Andrzej Kmicic, lopetettuaan varustelutyöt ja turvattuaan Kiejdanyn
odottamattomalta hyökkäykseltä, ei voinut enää tuonnemmaksi lykätä
matkaansa miekankantaja Billewiczin ja Oleńka-neidin luo, etenkin kun
ruhtinaan käsky tuoda heidät Kiejdanyyn oli ollut niin selvä. Mutta
Andrzej ei tuntenut olevansa oikein oma herransa, ja kun hän vihdoin
läksi liikkeelle viidenkymmenen rakuunan etupäässä, niin hänet valtasi
sellainen levottomuus kuin hän olisi ajanut suoraan surman suuhun.
Hän tunsi, ettei häntä oteta siellä ystävällisesti vastaan, ja vapisi
ajatellessaan, että miekankantaja Billewicz saattaa asettua ase kädessä
puolustamaan itseään, jolloin tahtomatta täytyi käyttää väkivaltaa.
Hän päätti kuitenkin ensin puhumalla ja pyytämällä saada heidät
lähtemään. Jottei hänen tulonsa näyttäisi aseelliselta hyökkäykseltä,
hän jätti rakuunat kapakkaan, aivan lyhyen matkan päähän kylästä,
ja ratsasti itse henkivartijansa ja yhden palvelijansa saattamana
eteenpäin käskettyään ajamaan vartavasten mukana tuotuja vaunuja aivan
takanaan.
Aurinko painui jo huomattavasti länteen, mutta sateisen ja myrskyisen
yön jälkeen oli taivas kuitenkin kirkas; ainoastaan siellä täällä
liikkui punertavia pilvenhattaroita. Kmicic ajoi halki kylän
sykkivin sydämin ja rauhattomana kuin tataari, joka ensikertaa ajaa
maankiertäjineen kylään ja vilkuilee joka suunnalle, eikö jossakin
vain ole väijyksissä asestettuja miehiä. Mutta kolme ratsastajaa ei
herättänyt mitään huomiota; lapset vain avojaloin juosta lötistivät
tieltä pois, ja talonpojat nähdessään kauniin upseerin kumarsivat
melkein maahan saakka. Kmicic ajoi yhä edelleen ja tultuaan kylän
toiseen laitaan näki vihdoin edessään kartanon, Billewiczien vanhan
kotipaikan, ja sen takana laajoja puistoja, jotka ulottuivat kauas
aina alaviin niittyihin saakka. Kmicic hiljensi ajoa ja alkoi miettiä
jotakin; nähtävästi hän valmisteli vastauksia kysymyksiin, joita
hänelle voitiin tehdä, ja samalla hän miettiväisenä silmäili edessään
kohoavia rakennuksia. Taloa ei voinut sanoa ihan herraskartanoksi,
mutta kuka hyvänsä olisi heti arvannut, että talossa asui
keskinkertaista pikkuaatelista varakkaampi mies. Itse päärakennus,
joka oli selin puutarhoihin ja julkisivultaan maantielle päin, oli
suuri, puinen. Sen seinähirret olivat vanhuuttaan niin mustuneet,
että ikkunat niihin verraten näyttivät valkoisilta. Talon korkean
katon yli kohosi neljä piippua ja kaksi kyyhkyslakkaa. Pilvenä lenteli
talon ympärillä valkoisia kyyhkysiä milloin nousten ylös ilmaan,
milloin laskeutuen alas. Kuisti, jonka etumusta koristi Billewiczien
vaakuna, häiritsi jossakin määrin rakennuksen ulkonäköä, sillä se
ei ollut sen keskustassa, vaan syrjässä. Nähtävästi oli rakennus
ennen muinoin ollut pienempi, mutta sitten rakennettu toiseen päähän
lisäksi; tämä lisärakennus oli aikojen kuluessa mustunut niin, ettei
se missään suhteessa eronnut entisestä. Kahden puolen pihamaata oli
pitkät sivurakennukset, joissa oli huoneita vieraille, joita saapui
suuriin sukujuhliin, keittiöitä, vajoja, talleja ratsuhevosille,
joita isäntäväki tahtoi pitää aina käsillä, huoneita palvelijoille ja
kasakoille.
Keskellä suurta pihaa kasvoi vanhoja lehmuksia, joihin haikarat olivat
tehneet pesiä. Erääseen puuhun oli kytketty karhu kahleella kiinni.
Kaksi kaivonvinttiä kummallakin puolella pihaa ja Ristiinnaulitun kuva
portin otsassa täydensivät kuvaa varakkaan aatelisen talosta. Oikealla
pilkisti lehmusten lomitse olkikattoisia ulkorakennuksia.
Kmicic ajoi pihalle portista, joka oli selkoselällään kuin vieraita
tervehtivän aatelisen syli. Pihalla maleksivat koirat alkoivat heti
haukkua, ja kylkirakennuksesta juoksi ulos kaksi renkipoikaa ottamaan
hevoset huostaansa.
Samassa ilmaantui päärakennuksen kuistille nainen, jonka Kmicic
heti tunsi Oleńkaksi. Tulijan sydän alkoi sykkiä entistä kovemmin.
Heitettyään ohjakset tallipojille Kmicic lähestyi portaita lakki
toisessa ja miekka toisessa kädessä.
Oleńka seisoi hetkisen varjostaen kädellään silmiänsä laskevan auringon
säteiltä ja katosi tuossa tuokiossa, ikäänkuin hän olisi säikähtynyt
vieraan tulosta.
»Paha enne!» — ajatteli Andrzej. — »Tyttö välttää minua.»
Katkeruus vihlaisi miehen mieltä sitäkin enemmän, kun kaunis
auringonlasku, kartanon kuva ja ympäristön rauha olivat täyttäneet
hänen sydämensä toiveilla, joista hän ei ollut tehnyt selvää itselleen.
