hänet
ja pitää häntä petturina. Vaikk'ei hän olisikaan syyllinen, niin ei hän
ainakaan ansaitse kunnioitusta, jos kerran hänessä ei ole sen vertaa
järkeä, että erottaisi pahan hyvästä, rikoksen hyveestä...»
Nyt valtasi viha nuoren naisen, jonka silmissä alkoi säihkyä.
»Minä vaikenen!» — ajatteli hän. — »Kärsiköön minkä on ansainnutkin.
Niin kauan kuin en näe hänen katuvan, olen oikeutettu tuomitsemaan
hänet...»
Ja hän loi silmäyksen Kmiciciin nähdäkseen, oliko tämän kasvoilla edes
merkkiäkään katumuksesta. Juuri silloin heidän katseensa tapasivat
toisensa, mikä saattoi heidät molemmat niin hämilleen.
Katumusta Oleńka ei ritarin kasvoilla nähnyt, mutta niitten ilme oli
täynnä tuskaa ja alakuloisuutta, ja kalpeat ne olivat kuin sairauden
jälkeen. Syvä myötätunto valtasi tytön, kyynelet nousivat silmiin, ja
hän kumartui entistä enemmän pöydän yli salatakseen liikutustaan.
Sillävälin nousi juhlan mieliala.
Alussa oli kaikista tuntunut niin painostavalta, mutta sitä mukaa kuin
maljat tyhjenivät, nousi mielikuvitus ja puheen sorina kasvoi.
Vihdoin nousi ruhtinas paikaltaan.
— Hyvät naiset ja herrat; pyydän saada sanoa sanan.
— Ruhtinas tahtoo puhua!... Ruhtinas tahtoo puhua!... — huudettiin eri
puolilla.
— Ensimmäisen maljan juon hänen ylhäisyytensä Ruotsin kuninkaan
terveydeksi, kuninkaan, joka auttaa meitä vihollisiamme vastaan ja
hallitsee tätä maata, kunnes rauha on palannut. Nouskaa, hyvät herrat,
sillä tämä malja on juotava seisten.
Vieraat, lukuunottamatta naisia, nousivat ja tyhjensivät maljan,
mutta ilman huudahduksia, ilman innostusta. Herra Szczaniecki supatti
jotakin naapureilleen, jotka purivat hammastaan, jotteivät remahtaisi
nauramaan; nähtävästi hän oli sanonut jotakin pilkallista Ruotsin
kuninkaasta.
Vasta kun ruhtinas kohotti toisen maljan »rakkaitten vieraitten»
kunniaksi, jotka olivat saapuneet aina kaukaisilta seuduilta saakka
Kiejdanyyn osoittamaan luottamustaan ruhtinaan aikomuksille, vasta
silloin vastattiin hänelle äänekkäästi:
— Kiitoksia! Kiitoksia paljon!
— Ruhtinaan malja!
— Meidän liettualaisen Hektorimme malja!
— Eläköön ruhtinas ja hetmani, meidän vojevodamme!
Ja herra Jurzyc, joka oli jo hiukan hiprakassa, huusi täyttä kurkkua:
— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuriruhtinas!
Radziwill punastui kuin nuori, vihittävä neito, mutta huomattuaan,
että vieraat alkoivat ääneti ja ihmetellen katsoa häneen, kiiruhti hän
vastaamaan:
— Sekin on teidän vallassanne, mutta liian aikaisin te, herra Jurzyc,
annatte minulle sen arvonimen, aivan liian aikaisin!
— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuri ruhtinas! — huusi herra
Jurzyc edelleen ja itsepäisesti kuin humalainen ainakin.
Nyt nousi herra Szczaniecki ja kohotti maljansa.
— Niin se on! — sanoi hän kylmästi, — Liettuan suuriruhtinas, Puolan
kuningas ja Saksan keisari!
Seurasi jälleen hiljaisuus, mutta — yht'äkkiä vieraat rähähtivät
nauramaan. Silmät pyörivät päässä, nauru vääristi kasvoja ja hytkytti
vartaloita ja kajahteli kauan ja korkealle kattoon saakka. Yht'äkkiä
se taas katkesi, niinkuin oli alkanutkin, ja kuoli kaikkien kasvoilla,
mihin vaikutti hetmanin muuttunut muoto.
