Kmicic ei kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä
peloittavia viestejä alkoi saapua joka puolelta Kiejdanyyn Illalla tuli
pikalähetti tuoden tiedon, että Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnat
olivat omin päin lähteneet hetmanin pääkaupunkia vastaan valmiina ase
kädessä vaatimaan everstejään vapaiksi, että heidän keskuudessaan
mielet olivat kuohuksissa ja että upseerit olivat lähettäneet edustajia
kaikkiin Kiejdanyn läheisyydessä ja etäämmälläkin oleviin lippukuntiin
ilmoittamaan hetmanin petoksesta ja kehoittamaan kaikkia liittymään
yhteen isänmaan puolustukseksi. Saattoi helposti jo edeltäpäin nähdä,
että paljon aatelisia tulisi liittymään kapinoitseviin lippukuntiin
ja muodostamaan yhdessä näitten kanssa voiman, jota vastaan olisi
mahdotonta puolustautua linnoittamattomassa Kiejdanyssa, etenkin kun
kaikkiin Radziwillin puolelle jääneihin rykmentteihin ei saattanut
täydelleen luottaa.
Huolimatta siitä, että hetmanin kaikki suunnitelmat särkyivät, hän
ei menettänyt mielenmalttiaan, vaan päätti uskollisten skottilaisten
rykmenttien, ratsumiesten ja tykistön etunenässä hyökätä kapinallisia
vastaan ja tukahduttaa tulen jo alkuunsa. Hän tiesi, että sotilaat
ilman päälliköitä ovat vain muodoton lauma, joka hajaantuu pelkästään
jo julman hetmanin nimen pelosta.
Hän ei tule säästämään verta ja peloittaa teoillaan koko sotajoukon,
koko aateliston — koko Liettuan, niin ettei se uskalla edes vavista
hänen mutaisen nyrkkinsä alla. Hän suorittaa kaiken sen, mitä on
aikonutkin, ja suorittaa omin voimin.
Vielä samana päivänä lähti muutamia ulkomaalaisia upseereita Preussiin
pestaamaan uutta sotaväkeä. Kiejdanyssa kuhisi aseellista väkeä.
Skottilaiset rykmentit, ulkomaalaiset ratsumiehet, Mieleszkon ja
Charlampin rakuunat ja herra Korfin »tulinen väki» valmistautuivat
sotaretkelle. Ruhtinaan heitukat, palvelusväki ja Kiejdanyn asukkaat
oli määrätty vahvistamaan sotavoimia. Mitä vihdoin vangittuihin
eversteihin tuli, oli heidät päätetty mahdollisimman pian lähettää
Birźeen, missä oli vaarattomampi säilyttää heitä kuin Kiejdanyssa.
Ruhtinas laski aivan oikein, että heidän lähettämisensä kaukaiseen
ruotsalaisen sotaväen hallussa olevaan linnoitukseen tekee kaikki
heidän vapautumisyrityksensä mahdottomiksi.
Herra Zagloba, Skrzetuskit ja Wolodyjowski joutuivat näitten
kohtalotovereiksi.
Oli jo ilta, kun kellariholviin, jossa he istuivat, astui muuan upseeri
lyhty kädessä ja sanoi:
— Seuratkaa minua, hyvät herrat!
— Minne? — kysyi herra Zagloba levottomasti.
— Sitten saatte nähdä... Joutukaa!
— Lähdetään.
He läksivät. Käytävässä musketeilla varustetut skottilaiset ympäröivät
heidät. Zagloba tuli yhä levottomammaksi.
— Eihän toki meitä vietäne mestattaviksi ilman pappia, ilman rippiä? —
kuiskasi hän Wolodyjowskin korvaan.
Sitten hän kääntyi upseerin puoleen:
— Kenen kanssa on minulla kunnia?...
— Mitä se teihin kuuluu?
— Minulla on paljon sukulaisia Liettuassa, ja tahtoisin mielelläni
tietää kenen kanssa olen tekemisissä.
— Nyt ei ole aikaa tutustumiseen... muuten, hölmöhän se olisi, joka
nimeään häpeää... Olen Rocb Kowalski, jos tietää tahdotte.
— Arvokas suku. Miehet urheita sotilaita, naiset siveitä. Minun
isoäitini oli myöskin Kowalskeja; hän kuoli jo ennen minun syntymääni.
— Aiotteko kauankin vielä tätä tutkintoa jatkaa?
— Varmaan olette sukulaisia, koska meillä on samanlainen
ruumiinrakennekin. Lujat luut ja leveät hartiat, kuten minullakin, ja
minä olen tullut aivan isoäitiini.
— No siitä ennätämme matkalla puhua!...
— Matkalla? — toisti Zagloba. Oli kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen
sydämeltään. Hän rohkaistui heti.
— Michal, — kuiskasi hän, — enkö sanonut, ettei meidän kaulaamme noin
vain katkaista?
He tulivat linnan pihalle. Oli jo aivan pimeä. Siellä täällä soihdut
palaa lekottivat tai lyhdyt tuikahtelivat valaisten hämärästi sotaväen
ja aseet. Piha oli tulvillaan sotilaita. Nähtävästi he valmistautuivat
sotaretkelle.
Kowalski pysähdytti vartioston ja vangit suurten, kaidepuulla
varustettujen vankkurien viereen, joitten eteen oli valjastettu neljä
hevosta.
— Käykää istumaan, hyvät herrat! — sanoi hän: — Keitä täällä jo
istuukaan? — uteli Zagloba tarkaten tummia, oljilla loikovia olentoja.
— Mirski, Stankiewicz, Oskierka! — vastattiin.
— Wolodyjowski, Jan Skrzetuski, Stanislaw Skrzetuski, Zagloba, —
ilmoittivat ritarimme puolestaan.
— Onhan seura kunnioitettava. Mutta minne meidät viedään, tiedättekö?
— Birźeen! — sanoi Kowalski siihen antaen samalla käskyn sotilaille.
Vartiosto, johon kuului viisikymmentä rakuunaa, ympäröi rattaat.
Lähdettiin liikkeelle. Vangit alkoivat hiljaa jutella keskenään..
— Ruotsalaisille meidät luovutetaan! — sanoi Mirski. — Sitä olin
odottanutkin.
— Mieluummin olen vihollisten kuin petturien seurassa! — vastasi
Stankiewicz.
— Mutta minä tahtoisin mieluummin kuulan kallooni, — huudahti
Wolodyjowski, — sillä surkeata on tässä kädet ristissä istua onnettoman
sodan aikana.
— Älä puhu jumalattomia, hyvä mies, — sanoi Zagloba, — sillä tästä voit
tilaisuuden tullessa karata, Birźestä myöskin, mutta kuula kallossa se
käy ylen työlääksi. Muuten, tiesin jo etukäteen, ettei se petturi sitä
uskaltaisi.
— Radziwillko ei uskaltaisi! — huudahti Mirski.
— Näkyy, että olette muilta mailta ettekä tunne häntä, jokainen
hänen vihollisensa voi vangiksi joutuessaan pitää itseään kuoleman
omana, enkä muista ainoatakaan tapausta, että hän olisi kenellekään
pienintäkään loukkausta anteeksi antanut.
— Eikä kuitenkaan uskaltanut nostaa kättään minua vastaan! — sanoi
Zagloba. — Kenties teidän onkin kiittäminen minua pelastuksestanne?
— Kuinka niin?
— Kas, Krimin kaani rakastaa minua julmasti, sillä minä olen
paljastanut salaliiton häntä vastaan ollessani vankina Krimissä. Ja
meidän armollinen kuninkaamme Jan Kasimir kunnioittaa minua myöskin
suuresti. Se lurjus, Radziwill, ei tahtonut riitaantua kahden mahtajan
kanssa yht'aikaa; nämä voisivat yllättää hänet vaikka itse Liettuassa.
— Mitä puhutte! Hän vihaa kuningasta kuin piru pyhää vettä, ja olisi
sen varmasti näyttänyt, jos olisi tiennyt teidän olevan niin hyvissä
kirjoissa kuninkaan kanssa, — vastasi Stankiewicz.
— Mutta minä luulen, — sanoi siihen Oskierka, — että hetmani ei
tahtonut vertamme vuodattamalla nostaa yleistä mielipidettä vastaansa,
ja olen valmis lyömään vetoa, että tuo upseeri vie ruotsalaisille
Birźeen käskyä ampua meidät paikalla.
— Oh! — pääsi Zaglobalta.
Kaikki vaikenivat. Saavuttiin Kiejdanyn torille. Kaupunki nukkui,
ikkunoissa ei näkynyt tulta. Koirat vain talojen edustoilla
murahtelivat.