Hänen rinnassaan oli ollut tunne, että hän ajaa kihlattunsa luo, joka
vastaanottaa hänet säteilevin silmin ja punat poskipäillä.
Mutta tulijan kuvitelmat olivat kohta kadonneet. Tuskin oli tyttö
huomannut hänet, kun jo pyrähti kuin pahaa henkeä pakoon. Sensijaan
tuli herra miekankantaja vierasta vastaan kasvoillaan rauhaton, synkkä
ilme.
Kmicic kumarsi ja virkkoi:
— Olisin jo aikoja sitten tullut osoittamaan teidän ylhäisyydellenne
kunnioitustani, mutta näinä rauhattomina aikoina en ole voinut,
vaikk'ei halua ole puuttunut.
— Kiitän. Olkaa hyvä ja käykää sisälle, — vastasi herra miekankantaja
sivellen kädellä otsaansa, mikä merkitsi tyytymättömyyttä tai
epävarmuutta.
Kmicic ei tahtonut astua ensimmäisenä sisälle. He kumartelivat
toisilleen kynnyksen edessä. Vihdoin Kmicic astui askelen
miekankantajan edelle, ja he ilmaantuivat huoneeseen.
Siellä istui kaksi aatelismiestä, herra Dowgird Plemborgista,
Billewiczien naapureita, mies parhaassa iässä, ja herra Chudzynski,
Ejragolun omistaja. Kmicic huomasi, että heidän kasvonsa synkkenivät
heti kun he olivat kuulleet tulijan nimen, mutta hän katsoi heihin
uhkaavasti ja päätti olla heistä vähääkään välittämättä.
Seurasi kiusallinen hiljaisuus.
Kmicic kävi kärsimättömäksi ja puri viiksiään, vieraat vilkuilivat
häneen alta kulmain, ja herra miekankantaja siveli yhä otsaansa.
— Ehkä juotte kanssamme lasillisen simaa, — virkkoi tämä vihdoin
osoittaen kannua ja laseja.
— Olkaa hyvä!
— Hyvin mielelläni juon kanssanne, herra miekankantaja! — vastasi
Kmicic jäykästi.
Herrat Dowgird ja Chudzynski alkoivat vaihtaa silmäyksiä, mutta eivät
kuitenkaan ruvenneet ystävän talossa riitaa rakentamaan, etenkään
kuuluisan sotasankarin kanssa.
Isäntä löi kämmeniään yhteen, käski tuoda neljännen lasin ja täytti sen.
— Iloitsen tulostanne, — sanoi hän nostaen lasinsa huulilleen.
— Olisin onnellinen, jos niin on asian laita.
— Vieras on aina tervetullut, — sanoi isäntä miettivästi.
Hetken kuluttua hän, pitäen itseään nähtävästi velvollisena
ylläpitämään keskustelua, kysyi:
— Mitä Kiejdanyyn kuuluu? Miten hetmani voi?
— Eipä erikoisen hyvin, herra miekankantaja, — vastasi Kmicic. —
Nykyisinä rauhattomina aikoina se on varsin luonnollista... Ruhtinaalla
on paljon huolia ja harmia.
— Sen uskon! — puuttui herra Chudzynski puheeseen.
Kmicic loi häneen katseen, kääntyi sitten taas miekankantajan puoleen
ja jatkoi:
— Ruotsin kuningas lupasi apua ruhtinaalle, ja tämä aikoi lähteä
Vilnoon kostamaan sen hävityksestä. Olettehan kuulleet, että Vilnossa
on raivonnut tulipalo jo seitsemäntoista päivää. Kerrotaan, että
kaupungista on jäljellä enää savuavia kellareita...
— Surkeata! — huokasi miekankantaja.
— Todellakin surkeata. Jollei sitä olisikaan voitu välttää, niin
pitäisi ainakin kostaa ja hävittää vihollisen pääkaupunki maan tasalle.
Ja niin olisi tehtykin, jollei olisi syntynyt kapinaa hetmania vastaan,
sensijaan että olisi yhdessä hänen kanssaan lähdetty vihollista
vastaan. Eipä kumma, jos hetmanin terveys heikontuu, kun hän, Jumalan
valitsema, suurten päämääräin sankari, näkee, kuinka ihmisten ilkeys
asettaa hänen tielleen yhä uusia esteitä. Ruhtinaan parhaat ystävät
ovat hylänneet hänet ja menneet vihollisen puolelle.
— Niin ovat! — sanoi miekankantaja arvokkaasti.
— Ja se häntä kovasti surettaa, — jatkoi Kmicic. — Olen kuullut
ruhtinaan sanovan: »Tiedän, että rehellisetkin miehet minut
tuomitsevat, mutta miksi he eivät tule Kiejdanyyn ja sano minulle
suoraan, mikä on syynä siihen, etteivät tahdo kuulla neuvoistani
puhuttavankaan?»
— Ketä hän sillä tarkoitti? — kysyi miekankantaja.
— Etupäässä teitä, kunnioitettava herra... Hän pitää teitä suuressa
arvossa, mutta epäilee, että tekin kuulutte hänen vihollisiinsa...
Miekankantaja alkoi rauhattomasti sivellä otsaansa, ja huomatessaan
keskustelun saaneen odottamattoman käänteen hän löi kämmeniään yhteen.
Nuorukainen ilmaantui ovelle.
— Etkö näe, että alkaa olla pimeä?... Valoa! — huusi isäntä.
— Jumala voi todistaa, — jatkoi Kmicic, — että omasta tahdostani pidin
velvollisuutena kunnioittaa teitä tällä käynnillä luonanne, mutta nyt
minä saavuin samalla ruhtinaankin asioissa. Jos aika olisi toinen,
olisi hän varmaan itse ajanut luoksenne...
— Liian suuri kunnia!... — ehätti miekankantaja.