Radziwill hillitsi kuitenkin julman kiukkunsa ja virkkoi:
— Rohkeata pilaa, herra Szczaniecki!
Vähääkään hätääntymättä selitti aatelismies:
— Sekin valtaistuin on vaaleilla täytettävissä, emmekä me voi toivottaa
teidän ylhäisyydellenne kyllin suurta kunniaa. Jos teidän ylhäisyytenne
saattaa puolalaisena aatelismiehenä tulla valituksi Puolan kuninkaaksi,
niin saksalaisena ruhtinaana te voitte tulla koroitetuksi keisariksi.
Te seisotte yhtä lähellä kumpaakin, ja se, ken ei sitä soisi, nouskoon
heti ylös, niin kyllä me miekalla häntä vähäisen opetamme.
Ja kääntyen vieraitten puoleen toisti hän vielä:
— Nouskoon ylös se, ken ei soisi Vilnon vojevodalle Saksan
keisarikruunua!
Kukaan ei tietysti noussut eikä kukaan olisi uskaltanutkaan
nousta, sillä herra Szczanieckin äänessä soi niin edesvastuuton
häikäilemättömyys, että kaikki vasten tahtoaankin näyttivät tulevan
rauhattomiksi ja pelkäävän, mitä vielä seuraisikaan...
Mitään ei kuitenkaan seurannut, mutta juhlan mieliala oli pilalla.
Turhaan täyttivät ruhtinaan palvelijat maljoja. Viini ei kyennyt
karkoittamaan synkkiä ajatuksia eikä yhä lisääntyvää rauhattomuutta.
Radziwillilla puolestaan oli täysi työ peittää kiukkuaan, sillä hän
tunsi, että herra Szczanieckin malja oli saattanut hänet kokoontuneen
aateliston silmissä huonoon valoon ja että joko tahtoen tai
tahtomattaan tuo aatelinen oli näyttänyt kokoontuneille vieraille,
että Vilnon vojevoda oli yhtä kaukana Liettuan suuriruhtinaasta kuin
Saksan keisarista. Kaikki oli kääntynyt pilaksi ja naurunalaiseksi,
vaikka juhla oli järjestetty tarkoituksellisesti valmistamaan mieliä
alkavalle Radziwillin valtakaudelle. Mikä pahempi, Radziwill pelkäsi,
että tällainen hänen suunnitelmiensa naurunalaiseksi saattaminen voisi
pahasti vaikuttaa niihin upseereihin, jotka olivat selvillä hänen
toimistaan. Ainakin näyttivät he kiusaantuneilta.
Ganchoff tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja vältti visusti ruhtinaan
katsetta, mutta Kmicic ei juonut lainkaan, vaan tuijotti eteensä
kulmakarvat luimussa, ikäänkuin hän olisi pohtinut jotakin tai
käynyt sisällistä taistelua oman itsensä kanssa. Radziwill vapisi
pelosta ajatellessaan, että minä hetkenä hyvänsä saattoi totuus tulla
ilmi tälle hänen puoluelaiselleen, joka oli ainoa sotajoukkoja ja
Radziwillin asiaa yhdistävä rengas.
Kmicic oli jo aikoja sitten tuntunut Radziwillista kiusalliselta, ja
jolleivät olosuhteet olisi antaneet hänelle niin suurta merkitystä,
olisi hän varmasti jo kaatunut oman rohkeutensa ja hetmanin vihan
uhrina. Mutta Andrzej-herraan nähden ruhtinas erehtyi nyt kokonaan,
sillä ritari ajatteli vain Oleńkaa ja sitä syvää juopaa, joka erotti
heidät toisistaan.
Milloin hänestä tuntui, että hän rakastaa tuota tyttöä, jonka vieressä
istui, milloin hän sitävastoin vihasi häntä niin julmasti, että olisi
vaikka surmannut hänet ja itsensä samalla.
Hän oli sotkeutunut niin pahasti tämän elämän lankoihin, että
hänenlaisensa luonteen ainakin oli peräti vaikeata niistä selviytyä.
Hän tunsi olevansa kuin paulaan joutunut petoeläin, joka ei päässyt
siitä irti.
Juhlan rauhaton ja synkkä mieliala ärsytti häntä. Hänestä kaikki tuntui
ihan sietämättömältä.
