Samana yönä, kaksi tuntia sen jälkeen kuin Wolodyjowski joukkoineen oli
lähtenyt, saapui itse Radziwill sotajoukkonsa saattamana Billewiczin
kartanolle. Ruhtinas oli lähtenyt tapaamaan Kmiciciä peläten tämän
voivan joutua Wolodyjowskin käsiin. Saatuaan kuulla mitä oli
tapahtunut, hetmani otti miekankantaja Billewiczin ja Oleńkan mukaansa
ja palasi Kiejdanyyn.
Hetmani oli kovasti kiihdyksissään miekankantajan antamista tiedoista.
Tämä kertoili näet kaikesta laveasti kääntääkseen siten pois itsestään
julman magnaatin huomion. Hän ei uskaltanut edes vastustaa Kiejdanyyn
lähtöä ja iloitsi sydämessään, kun myrsky oli tauonnut niin vähällä.
Sitäpaitsi Radziwillilla, vaikka hän epäilikin miekankantajaa
salakavalista vehkeistä, oli nyt paljon huolia, eikä hän senkään tähden
tahtonut muistella asiaa sen enempää.
Wolodyjowskin pako saattoi kokonaan muuttaa olosuhteet Podlasiessa.
Horotkiewicz ja Jakob Kmicic, jotka siellä seisoivat hetmania vastaan
kapinoivain joukkojen etupäässä, olivat oivallisia sotilaita, mutta
vailla vaikutusvaltaa, minkätähden koko kapinallisten yhtymällä oli
vähäinen merkitys. Mutta nyt Wolodyjowskin seurassa pääsivät pakoon
sellaiset miehet kuin Mirski, Stankiewicz ja Oskierka, puhumattakaan
pienestä ritarista itsestään, jotka kaikki olivat erinomaisia ja
yleisesti kunnioitettuja upseereja. Podlasiessa oli tosin ruhtinas
Boguslaw, joka hovin lippukuntien avulla piti puoliaan konfederaatteja
vastaan, odottamassa apujoukkoja enoltaan vaaliruhtinaalta. Mutta
vaaliruhtinas viivytteli, ja sillävälin kasvoi kapinallisten lukumäärä
kasvamistaan.
Jonkin aikaa hetmani ajatteli jo lähteä itse Podlasieen lyödäkseen
yhdellä iskulla kapinalliset, mutta hänen lähtöään esti kuitenkin
pelko, että heti kun hän jalallaan astuu ulkopuolelle Samogitian, koko
maa nousee ja saa Radziwillin arvon ruotsalaisten silmissä laskeutumaan
nollaan saakka. Hänen viimeiseksi suunnitelmakseen jäi näin ollen
jättää koko Podlasie omiin hoteisiinsa ja kutsua ruhtinas Boguslaw
takaisin Samogitiaan.
Se olikin välttämättömän tarpeellista, sillä toiselta puolelta kuului
pahoja huhuja Vitebskin vojevodan toimenpiteistä. Hetmani oli yrittänyt
tehdä sovintoa hänen kanssaan, mutta vojevoda Sapieha oli lähettänyt
kirjeet takaisin ilman vastausta. Kerrottiin hänen myyvän mitä suinkin
voi, sulattavan omistamansa hopeat rahoiksi, panttaavan kallisarvoisia
mattoja juutalaisille, vuokraavan pois maatilojaan ja kokoavan joukkoja.
Hetmani, joka oli luonteeltaan saita ja aineellisiin uhrauksiin nähden
sangen tarkka, ei ottanut uskoakseen sitä, että joku uhraisi koko
omaisuutensa isänmaan onneksi, mutta pian hän tuli vakuutetuksi siitä,
että asianlaita niin todella oli, sillä Sapiehan joukot kasvoivat
päivä päivältä. Niihin liittyi pakolaisia, aatelisia, isänmaanystäviä,
Radziwillin vihamiehiä, vieläpä, mikä pahempi, hänen entisiä ystäviään
ja, mikä kaikkein pahinta, hänen omia sukulaisiaan.
Näin huojui perustuksillaan se rakennus, minkä Janusz Radziwill oli
ylpeillen rakentanut. Tarkoitus oli ollut saada koko valtakunta
mahtumaan tuohon rakennukseen, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se voinut
käsittää edes koko Samogitiaa.