— Älkää sanoko niin! Käyväthän naapurit tavallisesti toistensa luona,
mutta kun ruhtinaalla ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, niin sanoi hän
minulle: »Selitä Billewiczille, etten voi itse saapua, mutta tulkoon
hän heti luokseni ja ottakoon sukulaisensa mukaan, sillä en tiedä missä
olen huomenna tai ylihuomenna.» Niinpä saavuinkin minä nyt kutsumaan
teitä ruhtinaan luo ja iloitsen tavatessani teidät molemmat terveinä.
Minä näin jo ovessa Aleksandra-neidin, joka samassa katosi jonnekin
kuin usva niityltä...
— Niin, minä lähetin hänet katsomaan, kuka saapui, — virkkoi isäntä.
— Odotan nyt vastaustanne, — lisäsi Kmicic. Samassa ovi avautui, ja
palvelija astui sisään tuoden kynttilän, jonka valossa saattoi nähdä
miekankantajan kasvoilla hämmentyneen ilmeen.
— Kunnia on minulle kovin suuri, — vastasi hän, — mutta... minulla on
paraikaa vieraita, kuten näette... Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani
anteeksi hetmanilta...
— Eihän se estä teitä, sillä kaiketi nämä herrat väistyvät hetmanin
tieltä.
— Me vastaamme kyllä itse puolestamme! — pääsi herra Chudzynskilta.
— Odottamatta muitten määräyksiä! — lisäsi herra Dowgird.
— Kas niin, herra miekankantaja, arvasinhan, että he kohteliaina
miehinä suostuvat lähtöönne, — selitti Kmicic ottaen aatelismiesten
ilkeät huudahdukset myöntymyksen kannalta. — Sitäpaitsi, tahtomatta
heitä vähääkään loukata, saan ruhtinaan nimessä pyytää heitäkin
saapumaan Kiejdanyyn.
— Liian suuri armo! — vastasivat molemmat.
— Meillä on muutakin tekemistä.
Kmicic katsoi heihin omituisesti ja sanoi sitten kylmästi ikäänkuin
jollekin muulle henkilölle:
— Kun ruhtinas pyytää, niin kukaan ei voi kieltäytyä!
Isäntä ja muut vieraat nousivat paikoiltaan.
— Merkitseekö tämä väkivaltaa? — kysyi miekankantaja.
— Herra miekankantaja! — vastasi Kmicic.
— Nämä herrat lähtevät huolimatta siitä, tahtovatko he vai eivätkö
tahdo, sillä minä tahdon niin, mutta mitä teihin tulee, niin tahtoisin
minä välttää väkivaltaa ja sentähden pyydän mitä hartaimmin: täyttäkää
ruhtinaan tahto! Olen toisen palveluksessa ja täytän isäntäni
määräyksen, mutta niin kauan kuin voin toivoa, että pyyntöni vaikuttaa
teihin, niin kauan en herkeä pyytämästä... Vannon: teidän päästänne ei
tule hiuskarvaakaan putoamaan. Ruhtinas tahtoo puhua kanssanne, tahtoo,
että te näiden levottomien aikojen tähden muuttaisitte Kiejdanyyn.
Siinä kaikki! Teitä tullaan kohtelemaan siellä kuten vierasta ja
ystävää, siitä annan ritarinsanani.
— Aatelismiehenä minä panen vastalauseeni! — huudahti herra
miekankantaja. — Ja oikeus on puolellani!
— Ja miekat myös! — huusivat Chudzynski ja Dowgird.
Kmicic rupesi nauramaan, rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi:
— Pankaa te miekkanne kiltisti tuppeen, hyvät herrat, muuten käsken
seisottaa teidät tallin seinää vastaan ja lähettää kuulan kalloonne!
Molemmat aatelismiehet hytkähtivät, katsoivat vuoroin toisiinsa ja
Kmiciciin, ja miekankantaja huusi:
— Tämä on hävytöntä väkivaltaa aatelismiehen vapautta vastaan!
— Väkivaltaa ei käytetä, jos te vapaaehtoisesti suostutte, — vastasi
Kmicic, — ja todistuksena siitä on sekin, että olen jättänyt rakuunani
kylään ja saapunut yksin pyytämään teitä, kuten naapuri naapuria.
Älkää kieltäytykö, sillä tällaisina aikoina ei voi siihen kiinnittää
huomiota. Itse ruhtinas tulee pyytämään teiltä anteeksi, ja olkaa
vakuutettu, että teidät otetaan vastaan naapurina ja hyvänä ystävänä.
Ymmärtäkää sekin, että jos toisin voisi olla asian laita, niin sata
kertaa mieluummin olisin ottanut kuulan kallooni kuin lähtenyt tänne
teitä noutamaan. Niin kauan kuin elän, ei hiuskarva ole putoava
yhdenkään Billewiczin päästä! Ajatelkaa kuka minä olen, muistakaa herra
Heraklius ja hänen testamenttinsa, niin te myönnätte, että ruhtinas
olisi valinnut jonkun muun kuin minut, jos hänellä olisi ollut pahoja
tarkoituksia teihin nähden.
— Mutta miksi hän käyttää väkivaltaa, miksi pakottaa minut
lähtemään?... Kuinka minä voisin luottaa häneen, kun koko Liettua puhuu
siitä, kuinka hän on vanginnut kaikkein kunnioitettavimpia henkilöitä,
jotka nyt huokailevat lukkojen takana Kiejdanyssa?
Kmicic huoahti helpommin, sillä sanoista ja äänestä hän päätteli, että
miekankantajan vastarinta alkoi raueta.
