Luettuaan kirjeen Kmicic sydämestään iloitsi, että everstien oli
onnistunut paeta ruotsalaisten käsistä — kunpa he voisivat paeta
Radziwillin satimesta! — mutta siitä huolimatta hän täytti ruhtinaan
kaikki käskyt.
»Minä en tule käyttämään väkivaltaa muussa kuin äärimmäisessä
tapauksessa», — ajatteli hän, — »enkä millään muotoa loukkaa Oleńkaa.
Sitäpaitsi, se ei ole minun tahtoni, vaan ruhtinaan käsky! Oleńka
vastaanottaa minut epäystävällisesti, sen tiedän, mutta aikaa voittaen
hän tulee vakuutetuksi vilpittömistä aikomuksistani, etten ole
isänmaata vastaan, vaan päinvastoin sen puolesta ja sentähden palvelen
Radziwillia.»
Näissä mietteissään hän ahersi varustusten vahvistamiseksi Kiejdanyssa,
josta oli tuleva hänen Oleńkansa asuinkaupunki.
Sillävälin herra Wolodyjowski vältteli hetmania, ja hetmani ajoi
Wolodyjowskia takaa kuin myrsky. Michal-herralla ei ollutkaan liikoja
tiloja, sillä Birźestä läheni huomattavia ruotsalaisia joukkoja etelää
kohti, idässä oli tsaarin väkeä ja Kiejdanyn tiellä väijyili hetmani.
Herra Zagloba oli tyytymätön tällaiseen asiain tilaan ja kääntyi yhä
useammin Wolodyjowskin puoleen kysyen:
— Michal Wolodyjowski, Herran nimessä, lyömmekö läpi vai emmekö?
— Siitä ei kannata puhua! — vastasi pienikasvuinen ritari. — Tiedäthän,
etten ole arkalasta kotoisin ja että isken vaikka itse paholaiseen...
mutta hetmanin kanssa en pidä puoliani. Itse sanoit, että me olemme
ahvenia, mutta hän hauki. Teen kaikkeni lyödäksemme läpi, mutta jos
avoin taistelu tulee kysymykseen, niin sanon suoraan, että hän nujertaa
meidät.
— Ja käskee hirttämään ja antamaan koirille! Hyvä Jumala, ennemmin
olisin kenen muun käsissä hyvänsä kuin Radziwillin!... Eiköhän meidän
olisi parempi kääntyä herra Sapiehaan päin?
— Nyt se on jo myöhäistä, sillä sekä hetmanni että ruotsalaiset joukot
sulkevat meiltä tien.
— Piruko minut sai yllyttämään Skrzetuskeja Radziwillin luo! — huudahti
Zagloba epätoivoissaan.
Mutta Michal Wolodyjowski ei menettänyt toivoaan; aateliset ja
talonpojatkin tekivät hänelle selkoa hetmanin liikkeistä, — kaikki
kääntyivät pois Radziwillista. Wolodyjowski luovaili parhaansa
mukaan, ja siinä hän olikin taitava, sillä hän oli nuoruudesta
saakka ollut mukana retkillä ja kahakoissa tataareja ja kasakoita
vastaan taisteltaessa. Jo ruhtinas Jeremin armeijassa hän oli tullut
kuuluisaksi yllättävistä hyökkäyksistään ja nopeista liikkeistään.
Suljettuna nyt muutaman penikulman laajuiselle alalle hän vältteli
itsepintaisesti avoimia taisteluita ja väsytti Radziwillin joukkoja,
joita hän silloin tällöin näykki niinkuin susi takaa-ajavia koiria.
Mutta kun Kmicicin ratsuväkeä saapui, niin hetmani sulki sillä kaikki
mahdolliset pujahduspaikat ja läksi itse tarkkaamaan, kuinka nuotan
molemmat kyljet yhtyivät..
Se tapahtui Niewiaźan luona. Mieleszkon ja Ganchoffin joukot ja pari
lippukuntaa ratsuväkeä ruhtinaan itsensä johdolla muodostivat ikäänkuin
jousen, jonka jänteenä oli joki. Wolodyjowski joukkonsa kanssa oli
jousen kaaren sisäpuolella. Yksi kohta oli tosin avoin, mutta siinä oli
esteenä soinen joki, jonka toisella rannalla oli skottilaisia ja pari
sataa Radziwillin kasakkaa ja sitäpaitsi kuusi kenttätykkiä, jotka oli
asetettu niin, että niiden tulen alla yksikään ihminen ei voinut nousta
toiselle rannalle.