— Yhtäkaikki! — virkkoi Zagloba. — Joka tapauksessa olemme voittaneet
aikaa. Ehkä ilmaantuu meille vielä onnellinen sattuma tai ehkä minun
mieleeni juolahtaa ovela kepponen.
Ja kääntyen vanhojen everstien puoleen hän lisäsi:
— Te, hyvät herrat, tunnette minua vain vähäisen, mutta kysykääpäs
tovereiltani miten monessa tulisessa liemessä olen ollut, ja kuitenkin
olen tässä nyt eheänä. Mutta sanokaahan ensin, mikä tuo vartioston
komentava upseeri on miehiään? Saisikohan siihen mahtumaan, ettei
pitäisi petturin puolta, vaan liittyisi meihin, isänmaan puolustajiin?
— Hän on nimeltään Roch Kowalski, — vastasi Oskierka. — Kyllä minä
hänet tunnen. Yhtä helposti sen saa mahtumaan hänen hevoseensa, sillä
en tiedä kumpi heistä on typerämpi.
— Mitenkä hänestä on voitu tehdä upseeri?
— Hän kantaa Mieleszkon rakuunaväessä lippua, mihin ei järkeä tarvita.
Mutta upseeriksi hän pääsi siksi, että ruhtinas on ihastunut hänen
voimiinsa: hän ojentaa kourissaan hevosenkengän ja kaataa sylipainissa
kesyjä karhuja.
— Niinkö voimakas?
— Luja mies. Ja sitäpaitsi, jos päällikkö hänelle sanoo: iske pääsi
seinään, niin hetkeäkään epäröimättä hän puskeekin. Häntä on käsketty
viemään meidät Birźeen, ja hän vie, vaikka maa allamme halkeaisi.
— Sanokaas muuta! — ihmetteli Zagloba, joka oli uteliaasti kuunnellut
puhetta. — Päättäväinen poika!
— Hänessä ovat päättäväisyys ja typeryys yhtä ja samaa. Muuten,
vapaina hetkinään hän joko syö tai makaa. Ettepä usko, että kerran hän
asekartanossa nukkui neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon ja
vielä haukotteli, kun hänet kiskottiin pankolta alas.
— Julman hauska mies, — sanoi Zagloba ja kääntyen Kowalskiin päin huusi
käskevästi: — Tulepas lähemmäksi!
— Mitä? — kysyi Kowalski kääntäen hevostaan.
— Onko viinaa?
— On.
— Anna tänne!
— Miksi noin: anna tänne?
— Näetkös, hyvä herra Kowalski, jollei se olisi luvallista, niin olisi
annettu kielto, mutta koska ei ole kielletty, niin anna pois.
— Aa?! — ihmetteli Roch Kowalski. — Vai niin! Entä täytyykö minun antaa?
— Täytyy kuin täytyykin, sillä ajattelepas, voiko kieltää apuaan
vanhalta sukulaiselta, joka, jos olisi naimisissa äitisi kanssa, voisi
olla isäsi?
— Mikä sukulainen te olette!
— Kowalskeja on kahdenlaisia: toisilla on vaakunassa pukki, joka
nostaa vasenta takajalkaansa, toisilla laiva, jolla heidän esi-isänsä
saapuivat meren yli Englannista Puolaan. Nämä jälkimmäiset juuri
ovat sukua minulle isoäitini kautta. Sentähden minullakin on laiva
vaakunassani.
— Hyväinen aika! Silloinhan te olette todellakin
sukulaiseni!
— Laivako sinullakin on?
— Laiva.
— Totta totisesti, sukulaisia olemme! — huudahti Zagloba. — Olipa
hauska, että tavattiin, sillä minä olen vartavasten saapunut Liettuaan
tapaamaan Kowalskeja, ja vaikka olenkin nyt vanki ja sinä vapaa, niin
mielelläni syleilisin sinua, sillä oma on sentään oma.
— Minkä minä sille mahdan, hyvä herra? Kun käskettiin viemään teidät
Birźeen, niin minä vien... Sukulainen on sukulainen, mutta virka on
virka.
— Sano minua sedäksi! — virkkoi Zagloba.
— Tässä on viinaa, setä. Eihän ole kielletty antamasta.
Zagloba otti halukkaasti metallisen kenttäpullon ja siemaisi siitä
pitkän kulauksen. Hetken kuluttua alkoi mieluinen lämpö levitä hänen
suoniaan pitkin ja hänen päänsä kirkastua.
— Tulehan alas sieltä hevoseltasi, — sanoi hän Kowalskille, — ja istu
hetkeksi tänne viereeni vankkureihin, niin saamme jutella lähemmin...
Tekisi niin mieleni kysellä sukulaisistani. Virkaa minäkin kunnioitan,
mutta eihän se ole kiellettyä.
Roch Kowalski ei vastannut heti.
— Ei ole kielletty, — virkkoi hän vihdoin.
Ja kotvan kuluttua hän istui jo oljilla setä Zagloban vieressä.
Ukko syleili häntä sydämellisesti.
— No mitenkä jaksaa isäsi... tuota noin... kas, kun olen unohtanut
hänen nimensä.
— Myöskin Roch.
— Aivan niin, aivan niin! Roch siitti Rochin... siihen tapaan sanassa
sanotaan. Sinun pitää myöskin antaa pojallesi nimeksi Roch. Entä oletko
ukkomies?
— Varmasti ukkomies! Minä olen Kowalski, ja tässä on rouva Kowalska.
Toisesta en huoli!
Sen sanottuaan nuori upseeri nosti raskaan rakuunamiekkansa kahvan
herra Zagloban silmäin eteen ja toisti:
— Toisesta en huoli!
— Aivan oikein! — sanoi Zagloba. — Minä pidän julmasti sinusta, Roch,
Rochin poika. Mukavinta on sotilaan, kun hänellä ei olekaan muuta
vaimoa, ja sanonpa, että ennemmin se leskettyy sinun jälkeesi kuin sinä
sen jälkeen. Vahinko vain, että sinä et tule saamaan häneltä pikku
Rocheja. Olet sukkela kavaljeeri, ja miten ikävätä, jos sellaisen suku
sammuisi.
— Ohoo! — pääsi Kowalskilta tyytyväinen mörähdys. — Meitä on kuusi
veljestä.
— Ja kaikki Rocheja?
— Kellä ensimmäisenä, kellä toisena nimenä Roch, sillä se on meidän
yhteinen suojeluspyhimyksemme.
— Juokaamme vielä vähäisen!
— Niin juuri!
Zagloba otti taas pullosta kulauksen ja ojensi sen sitten upseerille
sanoen:
— Pohjaan saakka, pohjaan saakka!
— Vahinko, etten voi sinua nähdä, — sanoi ukko. — Yö on säkkipimeä.
Kuulehan, hyvä Roch, minnekä se sotajoukko teki matkaa Kiejdanysta
silloin, kun me sieltä läksimme?
— Kapinallisia vastaan.
— Jumala yksin tietää, kuka tässä on kapinallinen: sinäkö vai he?
— Minäkö kapinallinen? Kuinka se olisi mahdollista? Minä teen mitä
hetmani käskee.
— Mutta hetmani itse ei tee mitä kuningas käskee, sillä kuningas ei
ole käskenyt häntä liittymään ruotsalaisiin. Etkö sinäkin mieluummin
antaisi ruotsalaisille selkään kuin luovuttaisit heille minut, vanhan
sukulaisesi?
— Ehkä, mutta mikä on käsky, sitä tottele!
— Ja rouva Kowalska purisi niin mielellään ruotsalaista. Minä tunnen
hänet. Näin meidän kesken olkoon sanottu: hetmani on noussut kapinaan
kuningasta ja isänmaata vastaan. Älä vain sano kenellekään, mutta
niin se varmasti on. Ja te, jotka hetmania palvelette, olette myös
kapinallisia.
— Tuota puhetta ei minun kannata kuunnella. Hetmanilla on oma
päällikkönsä ja minulla omani — hetmani, ja Jumala rankaisisi minua,
jos häntä vastustaisin. Kuulumatonta!
— Sinä puhut kunnioitettavasti... Mutta huomaa, Roch, jos sinä
joutuisit noitten kapinallisten käsiin, niin olisin minäkin vapaa, eikä
syy olisi sinun, sillä nec Hercules contra plures!... Minä en tiedä,
missä nuo lippukunnat ovat, mutta sinä kai tiedät sen... ja voisit,
näetkös, suunnata matkaa vähäisen sinne päin.
— Kuinka niin?