— Herra miekankantaja! — vastasi hän melkein iloisesti. — Hyvien
naapurusten kesken saattaa pakko useinkin johtua pelkästään hyvästä
tarkoituksesta. Kun te otatatte pyörät pois vieraanne vaunuista ja
lukitsette tallin oven, niin eikö se ole väkivaltaa? Kun te pakotatte
häntä juomaan vasten tahtoaan, niin eikö se ole pakkoa? Ja nyt, vaikka
minä sitoisin teidät ja veisin rakuunain vartioimana Kiejdanyyn, niin
katson minä ainoastaan teidän parastanne... Kapinallisia joukkoja
kuljeksii ympäri tehden laittomia tekoja, talonpojat liittyvät
laumoiksi, ruotsalaiset sotajoukot lähestyvät, ja te luulette
pääsevänne ehjin nahoin rytäkästä ja pelastavanne talonne tulipalolta
ja ryöstöltä!... Onko tämä mikään linnoitus? Voisitteko puolustautua
täällä? Mitä ruhtinas tahtoo? Turvallista paikkaa teille. Kiejdanyssa
ei mikään vaara teitä uhkaa, ja tänne lähettää ruhtinas joukko-osaston,
joka tulee vartioimaan omaisuuttanne kuin silmäterää, ja jos yksikään
talikko tai lapio katoaa talostanne, niin voitte ottaa omaisuuteni.
Miekankantaja alkoi astella pitkin huonetta.
— Voinko luottaa sanoihinne?
— Voitte, — vastasi Kmicic.
Samassa astui Aleksandra-neiti huoneeseen. Nuori ritari oli syöksyä
häntä vastaanottamaan, mutta tulijan kylmä katse kiinnitti hänet
paikkaansa, ja hän kumarsi vain sanatonna.
— Meidän tulee lähteä Kiejdanyyn! — sanoi miekankantaja pysähtyen
Oleńkan eteen.
— Miksi?
— Hetmani kutsuu luokseen.
— Kunnioitettavasti kuten hyvän naapurin ainakin! — lisäsi Kmicic.
— Niin, sangen kunnioitettavasti, — virkkoi miekankantaja
alakuloisesti. — Mutta jollemme lähde vapaaehtoisesti, niin tämä ritari
käskyn mukaisesti ympäröi meidät rakuunoillaan ja vie väkisin.
— Jumala varjelkoon asiata kääntymästä sellaiseksi! — sanoi Kmicic.
— Enkö sanonut teille, setä, — virkkoi Aleksandra-neiti, — että meidän
olisi pitänyt paeta mahdollisimman kauas, sillä täällä hän ei jättäisi
meitä rauhaan... Siinä se nyt oli!
— Mitäpä tehdä! Mitäpä tehdä! Väkivallalle et mitään mahda! — huudahti
miekankantaja.
— Siinäpä se! — sanoi neiti, — mutta vapaaehtoisesti me emme missään
tapauksessa lähde sen petturin taloon. Sitokoot ne roistot meidät
kahleihin ja rääkätkööt... Me emme ole ainoita sorretulta... mutta
tietäkööt myös, että pidämme kuoleman häpeätä parempana.
Hän kääntyi mitä halveksivin ilme kasvoillaan Kmicicin puoleen.
— Sitokaa meidät, herra upseeri, tai herra pyöveli, ja raahatkaa
hevosillanne, sillä muuten me emme lähde!
Veri syöksähti Kmicicin poskipäihin. Ensiksi näytti siltä, kuin hän
olisi päästänyt kauhean vihansa valloilleen, mutta sitten hän kuitenkin
hillitsi itsensä.
— Oi, armollinen neiti! — huudahti hän hillityllä äänellä. — Teissä ei
ole hituistakaan suopeutta minua kohtaan, koska kerran sanotte minua
roistoksi, petturiksi. Tuomitkoon Jumala, kuka meistä on oikeassa,
minäkö, joka palvelen hetmania, vai tekö, joka ajatte minut luotanne
kuin koiran. Jumala on suonut teille suloutta, mutta julman sydämen. Te
nautitte siitä, että voitte tuottaa muille tuskia. Te menette jo yli
rajojen, neiti, totta totisesti, yli rajojen!...
— Tyttö puhuu niinkuin pitää! — huusi rohkaistunut miekankantaja. — Me
emme seuraa teitä vapaaehtoisesti! Viekööt teidän rakuunanne meidät.
Mutta Kmicic ei kiinnittänyt lainkaan hänen sanoihinsa huomiota, niin
kiihtynyt hän oli.
— Te nautitte ihmisten tuskista, — jatkoi hän Oleńkalle, — ja olette
julistanut minut petturiksi ilman tutkintoa, kuulematta sanoja,
antamatta minun puolustautua. Olkoon sitten niin!... Mutta Kiejdanyyn
te lähdette joko tahtoen tai tahtomattanne, yhtäkaikki! Siellä minun
aikomukseni selviävät, siellä saatte nähdä, oikeinko olette minut
tuominnut, siellä teidän omatuntonne on sanova, kuka meistä on pyöveli.
Muuta kostoa en halua... Enkä muuta teiltä pyydäkään, sillä te olette
jännittänyt jousen niin tiukasti, että se on katkennut... Teidän
suloutenne suojassa piilee käärme kuin kukkasen alla!
— Me emme lähde! — huusi miekankantaja entistä päättävämmin.
— Emme lähde! — yhtyivät herrat Chudzynski ja Dowgird.
Kmicic kääntyi heihin. Hän oli vihasta kalpea, ja hänen hampaansa
löivät loukkua kuin kuumeessa.
— Haa! — huusi hän. — Koettakaapas!... Kuuletteko kavioitten
kapsetta!... Minun rakuunani tulevat! Ketä haluttaa vielä sanoa, ettei
lähde?!
Ikkunan takaa kuului todella lukuisan ratsuparven töminää. Kaikki
näkivät, ettei ollut pelastusta. Kmicic määräsi:
— Neiti! Kahden rukouksen kuluttua täytyy teidän olla vaunuissa, muuten
saa setänne kuulan kalloonsa.