Silloin alkoi jousen kaari supistua. Sen keskustaa johti hetmani itse.
Michal Wolodyjowskin onneksi yö ja myrsky rankkasateineen häiritsivät
hyökkäystä. Piiritettyjen hallussa ei ollut kuin muutama tynnyrin
ala vesikkopensaston peittämää niittymaata Radziwillin joukkojen
puoliympyrän ja jokea vartioivain skottilaisten välillä.
Aamun tullen, kun päivän sarastus tuskin valaisi puitten latvoja,
hyökkäsivät ruhtinaan joukot joelle saakka, mutta pysähtyivät siihen
hämmästyneinä.
Wolodyjowski oli kadonnut kuin maan alle, eikä pensastosta löytynyt
ainoatakaan elävää sielua.
Itse hetmanikin ihmetteli kovasti. Mutta kyllä sitten joen
kahluupaikkaa vartioivat upseerit saivat kuulla kunniansa. Vihan
aiheuttama hengenahdistus kävi niin voimakkaasti ruhtinaan kimppuun,
että pelättiin hänen heittävän henkensä. Kaksi upseeria sai hengellään
maksaa Wolodyjowskin katoamisen, mutta vihdoin Ganchoff sai ruhtinaan
vakuutetuksi siitä miten peto oli paennut satimesta.
Saatiin selville, että Wolodyjowski oli yön pimeyttä ja sadetta
hyväkseen käyttäen ajanut joukkoineen jokeen ja uinut myötävirtaa
ruhtinaan oikean, jokeen saakka ulottuvan sivustan ohi. Muutamat
nähtävästi vatsaa myöten joen saveen takertuneitten hevosten jäljet
osoittivat, missä Wolodyjowski oli noussut oikealle rannalle.
Kauempana näkyneistä jäljistä saattoi päättää, että hän oli täyttä
laukkaa ajanut Kiejdanyyn päin. Tästä hetmani teki heti sen
johtopäätöksen, että hän tahtoi päästä Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin
kanssa yhteyteen.
Mutta kuka tietää, eikö hän Kiejdanyn ohi ajaessaan polttaisi kaupunkia
tai hyökkäisi ryöstämään linnaa?
Kauhea pelko kouristi ruhtinaan sydäntä, sillä suurin osa ruhtinaan
rahastoa ja arvoesineitä oli Kiejdanyssa. Andrzej Kmicicin oli määrä
varustaa kaupunki jalkaväellä, mutta jollei hän sitä ole tehnyt,
voi varustamaton linna helposti joutua rohkean everstin saaliiksi.
Radziwill ei edes epäillyt, että Wolodyjowskilta puuttuisi rohkeutta
hyökätä ruhtinaan hallituskaupunkiin. Ja jos hän oli alkuyöstä
pujahtanut pois, olihan nyt jo ainakin kuuden tunnin matkan päässä.
Joka tapauksessa oli nyt mitä pikimmin riennettävä Kiejdanyn avuksi.
Ruhtinas jätti jalkaväen ja ajaa karahdutti koko ratsuväkensä kanssa
eteenpäin.
Saavuttuaan Kiejdanyyn ruhtinas ei tavannut siellä Kmiciciä. Kaikki
oli rauhallista. Radziwillin käsitys nuoresta everstistään kasvoi yhä
hänen nähdessään tämän toimesta tehdyt vallit ja niillä kenttätykkejä.
Vielä samana päivänä hän tarkasti ne yhdessä Ganchoffin kanssa ja sanoi
illalla tälle:
— Hän on tehnyt ne omin päin ja tehnyt niin hyvin, että täällä voisi
pitkän aikaa puolustautua tykistöltäkin. Jollei se mies taita niskaansa
nuorena, niin varmasti hän vielä pääseekin pitkälle.
Mutta olipa toinen mies, joka herätti ruhtinaassa ihmetystä,
vaikkakin tähän ihmetykseen sekaantui vihaa, sillä se mies oli Michal
Wolodyjowski.
— Pianhan minä tämän kapinan nujertaisin, — selitti hän Ganchoffille,
— jos nuo molemmat olisivat minun käytettävissäni. Kmicic saattaa olla
hurjempi, mutta hänellä ei ole sitä kokemusta kuin toisella, joka on
käynyt Jeremin koulua Dnjeprin takana.
— Teidän ylhäisyytenne, ettekö käske ajamaan häntä takaa? — kysyi
Ganchoff.