— Eihän se olisi sinun syysi, jos meidät lyötäisiin. Silloin sinulla ei
olisi minua omallatunnollasi. Synti sukulaista vastaan on näet sangen
raskas asia, usko pois!
— Ai, ai sitä setää! Parasta on, että kiipeän tästä rattailta alas ja
nousen hevosen selkään. Te ette tule olemaan minun omallatunnollani,
vaan hetmanin. Niin kauan kuin minä elän, ei siitä mitään tule.
— Kun ei tule, niin ei tule! — sanoi Zagloba. Hyvä, että puhut suoraan.
Mutta tiedätkö sinä, Roch, mitä setä oikeastaan on?
— Setä on setä.
— Hyvin puhuttu, mutta sanassa sanotaan: jollei sinulla isää ole,
niin tottele setääsi. Tällä on siinä tapauksessa isän oikeus, jonka
vastustaminen on syntiä... Huomaa, että jokainen voi naimisiin mentyään
tulla isäksi ja että sedässä virtaa samaa verta kuin isässäkin. En ole,
totta kyllä, sinun isäsi veli, mutta minun isoäitini täytyi olla sinun
isoäitisi täti. Muista, että minussa uinuu monen sukupolven oikeus,
sillä niinkuin me kaikki tässä matoisessa maailmassa kuolevaisia
olemme, niin siirtyy valta toiselta sukupolvelta toiselle, eikä
hetmanin enemmän kuin kuninkaankaan valta voi minulta tässä tapauksessa
isän oikeutta kieltää. Totuus on pyhä! Voiko suurhetmani, onko hänellä
oikeutta käskeä aatelista tai edes yksinkertaista talonpoikaa nousemaan
isää, setää tai isoäitiä vastaan! Vastaapas siihen, Roch! Onko hänellä
oikeutta?
— Hä? — kysäisi Kowalski unisesti.
— Niin, isoäitiä vastaan! Onko? — toisti Zagloba. — Kukapa silloin
viitsisi mennä naimisiin ja synnyttää lapsia odottaakseen sitten
lapsenlapsia?... Vastaapas siihenkin, Roch!
— Minä olen Kowalski, mutta tämä on rouva Kowalska, — murahti upseeri
yhä unisemmin.
— Olkoon niinkuin tahdot! — sanoi siihen Zagloba. — Ja parempihan se
onkin, koska vähemmän silloin tulee maailmassa olemaan pässinpäitä.
Eikö niin, Roch?
Zagloba kallisti korvansa hänen puoleensa, mutta ei kuullut vastausta.
— Roch! Roch! — huusi hän hiljaa. Mutta Roch nukkui kuin tukki.
— Nukutko?... — murahti Zagloba. — Odotapas... minä otan tuon rautaisen
padan sinun päästäsi, niin sinun on mukavampi. Mutta kauhtanan kaulus
ahdistaa... voisi vielä veri nousta päähäsi. Mikäpä sukulainen minä
olisin, jollen sinusta näin huolta pitäisi?
Ja herra Zagloban kädet lähestyivät Kowalskin päätä ja kaulaa.
Vankkureissa kaikki nukkuivat sikeätä unta. Sotilaat torkkuivat myös
satuloissaan.
Yö yhä pimeni.
Kului muutamia minuutteja. Yht'äkkiä Kowalskin hevosta taluttava
sotilas huomasi päällikkönsä kauhtanan ja vaalean kypärän vilahtavan
pimeässä ohitsensa. Kowalski hyppäsi rattailta pysähdyttämättä niitä ja
viittasi kädellään antamaan hevosen.
Samassa hän istui jo hevosen selässä.
— Herra päällikkö, missä pysähdymme syöttämään? — kysyi vartiomies.
Roch-herra ei vastannut sanaakaan, vaan ajoi eteenpäin, sivuutti edessä
ajavat ja katosi pimeyteen.
Samassa kuulivat rakuunat nopeasti etenevän hevosen kavioitten kapsetta.
— Päällikkö ajoi edelle, — sanoi muuan heistä. — Varmaankin hän meni
katsomaan, onko läheisyydessä majataloa. Olisihan jo aika syöttää
hevosia!
Kului puoli tuntia, kokonainen, kaksi, mutta Kowalskia ei vain kuulunut
takaisin. Hevoset, etenkin vankkureita vetävät, väsyivät kovasti ja
alkoivat laahustaa hitaasti. Tähdet tuikkivat.
— Ajakaa joku päällikköä vastaan ja sanokaa, että hevoset ovat vallan
uuvuksissa, — virkkoi muuan rakuuna.
Yksi ratsastajista ajoikin, mutta palasi hetken kuluttua yksinään.
— Päällikköä ei kuulunut eikä näkynyt, — sanoi. — Kaiketi hän on ajanut
kauas.
Sotilaat alkoivat murista tyytymättöminä:
— Kyllä hänen kelpaa, kun saa päivällä nukkua, mutta istu sinä vain
satulassasi yökaudet...
— Lähellä on majatalo, ja minä luulin löytäväni hänet sieltä, —
selitti äsken palannut, — mutta eihän häntä siellä ollut!... Kuuntelin
kavioitten kapsetta, mutta mitään ei kuulunut... Piru ties, minne
karkasi.
— Pysähtykäämme majataloon, ja sillä hyvä! — sanoi rakuunajoukkueen
päämies. — Hevosten täytyy saada levätä.
Jonkin ajan kuluttua vartiosto pysähtyi majatalon eteen. Sotilaat
laskeutuivat alas hevosilta, ja jotkut heistä menivät koputtamaan
majatalon oveen.
Vangit heräsivät, kun vankkurit pysähtyivät.
— Missä olemme? — kysyi vanha herra Stankiewicz.
— Pimeä on, en näe, — vastasi Wolodyjowski.
— Tiedän vain, että Upitaan päin emme ainakaan ole matkalla.
— Eikö tie Kiejdanysta Birźeen kulje juuri Upitan kautta? — kysyi Jan
Skrzetuski.
— Kyllä, mutta Upitassa on minun lippukuntani, ja sitä peläten on
ruhtinas varmaankin lähettänyt meidät toista tietä. Heti Kiejdanysta
lähdettyämme käännyimme Darovaan ja Krakovaan päin, ja sieltä kai
ajamme Beijsagolaa ja Szawlea kohti. Näin teemme mutkan, jonka
tähden Upita ja Poniewieź jäänevät oikealle. Matkan varrella ei ole
sotajoukkoja; ne ovat kaikki Kiejdanyssa.
— Mutta herra Zagloba, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — nukkuu sikeästi
ja kuorsaa, vaikka lupasi keksiä pelastavan kepposen.
— Nukkukoon rauhassa!... Kaiketi hänet uuvutti keskustelu hölmön
komendantin kanssa, jonka sukulaisia sanoi olevansa. Ukko aikoi vetää
häntä nenästä, mutta eipä siitä tullutkaan mitään. Ken on hylännyt
isänmaan Radziwillin tähden, se ei jätä häntä kaukaisen sukulaisen
vuoksi.
— Ovatko he todellakin sukulaisia? — kysyi Oskierka.
— Vai sukulaisia? Yhtä paljon sukua kuin te ja minä, — vastasi
Wolodyjowski. — Eikä herra Zagloban vaakuna ole ensinkään sellainen
kuin hän selitti.
— Entä missä herra Kowalski on?
— Kaiketi miesten kanssa tai majatalossa.
— Tahdonpa kysyä häneltä, saisinko istuutua hevosen selkään, koska
jalkani kovasti puutuvat, — virkkoi Mirski.
— Siihen hän ei suostu, — sanoi Stankiewicz. — Yö on pimeä, kannustit
hevosta ja menit. Ota sitten kiinni, jos saat!
— Annan hänelle kunniasanani, etten yritä karata. Sitäpaitsi alkaa
kohta valjeta.
— Sotamies! Missä komendantti on? — kysyi Wolodyjowski lähimmältä
rakuunalta.
— Mistä minä sen tietäisin?
— No kuka sen sitten tietää? Kun sinua käsketään kutsumaan hänet tänne,
niin kutsu!
— Mutta me emme itsekään tiedä, herra eversti, missä hän on, — vastasi
rakuuna. — Vankkureilta nousi, ajoi edelle ja sillä tiellä on yhä vielä.
— Kun palaa, sano, että tahtoisimme puhua hänen kanssaan.
— Ymmärrän, herra eversti. Vangit vaikenivat.
Vankkureilta kuului kovia kuorsauksia. Hevoset pureksivat heiniä.
Sotilaat torkkuivat satuloissaan. Majatalo oli asumaton.
