Tultuaan lähemmäksi kylää he hiljensivät vauhtia ja näkivät leveän
kyläkujan, joka oli niin kirkkaasti valaistu, että nuppineuloja olisi
voinut siltä poimia, sillä taloja paloi tien kahden puolen ja toisia
oli yhä syttymässä. Tuuli oli tuimanpuoleinen ja lennätteli kipinöitä,
vieläpä kokonaisia roihuja läheisille katoille.
Tulen valossa näkyi milloin suurempia, milloin pienempiä ihmisjoukkoja,
jotka liikkuivat nopeasti eri suuntiin. Huudot sekaantuivat
kirkonkellojen läppäykseen, karjan ammuntaan, koirien haukuntaan ja
pyssyjen pamahduksiin.
Ajettuaan vielä lähemmäksi herra Wolodyjowskin sotilaat näkivät joukon
ratsumiehiä, joilla oli leveälieriset hatut päässä. Toiset heistä
taistelivat talonpoikain kanssa, jotka olivat asestetut viikatteilla
ja sirpeillä, toiset ajoivat pellolle karjaa. Jotkut, joita oli
vaikea tuntea, koska olivat höyhenissä ja untuvissa, tekivät selvää
siipikarjasta, joka vielä räpytteli siipiään kuolinkamppailussa.
Kymmenkunta miestä piteli hevosia tovereille, jotka nähtävästi olivat
ryöstämässä taloja.
Tie kylään kulki alamäkeä koivikon lävitse, niin että laudalaiset
näkymättöminä saattoivat seurata vihollisen väkivaltaa,
epäjärjestyksessä puolustautuvia talonpoikia ja epätoivoisia naisia.
Palo ravisteli tulista harjaansa kylän yli ja raivosi yhä kauheammin.
Kun herra Wolodyjowski oli lippukuntineen ehtinyt kylän avoimelle
portille, hän komensi pysähtymään. Hän olisi voinut yllättää vihollisen
ja yhdellä sivalluksella lyödä sen viimeiseen mieheen, mutta
pienikasvuinen ritari oli päättänyt »tutkia ruotsalaisia» ja ryhtyi
avoimeen taisteluun, ja sentähden hän tahallaan näyttäytyi viholliselle.
Jotkut portin takana vartioimassa olevat ratsumiehet huomasivat
lähestyvän joukon. Eräs heistä ajoi heti upseerin luo, joka seisoi
jo paljastettu miekka kädessä miestensä ympäröimänä ja puhui heille
jotakin osoittaen sinne päin mistä herra Wolodyjowski lippukuntineen
oli tulossa. Upseeri varjosti kädellä silmiään ja katseli hetken aikaa
lähestyviä, antoi sitten merkin, ja samassa kajahti torventoitotus
halki melun ja melskeen.
Nyt saivat ritarimme nähdä ruotsalaista sotatottumusta. Tuskin oli
torvi törähtänyt, kun joukko ratsumiehiä juoksi ulos tuvista; toiset
heittivät ryöstämänsä tavarat ja riensivät hevostensa luo.
Tuossa tuokiossa oli koko joukko järjestyksessä, ja pienen ritarin
sydän sykähti ihmetyksestä katsellessaan vihollisen valittua joukkoa.
Kaikki olivat kookkaita, rotevia miehiä kauhtanoissa nahkavöineen,
päässä samanlaiset mustat hatut, joitten reunat vasemmalta puolelta oli
käännetty ylös. Kaikilla oli samanlaiset ruskeat hevoset. He seisoivat
kuin muuri tapparat valmiina iskemään ja katsoivat rauhallisesti tielle
päin.
Osaston päällikkö ajoi torvenpuhaltajan seurassa riveistä jonkin matkaa
eteenpäin nähtävästi kysymään, mitä väkeä se oli, joka niin hitaasti
lähestyi.
Hän otaksui kaiketi, että se oli joku radziwillilainen osasto, eikä
odottanut siis hyökkäystä. Hän heilutti tapparaansa ja hattuaan, ja
torvenpuhaltaja toitotti yhtenään merkiksi, että haluttiin keskustelua.
— Ampukoon joku päin miestä, — sanoi pieni ritari, — jotta hän näkisi,
mitä meiltä voi odottaa!
Kuului laukaus. Ammus ei kuitenkaan osunut, sillä matka oli liian
pitkä. Nähtävästi upseeri luuli sitä väärinkäsitykseksi, koska hän
alkoi huutaa entistä kovemmin ja heiluttaa vielä hurjemmin hattuaan.
