Michal Wolodyjowski oli oikeassa: Kmicic näytteli voittajaa.
Unkarilaisten ja Mieleszkon ja Charlampin rakuunain ruumiita oli
sakeasti Kiejdanyn linnan edustalla. Muutamia kymmeniä vain oli päässyt
pakenemaan ja piileskellyt linnan ja kaupungin ympäristössä, jossa
ratsuväki oli heitä ajanut takaa ja saanutkin suuren osan kiinni. Muut
huokasivat helpotuksesta vasta Pawel Sapiehan, Vitebskin vojevodan
leirissä, jonne heidän ensimmäisinä täytyi tuoda kauhea viesti
suurhetmanin petoksesta, hänen liittymisestään ruotsalaisten puolelle,
everstien vangitsemisesta ja puolalaisten lippukuntien vastarinnasta.
Sillävälin ilmaantui Andrzej Kmicic veren ja pölyn peittämänä ja
unkarilaisten lippu kädessä Radziwillin eteen, joka otti hänet vastaan
avoimin sylin. Voitto ei suurestikaan riemastuttanut Andrzej-herraa.
Hän oli synkkä ja ilkeä ikäänkuin olisi menetellyt vastoin omaatuntoaan.
— Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — minä en halua kuulla
ylistyksiä, vaan taistelisin sata kertaa mieluummin isänmaan vihollisia
kuin noita sotureita vastaan, joista vielä voisi olla hyötyä. Minusta
tuntuu, kuin olisin iskenyt verta omasta ruumiistani.
— Kenen syy, jollei kapinoitsijain? — vastasi ruhtinas. — Aikomukseni
oli johtaa heidät Vilnoon, ja niin olisin tehnytkin, mutta he nousivat
päällikköään vastaan. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Oli
näytettävä esimerkkiä.
— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo tehdä vangeille?
— Joka kymmenennelle kuula otsaan. Loput hajoitetaan eri rykmentteihin.
Tänään saat ajaa Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien luo viemään
heille käskyni olla lähtövalmiina. Määrään sinut näitten molempain
samoinkuin Wolodyjowskin lippukunnan päälliköksi. Sijaispäälliköitten
on alistuminen ja totteleminen sinua kaikessa. Aioin ensinnä lähettää
Charlampin, mutta hänestä ei ole mihinkään... Muutin aikomukseni.
— Entä mitä on tehtävä, jos ne vastustavat? Wolodyjowskin lippukunta on
laudalaisia, jotka vihaavat minua julmasti.
— Ilmoita, että Mirski, Stankiewicz ja Wolodyjowski siinä tapauksessa
ammutaan heti.
— Suloin he voisivat lähettää asestettuja joukkoja Kiejdanyyn
vapauttamaan everstejä. Mirskin väki on pelkkää ylhäisaatelia.
— Ota mukaasi rykmentti skottilaista jalkaväkeä ja rykmentti
saksalaisia. Piiritä ne ensin, sitten vasta lue käsky.
— Tapahtukoon tahtonne, teidän ylhäisyytenne. Radziwill nojautui
polviaan vasten ja vaipui ajatuksiinsa.
— Mirskin ja Stankiewiczin minä ammuttaisin mielelläni, jolleivät he
olisi niin suosittuja lippukunnissaan, vieläpä koko maassa. Pelkään
mieltenkuohua ja kapinaa, jota äsken saimme nähdä... Onneksi he saivat
sinulta hyvän opetuksen ja miettivät nyt senkin seitsemän kertaa,
ennenkuin nousevat meitä vastaan. Nyt on vain toimittava ripeästi,
jotteivät kapinalliset pääsisi liittymään Vitebskin vojevodaan.
— Teidän ylhäisyytenne puhui vain Mirskistä ja Stankiewiczistä, mutta
ei maininnut mitään Wolodyjowskista ja Oskierkasta.
— Oskierka on myös säästettävä, hän on huomattu mies laajoine
sukulaissuhteineen, mutta Wolodyjowski on Vähä-Venäjältä päin, eikä
hänellä ole täällä sukulaisia. Hän on urhea soturi, se on totta, ja
minä odotin häneltä paljon... mutta, ikävä kyllä, hän petti minut.