Sarasti. Idässä taivas alkoi valjeta, tähdet sammuivat toinen toisensa
jälkeen, ja sitten alkoi vähitellen pimeästä näkyä puita, hevosia,
miehiä.
Herra Wolodyjowski ojensi käsivarsiaan, vilkaisi nukkuvaa Zaglobaa
kasvoihin ja huusi:
— Hitto vieköön! Hyvät herrat, katsokaa!
— No, mitä nyt?
— Katsokaa! Katsokaa! — huusi Wolodyjowski yhä osoittaen nukkuvaa.
Vangit katsoivat osoitettuun suuntaan, ja hämmästys levisi kaikkien
kasvoille: herra Zagloban kauhtana yllä ja hattu päässä nukkui Roch
Kowalski autuaan unta. Mutta Zaglobaa ei vankkureissa ollut.
— Livisti, totta totisesti, livisti! — ihmetteli Mirski katsellen
ympärilleen ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään.
— Olipas se aika veitikka! — huudahti Stankiewicz.
— Sieppasi tuolta hölmöltä kypärän ja keltaisen viitan ja pujahti pois
hänen hevosellaan!
— Katosi kuin veteen!
— Sanoihan hän keksivänsä jotakin.
— Siinä sen nyt näitte!
— Hyvät herrat, — sanoi Wolodyjowski innoissaan, — te ette tunne vielä
sitä miestä; voin vannoa, että hän pelastaa vielä meidätkin. En tiedä
miten ja milloin, mutta saattepa nähdä, että pelastaa!
Nyt saivat sotilaat tietää mitä oli tapahtunut, ja he juoksivat
toinen toisensa jälkeen töllistämään komendanttiansa, jonka yllä oli
kamelinkarvainen kauhtana ja ilveksennahkainen lakki.
Vartioston päämies alkoi kursailematta tökkiä komendanttia kylkeen:
— Herra komendantti! Herra komendantti!
— Minä olen Kowalski... ja tässä on rouva Kowalska, — murahti
Roch-herra.
— Herra komendantti, vanki on karannut! Kowalski nousi istumaan ja
avasi silmänsä.
— Mitä?...
— Vanki on karannut... se lihava aatelismies, joka niin kauan jutteli
herra komendantin kanssa.
Upseeri havahtui.
— Ei suinkaan! — huudahti hän säikähtyneesti. — Kuinka? Mitä on
tapahtunut? Millä lailla hän karkasi?
— Herra komendantin kypärä oli päässä ja kauhtana yllä. Sotamiehet
eivät tunteneet häntä; oli sitäpaitsi pimeä.
— Missä on hevoseni? huudahti Kowalski.
— Vanki karkasi juuri sillä.
— Minun hevosellani?
— Niin.
Kowalski tarttui päähänsä.
— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas!. Tuo tänne se roisto,
joka hänelle hevoseni antoi!
— Herra komendantti, sotamies ei ole syypää, sillä yö oli pimeä ja
karkurin yllä oli sitäpaitsi herra komendantin puku. Hän ajoi aivan
minun sivuitseni, enkä minäkään häntä tuntenut. Jos herra komendantti
ei olisi istuutunut vankkureille, ei tätä olisi tapahtunut... Mitä on
nyt tehtävä?
— Ota kiinni ja anna selkään!
— Nyt on jo myöhäistä. Hän karkasi teidän hevosellanne, ja se oli paras
kaikista. Sitäpaitsi hän läksi jo ensimmäisten kukkojen laulaessa. Emme
saa häntä enää kiinni.
— Turhaa on ajaa tuulta takaa! — sanoi Stankiewicz.
Kowalski kääntyi kiihtyneenä vankien puoleen:
— Te olette auttaneet häntä pakenemaan! Odottakaas, kyllä minä teille
näytän!...
Hän puristi suuret kämmenensä nyrkkiin ja alkoi lähestyä heitä.
— Älä huuda, ja muista kenen kanssa puhut! — sanoi Mirski tuimasti.
Roch Kowalski säpsähti ja ojensihe vastentahtoisesti.
‒ Minne teidän on käsketty meidät viemään, viekää, mutta älkää pitäkö
järin suurta suuta, sillä huomenna voitte olla meidän jokaisen
käskettävissä.
Roch Kowalskin silmät menivät tapille, ja hän vaikeni.
— Turhaan te siinä päätänne puhki pohditte, herra Kowalski, — sanoi
Oskierka. — Mitä sanoitte siitä, että me muka olisimme häntä auttaneet,
on sulaa typeryyttä, sillä ensiksikin me nukuimme, ja toiseksi
kukin meistä olisi mieluummin auttanut itseään kuin toista. Yksin
olette syypää koko juttuun. Minä ensimmäisenä antaisin ampua teidät
siitä, että te nukuitte kuin mäyrä ja sallitte vangin karata omassa
kauhtanassanne ja kypärässänne, vieläpä omalla hevosellanne. Onhan se
ennenkuulumatonta!
— Vanha veijari petti miehen! — sanoi Mirski.
— Jeesus Maaria! Hän on vienyt miekkanikin! — huusi Kowalski.
— Eikö miekka hänelle muka kelpaisi?-hymähti Stankiewicz. —
— Entä pistoli? Oliko sellaista?
— Olihan minulla! — vastasi Kowalski aivan hämmentyneenä tarttuen
samassa päähänsä. — Ja hetmanin kirje Birźen komendantille! Mitä minä
onneton nyt teen?!... Tuho tuli!... Paras olisi ampua kuula kallooni!...
— Sitä ei voi välttää! — sanoi Mirski töykeästi. — Mitenkä te nyt
viette meidät Birźeen?... Te sanotte tuoneenne meidät vankeina,
mutta me, arvoltamme vanhemmat soturit, sanomme, että teidät on
viskattava tyrmään! Ketä luulette pikemmin uskottavan? Vai luuletteko,
että ruotsalainen komendantti pidättää meidät vain herra Kowalskin
pyynnöstä? Kyllä hän pikemmin uskoo meitä ja vangitsee teidät.
— Hukassa olen! Hukassa olen! — voihki Kowalski.
— Joutavaa! — sanoi Wolodyjowski.
— Mitä on tehtävä, herra komendantti? — kysyi rakuuna.
— Korjaa luusi! — kivahti Kowalski. — Tiedänkö minä mitä on tehtävä!...
Iskeköön salama sinulta pään puhki!
— Ajakaa, ajakaa vain Birźeen... niin saatte nähdä, — sanoi Mirski.
— Takaisin Kiejdanyyn! — huusi Kowalski.
— Jollei teitä siellä panna seinää vastaan ja ammuta, niin peittyköön
pääni sianharjaksilla! — huudahti Oskierka. — Kuinka te kehtaatte astua
hetmanin kasvojen eteen? Hyi! Häpeä teitä odottaa... ja kuula kalloon —
eikä mitään muuta!
— Muuta en ole ansainnutkaan! — huokasi onneton nuorimies.
— Typeryyksiä! Ainoastaan me voimme pelastaa teidät, — sanoi Oskierka.
— Te tiedätte, että me olimme valmiit hetmanin kanssa lähtemään vaikka
maailman ääriin ja kaatumaan. Monta kertaa olemme vuodattaneet vertamme
isänmaan puolesta ja mielellämme vastedeskin vuodatamme, mutta hetmani
on pettänyt isänmaan, antanut tämän maan vihollisen käsiin, yhdistynyt
sen kanssa armollista kuningastamme vastaan, kuningasta, jolle olemme
uskollisuutta vannoneet. Te luulette ehkä, että sellaisille sotilaille
kuin me on ollut helppo rikkoa kuri ja asettua omaa hetmaniamme
vastaan? Mutta se, joka nyt on hetmanin puolella, se on isänmaata
vastaan! Joka on hetmanin puolella, on kuningasta vastaan ja isänmaan
petturi! Me viskasimme komentosauvamme hetmanin jalkoihin, koska
omatunto, velvollisuus ja kunnia niin käski. Ja kuka sen teki, minäkö
vain yksin? Ei, myöskin herrat Mirski ja Stankiewicz, jotka ovat
maamme parhaimpia ja kunnioitetuimpia sotureita!... Mutta ketkä jäivät
hänen puolelleen? Roistot! Entä te, miks'ette seuraa teitä vanhempien
ja kokeneempien miesten esimerkkiä? Tahdotteko häväistä nimenne,
saada petturin maineen?... Kysykää omaltatunnoltanne mitä on tehtävä:
palvellako Radziwillia, petturia, vai seuratako meitä, jotka tahdomme
vuodattaa veremme isänmaan puolesta?
Nämä sanat näyttivät vaikuttaneen Kowalskiin kovasti.
— Mitä te minusta oikein tahdotte? — kysyi hän hetken kuluttua.
— Että te lähtisitte kanssamme Vitebskin vojevodan luo, joka tulee
taistelemaan isänmaan puolesta.
— Mutta kun olen saanut käskyn viedä teidät Birźeen?...
— Puhu sille vielä! — sanoi Mirski tuskastuneena.
— Sitäpä juuri tahdomme, että te ette noudattaisi käskyä, vaan
seuraisitte meitä, ymmärrättekö! — tiuskaisi Oskierka kärsimättömästi.
— Puhukaa mitä hyvänsä, mutta siitä ei tule mitään... Minä olen
sotilas. Minkä arvoinen olisin, jos hetmanin jättäisin? Minä en määrää,
vaan hän. Jos hän tekee syntiä, niin vastatkoon sekä omasta että minun
puolestani, minun velvollisuuteni on vain totella!...
— Tehkää kuten haluatte! — huusi Mirski.
— Väärin tein, — jatkoi Roch, — kun käskin kääntymään takaisin
Kiejdanyyn, koska olen saanut määräyksen Birźeen. Enpä enää tiedä
mitä teen, ja syynä kaikkeen on se aatelismies, joka, niin sukulainen
kuin onkin, on tehnyt minulle koiruutta... Sillä miehellä ei ole
Jumalaa, koska ilkesi pettää minulta hevosen ja ruhtinaan suosion ja
päällepäätteeksi syöstä niskaani kuolemantuomion... Ihana sukulainen!
Ja Birźeen me tästä käännymme, käyköön miten hyvänsä!
He kääntyivätkin uudelleen Birźeen. Roch Kowalski käski yhden
rakuunoista istumaan rattaille, nousi itse tämän hevosen selkään ja
ajoi ihan vankien vieressä hokien itsekseen ehtimän takaa:
— Sukulainen! Mokoma sukulainen!
Huolimatta vaarallisesta asemastaan ja painostavasta epävarmuudesta
vangit eivät voineet pidättää naurua kuullessaan Kowalskin manauksia.
Vihdoin Wolodyjowski puuttui puheeseen:
— Älkää surko, herra Kowalski, sillä se mies on puijannut viisaampia
kuin te... Itse Chmielnickin hän on pettänyt pahasti.
Sitten everstit keskustelivat herra Zaglobasta ja hänen ihmeellisestä
paostaan.
— On todella merkillistä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta eipä
löydy maailmassa asemaa, josta mies ei itseään pelastaisi. Missä
miehuus ja voima eivät auta, siinä auttaa viekkaus. Toiset menettävät
rohkeutensa, kun kuolema heitä uhkaa, tai uskovat itsensä Jumalan
haltuun odottaen mitä tuleman pitää, mutta hän alkaa heti miettiä
pelastuskeinoa ja keksii aina jotakin. Hän voi tarpeen vaatiessa olla
urhoollinen kuin Akilles, mutta seuraa mieluummin Odysseuksen jälkiä.
— Enpä tahtoisi vahtia häntä, vaikka hän istuisi peitsien välissä, —
sanoi Stankiewicz, — sillä vähätpä siitä, että hän karkaisi, mutta kun
hän vielä saattaa toisen naurunalaiseksi.
— Aivan niin! — virkkoi Michal Wolodyjowski. — Kyllä Kowalski nyt saa
kuulla kunniansa. Jumala varjelkoon ketään joutumasta hänen kielensä
piestäväksi, sillä sitä terävämpää ei ole koko valtakunnassa... Kun
hän alkaa tapansa mukaan koristella kertomuksiaan, niin ihmiset ihan
pakahtuvat naurusta...
— Hänen pakonsa on meille suureksi hyödyksi, — puuttui Oskierka
puheeseen, — sillä hän vei hetmanin kirjeen muassaan, ja kuka tietää
mitä siinä oli kirjoitettu meistä... Luulen, ettei ruotsalainen
komendantti Birźessä meistä paljoakaan välitä, jollei Kowalskikaan.
Me tulemme sinne vankeina, mutta hän vartioston päällikkönä. Varmaa
kuitenkin on, ettei perillä tiedetä, mitä meille on tehtävä. Missään
tapauksessa ei kaulojamme katkaista, ja sehän on pääasia.
— Sanoin vain niin, — vastasi Mirski, — peloittaakseni Kowalskia...
Mutta mitä tulee siihen, ettei kaulojamme katkaistaisi, niin siitä on
vähän lohdutusta, sillä kaikesta päättäen puhkeaa kohta vielä yksi
sota, kansalaissota, ja silloin ovat kaikki hukassa.
Tähän tapaan everstit keskustelivat yhä edelleen. Sitten kääntyi
puhe taas herra Zaglobaan, ja Wolodyjowski vakuutti, että he voivat
luottaa karkurin apuun, sillä se mies ei ikänä heittäisi ystäviään
onnettomuuteen.
— Olen varma, — sanoi hän, — että Zagloba on paennut Upitaan, missä
minun joukkoni ovat, jollei niitä ole jo lyöty hajalle tai viety
väkipakolla Kiejdanyyn. Niitten kanssa hän rientää avuksemme, mikäli
ne häneen yhtyvät, jota en epäile, koska joukoissani on paljon
laudalaisia, ja laudalaiset pitävät minusta.
— Mutta hehän ovat Radziwillin puoluelaisia? — huomautti Mirski.
— He ovat kyllä olleet, mutta saatuaan kuulla Liettuan luovuttamisesta
ruotsalaisille, sotahetmani Judyckin, teidän ja minun vangitsemisesta,
he varmaan kääntyvät hetmanista. He ovat kunnon aatelisia, ja Zagloba
osaa kyllä höystää hetmanin toimenpiteet paremmin kuin yksikään meistä.
— Mutta sillä aikaa me olemme ehtineet jo Birźeen, — valitti Stanislaw
Skrzetuski.
— Mahdotonta, sillä me teemme suuren mutkan välttääksemme Upitan, mutta
Upitasta kulkee tie suoraan Birźeen. Vaikka he lähtisivät liikkeelle
päivää, jopa kahtakin myöhemmin, he saavuttaisivat kuitenkin meidät
matkalla. Me emme ole vielä Szawlessa, ja Upitasta on lyhyempi matka
Birźeen kuin Szawleen.
Illan tullen he saapuivat vihdoin Szawleen. Matkalla he panivat
merkille, että kaikissa kylissä ja kauppaloissa oli jo rauhatonta.
Nähtävästi tieto hetmanin liittymisestä ruotsalaisiin oli jo ennättänyt
levitä yli Samogitian. Siellä täällä kysyttiin sotilailta, oliko totta,
että maa jätetään ruotsalaisille; siellä täällä nähtiin joukoittain
talonpoikia vaimoineen ja lapsineen lähdössä syviin metsiin. Toisin
paikoin talonpojat käyttäytyivät kerrassaan uhkaavasti; nähtävästi
he pitivät rakuunoita ruotsalaisina. Kylissä, joissa oli aatelisia,
kysyttiin heiltä suoraan, keitä he olivat ja minne ajoivat, ja kun
Kowalski, sen sijaan että olisi vastannut heidän kysymyksiinsä, komensi
väistymään tieltä, syntyi siitä sellainen melu ja hälinä, että vasta
väkijoukkoon suunnatut musketit tekivät mahdolliseksi jatkaa matkaa.
Suuri maantie Kownosta Szawlen kautta Mitauhun oli täynnä kuormia
ja rattaita, joissa aatelisten vaimot ja lapset pakenivat sotaa
Kuurinmaalle. Itse Szawlessa, kuninkaankartanossa, ei näkynyt olevan
ensinkään hetmanin sotaväkeä. Sitävastoin vangit näkivät täällä ensi
kerran 25-miehisen ratsastavan ruotsalaisen joukko-osaston, joka oli
lähetetty Birźestä tiedustelumatkalle. Juutalaisia ja porvareita
seisoskeli torilla töllistellen muukalaisia, ja myöskin everstit
katselivat heitä uteliaina, etenkin Wolodyjowski, joka ei milloinkaan
ollut vielä ruotsalaisia nähnyt; hän tarkasteli heitä ahnain
silmäyksin, kuten susi lammaslaumaa, ja kierteli viiksiään.
Herra Kowalski ilmoitti ruotsalaiselle upseerille kuka hän oli, minne
oli matkalla, keitä kuljetti mukanaan, ja pyysi, että upseeri antaisi
miestensä yhdistyä hänen vartiostoonsa suuremman turvallisuuden vuoksi
matkalla. Mutta upseeri vastasi, että oli saanut käskyn tunkeutua
maahan mahdollisimman kauas tiedustelutarkoituksessa ja ettei sen
vuoksi voinut palata Birźeen. Hän rauhoitti kuitenkin herra Kowalskia
sanoen matkaa vaarattomaksi, sillä Birźestä oli lähetetty pieniä
osastoja sotaväkeä kaikkiin suuntiin.
Kun hevoset ja miehet olivat saaneet kunnollisesti levätä, läksi herra
Kowalski taas jatkamaan matkaa puoliyön tienoissa.
— Jos herra Zagloba aikoo auttaa meitä, — sanoi Wolodyjowski aamun
tullen, — niin tällä tiellä hänen pitäisi se tehdä, ja tänne hän voisi
myös Upitasta ennättää.
— Ehkä hän väijyykin meitä täällä jossakin, — sanoi siihen Stanislaw
Skrzetuski.
— Ennenkuin näin ruotsalaiset, minä vielä toivoin, — vastasi
Stankiewicz, — mutta nyt minusta näyttää, ettei meillä ole pelastusta.
— Kyllä Zagloba osaa välttää tai pettää vihollisen.
— Mutta hän ei tunne näitä seutuja.
— Kyllä laudalaiset, joita on joukoissani paljon, tuntevat, sillä he
kuljettavat pellavia, lautoja ja tervaa aina Riikaan saakka.
— Ruotsalaiset ovat kai miehittäneet jo kaikki kaupungit Birźen
seuduilla.
— Komeita sotilaita nuo, jotta Szawlessa näimme, se on tunnustettava, —
sanoi pienikasvuinen ritari.
— Huomasitteko kuinka pulskia hevosia heillä oli?
— Ne olivat liiviläisiä hevosia, — vastasi Mirski.
— Meidän husaarimme hankkivat myös hevosia Liivinmaalta, koska omamme
ovat pieniä.
— Seis! — kuului hetken kuluttua Kowalskin huuto joukon etupäästä.
— Mikä nyt on? — kysyivät sotilaat toisiltaan.
— Seis! — kuului toistamiseen.
Rattaat pysähtyivät. Ratsastajat pidättivät hevosiaan.
Päivä oli kaunis, kirkas. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet
valaisivat tomupilven, joka läheni edestäpäin tietä pitkin ilmaisten,
että joko karjalauma tai mahdollisesti jokin sotilas joukkue oli sieltä
tulossa.
Pian alkoi tomupilvestä näkyä välähdyksiä.
— Ne ovat keihäitä, jotka välähtävät! — huusi Wolodyjowski.
— Sotajoukko on tulossa!
— Kaiketi taas jokin ruotsalainen osasto.
— Ruotsalaisilla on ainoastaan jalkaväellä keihäitä, mutta tuo
tomupilvi lähestyy nopeasti. Nuo ovat ratsumiehiä, ne ovat meikäläisiä!
— Meikäläisiä ovat! — kuului rakuunain huutoja.
— Järjestykseen! — komensi Kowalski. Rakuunat asettuivat rattaitten
ympärille. Herra Wolodyjowskin silmät säihkyivät.
— Ne ovat minun laudalaisiani, joita herra Zagloba johtaa! Toisin ei
voi olla!
Välimatka vaunujen ja lähestyvien ratsastajain välillä lyheni nopeasti,
sillä nämä ajoivat täyttä laukkaa. Vihdoin ilmaantui tomupilvestä
voimakas sotajoukko, joka lähestyi hyvässä järjestyksessä, ikäänkuin
hyökkäykseen menossa. Ensimmäisessä rivissä jonkin verran oikealla ajoi
kookas mies komentosauva kädessä. Tuskin oli herra Wolodyjowskin silmä
sattunut häneen, kun hän huusi:
— Se on Zagloba! Kautta Jumalan, Zagloba! Hymy kirkasti Jan Skrzetuskin
kasvoja.
— Hän eikä kukaan muu! — huudahti Jan-herra. — Ja kypärässä hänellä on
hetmanintöyhtö! Hän on nimittänyt itsensä hetmaniksi. Se on niin hänen
kaltaistaan.... Se mies näyttää pysyvän samanlaisena ikänsä kaiken.
— Jumala suokoon hänelle terveyttä! — virkkoi Oskierka.
Sitten hän pani kämmenensä torveksi suunsa ympäri ja huusi:
— Herra Kowalski! Se on teidän sukulaisenne, joka tulee vierailulle!
Mutta Roch Kowalski ei kuullut, koska hän puuhasi rakuuniensa kanssa.
Ja hän ansaitseekin täyden tunnustuksen, sillä vaikka hänellä ei ollut
kuin kourallinen miehiä asettaa kokonaista lippukuntaa vastaan, niin
hän ei hätääntynyt eikä kadottanut rohkeuttaan. Hän järjesti rakuunansa
kahteen riviin rattaitten eteen, mutta hyökkääjät lähestyivät
tataarilaiseen tapaan puoliympyrässä. He tahtoivat kuitenkin ensin
neuvotella, koska heiluttivat lippujaan ja huusivat:
— Seis! Seis!
— Eteenpäin! — komensi Kowalski.
— Antautukaa! — huudettiin tieltä.
— Ampukaa! — komensi Kowalski vastaukseksi.
Seurasi syvä hiljaisuus; yksikään rakuuna ei ampunut.
Roch Kowalski hämmästyi hetkeksi ja hyökkäsi sitten kuin riivattu omien
rakuunainsa kimppuun.
— Ampukaa, koirat! — ärjyi hän julmasti ja iski nyrkillään lähimmän
rakuunan alas satulasta.
Toiset peräytyivät julmistunutta miestä, mutta eivät ampuneet. Sitten
he yht'äkkiä hajaantuivat kuin pelästynyt lintuparvi.
— Tuollaiset sotilaat minä ammuttaisin! — murahti Mirski.
Kun Kowalski oivalsi, että hänen omat miehensä hylkäsivät hänet, hän
käänsi hevosensa hyökkääjäin rivejä kohti.
— Tuolla on minun kuoloni! — huusi hän, mutta tuskin oli hän ennättänyt
karahduttaa puoliväliin tietä, kun kuului laukaus, ja Kowalskin hevonen
tupertui ojaan vieden ratsastajan mukanaan.
Samassa muuan sotilas Wolodyjowskin lippukunnasta lensi salamana maasta
ylös kompuroivan Kowalskin niskaan.
— Se on Jozwa Butrym! — huusi Wolodyjowski. — Jozwa Jalaton!
Roch Kowalski tarttui vuorostaan Jozwan nutun liepeeseen, mutta lieve
jäi hänen käteensä. He iskivät yhteen kuin kaksi voimakasta haukkaa.
Butrymin jalustinhihna katkesi, ja hän suistui maahan mutta otettaan
hän ei hellittänyt, ja molemmat kierivät pallona tiellä.
Toisia juoksi luo. Parikymmentä kouraa tarttui Kowalskiin, joka potki
ja löi kuin karhu. Hän viskasi ahdistajia luotaan, kaatui, nousi eikä
antautunut. Hän kamppaili kuollakseen, mutta ympärillä huudettiin:
»Ottakaa elävänä!»
Vihdoin hänen voimansa pettivät, ja hän meni tainnoksiin.
Sillävälin oli herra Zagloba ehtinyt jo rattaitten luo, tai oikeammin
rattaille, ja hän syleili Skrzetuskeja, pientä ritaria, herra Mirskiä,
Stankiewiczia ja Oskierkaa ja huusi hengästyneenä:
— Kas niin! Eikö Zaglobassa ole miestä! Kyllä Radziwill nyt saa
tietää huutia! Hyvät herrat, me olemme vapaat ja meillä on sotaväkeä!
Kohta lähdemme ryöstämään hänen maatilojaan! No, eikö minun kepposeni
onnistunut? Jollen olisi sillä lailla nahkaani pelastanut, niin olisin
keksinyt toisen keinon... Kovin olen uuvuksissa, ihan läähätän... Nyt
Radziwillin maatiloille, hyvät herrat, Radziwillin maatiloille! Ettepä
vielä tiedä hänestä kaikkea, mitä minä tiedän!...
Herra Zagloban vuodatuksen keskeyttivät laudalaiset, jotka toinen
toisensa jälkeen juoksivat tervehtimään everstiään. Butrymit,
Gosciewiczit, Domaszewiczit, Stakjanit ja Gasztowtit tunkeilivat
rattaitten ympärillä ja huutaa hoilasivat täyttä kurkkua:
— Eläköön! Eläköön!
— Hyvät herrat! — sanoi pienikasvuinen ritari, kun melu oli vähäisen
vaimentunut. — Rakkaat asetoverit! Kiitän teitä avustanne!... Ikävä
kyllä, meidän täytyy rikkoa kuuliaisuutemme hetmania kohtaan ja nostaa
kätemme häntä vastaan, mutta koska petos on ilmeinen, niin toisin emme
voi tehdä... sillä isänmaatamme ja armollista kuningastamme me emme
petä... Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme!
— Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme! — toisti kolmesataa ääntä.
— Ja nyt Radziwillin maatiloille tutkimaan talot kellareita ja aittoja
myöten! — huusi Zagloba.
— Hevosia tänne! — huusi pienikasvuinen ritari. Juostiin hevosia
noutamaan.
Sillävälin Zagloba sanoi:
— Veli Michal! Minä johdin joukkojasi sinun poissaollessasi ja
tunnustan mielihyvällä, että ne käyttäytyivät kuin aito sotilaat...
Mutta koska sinä nyt olet vapaa, jätän johdon sinun käsiisi.
— Ottakaa te, joka olette arvolta ylin, päällikkyys haltuunne! —
virkkoi Michal-herra kääntyen Mirskin puoleen.
— Ei tule kysymykseen! Miksi sitten? — vastasi vanha eversti.
— Entä herra Stankiewicz?
— Minulla on oma lippukuntani, ja siksi en ota vierasta. Ruvetkaa te
päälliköksi vain! Te tunnette väen ja väki teidät, ja silloin kaikki
käy hyvin.
— Tee niin, Michal, tee niin! — puuttui Jan Skrzetuski. — Sinua ei
kukaan tule kadehtimaan.
— Tapahtukoon sitten niin!
Sen sanottuaan Wolodyjowski otti Zaglobalta komentosauvan, järjesti
joukkonsa tuossa tuokiossa ja asettui tovereineen sen johtoon.
— Minne lähdemme? — kysyi Zagloba.
— Totta puhuen, en sitä vielä tiedä, sillä en ole vielä ajatellut
asiaa, — vastasi Michal-herra.
— Meidän on heti ryhdyttävä neuvottelemaan, mitä meidän on tehtävä,
— sanoi Mirski. — Mutta ensiksi sallittakoon minun kaikkien meidän
puolesta kiittää herra Zaglobaa siitä, ettei hän meitä unohtanut, vaan
pelasti meidät in rebus angustis [tukalasta asemasta]!
— Vai niin, — virkkoi Zagloba ylpeästi, nosti päänsä ja kiersi
viiksiään. — Jollei minua olisi ollut, niin Birźessä olisitte...
Oikeudenmukaisuus pakottaa tunnustamaan, että mitä kukaan ei keksi, sen
Zagloba keksii... On sitä oltu pahemmissakin paikoissa! Muistatko, veli
Michal, kuinka minä pelastin sinut, kun me Helenan kanssa pakenimme
tataareja?
Michal-herra olisi voinut vastata, että silloin herra Zagloba ei
pelastanut häntä, vaan päinvastoin hän herra Zagloban, mutta hän
vaikeni vain ja kiersi viiksiään.
Ja vanha aatelismies jatkoi:
— Mutta kiitoksia ei tarvita, sillä minkä minä teille tänään tein, sen
voitte te tehdä minulle huomenna, ja varmasti te ette tule hylkäämään
minua hädän hetkellä. Iloitsen teidän vapaudestanne, ikäänkuin olisin
suurenkin voiton saavuttanut. Näkyypä, ettei ole vielä pääni eivätkä
käsivarteni vanhentuneet.
— Suoraa päätäkö ajoit Upitaan? — kysyi Michal Wolodyjowski.
— Minnekäs muuten? Kiejdanyynko? Suoraan suden suuhun? Ole huoletta,
kyllä minä Upitaan ajoin, enkä minä hevosta säästänyt, jos se hyvä
olikin! Eilen aamulla saavuin Upitaan, ja puolenpäivän tienoissa
läksimme painamaan Birźeä kohti, suuntaan, jossa toivoin tapaavani
teidät.
— Että väkeni sentään heti uskoi ja liittyi sinuun? — arveli
Michal-herra. — He eivät tunteneet sinua, lukuunottamatta paria kolmea,
jotka olivat nähneet sinut joskus minun seurassani.
— Se seikka sujui minulta sukkelaan, sillä olihan minulla sinun
sormuksesi, ja sitäpaitsi olivat laudalaiset vast'ikään saaneet kuulla
teidän vangitsemisestanne ja hetmanin petoksesta. Tapasin tullessani
Upitaan lähetystön herrojen Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnista,
ja tämä lähetystö oli jo ennättänyt yllyttää laudalaisia nousemaan
hetmania petturia, vastaan. Kun minä kerroin, että oli lähdetty viemään
teitä Birźeen, niin oli kuin olisi koukkinut kepillä muurahaispesään.
Hevoset olivat laitumella, mutta renkipojat lähetettiin tuota pikaa
niitä noutamaan, ja puolenpäivän tienoissa lähdettiin matkalle. Minä
otin tietysti päällikkyyden.
— Entä mistä tuo hetmanintöyhtö on? — kysyi Jan Skrzetuski. — Kaukaa
näytti kuin itse hetmani olisi tullut.
— Vai näytti se niin komealta? Niin, mistäkö hetmanintöyhdön sain?
Hetmanin luota oli saapunut sanantuoja laudalaisten luo käskemään näitä
heti Kiejdanyyn, ja käskyn vahvistukseksi oli hänellä hetmanintöyhtö
kypärässä. Käskin vangita miehen ja töyhdön otin minä, jos niin
tarvittaisiin, pettääkseni ruotsalaisia.
— Hyväinen aika, kuinka kaikki on ollut viisaasti ajateltu! — huudahti
Oskierka.
— Kuin Salomo! — lisäsi Stankiewicz.
Herra Zagloban rintaa nostatti.
- Neuvotelkaamme nyt miten on meneteltävä, — sanoi hän vihdoin. — Jos
kärsivällisesti haluatte kuulla, niin kerron, mitä matkalla ajattelin.
En kehoita aloittamaan sotaa Radziwillin kanssa kahdestakaan syystä:
ensiksikin, hän on hauki, mutta me ahvenia. Viisainta on ahvenen
olla kääntymättä päin haukea, sillä silloin se voisi yht'äkkiä sen
nielaista, mutta pyrstössä ahvenella on terävät piikit puolustuksekseen.
— Entä toiseksi? — kysyi Mirski.
— Toiseksi, — vastasi Zagloba, — jos me tavalla tai toisella
joutuisimme hänen käsiinsä, niin kyllä hän pitelisi meitä niin
kauniisti, että sitä varmaan Liettuan kaikki harakatkin nauraisivat...
Kas tässä, hyvät herrat, mitä seisoi kirjeessä, joka Kowalskin oli
määrä jättää Birźen komendantille. Jollette tähän saakka ole tunteneet
Vilnon vojevodaa, niin kyllä nyt hänet tulette tuntemaan!
Näin sanoen hän avasi nuttunsa, otti poveltaan kirjeen ja ojensi sen
Mirskille.
— Hm! Saksaa tai ruotsia! — sanoi vanha eversti. — Kuka teistä taitaa
lukea tämän kirjeen?
Kävi selville, että ainoastaan Stanislaw Skrzetuski osasi hiukan
saksaa, mutta hänkään ei osannut kirjoitettua lukea.
— No minä kerron sen sisällyksen, — sanoi Zagloba. — Sillävälin kuin
sotilaat Upitassa haettivat hevosiaan laitumilta, oli minulla vähäisen
aikaa, ja minä haetin luokseni erään juutalaisen, joka kuului olevan
hyvin viisas mies, ja kun minä miekankärjellä osoitin hänen rintaansa,
luki mies kaiken expedite [helposti, vaivatta] ja selitti sen minulle
myöskin. Ja siinä seisoo, että hetmani antaa Birźen komendantin
tehtäväksi ammuttaa hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan kunniaksi
jok'ainoan vangin, sen jälkeen kuin vartiosto on lähetetty takaisin, ja
pitää asian salassa.
Everstit löivät ihmetyksestä käsiään, paitsi Mirski, joka nyökäytti
vain päätään ja virkkoi:
— Minä, joka tunnen hänet niin hyvin, olen ihmetellyt, että hän päästi
meidät hengissä Kiejdanysta. Hänellä on ollut jokin salainen syy, jonka
tähden hän itse ei tuominnut meitä kuolemaan.
— Varmaankin pelkäsi hän yleistä mielipidettä.