Mutta juhlan mieliala yhä vain synkkeni. Läsnäolijoista tuntui siltä,
kuin katto heidän yläpuolellaan olisi ollut lyijyä.
Samassa astui uusi vieras saliin. Kun ruhtinas huomasi tulijan, huusi
hän:
— Kas! Herra Suchaniec veljeni Boguslawin luota! Kaiketi on teillä
kirjeitä minulle?
Tulija kumarsi syvään.
— On, teidän ylhäisyytenne. Tulen suoraa päätä Podlasiesta.
— Antakaahan kirjeet minulle ja istuutukaa itse pöytään. Hyvät
vieraani suovat anteeksi, että luen kirjeet tässä, vaikka istummekin
illallispöydässä, sillä saattavathan kirjeet sisältää uutisia, jotka
voin heti kertoa. Herra marsalkka, olkaa hyvä ja pitäkää huolta
lähetistä!
Näin sanoen ruhtinas otti herra Suchaniecilta tukun kirjeitä ja
alkoi kiireimmiten murtaa sinettejä. Läsnäolijat katsoivat uteliaina
ruhtinaan kasvoihin koettaen niistä arvailla kirjeitten sisällystä.
Ensimmäinen ei nähtävästi sisältänyt mitään hyvää, koska ruhtinaan
kasvoille nousi puna ja silmiin vihan välke.
— Arvoisat veljet! — huudahti hetmani. — Ruhtinas Boguslaw ilmoittaa
minulle, että ne, jotka tahtoivat ruveta neuvotteluihin eivätkä halua
lähteä vihollista vastaan Vilnoon, ryöstävät nyt minun maatilojani
Podlasiessa. He käyvät mieluummin sotaa akkain kanssa maalla!... Ovat
nekin ritareita!... No, mitäpä tuosta. Kyllä heille vielä näytetään!...
Sitten hän otti toisen kirjeen. Tuskin hän oli avannut sen ja
silmäillyt sitä, kun hänen kasvonsa kirkastuivat ja niille nousi voiton
ja ilon hymy.
— Sieradzin vojevodakunta on alistunut ruotsalaisten ylivaltaan! —
huusi hän. — Se on seurannut Suur-Puolan esimerkkiä ja asettunut Kaarle
Kustaan suojeluksen alaiseksi.
Ja hetken kuluttua hän jatkoi:
— Tässä on viimeinen posti! Hyviä uutisia, arvoisat veljet! Jan Kasimir
on lyöty Widowan ja Kamowin luona!... Hänen sotajoukkonsa luopuu
hänestä!... Itse hän vetäytyy Krakovaan päin. Ruotsalaiset seuraavat
häntä. Veljeni kirjoittaa, että Krakovankin täytyy antautua!
— Iloitkaamme, hyvät herrat! — sanoi herra Szczaniecki omituisella
äänellä.
— Niin, iloitkaamme! — toisti hetmani kiinnittämättä huomiota herra
Szczanieckin äänen sävyyn.
Ja ruhtinaan koko olemus alkoi huokua iloa, hänen kasvonsa muuttuivat
tuossa tuokiossa nuorekkaiksi, silmät loistivat. Innostuksesta
vapisevin käsin hän mursi viimeisen kirjeen sinetin, silmäili, loisti
kuin aurinko ja huudahti:
— Varsova on vallattu!... Eläköön Kaarle Kustaa!
Nyt vasta ruhtinas huomasi, että se vaikutus, minkä nämä uutiset olivat
vieraihin tehneet, oli aivan toinen kuin hänen omansa. Kaikki istuivat
ääneti ja katsoivat toisiaan epäröiden. Kuka rypisti kulmakarvojaan,
kuka peitti kasvot käsillään. Eivät hetmanin hovilaiset eivätkä edes
kaikkein heikkoluontoisimmatkaan rohjenneet jakaa iloa ruhtinaan kanssa
Varsovan valloituksen, Krakovan vastaisen antautumisen ja toinen
toisensa jälkeen vihollisen haltuun joutuneitten vojevodakuntien
menetyksen johdosta. Jotakin kaksinaamaista oli siinä tyytyväisyydessä,
jolla valtakunnan puolen sotavoiman päällikkö ja yksi sen kaikkein
huomattavimmista arvohenkilöistä ilmoitti maata kohdanneista
onnettomuuksista. Ruhtinas huomasi, että tätä mielialaa oli muutettava.