Ja yhä enemmän yltyi hänen vihansa, sillä kohta huusi hän, niin että
ikkunat helisivät:
— Matkalle!
Mutta samassa avautui ovi eteisestä, ja vieras ääni kysyi:
— Minne, herra ritari?
Kaikki hämmästyivät, ja kaikkien katseet kiintyivät kynnykselle
ilmaantuneeseen pienikasvuiseen mieheen, jonka yllä oli haarniska ja
kädessä paljastettu miekka.
Kmicic astui askelen; taaksepäin, ikäänkuin olisi nähnyt näyn.
— Herra... Wolodyjowski! — huudahti hän.
— Olen valmis palvelukseenne! — vastasi lyhyenläntä mies ja astui
muutaman askelen huoneen keskustaan päin.
Hänen jäljessään tulivat joukolla Mirski, Zagloba, Skrzetuskit,
Stankiewicz, Oskierka ja Roch Kowalski.
— Hei! — huudahti Zagloba, — kasakka sai kiinni tataarin, mutta tataari
sai toisen kuonon kourahansa!
— Ketä lienettekin, — alkoi miekankantaja, — auttakaa kansalaista, joka
uhataan vangita vastoin lakia ja oikeutta! Auttakaa, hyvät ritarit...
pelastakaa aatelisen vapaus!
— Älkää pelätkö! — vastasi Wolodyjowski, — tuon ritarin rakuunat ovat
kaikki kiinni, ja hän itse tarvitsee apua paremmin kuin te.
— Ja pappia! — iski Zagloba.
— Teillä on huono onni, — sanoi Wolodyjowski kääntyen Kmicicin puoleen,
— sillä tämä on jo toinen kerta, kun te osutte tielleni... Te ette kai
arvellut saavanne tavata minua täällä?
— En, — vastasi Kmicic, — luulin teidän olevan ruhtinaan käsissä.
— Minä livahdin tieheni hänen käsistään. Mutta se sikseen. Kun
te ensikerran ryöstitte tämän neidin, niin minä haastoin teidät
kaksintaisteluun... eikö niin?
— Niin, — sanoi siihen Kmicic vieden kämmenensä otsalleen.
— Nyt on asian laita toinen. Silloin te olitte rikkonut lakia vastaan,
mikä sattuu usein aatelisten keskuudessa tuottamatta häpeätä. Mutta nyt
te ette ansaitse kaksintaistelua kunnon miehen kanssa.
— Miks'en? — kysyi Kmicic nostaen ylpeästi päätään ja katsoen
Wolodyjowskia suoraan silmiin.
— Koska olette petturi ja luopio, — vastasi Wolodyjowski, — koska
olette pyövelin tavoin teurastanut rehellisiä sotilaita, jotka olisivat
tahtoneet isänmaataan puolustaa, ja koska teidän syynne on, että
tämä onneton maa nyt huokaa ikeen alla!... Lyhyesti: valmistautukaa
kuolemaan, sillä niin totta kuin Jumala on taivaassa, on teidän
viimeinen hetkenne nyt lyönyt.
— Millä oikeudella te tuomitsette ja tapatte minut? — kysyi Kmicic.
— Kunnioitettava herra, — sanoi Zagloba arvokkaasti, — rukoile, äläkä
kysy millä oikeudella... Jos teillä on puolustukseksenne jotakin
sanottavaa, niin puhukaa heti suunne puhtaaksi. Täällä ei ole ketään,
joka tahtoisi puhua puolestanne. Kuulin kerran tämän neidin rukoilevan
teille armoa herra Wolodyjowskilta, mutta kaiken sen jälkeen, mitä
sittemmin olette tehnyt, hän varmasti ei enää puhu puolestanne.
Kaikkien katseet suuntautuivat neiti Billewicziin, jonka kasvot olivat
tällä hetkellä valkeat kuin marmori. Hän seisoi liikkumatta silmät
maahan luotuina ja kylmänä eikä sanonut sanaakaan.
Kmicicin ääni keskeytti hiljaisuuden.
— Minä en pyydä tältä neidiltä puolustavaa sanaa!
Aleksandra-neiti vaikeni.
— Tänne! — huusi Wolodyjowski lähestyen ovea. Kuului raskaita askeleita
ja aseitten kalinaa, ja samassa astui Jozwa Butryn kuuden miehen
seuraamana huoneeseen.
— Sitokaa hänet! — komensi Wolodyjowski. — Viekää ulos kylästä ja
ampukaa kuula kalloon!
Butrymin raskas käsi laskeutui Kmicicin olkapäälle.
— Minä en anna viedä itseäni kuin koiraa! — sanoi Kmicic
Wolodyjowskille. — Menen itse!
Pienikasvuinen ritari antoi merkin sotilaille, jotta he heittivät
hänet irti, mutta muodostivat piirin hänen ympärilleen. Hän poistui
rauhallisesti virkkamatta sanaakaan... rukousta vain hiljaa supattaen.
Samassa katosi Aleksandra-neiti viereiseen huoneeseen. Hän kulki sen
lävitse, meni seuraavaan haparoiden käsillään kuin pimeässä. Silloin
hänen silmissään musteni, hengitys salpautui, ja hän kaatui tajutonna
lattialle.
Ensimmäisessä huoneessa olevain miesten keskuudessa vallitsi syvä
hiljaisuus. Vihdoin herra miekankantaja keskeytti sen:
— Hyvät herrat, te vedätte Radziwillin koston minun pääni päälle.
— Teidän täytyy paeta Podlasieen. Siellä nousee joukko toisensa jälkeen
pettureita vastaan. Lähtekää heti kanssamme. Ei tässä muu auta.
Voitte piiloutua Bielowieziin, missä herra Skrzetuskin sukulainen,
hovijahtimestari, asuu. Sieltä ei teitä kukaan löydä.