— Mahdollisesti.
— Ihmeteltävän julma mies! — virkkoi pienikasvuinen soturi. — Siitä ei
ole kovin pitkää aikaa, kun minä yhdessä Ganchoffin kanssa pelastin
hänen henkensä.
— Ja minä olen palvellut hänen isäänsä ja sitten häntä itseään
kokonaista kolmekymmentäviisi vuotta! — sanoi Stankiewicz.
— Hirveä mies! — lisäsi Stanislaw Skrzetuski.
— Paras on olla ryömimättä hänen kitaansa! — sanoi Zagloba. — Piru
hänet periköön! Me vältämme joutumasta taisteluun hänen kanssaan,
mutta sensijaan teemme selvää kaikista hänen kartanoistaan matkan
varrella. Lähdemme tästä siis Vitebskin vojevodan luo saadaksemme
hänestä itsellemme suojelijan, ja sinne mennessä tyhjennämme ruhtinaan
kellarit ja aitat, tallit ja navetat... Siitä tulee hauskaa, eikä siinä
minua kukaan voita. Jos rahaa löytyy, niin se on tietysti meidän. Kuta
rikkaampina tulemme Vitebskin vojevodan luo, sitä parempana meitä
pidetään.
— Kyllä hän ottaa meidät muutenkin mielellään vastaan, — selitti
Oskierka. — Mutta neuvo mennä hänen luokseen on joka tapauksessa hyvä,
eikä kukaan keksine sen parempaa.
— Kaikki äänestävät sen ehdotuksen puolesta, — lisäsi Stankiewicz.
— Se on sovittu! — huusi Wolodyjowski. — Vitebskin vojevodan luo!
Jumala suokoon, että hänestä saisimme mieleisemme päällikön.
— Amen! — sanoivat muut.
He ajoivat jonkin aikaa ääneti. Yhtäkkiä Michal Wolodyjowski alkoi
rauhattomasti liikkua satulassaan.
— Entä rökitämmekö ruotsalaisia matkalla? — kysyi hän vihdoin kääntyen
tovereihinsa päin.
— Jos tapaamme, niin miks'ei? — vastasi Stankiewicz. — Radziwill
on varmaan vakuuttanut ruotsalaisille, että koko Liettua, on hänen
käsissään ja että kaikki luopuvat Jan Kasimirista. Eipä olisi
hullummaksi näyttää, että se on valetta.
— Aivan oikein! — virkkoi Mirski. — Jos jokin ruotsalainen osasto
osuisi tiellemme, niin annamme sille selkään. Muuten olen myös sitä
mieltä, että itse ruhtinaan kimppuun ei ole hyökättävä, sillä se
olisi suotta. Hän on oiva soturi! Mutta taistelua vältellen voisimme
risteillä muutaman päivän Kiejdanyn seuduilla.
— Ryöstäen hänen kartanoitaan? — kysyi Zagloba.
— Ei sitäkään, vaan kootaksemme enemmän väkeä. Minun lippukuntani
samoinkuin herra Stankiewiczin liittyvät meihin. Jos ne jo ovat lyödyt,
niin tulevat sotilaat yhtymään joukkoihimme yksitellen. Sitäpaitsi
löytyisi kyllä aatelisiakin koko joukko. Siten voisimme viedä herra
Sapiehalle huomattavan sotajoukon.
Se oli oikea laskelma. Ensimmäisenä todisteena siitä olivat Kowalskin
rakuunat, jotka kaikki, lukuunottamatta häntä itseään, liittyivät
epäröimättä Michal Wolodyjowskiin. Radziwillin joukoista voisi
sellaisia löytyä paljon. Sitäpaitsi saattoi pitää varmana, että
ensimmäinen kamppailu ruotsalaisten kanssa tulisi herättämään maassa
yleisen nousun.
Herra Wolodyjowski päätti lähteä Poniawieziin päin, koota Upitan
seuduilta niin paljon aatelisia kuin suinkin ja jatkaa sieltä matkaa
Rogowin erämetsiin, jonne hän arveli kapinoitsevien joukkojen
jäännösten paenneen. Nythän pysähdytti joukkonsa levähtämään
Lawecza-joen läheisyydessä.
Siellä he viipyivät yön tuloon saakka pitäen silmällä maantietä,
jolla vilisi ruotsalaisten odotettua hyökkäystä pakenevia
talonpoikaisjoukkoja.
Sotilaat, joita oli lähetetty maantielle, palasivat tuon tuostakin
tuoden jonkun talonpojan mukanaan, jolta sitten koetettiin urkkia
tietoja ruotsalaisista.
Talonpojat olivat aivan pelästyksissään ja toistivat kaikki yhtä ja
samaa, että nimittäin ruotsalaiset olivat kohta siellä, mutta tarkkoja
tietoja he eivät kuitenkaan voineet antaa.
Kun oli tullut pimeä, käski Wolodyjowski väkensä nousta hevosille,
mutta ennenkuin he ennättivät lähteä liikkeelle, kuultiin verraten
selvästi kellonsoittoa.
— Mitä soittoa se on? — kysyi Zagloba. — Iltakirkkoonko?... Se olisi
siksi liian myöhään.
Herra Wolodyjowski kuunteli hetken aikaa tarkasti.
— Se on hälyytyssoitto! — sanoi hän. Sitten hän ajoi miehistön luo ja
kysyi:
— Tietääkö kukaan, mikä kylä on tuolla suunnalla?
— Klawany, herra eversti! — vastasi eräs Gosciewiczeista. — Meidän on
ollut tapana ajaa sinne potaskaa.
— Kuuletteko kellonsoittoa?
— Kuulemme! Jotakin tavatonta on tapahtumassa. Michal Wolodyjowski
viittasi kädellään, ja samassa kajahti hiljainen torventoitotus
keskellä metsäin syvää rauhaa. Lippukunta läksi liikkeelle.
Kaikki katseet olivat suunnatut sinnepäin, mistä soittoa kuului.
Turhaan ei sinne katsottukaan, sillä kotvan kuluttua nousi
taivaanrannalle punertava valo, joka kasvoi hetki hetkeltä.
— Palo! — kuiskattiin riveissä. Wolodyjowski kumartui Skrzetuskin
puoleen ja sanoi:
— Ruotsalaisia!
— Nyt näytämme! — vastasi Jan.
— Minua kummastuttaa, miksi polttavat.
— Kaiketi ovat kyläläiset tehneet vastarintaa, kun he ovat hyökänneet
kirkkoon.
— Kohta nähdään! — virkkoi Michal-herra hymähtäen tyytyväisesti.
Samassa karahdutti herra Zagloba hänen luokseen.
— Michal!
— Mitä?
— Ruotsalaisille haisee. Varmaankin tästä tulee tappelu?
— Tulee, jos Jumala tahtoo.
— Mutta kuka vartioi vankia?
— Mitä vankia?
— Ei minua suinkaan, vaan Kowalskia. Näetkös, se on tärkeä seikka,
ettei hän pääse pakoon. Hetmani ei tiedä asiastamme mitään eikä saakaan
tietää, jollei Kowalski pääse sitä hänelle ilmoittamaan. Se mies on
uskottava varmojen miesten käsiin, sillä kahakan kestäessä on helppoa
pötkiä pakoon, etenkin jos tahtoo olla viekas.
— Hänessä ei ole viekkautta enempää kuin vankkureissa, joilla hän
istuu. Mutta oikeassa olet, hänen luokseen on jätettävä vartija. Etkö
sinä ottaisi pitääksesi häntä silmällä sen aikaa?
— Hm! Vahinko tappelua!... Totta, enpä näkisi paljoakaan näin yön
pimeydessä, mutta jos tapeltaisiin päivällä, niin eipä kukaan saisi
minua suostumaan siihen... Koska siis publicum bonum [yleinen hyvä]
sitä vaatii, niin olkoon menneeksi!
— Hyvä on. Jätän käytettäväksesi viisi miestä, mutta jos hän yrittää
paeta, niin iske kuula hänen kalloonsa.
— Kyllä hän käy käsissäni pehmeäksi kuin vaha, ole huoletta!... Mutta
kylläpäs tuo tulipalon loimu kasvaa kovasti. Mihin jään Kowalskin
kanssa!
— Mihin vain haluat... Nyt ei minulla ole enää aikaa! — sanoi Michal
Wolodyjowski.
Ja hän ajoi pois.
Tuli näytti laajenevan laajenemistaan. Tuuli palolta päin, ja
kellonsoiton mukana kantautui kuuluviin myöskin laukauksia.
— Eteenpäin täyttä vauhtia! — komensi herra Wolodyjowski.