— Arvoisat herrat, — sanoi hän. — Olisin ensimmäinen itkemään teidän
kanssanne, jos tässä todellakin olisi kysymyksessä maan perikato. Mutta
valtakunta ei tästä kärsi vähääkään, sillä se vain muuttaa isäntää.
Kelvottoman Jan Kasimirin sijaan tulee suuri ja kuuluisa sotapäällikkö.
Näen jo kaikki sodat päättyneinä ja viholliset lyötyinä.
— Oikeassa olette, teidän ruhtinaallinen korkeutenne! — vastasi
Szczaniecki. — Juuri noin puhuivat Radziejowski ja Opalinski
Ujsciessa... Iloitkaamme, hyvät herrat! Ja Jan Kasimir surman suuhun!...
Sen sanottuaan herra Szczaniecki työnsi jyristäen tuolinsa taaksepäin,
nousi ja poistui salista.
— Parasta viiniä kellareista! — huusi ruhtinas. Marsalkka riensi
täyttämään käskyä. Salissa surisi kuin mehiläispesässä. Kun ensi
hämmästys oli ohi, alkoivat aateliset keskustella kuulemainsa uutisten
johdosta. Herra Suchaniecille sateli kysymyksiä Podlasien ja siihen
rajoittuvan, ruotsalaisten haltuun joutuneen Masovian asemasta.
Jonkin ajan kuluttua tuotiin saliin tervaisia tynnyreitä ja alettiin
lyödä niistä tulppia irti. Mieliala kohosi kohoamistaan.
Yhä useammin huudettiin: — Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, ei
tässä muuta neuvoa! — Ehkä kaikki muuttuu vielä paremmaksi! Kohtaloon
on alistuttava! — Ruhtinas ei salli meille vääryyttä tapahtuvan. —
Onhan meidän parempi kuin muitten... Eläköön Janusz Radziwill, meidän
vojevodamme, hetmanimme ja ruhtinaamme!
— Liettuan suuriruhtinas! — huusi herra Jurzyc taaskin..
Mutta tällä kertaa hänelle ei vastattu vaikenemalla eikä nauramalla,
vaan useat käheät äänet huutaa kähistivät kuorossa:
— Se on tahtomme! Sitä toivomme kaikesta sydämestä! Hän eläköön, hän
meitä hallitkoon!
Ylimys nousi paikaltaan purppuranpunaisena.
— Minä kiitän teitä, arvoisat veljet!... — sanoi hän arvokkaasti.
Kynttiläin tulista ja ihmisten paljoudesta oli ilma salissa käynyt
kuumaksi kuin saunassa.
Aleksandra-neiti kurkottautui Kmicicin ohi miekankantajan puoleen ja
sanoi:
— Minä voin pahoin. Lähtekäämme pois! Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja
otsalla helmeili hikipisaroita.
Mutta miekankantaja loi levottoman silmäyksen hetmaniin peläten, että
hänen poistumisensa voisi aiheuttaa ikävyyksiä. Sotatanterella hän oli
urhoollinen soturi, mutta Radziwillia hän pelkäsi kovasti.
Päällepäätteeksi hetmani lausui juuri samassa silmänräpäyksessä:
— Se on vihamieheni, ken ei tyhjennä kaikkia maljoja kanssani pohjaan
saakka, sillä tänään minä olen sangen iloinen!
— Kuulitko? — sanoi miekankantaja.
— En voi olla täällä kauemmin, setä, voin pahoin! — sanoi Oleńka
rukoilevalla äänellä.
— Lähde sitten yksin! — vastasi miekankantaja. Oleńka nousi lähteäkseen
huomaamatta pois, mutta hänen voimansa pettivät, ja voimattomana täytyi
hänen nojautua erästä tuolinselkää vastaan.
Silloin kiertyi yht'äkkiä voimakas ritarin käsivarsi hänen vyötäistensä
ympäri ja esti häntä kaatumasta lattialle.
— Minä saatan teitä, neiti! — virkkoi Andrzej-herra.
Ja pyytämättä lupaa hän alkoi taluttaa neitiä pois. Tämä nojautui
ritariin yhä raskaammin, ja ennenkuin he olivat ehtineet ovelle, lepäsi
tyttö jo tajutonna saattajan käsivarsilla.
Silloin Kmicic nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja kantoi
hänet salista.