— Mutta omaisuuteni tuhotaan.
— Sen korvaa valtakunta.
— Michal, — puuttui Zagloba yht'äkkiä puheeseen, — ajanpa katsomaan,
eikö sillä kovan onnen miehellä ole hetmanin käskykirjeitä. Muistatko
mitä löysin Roch Kowalskilta?
— Aja sitten joutuun! Vielä on aikaa, mutta kohta voivat paperit
tahrautua verellä. Käskin tahallani viedä hänet kylän ulkopuolelle,
jottei neiti kuulisi laukauksia. Naiset ovat usein tunteellisia ja
helposti säikähtyviä.
Zagloba läksi. Hetken kuluttua kuului hänen etenevän hevosensa
kavioitten kapse.
Herra Wolodyjowski kääntyi miekankantaja Billewiczin puoleen:
— Entä mitä teidän sukulaisneitonne tekee? — Rukoilee kai sen sielun
puolesta, joka kohta on astuva Jumalan tuomioistuimen eteen.
— Suokoon Jumala miehelle ikuisen rauhan! — virkkoi Jan Skrzetuski. —
Jollei hän vapaaehtoisesti olisi ruvennut Radziwillin palvelukseen,
olisin ensimmäisenä ollut valmis puhumaan hänen puolestaan. Mutta
vaikkapa hän ei olisikaan tahtonut palvella isänmaata, olisi hän
kuitenkin voinut olla myymättä sieluaan Radziwillille.
— Niin juuri! — yhtyi Wolodyjowski.
— Hän on syyllinen ja kohtalonsa ansainnut! — kannatti Stanislaw
Skrzetuski, — mutta olisinpa kuitenkin suonut, että hänen sijassaan
olisi ollut itse Radziwill tai Opalinski... Oh! Se kirottu Opalinski!
— Kuinka suuret hänen rikoksensa ovat, — sanoi Oskierka, — näkyy
siitäkin, että neiti, joka kerran on ollut hänen morsiamensa, ei
virkkanut sanaakaan hänen puolestaan. Minä huomasin, kuinka neiti
kärsi, mutta siitä huolimatta vaikeni. Ja kuinka hän olisikaan voinut
puolustaa petturia?
— Ja kuitenkin hän on kerran vilpittömästi rakastanut sitä miestä, sen
tiedän, — jatkoi miekankantaja. — Kaiketi suvaitsette, hyvät herrat,
että menen katsomaan, miten hänen laitansa on, sillä hetki on hänelle
koetuksen raskas hetki.
— Olkaa hyvä! — huudahti pieni ritari. — Heti kun hevoset ovat
levänneet, lähdemme matkalle. Tämä paikka on liian lähellä Kiejdanya.
— Hyvä on! — virkkoi miekankantaja ja poistui huoneesta.
Hetken kuluttua kuului hänen läpitunkeva huutonsa viereisestä
huoneesta. Ritarit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen pitävän
lattialle tajutonna kaatunutta Oleńkaa käsissään.
Wolodyjowski juoksi apuun, ja molemmat yhdessä nostivat hänet sohvalle.
Neidissä ei näkynyt elon merkkiä. Vanha taloudenhoitajatar toi tippoja,
ja vihdoin neiti avasi silmänsä.
— Ei herroja täällä tarvita, — virkkoi taloudenhoitajatar. — Kyllä me
naiset tulemme täällä toimeen.
Miekankantaja johti vieraat pois.
— Olisinpa suonut, ettei tuota olisi minun talossani tapahtunut, —
sanoi huolestunut isäntä. — Te olisitte voineet ottaa hänet mukaanne
ja tehdä hänestä selvää jossakin matkalla eikä minun luonani. Mitenkä
me tästä nyt pääsemme pakenemaan, kun tyttö on puolikuollut?... Hän
sairastuisi.
— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, — virkkoi Wolodyjowski. — Mutta
me kannamme neidin vaunuihin, sillä kauemmaksi on teidän tästä joka
tapauksessa lähdettävä. Radziwillin kosto kohtaisi teitä muuten tuota
pikaa. Menkäähän, herra miekankantaja, katsomaan, miten neiti voi, ja
sanokaa, että matkalle on lähdettävä. Huomenna varhain aamulla voisi
tänne jo saapua Radziwillin joukkoja.
— Se on totta! — myönsi miekankantaja. — Menen.
Hän meni ja palasi tuossa tuokiossa mukanaan Oleńka, joka oli jo
toipunut ja pukeutunut matkaa varten. Neidon poskilla paloi heleä puna
ja silmissä loisti kuumeinen kiilto.
— Lähdetään matkalle, lähdetään matkalle!... toisteli Oleńka astuessaan
huoneeseen.
Wolodyjowski käväisi ulkona sanomassa väelleen, että laitettaisiin
vaunut kuntoon. Kun hän palasi, rupesivat kaikki laittautumaan matkalle.
Tuokion kuluttua kuului pihalta pyörien jyrinää ja kavioitten kapsetta.
— No, lähdetään nyt! — toisti Oleńka.
— Matkalle! — huusivat upseerit.
Samassa paukahti ovi auki ja herra Zagloba lensi kuin pommi huoneeseen.
— Minä estin mestauksen! — huusi hän.
Oleńka, joka äsken vielä oli punainen kuin purppura, kävi kalpeaksi
kuin palttina. Näytti siltä, kuin hän olisi minä hetkenä hyvänsä
pyörtyä tupertunut. Mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikkien
katseet olivat suunnatut Zaglobaan, joka puhkui kuin valaskala ja
yritti turhaan haastaa.
— Oletko sinä estänyt mestauksen toimeenpanon? — kysyi Wolodyjowski
ihmeissään. — Miksi?
— Miksi?... Antakaahan, kun ensin hengähdän... Niin, siksi, että jollei
Kmiciciä, tuota reilua ritaria, olisi ollut, niin me kaikki, jotka
tässä nyt seisomme, riippuisimme jossakin Kiejdanyn puissa... Uh!...
Olimme tappaa hyväntekijämme!
— Mitä tämä merkitsee? — huusivat kaikki.
— Mitäkö merkitsee? Lukekaa tämä kirje, niin ymmärrätte.
Wolodyjowski alkoi ääneen lukea kirjettä, mutta keskeytti tuon
tuostakin luodakseen silmäyksen tovereihinsa. Se oli sama kirje, jossa
ruhtinas Radziwill katkerasti soimasi Kmiciciä siitä, että hänen
tähtensä vangit olivat päässeet Kiejdanysta hengissä.
— No? — virkkoi Zagloba aina, kun lukija keskeytti lukunsa.
Kirje päättyi, kuten tiedämme, käskyyn, jonka mukaan Kmicicin heti
täytyi viedä miekankantaja ja Oleńka Kiejdanyyn. Kmicic oli ottanut
kirjeen mukaansa näyttääkseen sitä tarpeen vaatiessa miekankantajalle,
mutta asia olikin kääntynyt aivan toiselle tolalle.
Ei jäänyt jäljelle enää edes epäilyksen varjoakaan siitä, että jollei
Kmiciciä olisi ollut, niin molemmat Skrzetuskit, Wolodyjowski ja
Zagloba olisi armotta tapettu Kiejdanyssa heti Pontus de la Gardien
kanssa tehdyn kuuluisan sopimuksen jälkeen.
— Hyvät herrat! — sanoi Zagloba, — jos te yhä vielä aiotte ammuttaa
hänet, niin minä totta totisesti sanon irti tuttavuuteni teidän
kanssanne!
— Se ei tule kysymykseen, — vastasi Wolodyjowski.
— Olipa onni, että isä luki kirjeen heti eikä ajanut sen kanssa
luoksemme, — sanoi Jan Skrzetuski pidellen kaksin käsin päätään...
— Teillä on erinomainen vaisto! — huudahti Mirski.
— Niin! — pääsi Zaglobalta tyytyväinen huudahdus. — Kuka muu hyvänsä
olisi ensin palannut luoksenne kirjettä lukemaan, ja sillä aikaa olisi
tuo onneton saanut lyijyä kalloonsa. Mutta samassa silmänräpäyksessä
kuin olin saanut häneltä paperin käteeni, juolahti mieleeni lukea se,
sillä minä olen luonnostani utelias. Kaksi sotilasta oli saapunut jo
niitylle lyhdyt kädessä. Sanoin heille: valaiskaa minulle, että saan
lukea, mitä tässä seisoo!... Aloin lukea... Tiedättekö, hyvät herrat,
että päätäni alkoi pyörryttää, ikäänkuin joku olisi takonut nyrkillä
kaljua päälakeani. Jumalan nimessä! — huusin, — jalo ritari, miks'et
ole tätä kirjettä meille näyttänyt? Hän virkkoi siihen: »En tahtonut!»
Sellainen ylpeä jukuri kuolemankin hetkellä! Mutta minä kiersin
käsivarteni hänen ympärilleen ja sanoin: »Hyväntekijämme, jollei sinua
olisi ollut, olisivat varikset jo kynineet meidät puti puhtaiksi!»
Käskin saattaa hänet heti tänne, mutta itse karahdutin tänne, niin että
hevonen oli henkensä heittää, kertoakseni teille mitä on tapahtunut...
Uh!...
— Merkillinen mies, jossa on varmaan yhtä paljon hyvää kuin pahaakin, —
virkkoi Stanislaw Skrzetuski. — Jollei...
Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanottavansa, avattiin ovi ja sotamiehet
saattoivat Kmicicin huoneeseen.
— Te olette, ritari, vapaa, — sanoi Wolodyjowski heti, — ja niin kauan
kuin elämme, ei yksikään meistä nosta kättään teitä vastaan. Mutta
miksi te ette näyttänyt tuota kirjettä meille? Me emme olisi teitä
ahdistaneet.
Ja sotamiehiin päin kääntyen hän lisäsi:
— Jättäkää hänet ja nouskaa hevosille! Sotamiehet läksivät, ja Andrzej
Kmicic jäi yksin seisomaan keskelle huonetta. Hänen kasvoillaan oli
rauhallinen ilme, vaikka ne samalla näyttivätkin synkiltä, ja hän
katsoi ympärillä seisoviin upseereihin ylpeästi.
— Te olette vapaa! — toisti Wolodyjowski.
— Menkää minne haluatte, vaikkapa Radziwillin luo, niin tuskallista
kuin onkin ajatella, että tuollainen jalorotuinen ritari auttaa
petturia isänmaataan vastaan.
— Ajatelkaa mitä sanotte, — vastasi Kmicic, — mutta sen sanon jo
edeltäpäin, että Radziwillin luo minä juuri lähdenkin!
— Jää meidän joukkoomme, ja murskatkoon salama tuon kiejdanylaisen
tyrannin! — huudahti Zagloba. — Ruvetkaa ystäväksemme ja toveriksemme,
niin isänmaa suo teille anteeksi kaiken, mitä olette sitä vastaan
rikkonut.
— En mistään hinnasta! — vastasi Kmicic päättävästi. — Jumala
tuomitkoon, kuka paremmin palvelee isänmaataan, tekö, jotka rakennatte
kansalaissotaa, vai minä, joka palvelen miestä, joka yksin voi pelastaa
onnettoman valtakunnan. Kulkekaa te omaa tietänne, minä kuljen myöskin
omaani! Nyt ei ole aika käännyttää teitä, eikä se hyödyttäisikään,
mutta sen sanon sydämeni pohjasta, että te syöksette isänmaan
perikatoon, te olette esteenä sen pelastumiselle. En sano teitä
pettureiksi, sillä tiedän, että teidän vakaumuksenne on toinen, mutta
isänmaa hukkuu, Radziwill ojentaa kätensä pelastaakseen sen, ja te
iskette miekoillanne siihen käteen ja sanotte sokeudessanne petturiksi
niin häntä kuin kaikkia niitä, jotka ovat hänen puolellaan.