— Vielä kerta! — huusi herra Wolodyjowski. Toisen laukauksen jälkeen
upseeri kääntyi hätäilemättä ympäri ja ajoi oman joukkonsa luo.
Laudalaisten ensimmäiset rivit ratsastivat jo portin lävitse.
Ruotsalainen upseeri huusi jotakin joukolleen. Tapparat laskeutuivat
heti, ja niitten sijaan ilmestyi pistoleita koteloistaan.
— Hyviä sotilaita! — murahti Wolodyjowski ja vilkaisi samassa omaan
lippukuntaansa nähdäkseen oliko se järjestyksessä.
— Eteenpäin! — huusi hän sitten. Laudalaiset kyyristyivät hevostensa
harjain taa ja kiitivät kuin vihuri päin vihollista.
Ruotsalaiset antoivat heidän tulla lähelle ennenkuin ampuivat
pistoleistaan, mutta yhteislaukaus ei tuottanut laudalaisille vahinkoa
kuin nimeksi: joku heistä hellitti ohjaksensa ja kaatui selälleen. Muut
ryntäsivät eteenpäin ja iskivät viholliseen rinta vasten rintaa.
Kevyt liettualainen ratsuväki käytti vielä keihäitä, mutta herra
Wolodyjowski käski heittää ne tiepuoleen, ja niin käytiin käsiksi
miekkoihin.
Ensimmäinen hyökkäys ei voinut hajoittaa ruotsalaisia, mutta sai heidät
kuitenkin jonkin verran peräytymään. Laudalaiset painoivat vimmatusti
päälle. Miehiä alkoi kaatua yhä useampia. Ahdinko kasvoi kasvamistaan.
Miekkain kalske peloitti talonpojat pois kylätieltä, jolla oli
sietämättömän kuuma, vaikka puutarhat erottivat palavat talot tiestä.
Ruotsalaiset vastustivat yhä tuimemmin, mutta olivat kuitenkin
pakotetut peräytymään, vaikkakin hyvässä järjestyksessä. Muuten, heidän
olisi ollut vaikea hajaantua, koska tie oli molemmin puolin aidattu.
Tuon tuostakin he koettivat pysähtyä, mutta turhaan.
Taistelu oli omituinen. Vain etumaiset rivit saattoivat otella toisten
tukiessa takaapäin. Tästä syystä se muuttuikin julmaksi murhaamiseksi.
Herra Wolodyjowski, joka oli käskenyt vanhoja everstejä ja Jan
Skrzetuskia pitämään silmällä väkeä hyökkäyksen aikana, taisteli
ensimmäisessä rivissä. Tuon tuostakin ruotsalainen hattu katosi hänen
edestään kuin syvyyteen; toisinaan lensi miekka vastustajan kädestä
suhahtaen ilmaan, kuului vihlova huudahdus ja taas katosi hattu
näkymättömiin. Toinen hattu seurasi toistaan, mutta herra Wolodyjowski
painoi yhä eteenpäin. Hänen pienet silmänsä loistivat kuin kaksi
pahaatietävää tulta, mutta hän ei kiihtynyt, vaan taisteli hilliten
itseään. Toisinaan, kun hänen edessään ei ollut vihollista miekan
ulottuvilla, hän käänsi päänsä joko oikealle tai vasemmalle ja pisti
silmänräpäyksessä ratsumiehen maahan tuskin huomattavalla iskulla.
Noissa hänen nopeissa liikkeissään oli jotakin yliluonnollista,
peloittavaa. Niinkuin hamppua leikkaava nainen katoaa siihen niin,
että vain hampun heiluvista töyhdöistä voi päättää mistä hänen tiensä
kulkee, niin katosi herra Wolodyjowskikin suurikasvuisten ruotsalaisten
joukkoon, mutta missä viljaa kaatui kuin niittäjän iskusta, siinä oli
hänkin aina läsnä. Stanislaw Skrzetuski ja synkkä Jozwa Butryrn, eli
Jozwa Jalaton, seurasivat hänen kintereillään.
Vihdoin olivat ruotsalaisten takimmaiset rivit joutuneet aukeamalle
kirkon edessä ja alkoivat laajeta; etumaiset samoin. Kuului upseerin
komennus. Hän tahtoi nähtävästi viedä koko miehistönsä taisteluun.