Jollei paholainen olisi johdattanut noita maankiertäjiä, hänen
tovereitaan, tänne, niin hän olisi ehkä toiminut toisin, mutta kaiken
sen jälkeen, mitä tapahtunut on, saa hän nyt kuulan otsaansa samoinkuin
molemmat Skrzetuskit ja se kolmas jäärä, joka ensimmäisenä alkoi
määkiä: »Petturi, petturi!»
Kmicic hytkähti kuin tulisen raudan polttamana.
— Teidän ylhäisyytenne! Sotamiehet puhuvat, että Wolodyjowski pelasti
teidän ylhäisyytenne hengen Gybichowin luona.
— Hän täytti velvollisuutensa, mistä hyvästä minä aioin antaa hänelle
Dydkiemien maatilan... Mutta nyt hän on pettänyt minut, ja siksi käsken
ampua hänet.
Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, sieraimet pullistuivat.
— Teidän ylhäisyytenne! Se ei voi olla mahdollista!?
— Miks'ei? — kysyi Radziwill kulmakarvat rypyssä.
— Rukoilen teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Kmicic hartaasti, —
ettei Wolodyjowskin päästä tulisi hiuskarvaakaan putoamaan.
Teidän ylhäisyytenne, antakaa hänelle anteeksi... rukoilen!...
Wolodyjowski olisi voinut olla antamatta minulle käskykirjelmää
teidän ylhäisyydeltänne, mutta hän antoi kuitenkin!... Hän on minut
perikadosta pelastanut!... Siitä johtuu, että olen nyt teidän
ylhäisyytenne palveluksessa... Eikä hän epäillyt pelastaa minua, vaikka
rakasti samaa tyttöä kuin minä... Olen hänelle ikuisesti kiitollinen
ja olen vannonut palkitsevani hänelle!... Teidän ylhäisyytenne, älkää
rangaisko häntä eikä hänen ystäviään. Älköön hiuskarvakaan pudotko
heidän päästään eikä, kautta kunniani, putoakaan, niin kauan kuin minä
olen hengissä!... Rukoilen teidän ylhäisyyttänne!
Andrzej-herra rukoili kädet ristissä, mutta hänen sanoissaan
tahtomattaankin väreili viha, uhkaus, kiihtymys. Hillitön luonne vei
voiton. Ja hän seisoi Radziwillin edessä hehkuvin kasvoin ja säihkyvin
silmin. Hetmanin kasvoilla oli myöskin uhkaavan myrskyn pilvi. Hänen
rautaiseen tahtoonsa ja mielivaltaansa oli tähän saakka kaiken
koko Liettuassa ja Vähä-Venäjällä täytynyt taipua, kukaan ei ollut
uskaltanut häntä vastustaa eikä pyytää armoa tuomitulle, mutta nyt
Kmicic pyysi — tai oikeammin vaati. Ja asiain tila oli sellainen, että
hänen oli melkein mahdoton kieltäytyä.
Despootti tunsi jo nyt petostyönsä alussa, että hänen täytyi itse ehkä
useinkin myöntyä ihmisten ja olosuhteitten despotismiin, että hän on
riippuvainen puoluelaisista, eikä suinkaan vähimmin Kmicicistä, ja että
tuo samainen Kmicic, josta hän oli aikonut tehdä uskollisen koiran,
onkin kesytetty susi, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa vihastua ja
purra isäntäänsä.
Kaikki tämä kuohutti kovasti Radziwillin ylpeätä verta. Hän päätti
asettua vastaan, mihin kauhea kostonhalukin tuntui häntä kiihoittavan.
— Wolodyjowski ja ne kolme muuta saavat maksaa hengellään! — sanoi hän
koroittaen ääntään.
— Jollen minä olisi unkarilaisia lyönyt, niin he eivät maksaisi! —
huusi Kmicic.
— Mitä? Nuhteletko sinä minua ansioillasi? — kysyi hetmani vihaisesti.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Andrzej katkonaisella äänellä, — minä
en nuhtele... minä pyydän, rukoilen... Mutta niin ei tule tapahtumaan!
