VIIDES LUKU.

Liettuassa alkoi nyt kansalaissota. Onnettomuuden määrää lisäsivät

ulkonaiset viholliset ja yhä itsepintaisempi sota ukrainalaisia vastaan.

Liettuan säännöllisissäkin oloissa perin pienet joukot jakautuivat

nyt kahteen leiriin. Toiset, pääasiallisesti muukalaiset joukot,

jäivät Radziwillin puolelle, toiset, jotka olivat julistaneet hetmanin

petturiksi, vastustivat ase kädessä liittoa Ruotsin kanssa, mutta

olivat ilman johtajaa ja toimintasuunnitelmaa. Näitten johtajaksi olisi

mainiosti sopinut Vitebskin vojevoda, mutta hän oli paraikaa kiinni

Bychowia puolustamassa eikä sentähden voinut asettua johtamaan liikettä

Radziwillia vastaan.

Sillävälin Liettuan viholliset, jotka pitivät jo maata omanaan,

alkoivat keskenään vaihtaa vihamielisiä ajatuksia. Heidän

eripuraisuutensa olisi voinut pelastaa valtakunnan eheänä, mutta

ennenkuin välit heidän kesken kehittyivät aseelliseksi otteluksi,

vallitsi Liettuassa hirvittävä sekamelska. Radziwill, joka oli

laskelmissaan sotajoukkoon nähden pettynyt, päätti väkivalloin pakottaa

maan kuuliaisuuteen.

Tuskin oli herra Wolodyjowski Klawanin taistelun jälkeen päässyt

joukkoineen Poniewieźiin saakka, kun hän sai kuulla Mirskin ja

Stankiewiczin lippukuntien hajaantumisesta. Osa näistä lippukunnista

oli väkisin liitetty Radziwillin joukkoihin, loput joko lyöty maahan

tai hajoitettu kaikkiin tuuliin. Jäännöksiä harhaili yhä pienin joukoin

metsiä ja kyliä pitkin etsien paikkaa, minne asettua suojaan hetmanin

kostolta.

Joka päivä liittyi pakolaisia Wolodyjowskin joukkoihin tuoden tietoja

asiain kehityksestä.

Tärkein näistä tiedoista oli se, joka kertoi Podlasiessa, Bielastokissa

ja Tykocinissa alkaneesta vakituisen sotaväen kapinasta. Moskovalaisten

joukkojen vallattua Vilnon näitten joukkojen oli määrä puolustaa rajaa,

mutta saatuaan kuulla hetmanin petoksesta ne tekivät liiton everstien

Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin, Radziwillin uskotun, Andrzejn sedän,

johdolla. Jälkimmäisen nimi herätti kaikkialla sotilaspiireissä vihaa.

Juuri hän oli ollut ennen muita syypää Stankiewiczin ja Mirskin

lippukuntain perikatoon, sillä hän oli armotta ammuttanut kaikki

vangiksi joutuneet. Hetmani luotti häneen sokeasti ja oli äskettäin

lähettänyt hänet Niewiarowskin lippukuntaa vastaan, joka ei ollut

seurannut everstinsä esimerkkiä eikä osoittanut kuuliaisuutta.

Tästä syystä herra Wolodyjowski kutsui asetoverinsa neuvotteluun ja

sanoi heille:

— Mitä sanoisitte, hyvät herrat, jos me sen sijaan, että lähtisimme

Bychowiin Vitebskin vojevodan avuksi, rientäisimmekin Podlasieen

liittoon yhtyneitten lippukuntain luo?

— Kuin minun suustani! — sanoi Zagloba. — Siellä tulemme olemaan kuin

kotona.

— Pakolaiset ovat kertoneet kuulleensa, — selitti Jan Skrzetuski, —

että kuningas oli käskenyt muutamia lippukuntia palaamaan Ukrainasta

ja vastustamaan ruotsalaisten hyökkäystä. Jos se toteutuu, niin me

voisimme liittyä vanhoihin tovereihimme, sen sijaan että täällä

ajelehdimme...

— Niin teemme! — virkkoivat Osklerka ja Stankiewicz

— Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä, — selitti pienikasvuinen

ritari. — Podlasieen voi päästä ainoastaan hetmanin sormien lomitse.

Koettakaamme kuitenkin. Jos sitäpaitsi sattuisin matkalla tapaamaan

Kmicicin, niin sanoisin hänelle korvaan pari kolme kovaa sanaa, joista

hänen nahkansa varmaan sinistyisi...

— Sen hän on arvoinenkin! — tokaisi Mirski. — En ihmettele kovasti

sitä, että jotkut vanhat soturit, jotka ikänsä ovat Radziwilleja

palvelleet, ovat nyt hetmanin puolella, mutta se roisto petti vain oman

etunsa ja kunnianhimonsa tähden.

— Siis Podlasieen? — kysyi Oskierka.

— Podlasieen! Podlasieen! — huusivat kaikki kuorossa.

Mutta matka sinne oli vaikea, kuten Wolodyjowski oli huomauttanut,

koska se kulki ihan Kiejdanyn, tuon jalopeuran pesäpaikan sivuitse.