Ruhtinas loi häneen silmäyksen ja virkkoi painostaen sanojaan:
— Teidät lyödään, minut hylätään.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
— Täällä on toistaiseksi kaikki rauhallista. Mutta Podlasieen on meidän
lähdettävä tuota pikaa ja tehtävä siellä selvä kaikesta.
— Teidän ylhäisyytenne, — huomautti Ganchoff, — kun me olemme lähteneet
täältä, nousevat kaikki täällä ruotsalaisia vastaan.
— Kutka kaikki?
— Aateliset ja talonpojat. Mutta he eivät tule rajoittumaan
ruotsalaisiin, vaan lyövät toisuskoisetkin, koska pitävät heitä syynä
kaikkeen ja sanovat, että me olemme menneet vihollisen puolelle ja
kutsuneet sen tänne.
— Kysymyksessä on veljemme Boguslaw. En tiedä, tuleeko hän aikoihin
siellä Podlasiessa liittolaisten kanssa.
— Kysymyksessä on Liettua ja sen pitäminen kuuliaisena.
Ruhtinas alkoi astella lattiata pitkin ja virkkoi:
— Jospa saisimme Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin jotenkuten
käsiimme... He saattavat löytää maatiloilleni, ryöstää ja hävittää ne
jättämättä kiveä kiven päälle.
— Eiköhän olisi ryhdyttävä neuvottelemaan kenraali Pontus de la Gardien
kanssa siitä, että hän lähettäisi tänne mahdollisimman paljon sotaväkeä
siksi aikaa kuin me olemme Podlasiessa?
— Pontuksen kanssa?... — Ei ikänä! — vastasi Radziwill veren syöstessä
päähän. — Jos kenen kanssa neuvotteluihin ryhdymme, niin itse
kuninkaan. Meidän ei tarvitse välittää palvelijoista silloin, kun
voimme kääntyä itse isännän puoleen. Jos kuningas antaisi Pontukselle
käskyn lähettää käytettäväkseni kaksituhatta ratsumiestä, niin se vielä
kävisi päinsä... mutta Pontusta minä en ikänä tule pyytämään. Pitäisi
lähettää joku kuninkaan luo aloittamaan neuvotteluja.
Ganchoffin laihat kasvot punastuivat, silmät alkoivat palaa.
— Jos teidän ylhäisyytenne käskisi...
— Niin te lähtisitte, sen tiedän, mutta pääsisittekö perille saakka,
se on toinen seikka se. Te olette saksalainen, eikä ole vieraalle
vaaratonta painua keskelle kapinoivaa maata. Kuka tietää, missä
kuningas tällä hetkellä on ja missä hän on viikon tai kuukauden
kuluttua? Sitäpaitsi on turhaa ajatella, että te sinne lähtisitte,
koska matkalle on saatava mies huomatusta puolalaisesta suvusta, jotta
kuningas uskoisi, ettei koko aatelisto ole minua hylännyt.
— Kokematon mies voi pilata asian, — virkkoi Ganchoff arkaillen.
— Minun lähettinä tulee vain ojentamaan kirjeen, ottamaan vastauksen ja
selittämään, että ruotsalaisia ei lyöty Klawanyssa minun käskystäni.
Ganchoff vaikeni.
Ruhtinas alkoi taas astella rauhattomana pitkin huonetta. Saattoi
nähdä, että hänessä erilaiset ajatukset taistelivat ylivallasta. Siitä
hetkestä saakka, jolloin oli tehnyt liiton ruotsalaisten kanssa,
hän ei ollut rauhaa nähnyt. Häntä kannusti ylpeys, kalvoi omatunto,
peloitti armeijan ja maan odottamaton vastustus, hermostutti epävarma
tulevaisuus ja kukistumisen pelko. Hän vääntelihe, vietti unettomia
öitä, menetti terveytensä. Silmät painuivat sisään, kerran niin punakat
kasvot sinistyivät, ja ohimoille ja viiksiin ilmaantui hopeisia hapsia.
Sanalla sanoen, hän eli tuskissaan, ja hänen vartalonsa köyristyi
ylivoimaisen taakan alla.
Ganchoff seurasi hänen käyntiään katseellansa ja toivoi, että ruhtinas
muuttaa mielensä ja lähettää kuitenkin hänet.
Yht'äkkiä ruhtinas pysähtyi keskelle huonetta ja löi kämmenellään
otsaansa.
— Kaksi lippukuntaa ratsuväkeä ja heti paikalla! Minä lähden yksin.
Ganchoff katseli häneen ihmetellen.
— Sotaretkellekö? — kysyi hän ikäänkuin vasten tahtoaan.
— Menkää! — käski ruhtinas. — Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä.