Liettuassa alkoi nyt kansalaissota. Onnettomuuden määrää lisäsivät
ulkonaiset viholliset ja yhä itsepintaisempi sota ukrainalaisia vastaan.
Liettuan säännöllisissäkin oloissa perin pienet joukot jakautuivat
nyt kahteen leiriin. Toiset, pääasiallisesti muukalaiset joukot,
jäivät Radziwillin puolelle, toiset, jotka olivat julistaneet hetmanin
petturiksi, vastustivat ase kädessä liittoa Ruotsin kanssa, mutta
olivat ilman johtajaa ja toimintasuunnitelmaa. Näitten johtajaksi olisi
mainiosti sopinut Vitebskin vojevoda, mutta hän oli paraikaa kiinni
Bychowia puolustamassa eikä sentähden voinut asettua johtamaan liikettä
Radziwillia vastaan.
Sillävälin Liettuan viholliset, jotka pitivät jo maata omanaan,
alkoivat keskenään vaihtaa vihamielisiä ajatuksia. Heidän
eripuraisuutensa olisi voinut pelastaa valtakunnan eheänä, mutta
ennenkuin välit heidän kesken kehittyivät aseelliseksi otteluksi,
vallitsi Liettuassa hirvittävä sekamelska. Radziwill, joka oli
laskelmissaan sotajoukkoon nähden pettynyt, päätti väkivalloin pakottaa
maan kuuliaisuuteen.
Tuskin oli herra Wolodyjowski Klawanin taistelun jälkeen päässyt
joukkoineen Poniewieźiin saakka, kun hän sai kuulla Mirskin ja
Stankiewiczin lippukuntien hajaantumisesta. Osa näistä lippukunnista
oli väkisin liitetty Radziwillin joukkoihin, loput joko lyöty maahan
tai hajoitettu kaikkiin tuuliin. Jäännöksiä harhaili yhä pienin joukoin
metsiä ja kyliä pitkin etsien paikkaa, minne asettua suojaan hetmanin
kostolta.
Joka päivä liittyi pakolaisia Wolodyjowskin joukkoihin tuoden tietoja
asiain kehityksestä.
Tärkein näistä tiedoista oli se, joka kertoi Podlasiessa, Bielastokissa
ja Tykocinissa alkaneesta vakituisen sotaväen kapinasta. Moskovalaisten
joukkojen vallattua Vilnon näitten joukkojen oli määrä puolustaa rajaa,
mutta saatuaan kuulla hetmanin petoksesta ne tekivät liiton everstien
Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin, Radziwillin uskotun, Andrzejn sedän,
johdolla. Jälkimmäisen nimi herätti kaikkialla sotilaspiireissä vihaa.
Juuri hän oli ollut ennen muita syypää Stankiewiczin ja Mirskin
lippukuntain perikatoon, sillä hän oli armotta ammuttanut kaikki
vangiksi joutuneet. Hetmani luotti häneen sokeasti ja oli äskettäin
lähettänyt hänet Niewiarowskin lippukuntaa vastaan, joka ei ollut
seurannut everstinsä esimerkkiä eikä osoittanut kuuliaisuutta.
Tästä syystä herra Wolodyjowski kutsui asetoverinsa neuvotteluun ja
sanoi heille:
— Mitä sanoisitte, hyvät herrat, jos me sen sijaan, että lähtisimme
Bychowiin Vitebskin vojevodan avuksi, rientäisimmekin Podlasieen
liittoon yhtyneitten lippukuntain luo?
— Kuin minun suustani! — sanoi Zagloba. — Siellä tulemme olemaan kuin
kotona.
— Pakolaiset ovat kertoneet kuulleensa, — selitti Jan Skrzetuski, —
että kuningas oli käskenyt muutamia lippukuntia palaamaan Ukrainasta
ja vastustamaan ruotsalaisten hyökkäystä. Jos se toteutuu, niin me
voisimme liittyä vanhoihin tovereihimme, sen sijaan että täällä
ajelehdimme...
— Niin teemme! — virkkoivat Osklerka ja Stankiewicz
— Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä, — selitti pienikasvuinen
ritari. — Podlasieen voi päästä ainoastaan hetmanin sormien lomitse.
Koettakaamme kuitenkin. Jos sitäpaitsi sattuisin matkalla tapaamaan
Kmicicin, niin sanoisin hänelle korvaan pari kolme kovaa sanaa, joista
hänen nahkansa varmaan sinistyisi...
— Sen hän on arvoinenkin! — tokaisi Mirski. — En ihmettele kovasti
sitä, että jotkut vanhat soturit, jotka ikänsä ovat Radziwilleja
palvelleet, ovat nyt hetmanin puolella, mutta se roisto petti vain oman
etunsa ja kunnianhimonsa tähden.
— Siis Podlasieen? — kysyi Oskierka.
— Podlasieen! Podlasieen! — huusivat kaikki kuorossa.
Mutta matka sinne oli vaikea, kuten Wolodyjowski oli huomauttanut,
koska se kulki ihan Kiejdanyn, tuon jalopeuran pesäpaikan sivuitse.