Asema huononi yhä. Vitebskin vojevodaa vastaan olisi Radziwill voinut
kutsua ruotsalaista sotaväkeä, jota tulvi yhä laajemmalti yli maan,
mutta se olisi ollut oman voimattomuutensa tunnustamista. Sitäpaitsi
oli hetmanin suhde ruotsalaisten ylipäällikköön Klawanyn taistelun
jälkeen sangen kireä, mistä kiitos Zagloballe, eikä se kaikista
selityksistä huolimatta juuri parantunut.
Lähtiessään auttamaan Kmiciciä oli hetmani toivonut voivansa ottaa
vangiksi Wolodyjowskin, mutta sekin toivo oli pettänyt, ja synkkänä
palasi hän nyt Kiejdanyyn. Häntä ihmetytti se, ettei tavannut Kmiciciä
matkalla Billewiczin kartanosta, mikä johtui siitä, että Andrzej-herra,
jonka rakuunat Wolodyjowski oli siepannut mukaansa, palasi yksin ja
oikaisi metsien kautta.
Vietettyään koko yön hevosen selässä ja palattuaan seuraavana päivänä
puolipäivän tienoissa joukkoineen Kiejdanyyn hetmani ensi töikseen
tiedusteli Kmiciciä. Sanottiin tämän palanneen, mutta ilman rakuunoita.
Tämän hetmani jo tiesikin, mutta hän oli utelias Kmicicin omasta suusta
kuulemaan selityksen matkasta ja käski heti kutsua miehen luokseen.
— Sinä et onnistunut enemmän kuin minäkään, — virkkoi ruhtinas, kun
Kmicic asettui hänen eteensä. — Miekankantaja on minulle jo kertonut,
että sinä jouduit sen pienen paholaisen käsiin.
— Niin! — vastasi Kmicic.
— Ja minun kirjeeni pelasti sinut?
— Mistä kirjeestä teidän ylhäisyytenne puhuu? Luettuaan sen, joka
minulla oli, he palkinnoksi lukivat minulle toisen, jonka teidän
ylhäisyytenne oli kirjoittanut Birźen komendantille.
Radziwillin synkät kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Sinä tiedät siis?...
— Tiedän! — vastasi Kmicic tuimasti. — Kuinka on teidän ylhäisyytenne
voinut menetellä sillä tavalla minua kohtaan? Kun tavallinen
aatelismies häpeää syödä sanansa, niin mitenkä ruhtinas ja päällikkö...
— Vaikene! — huusi Radziwill.
— En vaikenekaan, sillä minun täytyi hävetä teidän tähtenne niitten
miesten edessä! He koettivat saada minua liittymään joukkoonsa, mutta
minä en tahtonut, vaan sanoin: »Palvelen Radziwillia, koska hänen
puolellaan on oikeus ja totuus!» Silloin he näyttivät minulle kirjeen.
»Katsohan, millainen sinun Radziwillisi on!» he sanoivat, ja minun
täytyi hammasta purren niellä häpeä.
Hetmanin huulet alkoivat värähdellä vihasta. Hänet valtasi hurja
halu poistaa ainaiseksi tuo huimapää tieltään, ja hän kohotti
jo kätensä lyödäkseen kämmenensä yhteen ja siten antaakseen
merkin palvelijoilleen. Kmicic olisi varmaan hyvin kalliisti
saanut maksaa rohkeutensa, jollei ruhtinas samassa olisi saanut
hengenahdistuskohtausta. Tämän kasvot mustuivat, kädet kohosivat,
haparoivat ylös ilmaan, silmät pullistuivat kuopistaan ulos, ja
kurkusta nousi käheä ääni, jonka Kmicic arveli merkitsevän:
— Tukehdun!...
Kmicic hätyytti palvelijat ja henkilääkärin saapuville, ja nämä
alkoivat herättää tuntoihin tajutonta ruhtinasta. Vasta tunnin kuluttua
tämä ilmaisi elonmerkkejä.
Kmicic poistui.
Käytävässä hän tapasi Charlampin, joka äskettäin oli toipunut
taistelussa Oskierkan unkarilaisia vastaan saamistaan haavoista.
— Mitä uutta? — uteli viiksiniekka.
— Tuli jo tajuihin, — vastasi Kmicic.