Ne miehet ovat kuuluisat kautta koko Puolan... Ei voi!... Ei voi!...
Minä en ole mikään Juudas Wolodyjowskille! Minä menen vaikka tuleen
teidän ylhäisyytenne tähden, mutta älkää kieltäkö minulta tätä
hyväntahtoisuutta.
— Entä jos kiellän?
— Käskekää silloin ampua minutkin!... En tahtoisi elää! Surmatkoon
minut salama!... Raahatkoot paholaiset minut elävänä helvettiin!
— Muista, onneton, kenen kanssa puhut.
— Teidän ylhäisyytenne, älkää syöskö minua epätoivoon!
— Pyynnölle voisin kallistaa korvani, uhkaukseen en kiinnitä huomiota.
— Minä pyydän... rukoilen!... Andrzej polvistui.
— Sallikaa minun palvella teidän ylhäisyyttänne vilpittömästi, muuten
menetän järkeni!
Radziwill vaikeni. Kmicic oli polvillaan hänen edessään, ja hänen
kasvonsa milloin kalpenivat, milloin punastuivat. Saattoi havaita, että
vielä hetkinen, ja hän vimmastuu kauheasti.
— Nouse! — virkkoi Radziwill. Andrzej nousi.
— Sinä osaat pitää ystäviesi puolta, — sanoi ruhtinas, — ja osaat
siis puolustaa minuakin. Mutta Jumala on luonut sinut tulenarasta
aineesta, pidä siis varasi, ettet pala kokonaan poroksi. En voi sinulta
mitään kieltää. Kuulehan siis: Stankiewiczin, Mirskin ja Oskierkan
lähetän ruotsalaisten luo Birźeen, ja menkööt molemmat Skrzetuskit ja
Wolodyjowski heidän mukanaan. Siellä he saavat päänsä pitää, ja jos
sodan ajan istuvat rauhassa, niin kaikki käy hyvin.
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, rakasta isääni! — huudahti Andrzej.
— Odotapas... — sanoi ruhtinas. — Minä olen nyt kunnioittanut sinun
päätöstäsi, kunnioita sinä nyt vuorostasi minua... Sille vanhalle
aatelismiehelle... en muista nyt hänen nimeään... sille suurisuiselle
paholaiselle, joka saapui tänne yhdessä Skrzetuskien kanssa, sille minä
olen jo hengessäni allekirjoittanut kuolemantuomion. Hän ensimmäisenä
solvasi minua petturiksi, syytti minua lahjuksista ja yllytti muita...
Tuskinpa sellaista vastarintaa olisi syntynytkään, jollei hän olisi
ollut siinä kehnoine kujeineen! (Ruhtinas löi nyrkillä pöytään.) Olisin
pikemmin odottanut kuolemaa tai maailmanloppua kuin sitä, että joku
uskaltaisi minulle, Radziwillille, päin silmiä huutaa: »Petturi!»
Päin silmiä ja vielä ihmisten kuullen! Ei ole sellaista kuolemaa, ei
ole sellaisia tuskia, jotka voisivat sovittaa moisen rikoksen. Älä
pyydäkään armahtamaan häntä, sillä siitä ei tulisi kuitenkaan mitään.
Mutta Andrzej-herra ei niinkään helposti luopunut aikomastaan. Nyt
hän ei kuitenkaan vihoitellut eikä kiihtynyt. Päinvastoin, hän
tarttui uudelleen hetmania käteen, suuteli sitä ja alkoi pyytää niin
sydämellisesti kuin taisi.
— Millään kahleilla teidän ylhäisyytenne ei olisi itseensä kiinnittänyt
minun sydäntäni niin kuin tällä hyvänteolla. Mutta älkää tehkö sitä
puolinaisesti, osittain, vaan kokonaan... Teidän ylhäisyytenne! Mitä
tuo aatelinen eilen sanoi, sitä kaikki ajattelivat. Niin minä itsekin
ajattelin, kunnes teidän ylhäisyytenne avasi silmäni... Polttakoon
minut taivaan tuli, jollen samoin ajatellut! Ihminen ei ole syypää
siihen, että on typerä. Se aatelismies oli niin humalassa, että huusi
mitä sydämellään oli. Hän luuli puolustavansa siten isänmaata, eikä
siitä suinkaan voi miestä rangaista. Hän tiesi panevansa henkensä
alttiiksi, mutta huusi kuitenkin. Minä en häntä tunne, mutta herra
Wolodyjowskille hän on kuin veli tai melkein isä. Syvästi hän
ukkoa surisi, mutta sitä minä en tahdo. Sellainen on luontoni: jos
ketä rakastan, olen valmis vaikka henkeni antamaan. Jos joku minut
säästäisi, mutta tappaisi ystäväni, niin piru hänet periköön moisen
armon tähden. Teidän ylhäisyytenne, isäni, hyväntekijäni, lahjoittakaa
minulle tuo aatelismies, niin minä lahjoitan teille vereni vaikka jo
huomenna, tänään, heti! Radziwill puri viiksiään.
— Jo eilen allekirjoitin hengessäni hänen kuolemantuomionsa.
— Mitä hetmani ja Vilnon vojevoda on allekirjoittanut, sen Liettuan
suuriruhtinas ja, Jumala suokoon, tulevaisuudessa Puolan kuningas voi
armossaan muuttaa...
Kmicic puhui tosissaan niinkuin tunsi ja ajatteli, mutta, olkoonpa että
hän olisi ollut mitä ovelin diplomaatti, hän ei olisi voinut keksiä sen
tepsivämpää argumenttia ystäviensä puolustukseksi. Magnaatin ylpeät
kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli arvonimen, jota ei vielä omistanut.
— Sinä olet puhunut minut siihen tilaan, — sanoi hän hetken kuluttua,
— etten voi kieltää sinulta mitään. Saavat kaikki lähteä Birźeen.
Istukoot siellä rikostensa tähden ruotsalaisten luona, ja sitten kuin
se tulee, josta puhuit, pyydä heille uutta armahdusta.
— Pyydänpä kuin pyydänkin! Kunpa se tapahtuisi mitä pikimmin! —
huudahti Kmicic.
— Mene nyt viemään heille hyviä uutisia.
— Uutinen on hyvä minulle, ei heille... He eivät vastaanota sitä
kiitollisina jo siitäkään syystä, etteivät tiedä, mikä heitä on
uhannut. Teidän ylhäisyytenne, minä en mene tästä heille ilmoittamaan,
koska se voisi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin näyttää heille
vaikutusvaltaani.
— Menettele mielesi mukaan, kunhan joudut tuomaan Mirskin ja
Stankiewiczin lippukuntia. Sitten sinua odottaa toinen tehtävä, josta
varmaan et tule kieltäytymään.
— Mikä se on, teidän ylhäisyytenne?
— Saat lähteä puolestani pyytämään miekankantaja Billewicziä saapumaan
sukulaisensa neiti Billewiczin kanssa luokseni Kiejdanyyn ja asettumaan
tänne sodan ajaksi. Ymmärrätkö?
Kmicic hämmentyi.
— Hän ei mielellään sitä tee... Eilen hän läksi Kiejdanysta kovin
vihaisena.
— Luulenpa hänen jo lauhtuneen. Ota kaiken varalta väkeä mukaasi;
jolleivät he näet suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään, niin istuta
heidät vaunuihin, ympäröi rakuunoilla ja tuo tänne. Pehmeä hän oli
aatelismieheksi, pehmeä kuin vaha. Kun minä hänen kanssaan juttelin,
niin hän punastui kuin tyttö ja kumarsi maahan saakka. Mutta sitten
hänkin säikähti ruotsalaista kuin paholainen kirkasta vettä ja pakeni.