Hetken kuluttua olivatkin ratsastajat muodostaneet leveämmän
taistelurintaman puolalaisia vastaan. Mutta Jan Skrzetuski, joka oli
seurannut taistelun kulkua ja johtanut lippukuntaa, ei seurannut
ruotsalaisen kapteenin esimerkkiä, vaan syöksyi sensijaan eteenpäin
tiiviinä joukkona, joka murtautui ruotsalaisten rintaman läpi ja
ahdisti sitten takaapäin vihollisen oikeata sivustaa. Vasemman
kimppuun hyökkäsivät Mirski ja Stankiewicz, joilla oli johdettavinaan
laudalaisia ja Kowalskin rakuunat.
Kaksi kamppailua raivosi yht'aikaa, mutta vain lyhyen ajan. Skrzetuskin
ahdistama vasen siipi ei ennättänyt kunnollisesti järjestäytyä ja
hajaantui ennen pitkää. Oikea itsensä kapteenin johdolla teki kauemmin
vastarintaa, mutta murtui sekin.
Lyödyt ruotsalaiset hajaantuivat eri suunnille laudalaisten
ahdistamina. Toisin paikoin taisteltiin vielä joukoittain, mutta toisin
paikoin käytiin kaksintaistelua.
Eri puolilla juoksenteli pelästyneitä hevosia ilman ratsumiehiä.
Herra Wolodyjowski etsi katseellaan komentavaa ruotsalaista upseeria,
ja vihdoin hän huomasikin hänet taistelemassa kahden Butrymin kanssa.
Wolodyjowski karahdutti heitä kohti.
— Pois tieltä! — huusi hän Butrymeille. — Pois tieltä!
Soturit kääntyivät kuuliaisesti syrjään, ja pienikasvuinen ritari ajaa
karahdutti niin vimmatusti ruotsalaista päin, että molempain ratsut
nousivat takajaloilleen.
Upseeri koetti nähtävästi saada vastustajansa satulasta maahan, mutta
herra Wolodyjowski nosti rakuunamiekkansa kahvan rintaansa vasten,
teki sitten sillä liikkeen salaman nopeudella ja lennätti ruotsalaisen
tapparan ilmaan. Upseeri tapasi pistolinsa koteloa, mutta samassa
silmänräpäyksessä osui isku hänen poskeensa, ja hän hellitti ohjakset
vasemmasta kädestään.
— Ottakaa elävänä! — huusi Wolodyjowski Butrymeille.
Laudalaiset tarttuivat haavoittuneeseen, joka horjui satulassaan, mutta
pienikasvuinen ritari ajoi edelleen kaataen vihollisia kuin viljaa.
Ruotsalaiset alkoivat jo joka puolella joutua alakynteen
kaksintaisteluun tottuneemmista puolalaisista aatelisista. Toiset
tarjosivat puolalaisille miekkansa kahvaa pitäen kiinni terästä, toiset
viskasivat aseensa heidän jalkoihinsa huutaen: »pardon!»
Vihdoin ilmaantui aukealle kirkon edustalle talonpoikia ryöstämään
kaatuneita ja antamaan haavoittuneille kuoliniskun.
Niin päättyi liettualaisten ensimmäinen ottelu ruotsalaisten kanssa.
Sillävälin herra Zagloban, joka oli edempänä vankkureineen ja niillä
makaavine vankeineen, täytyi kuunnella tämän katkeria syytöksiä, koska
oli sukulaisena menetellyt niin kehnosti häntä kohtaan.
— Setä on syössyt minut iäksi onnettomuuteen, sillä nyt minua ei
ainoastaan odota kuula Kiejdanyssa, vaan nimeni on kunniaton ja pysyy
ainiaan sellaisena. Ken tästä puoleen haluaa sanoa: lurjus, voi yhtä
hyvin sanoa: Roch Kowalski!
- Se on totta, eikä sitä kukaan kielläkään, — vastasi Zagloba — Mutta
paras todistus sinun hölmöydestäsi on, että vielä ihmettelet minun
keppostani, vaikka minä olen itse Krimin kaania pyörähytellyt kuin
nukkea. Luuletko todellakin, että minä olisin sallinut sinun viedä
meidät, valtakunnan parhaat pojat, Birźeen ruotsalaisten surmattaviksi?
— Enhän minä omasta tahdostani ollut teitä sinne kuljettamassa!
— Mutta sinä toimit pyövelin apurina, ja se on aateliselle suuri häpeä,
josta sinun on pestävä itsesi puhtaaksi, muuten sanon sukulaisuuteni
irti sinun ja kaikkien Kowalskien kanssa. Petturi on heittiötäkin
huonompi, ja sellaisen palveleminen on ihan viho viimeistä!
— Olen palvellut hetmania.
— Ja hetmani palvelee pirua! Nyt sen tiedät!... Sinä olet typerä, hyvä
mies, muista se, äläkä milloinkaan antaudu väittelyyn kenenkään kanssa,
vaan pitele mieluummin minun nuttuni liepeestä kiinni, niin voi sinusta
vielä tulla mies. Kyllä minä olen tässä maailmassa useamman kuin yhden
narrin sillä tavalla pelastanut.
Laukaukset keskeyttivät keskustelun, sillä taistelu kylässä oli juuri
alkanut. Sitten ne lakkasivat, mutta huutoa ja melua kuului heidän
syrjäiseen paikkaansa saakka koivikon laidassa.
— Nyt on Michal jo työssä, — virkkoi Zagloba. — Hän ei ole suuren
suuri, mutta puree kuin käärme. Kyllä hän vielä pieksää noita
merentakaisia paholaisia kuin herneitä vain, sen saat nähdä.
Siellä minäkin olisin paljon mieluummin kuin täällä koivikossa nyt
kuuntelemassa, mikä on sinun syysi. Siinä sinun kiitollisuutesi!
Sopiiko sellainen mielestäsi sukulaiselle?
— Mistä minun pitäisi olla kiitollinen?
— Siitä, että petturi ei saanut kyntää sinulla kuin härällä, vaikka
oletkin siihen erittäin sopiva: typerä ja voimakas, ymmärrätkös?
Hei-hei! Siellä otellaan yhä tulisemmin! Kuuletko? Ne ovat
ruotsalaisia, jotka mörisevät kuin vasikat laitumella.
Zagloba kävi hiukan vakavammaksi; hän oli levoton. Mutta yht'äkkiä hän
kysäisi katsoen Roch Kowalskia tuimasti silmiin:
— Kenen soisit voittavan?
— Meikäläisten, tietysti.
— Kas vain! Miks'ei ruotsalaisten?
— Siksi, että heitä minäkin mielelläni rökittäisin. Ken on meikäläinen,
se on meikäläinen!
— Omatuntosi rupeaa jo heräämään... Mutta kuinka sinä saatoit omaa
lihaa ja vertasi ruotsalaisten käsiin raastaa?
— Olin saanut käskyn.
— Mutta nyt sinulla ei ole sellaista käskyä?
— Ei olekaan...
— Sinun täytyy nyt tehdä mitä eversti Wolodyjowski käskee.
— Niin täytyykin.
— Ja hän käskee sinun ensi töiksesi luopua Radziwillista ja ruveta
palvelemaan isänmaatasi.
— Hä? — pääsi Kowalskilta, jonka käsi rupesi korvallista raaputtamaan.
— Olet saanut käskyn! — jyrisi Zagloba.
— Tottelen! — tokaisi Roch.
— Hyvä on. Ensi tilaisuudessa täytyy sinun antaa ruotsalaisille selkään.
— Käsky on käsky, — sanoi Kowalski ja huokasi niin syvään kuin raskas
kivi olisi pudonnut hänen rinnaltaan.
Zagloba oli myöskin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat aikeensa
herra Kowalskiin nähden. He alkoivat kuunnella taistelun menoa, ja he
kuuntelivat siinä yhdessä istuen pitkän aikaa, ennenkuin kaikki hiljeni.
Zagloba oli käynyt levottomammaksi.
— Kunhan meidän vain ei olisi käynyt huonosti?
— Kuinka voi setä, joka on vanha soturi, mitään sellaista ajatella? Jos
olisi huonosti käynyt, niin tästä olisivat sivu paenneet...
— Se on totta, se... Kyllä sinussa on sentään järkeä...
— Eikö setä kuule kavioitten kapsetta? Hitaasti ajavat. Ovat kaiketi
lyöneet ruotsalaiset viimeiseen mieheen.
— Kunpa vain olisivat meidän miehiä? Ajanko katsomaan? Mitä arvelet?
Ja herra Zagloba ripusti miekkansa vyöhön, otti pistolin käteensä ja
läksi. Pian hän äkkäsikin mustan jonon, joka hitaasti lähestyi tietä
pitkin. Joukosta kuului ääniä.