— Hm!... Mutta minä päivänä hyvänsä voi käydä niin, ettei enää
tulekaan. Asiamme laita on huono, herra eversti: jos ruhtinas kuolee,
niin me joudumme vastaamaan hänen töistään. Ainoa pelastukseni
on Wolodyjowskissa, jonka toivon ottavan vanhat aseveikkonsa
suojelukseensa. — Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: — Olen tyytyväinen,
että hän pääsi pakenemaan.
— Oliko hän sitten vähällä joutua kiinni?
— Vähälläkö? Ajatelkaas: metsiköstä, johon saimme hänet saarretuksi
ja josta ei susikaan olisi päässyt pakenemaan, se mies pujahti kuin
pujahtikin pois. Kuka tietää minä päivänä saamme hänen kanssaan
taistella avoimella kentällä, sillä uhkaavaksi käy asemamme. Koko
aatelisto kääntyy vieroen pois ruhtinaasta, ja kaikki sanovat
mieluummin olevansa tekemisissä rehellisten vihollisten, kuten
ruotsalaisten ja tataarien, kuin luopion kanssa. Niin, niin se on!
Ja ruhtinas antaa yhä vain vangita ja raahata tänne kansalaisia —
mikä näin meidän kesken sanoen on vastoin lakia ja oikeutta. Tänään
esimerkiksi on miekankantaja Billewicz tuotu tänne.
— Tuotu?
— Niin. Ja hänen sukulaistyttönsä myöskin. Suloinen kuin satu! Kadehdin
teitä.
— Missä he ovat nyt?
— Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa. Heille annettiin hyvät huoneet,
niitä ei voi moittia, mutta se vain on harmillista, että vartija
astelee oven takana. Entä milloinka ovat häänne, herra eversti?
— Ei ole vielä edes soittajia häihin tilattu! — virkkoi Kmicic. —
Voikaa hyvin!
Ja hän meni huoneeseensa. Uneton yö, voimakkaat vaikutelmat ja äskeinen
tapaaminen ruhtinaan kanssa olivat siihen määrään uuvuttaneet häntä,
että hän töin tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Sitäpaitsi Charlampin
yksinkertainen kysymys: »Milloinka ovat häänne?» oli syvästi koskenut
häneen. Hän oli nähnyt Oleńkan jääkylmät kasvot ja yhteenpuristetut
huulet, jotka näyttivät vahvistavan hänen kuolemantuomionsa. Mutta
eipä olisi Oleńkan pyyntö voinut häntä kuolemasta pelastaa, sillä
herra Wolodyjowski olisi pysynyt taipumattomana. Mutta sittenkin!
Kmiciciin koski kovasti se, ettei Oleńka ollut edes yhtäkään sanaa
hänen pelastuksekseen sanonut. Kaksi kertaa sitä ennen ei neito
ollut horjunut päätöksessään pelastaakseen hänet. Oliko kuilu heidän
välillään kasvanut niin suureksi ja tytön sydämessä sammunut ei
ainoastaan rakkaus, vaan myötätunto, jota pitäisi voida tuntea jokaista
kohtaan? Mitä enemmän Kmicic asiaa ajatteli, sitä julmemmalta Oleńka
hänestä tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi katkeruus tuota naista kohtaan.
»Mitä olen tehnyt», — kysyi hän itseltään, — »koska hän vieroo minua
kuin olisin kirkon kiroama? Jos syynä on se, että palvelen Radziwillia,
niin voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten tee sitä oman etuni tai
kunnianhimoni tähden, vaan ainoastaan siksi, että näen siinä isänmaani
pelastuksen. Miksi tuomitaan minua siis kuulustelematta?...»
— Hyvä! Olkoon niin! Minä en rukoile anteeksi syntejä, joita en
ole tehnyt, enkä ano keneltäkään armoa! — taisteli hän kaiketi jo
tuhannennen kerran.
Tuska ei kuitenkaan heittänyt, vaan päinvastoin yltyi. Andrzej-herra
kävi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti nukkua, mutta niin väsynyt
kuin olikin, ei hän saanut unta. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ja
alkoi astella huoneessaan edestakaisin. Tuon tuostakin hän painoi
kämmenillään kuumaa otsaansa ja valitti:
— Toisin ei voi olla, sillä tytöllä on kivi sydämen kohdalla!
Tai:
— Sitä en olisi odottanut... Jumala häntä rangaiskoon!
Näissä mietteissä kului hetki, kului toinen. Vihdoin hän alkoi
vuoteensa laidalla istuen torkkua, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt
nukkua, saapui muuan hovimies tuomaan sanomaa, että ruhtinas halusi
tavata häntä.
Radziwill tunsi voivansa paremmin ja hengitti vapaammin, mutta hänen
lyijynharmaat kasvonsa todistivat suurta voimattomuutta. Hän istui
syvässä nojatuolissa taljojen ympäröimänä vieressään henkilääkärinsä,
jonka hän kuitenkin Kmicicin astuessa sisään lähetti pois.
— Minä olin jo joutua toiseen maailmaan, ja sinun tähtesi! — sanoi hän
Andrzej-herralle.
— Teidän ylhäisyytenne, se ei ollut minun syyni, sillä sanoin mitä
ajattelin.
— Älköön sellaista enää tapahtuko. Älä sinä ainakaan lisää kuormaani ja
muista, että olen suonut sinulle anteeksi, mitä muille en soisi.
Kmicic vaikeni.
— Jos minä annoin käskyn, — jatkoi ruhtinas hetken vaitiolon jälkeen, —
mestata ne miehet, jotka Kiejdanyssa sinun pyynnöstäsi olin armahtanut,
niin se tapahtui vain siksi, että olisin säästänyt sinulta tuskia.
Minä myönnyin vain näennäisesti, sillä olen sinuun nähden heikko...
Ja heidän kuolemansa oli välttämätöntä. Olisinko minä mikään pyöveli,
vai luuletko, että olisin vuodattanut verta tuottaakseni punaisella
värillä iloa silmilleni?... Mutta jahka elät kauemmin, tulet näkemään,
että jos ken haluaa tässä maailmassa jotakin aikaansaada, niin sen ei
sovi antaa tunteilleen valtaa. Täällä Kiejdanyssa olisi niiltä miehiltä
pitänyt henki ottaa, sillä nyt sen jo näet, mitä sinun vastustuksestasi
on seurauksena: kapina kasvaa, kansalaissota täydessä vauhdissa, suhde
ruotsalaisiin rikki ja muille huono esimerkki, joka tarttuu kuin rutto.
Katso ja opi! Jos heidät olisi silloin Kiejdanyssa surmattu, ei mitään
tällaista olisi tapahtunut. Kun sinä pyysit heidän puolestaan, niin
kuuntelit vain tunteittesi ääntä, mutta minä lähetin heidät Birźeen
surmattaviksi, sillä olen sinua kokeneempi ja näin kauemmaksi... Älköön
Jumala koskaan suoko anteeksi niille miehille, jotka ovat niin paljon
pahaa tehneet!
— Niin paljoa ei kuitenkaan, että sillä kokonaan teidän ylhäisyytenne
yrityksen tuhota voisivat.
— Vaikkapa ei muuta kuin sen, mikä särki välimme de la Gardien kanssa,
niin oli sekin jo korvaamatonta. On jo selvitetty, etteivät ne olleet
minun miehiäni, mutta uhkauskirje, jonka de la Gardie lähetti minulle,
on jäljellä, enkä sen sisällystä suo hänelle anteeksi... De la Gardie
on Ruotsin kuninkaan lanko, mutta voisi hän olla minunkin lankoni,
sillä siihen eivät Radziwillien kynnykset olisi liian korkeita...
— Teidän ylhäisyytenne, neuvotelkaa suorastaan kuninkaan eikä hänen
palvelijainsa kanssa.
— Niin aion tehdä. Jolleivät surut tee minusta loppua, niin kyllä minä
sille ruotsalaiselle opetan vielä kohteliaisuutta. Niin, jolleivät
surut tee minusta loppua, sillä täällä tuskin on sellaista, joka ei
lisäisi kärsimysteni taakkaa. Oh, kuinka raskasta! Kukapa uskoisi,
että olen sama mies kuin muinoin? Koko valtakunta katsoi minuun ja
Wisniowieckiin kuin kahteen aurinkoon. Kaikki vapisivat Chmielnickin
edessä, ja hän vapisi minun edessäni. Ja ne samat joukot, jotka minä
vaaran hetkinä vein voitosta voittoon, ne hylkäävät minut nyt ja
nostavat kätensä minua vastaan, ikäänkuin olisin murhamies.