Tiet ja polut, kaupungit ja kylät olivat Radziwillin hallussa, ja

Kiejdanyn läheisyydessä majaili Kmicic joukkoineen. Hetmani oli myös

saanut tiedon everstien kohtaamisesta, Wolodyjowskin lippukunnan

kapinasta ja Klawanin taistelusta ja oli pakahtua hirvittävään vihaansa.

Ja hänellä olikin syytä vihoitella jalolla epätoivoissaan, sillä

etenkin viimeksimainittu taistelu oli koonnut hänen päänsä päälle

kokonaisen myrskyn ruotsalaisten tyytymättömyyttä. Vähäistä myöhemmin

olivat näet talonpojat ja aateliset omin päin alkaneet hävittää

pienempiä ruotsalaisia joukko-osastoja, minkä kaiken ruotsalaiset

panivat Radziwillin laskuun. Vangitut upseerit ja sotilaat, jotka

taistelun jälkeen lähetettiin Birźeen, kertoivat siellä ruotsalaiselle

komendantille, että radziwillilainen lippukunta oli hetmanin

käskystä hyökännyt heidän kimppuunsa. Viikon kuluttua saapui sitten

komendantilta kirje ruhtinaalle, ja kymmenen päivän kuluttua itse

Pontus de la Gardie, ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kirjoitti:

»Joko teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne on vailla voimia ja

merkitystä tai tahtoo pettää. Jos näin on, niin te pian saatte

rangaistuksenne, jollette kadu ja nöyryydellä ja luottamuksella sovita

syntejänne...»

Radziwill lähetti heti kuriireja selittämään, miten kaikki oli

tapahtunut, mutta hänen ylpeä sielunsa oli haavoittunut. Hän, jonka

sana vielä äskettäin oli ollut tämän Ruotsia paljon suuremman maan

lakina, hän, joka puolella omaisuudellaan olisi voinut ostaa kaikki

Ruotsin ylhäiset, hän, joka vastusti itse kuningasta ja piti itseään

monarkin arvoisena, hän oli nyt pakotettu kuuntelemaan ruotsalaisen

kenraalin nuhteita ja nöyryyttävää moitetta. Tosin kyllä tuo kenraali

oli kuninkaan sukulainen, mutta eihän itse kuningaskaan ollut mikään

muu kuin Jan Kasimirille oikeuden ja veren perusteella kuuluvan

valtaistuimen anastaja!

Ennen kaikkea kohdistui hetmanin raivo niihin, jotka olivat syypäät

tähän nöyryytykseen, ja hän vannoi tallaavansa maahan herra

Wolodyjowskin, kaikki tämän everstit ja koko laudalaisen lippukunnan.

Ja hetmani ryhtyi hyökkäykseen heitä vastaan, ja niinkuin metsästäjät

ympäröivät hongikon piirittääkseen suden pesän, niin hänkin piiritti

vihollisensa ja alkoi ahdistaa heitä hellittämättä.

Silloin saapui hänen tietoonsa viesti, että Kmicic oli lyönyt

Niewiarowskin lippukunnan ja liittänyt osan vankeja omiin joukkoihinsa.

Hetmani vaati heti lähettämään osan sotavoimista hänelle.

»Miehet», — kirjoitti hän Kmicicille, — »joitten elämästä sinä

niin huolehdit, etenkin Wolodyjowski ja ne muut kuljeksivat, ovat

karanneet, matkalla Birźeen. Lähetin tahallani heidän matkaansa

kaikkein typerimmän upseerin, jotteivät he voisi häntä käännyttää,

mutta hänkin joko petti tai tuli petetyksi. Nyt on Wolodyjowskin

hallussa koko laudalainen lippukunta, ja häneen yhtyy paljon

karkureita ja pakolaisia. Klawanyn luona he löivät 120-miehisen

ruotsalaisen joukkueen ja levittivät sitten huhua, että se tehtiin

muka meidän käskystämme, minkä johdosta meidän ja Pontus de la Gardien

välillä on ilkeätä väärinkäsitystä. Koko asia voi ajautua karille

noitten petturien tähden, jotka ilman sinun vastalausettasi olisivat

varmasti päänsä menettäneet. Näin meidän hyväsydämisyytemme nyt

palkitaan. Mutta toivomme kuitenkin, että he kohta saavat ansaitun

palkkansa. Olemme saaneet tietää, että miekankantaja Billewiczin

luo kokoontuu aatelisia, jotka ovat salaliitossa meitä vastaan;

heidän toimensa on tuhottava. Lähetä meille ratsuväkeä, mutta pidätä

Kiejdanyssa jalkaväki puolustamassa linnaa ja kaupunkia, sillä niiltä

pettureilta voi odottaa mitä hyvänsä. Aja itse, otettuasi myötä

muutamia kymmeniä ratsumiehiä, Billewiczien luo ja tuo miekankantaja

ja hänen sukulaisneitonsa sinne. Tämä ei ole tarpeen ainoastaan

sinun, vaan meidänkin tähtemme, sillä se, jonka käsissä he ovat,

on Laudan herra; Wolodyjewskin esimerkkiä seuraten nousevat näet

Laudan aateliset meitä vastaan. Sinun sedälläsi Jakobilla on suuri

vaikutusvalta heihin; kirjoita hänelle, jos luulet kirjeellä voivasi

taivuttaa hänet meidän puolellemme.

Vedenpaisumus I · 第 30 / 38 题