Joukon etupäässä ajoi muutamia miehiä, jotka olivat joutuneet keskenään
äänekkääseen keskusteluun. Zagloba tunsi Wolodyjowskin äänen, joka
sanoi:
— Urhoollisia poikia! En tiedä, millaista jalkaväki on, mutta ratsuväki
on varmasti oivallista!
Zagloba kannusti hevostaan.
— Mitä teille kuuluu? Mitä teille kuuluu? Aloin jo tulla
kärsimättömäksi ja lähteä leikkiin mukaan... Onko kukaan haavoittunut?
— Kaikki voivat hyvin, Jumalan kiitos! — vastasi Michal-herra. — Mutta
parikymmentä kelpo soturia olemme menettäneet.
— Entä ruotsalaiset?
— Maassa kuin heinää...
— Oletpa, hyvä mies, tainnut huitoa siellä kuin susi karsinassa. Mutta
sopiko mielestäsi jättää minut, vanha mies, tänne vahtiin? Olin melkein
poissa suunniltani... niin teki mieleni ruotsalaisen lihaa. Raakana
olisin ne syönyt.
— Saat kyllä paistetultakin, sillä palaneita on myöskin.
— Syökööt koirat ne! Entä otitteko vankeja?
— Ratsumestarin ja seitsemän muuta miestä.
— Mitä aiot tehdä heille?
— Tekisi mieleni hirtättää ne, kun hyökkäsivät avuttoman kylän kimppuun
kuin rosvot ja niin julmasti kyläläisiä surmasivat... Mutta Jan sanoi,
että sitä ei pidä tehdä.
— Kuulkaahan, hyvät herrat, mitä mieleeni juolahti. Hirttää heitä ei
saa, vaan heidät on laskettava vapaiksi.
— Miksi niin?
— Te tunnette minut soturina, nyt tulette tuntemaan myös valtiomiehenä.
Me päästämme ruotsalaiset vapaiksi, mutta emme sano, keitä olemme. Sen
toki sanomme, että olemme radziwillilaisia ja että olemme hetmanin
käskystä tuhonneet tämän osaston niinkuin kaikille muillekin tulemme
tekemään, koska hetmani on vain olevinaan ruotsalaisten puolella. Täten
me vahingoitamme kovasti hetmanin asiaa. Jos minun ajatukseni antaa
vähääkään perää teidän voitollenne, niin kasvakoon minulle häntä kuin
hevoselle. Kiejdany on kaukana Birźestä ja Radziwill on vielä kauempana
Pontus de la Gardien luota. Saattaaksemme petturit ja rosvot keskenään
riitaan, koska se on vain hyödyksi isänmaalle.
— Neuvo on hyvä ja voiton arvoinen! — sanoi Stankiewicz.
— Teillä on kanslerin järki, — lisäsi Mirski.
— Juuri niin teemme, — sanoi Michal Wolodyjowski. — Huomenna päästän
miehet vapaiksi, mutta tänään en tahdo tietää siitä sen enempää, sillä
minua väsyttää julmasti... Aukealla tiellä oli kuuma kuin pätsissä...
Uh! Käsivarteni ovat ihan hervottomat... Upseeri ei voisi missään
tapauksessa lähteä tänään, hän sai haavan poskeensa.
— Mutta kuinka me selvitämme heille tämän kaiken? — kysyi Jan
Skrzetuski.
— Olen sitä asiaa kyllä ajatellut, — vastasi Zagloba. — Kowalski sanoi
minulle, että hänen rakuunoittensa joukossa on pari preussilaista
miestä, jotka osaavat kyllä saksaa. Selittäkööt he ruotsalaisille,
jotka kaiketi myöskin sen verran saksaa osaavat, sillä ovathan he
olleet jo niin monta vuotta Saksanmaalla. Kowalski on meidän sekä
sielultaan että ruumiiltaan. Meillä tulee olemaan hänestä vielä paljon
hyötyä.
— Hyvä on! — virkkoi Wolodyjowski. — Olkoon joku herroista hyvä ja
ottakoon asian huolekseen, sillä minä olen niin väsyksissä, etten pysty
mihinkään. Olen jo ilmoittanut väelle, että viivymme tässä koivikossa
aamuun saakka. Kylästä tuodaan syötävää... ja nyt nukkumaan.
— Hyvät herrat, — virkkoi Zagloba, — tuolla koivikon takana on
heinälato. Menkäämme sinne kunnollisesti nukkumaan matkan varalta...
Emmehän tänne enää palaja, koska herra Sapiehan kanssa nyt käymme
Radziwillia vastaan.