— Hyvä Jumala! — huusi Zagloba. — Jollen olisi nähnyt kuinka
päättävästi te astuitte kuolemaan, niin varma olisin, että pelko
on sekoittanut kaikkien teidän järkenne. Kenelle olette vannoneet
uskollisuutta: Radziwillille vaiko Jan Kasimirille, Ruotsille vaiko
Puolalle? Te olette menettänyt järkenne!
— Tiesinhän, että turhaa olisi teitä käännyttää... Voikaa hyvin!
— Odottakaa! — huusi Zagloba. — Minulla on vielä tärkeätä asiaa.
Sanokaa, lupasiko Radziwill teille säästää henkemme, kun te pyysitte
sitä häneltä?
— Lupasi, — vastasi Kmicic. — Teidät määrättiin pidettäväksi koko sodan
ajan vankina Birźessä.
— Oppikaa sitten tuntemaan Radziwillinne, joka ei ainoastaan petä
kuningastaan ja isänmaataan, vaan vieläpä omat puoluelaisensa! Kas
tässä on kirje Birźen komendantille. Sain sen upseerilta, joka johti
meitä Birźeen kuljettavaa vartiostoa. Lukekaa! Zagloba ojensi hetmanin
kirjeen Kmicicille. Tämä alkoi silmätä sitä, ja sitä mukaa kuin hän
luki, nousi veri hänen kasvoihinsa ja häpeän, puna hänen poskilleen
oman johtajansa tähden. Sitten hän nopeasti rutisti paperin kourassaan
ja viskasi sen lattialle.
— Voikaa hyvin! — sanoi hän. — Parempi olisi ollut saada kaatua teidän
kätenne kautta!
Ja hän poistui huoneesta.
— Hyvät herrat, — sanoi Jan Skrzetuski lyhyen vaitiolon jälkeen,
— siitä miehestä on vaikea päästä selville, sillä hän uskoo
Radziwilliinsa kuin turkkilainen Muhamettiin. Minä, niinkuin te kaikki,
luulin, että hän palvelee hetmania omanvoitonpyynnin tähden, mutta se
ei ole totta. Hän ei ole mikään ilkeä mies, mutta harhaan hänet on
johdettu.
— Jos hän tähän saakka on uskonut Muhamettiinsa, — virkkoi Zagloba, —
niin kyllä minä nyt pirusti horjutin hänen uskoaan. Näittekö kuinka
häntä ihan, kouristi, kuinka hän joudutti kirjeen lukemista? Minä
sanon, että kyllä niitten kesken nyt syntyy aikamoinen rähinä, sillä
se mies repii silmät vaikka itse paholaiselta eikä vain Radziwillilta.
Kautta Jumalani, minä en iloitsisi niin, jos saisin lauman turkkilaisia
hevosia, kuin nyt iloitsen siitä, että pelastin hänet kuolemasta.
— Jumala hänen kanssaan! — sanoi Wolodyjowski. — Mutta neuvotelkaamme
nyt mitä meidän on tehtävä.
— Mitäkö tehtävä? Noustava hevosille ja ajettava eteenpäin!... — sanoi
Zagloba. — Hevoset ovat levänneet jo tarpeekseen.
— Niin juuri. Eteenpäin on ajettava. Entä lähdettekö mukaan? — kysyi
Mirski-herra miekankantajalta.
— Täällä en voi rauhassa olla, mutta jos te heti aiotte lähteä
matkalle, niin sanon suoraan, etten voi lähteä mukaan. Koska hän
hengissä pääsi täältä, niin eivät he nyt ensimmäiseksi ryöstä ja polta
taloani, ja niin pitkälle matkalle lähtiessä pitää varustaa yhtä ja
toista mukaan ja järjestää asiat täällä. Varhain aamulla olen valmis,
mutta en nyt.
— Me puolestamme emme voi odottaa, sillä miekka riippuu päämme päällä,
— vastasi Wolodyjowski. — Entä minne aiotte sitten?
— Bielowiezin erämetsiin, kuten neuvoitte... Sinne jätän tytön talteen,
sillä enhän ole vielä ikäloppu, joten minunkin miekkani voi vielä
palvella isänmaata ja kuningasta.
— Voikaa siis hyvin! Jumala suokoon, että kohta tavataan taas, ja
paremmissa olosuhteissa kuin nyt.
— Palkitkoon Jumala teitä siitä, että saavuitte tänne pelastamaan
minut. Varmasti me vielä tapaamme toisemme jollakin taistelutanterella.
— Voikaa hyvin!
— Onnea matkalle!
Ja he alkoivat syleillä toisiaan. Sitten upseerit vuoron mukaan
sanoivat hyvästi Aleksandra neidille.
— Te tapaatte Bielowiezissä vaimoni ja poikani... Tervehtikää heitä ja
voikaa hyvin, — sanoi Jan Skrzetuski.
— Ja muistakaahan joskus sotilasta, joka, vaikka hänellä ei ollutkaan
onnea voittaa teitä, mielellään soisi teille taivaan ilot! — lisäsi
Wolodyjowski.
Sitten seurasi muitten vuoro. Viimeisenä lähestyi Zagloba.
— Ottakaa, vieno kukkanen, vanhankin siunaus! Tervehtikää puolestani
rouva Skrzetuskaa ja minun poikapalleroisiani. Kelpo poikia!
Vastauksen sijaan Oleńka otti hänen kädestään kiinni ja painoi sen
ääneti huulilleen.