— Eivät kaikki. On sellaisiakin, teidän ylhäisyytenne, jotka uskovat ja
luottavat teihin! — virkkoi Kmicic jonkin verran katkonaisesti.
— Jotka uskovat ja luottavat minuun... kunnes siitä herkeävät,
— vastasi Radziwill hänelle katkerasti. Mikä suuri armo heidän
puoleltaan! Jokainen teistä isku iskulta valmistaa loppuani, vaikk'ei
se johdu kenenkään mieleen.
— Teidän ylhäisyytenne, kiinnittäkää huomionne päämäärään eikä sanoihin.
— Kiitän neuvosta... Tästä puoleen tulen pitämään silmällä jokaisen
kasvojen ilmettä ja olemaan jokaisen mielen mukainen...
— Katkeria sanoja, teidän ylhäisyytenne.
— Entä onko elämäni suloista sitten?... Jumala on luonut minut
suorittamaan suuria tekoja, ja täällä täytyy minun tuhlata voimiani
mitättömään kansalaissotaan. Aioin mitellä voimiani mahtavien
hallitsijani kanssa, mutta olen vajonnut niin alas, että nyt minun
täytyy pyydystellä muuatta herra Wolodyjowskia omilla maillani. Sen
sijaan että hämmästyttäisin maailmaa voimallani, minä hämmästytän sitä
heikkoudellani. Sen sijaan että maksaisin Vilnon rauniot Moskovan
raunioilla, minun täytyy kiittää sinua siitä, että olet varustanut
Kiejdanyn vallituksilla... Minua tukahduttaa... ei ainoastaan
hengenahdistuksen, vaan heikkouden tähden... Tämä toimettomuus tappaa
minut vielä... Kovin tuntuu raskaalta! Ymmärrätkö?...
— Minäkin luulin, että kaikki menisi toisin!... — virkkoi Kmicic
alakuloisesti.
Radziwill alkoi hengittää raskaasti.
— Ennenkuin sain kruunun päähäni, tuli orjantappurakruunu osakseni.
Olen käskenyt astrologiani lukemaan tähdistä... Hän sanoi, että
konjunktuurit ovat huonot, mutta että se kyllä menee ohi. Odottaessani
kuitenkin muutosta kärsin... Joku karkottaa öisin unen silmistäni, joku
liikkuu huoneessani... Jonkun silmä katsoo minuun... Toisinaan jähmetyn
yht'äkkiä jääkylmäksi... Se on kuolema, joka liikkuu ympärilläni.
Sietämätöntä! Minun täytyy olla valmiina tulemaan petetyksi ja
hylätyksi, sillä tiedän, että on sellaisia, jotka horjuvat...
— Ei ole! — vastasi Kmicic. — Kuka on aikonut luopua, se on sen jo
tehnyt.
— Älä petä, sillä olethan itse nähnyt, kuinka loputkin miehistöstä
alkavat epäröidä.
Kmicic muisti, mitä Charlampilta oli kuullut, ja vaikeni.
— Synkältä, toivottomalta näyttää kaikki, mutta lujana on pysyttävä,
— virkkoi Radziwill. — Älä puhu kenellekään, mitä nyt minulta olet
kuullut... Hyvä oli, että sain tuon taudinkohtauksen tänään, sillä
nyt se ei kohta uusiudu, ja minä tarvitsen juuri tänään voimia. Aion
järjestää juhlan ja näyttää iloiselta nostaakseni mielialaa. Ole
sinäkin iloinen äläkä puhu kenellekään tästä, sillä olen kertonut sen
sinulle yksin, jotta et minua kiusaisi... Viha minut tänään valtasi.
Pidä varasi, ettei se toistu, sillä pääsi on kysymyksessä. Tällä kertaa
olen suonut sen sinulle anteeksi... Mene nyt ja lähetä Mieleszko
luokseni. Tänään on tänne tuotu karkureita hänen lippukunnastaan,
ja minä annan hänelle käskyn hirttää jokaisen niistä. Esimerkkiä on
näytettävä... Voi hyvin! Tänään vielä pidetään Kiejdanyssa hauskaa!...