Tiet ja polut, kaupungit ja kylät olivat Radziwillin hallussa, ja
Kiejdanyn läheisyydessä majaili Kmicic joukkoineen. Hetmani oli myös
saanut tiedon everstien kohtaamisesta, Wolodyjowskin lippukunnan
kapinasta ja Klawanin taistelusta ja oli pakahtua hirvittävään vihaansa.
Ja hänellä olikin syytä vihoitella jalolla epätoivoissaan, sillä
etenkin viimeksimainittu taistelu oli koonnut hänen päänsä päälle
kokonaisen myrskyn ruotsalaisten tyytymättömyyttä. Vähäistä myöhemmin
olivat näet talonpojat ja aateliset omin päin alkaneet hävittää
pienempiä ruotsalaisia joukko-osastoja, minkä kaiken ruotsalaiset
panivat Radziwillin laskuun. Vangitut upseerit ja sotilaat, jotka
taistelun jälkeen lähetettiin Birźeen, kertoivat siellä ruotsalaiselle
komendantille, että radziwillilainen lippukunta oli hetmanin
käskystä hyökännyt heidän kimppuunsa. Viikon kuluttua saapui sitten
komendantilta kirje ruhtinaalle, ja kymmenen päivän kuluttua itse
Pontus de la Gardie, ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kirjoitti:
»Joko teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne on vailla voimia ja
merkitystä tai tahtoo pettää. Jos näin on, niin te pian saatte
rangaistuksenne, jollette kadu ja nöyryydellä ja luottamuksella sovita
syntejänne...»
Radziwill lähetti heti kuriireja selittämään, miten kaikki oli
tapahtunut, mutta hänen ylpeä sielunsa oli haavoittunut. Hän, jonka
sana vielä äskettäin oli ollut tämän Ruotsia paljon suuremman maan
lakina, hän, joka puolella omaisuudellaan olisi voinut ostaa kaikki
Ruotsin ylhäiset, hän, joka vastusti itse kuningasta ja piti itseään
monarkin arvoisena, hän oli nyt pakotettu kuuntelemaan ruotsalaisen
kenraalin nuhteita ja nöyryyttävää moitetta. Tosin kyllä tuo kenraali
oli kuninkaan sukulainen, mutta eihän itse kuningaskaan ollut mikään
muu kuin Jan Kasimirille oikeuden ja veren perusteella kuuluvan
valtaistuimen anastaja!
Ennen kaikkea kohdistui hetmanin raivo niihin, jotka olivat syypäät
tähän nöyryytykseen, ja hän vannoi tallaavansa maahan herra
Wolodyjowskin, kaikki tämän everstit ja koko laudalaisen lippukunnan.
Ja hetmani ryhtyi hyökkäykseen heitä vastaan, ja niinkuin metsästäjät
ympäröivät hongikon piirittääkseen suden pesän, niin hänkin piiritti
vihollisensa ja alkoi ahdistaa heitä hellittämättä.
Silloin saapui hänen tietoonsa viesti, että Kmicic oli lyönyt
Niewiarowskin lippukunnan ja liittänyt osan vankeja omiin joukkoihinsa.
Hetmani vaati heti lähettämään osan sotavoimista hänelle.
»Miehet», — kirjoitti hän Kmicicille, — »joitten elämästä sinä
niin huolehdit, etenkin Wolodyjowski ja ne muut kuljeksivat, ovat
karanneet, matkalla Birźeen. Lähetin tahallani heidän matkaansa
kaikkein typerimmän upseerin, jotteivät he voisi häntä käännyttää,
mutta hänkin joko petti tai tuli petetyksi. Nyt on Wolodyjowskin
hallussa koko laudalainen lippukunta, ja häneen yhtyy paljon
karkureita ja pakolaisia. Klawanyn luona he löivät 120-miehisen
ruotsalaisen joukkueen ja levittivät sitten huhua, että se tehtiin
muka meidän käskystämme, minkä johdosta meidän ja Pontus de la Gardien
välillä on ilkeätä väärinkäsitystä. Koko asia voi ajautua karille
noitten petturien tähden, jotka ilman sinun vastalausettasi olisivat
varmasti päänsä menettäneet. Näin meidän hyväsydämisyytemme nyt
palkitaan. Mutta toivomme kuitenkin, että he kohta saavat ansaitun
palkkansa. Olemme saaneet tietää, että miekankantaja Billewiczin
luo kokoontuu aatelisia, jotka ovat salaliitossa meitä vastaan;
heidän toimensa on tuhottava. Lähetä meille ratsuväkeä, mutta pidätä
Kiejdanyssa jalkaväki puolustamassa linnaa ja kaupunkia, sillä niiltä
pettureilta voi odottaa mitä hyvänsä. Aja itse, otettuasi myötä
muutamia kymmeniä ratsumiehiä, Billewiczien luo ja tuo miekankantaja
ja hänen sukulaisneitonsa sinne. Tämä ei ole tarpeen ainoastaan
sinun, vaan meidänkin tähtemme, sillä se, jonka käsissä he ovat,
on Laudan herra; Wolodyjewskin esimerkkiä seuraten nousevat näet
Laudan aateliset meitä vastaan. Sinun sedälläsi Jakobilla on suuri
vaikutusvalta heihin; kirjoita hänelle, jos luulet kirjeellä voivasi
taivuttaa hänet meidän puolellemme.