Tarvitsen hänet täällä sekä itseäni että sinua varten. Toivon siitä
vahasta vielä tekaisevani mieleni mukaisen kynttilän, jonka sitten
sytytän kenelle haluan... Mutta jollei se tulisi onnistumaan, niin saan
hänestä ainakin panttivangin. Billewiczit merkitsevät Samogitiassa
paljon, koska ovat sukua melkein koko aatelille. Jos saan yhden,
vieläpä vanhimman, käsiini, niin kyllä muut tuumivat toisenkin kerran,
ennenkuin nousevat minua vastaan. Hänen ja sinun neitosi takana on
laudalaisia kuin muurahaisia. Vitebskin vojevodan leirissä heidät
otettaisiin vastaan avoimin sylin... Tämä on tärkeä seikka, niin
tärkeä, että olen ajatellut, eikö olisi juuri Billewiczistä aloitettava.
— Wolodyjowskin lippukunnassa on pelkästään laudalaisia.
— Sinun neitosi holhoojia. Koska niin on, niin ala siitä, että tuot
neidin tänne. Mutta kuulehan: minä koetan kääntää herra miekankantajan
meidän uskoomme; neitosi kanssa sitävastoin saat sinä menetellä
parhaasi mukaan. Kun minä saan miekankantajan puolelleni, niin kyllä
hän auttaa sitten käännättämään tyttöä. Jos tyttö suostuu, laitamme
teille häät mitä pikimmin, jollei, ota hänet sellaisenaan... Naisten
kanssa se on paras tapa. Itkevät, vikisevät, kun alttarille viedään,
mutta seuraavana päivänä jo arvelevat, ettei se paholainen olekaan niin
hirmuinen kuin kuvataan, ja kolmantena ovat jo iloisia. Kuinka te eilen
erositte?
— Huonosti, hyvin huonosti.
— Mitä hän sanoi?
— Petturiksi minua nimitti... Hyvä, etten halvausta saanut.
— Hän on siis tulinen? Kun tulet hänen miehekseen, niin sano hänelle,
että rukki sopii naiselle paremmin kuin yleiset asiat, ja pidä ohjakset
tiukalla.
— Teidän ylhäisyytenne ei tunne häntä. Tuossa hyvä, tuossa paha, sen
mukaan hän tuomitsee, ja hänen järkeään voisi moni mies kadehtia.
Ennenkuin ennätät katsoa ympärillesi, iskee hän jo kipeimpään kohtaan.
— Iske sinäkin, iske hänen sydämeensä... Koetapas!
— Jumala suokoon! Kerran olen hänet jo väkivalloinkin ryöstänyt, mutta
sitten tein lupauksen, että olkoon se viimeinen kerta... Ja mitä
teidän ylhäisyytenne sanoi, että väkisin veisin hänet alttarille,
niin se on vastoin sydäntäni, sillä olen luvannut sekä hänelle että
itselleni, etten enää käytä väkivaltaa... Kaikki toivo on nyt siinä,
saako teidän ylhäisyytenne herra miekankantajan vakuutetuksi, ettemme
ole pettureita, vaan isänmaan pelastajia... Kun herra miekankantaja
on siitä varma, niin kyllä hän sitten saa tytönkin vakuutetuksi, ja
tämä on katsova minua toisilla silmillä. Nyt minä ajan Billewiczien
luo ja tuon heidät molemmat tänne, sillä minä pelkään tytön menevän
luostariin... Mutta sanon teidän ylhäisyydellenne suoraan, että
niin onnellinen kuin olenkin saadessani nähdä tytön, minä kuitenkin
mieluummin hyökkäisin Ruotsin koko sotajoukkoa vastaan kuin astun tuon
tytön eteen, sillä hän ei tiedä minun puhtaista aikeistani, vaan pitää
minua petturina.
— Jos tahdot, lähetän jonkun muun, Charlampin tai Mieleszkon.
— Ei! Parempi on, että menen itse... Sitäpaitsi on Charlamp
haavoittunut.
— Sitä parempi... Aioin eilen lähettää Charlampin Wolodyjowskin
lippukuntaan ja antaa hänelle sen päällikkyyden jotta hän tarpeen
vaatiessa pakottaisi väen kuuliaisuuteen, mutta hän on tomppeli,
joka ei näy saavan omaakaan väkeään tottelemaan. Hänestä ei ole
mihinkään. Aja ensin Billewiczien luo ja sitten noihin lippukuntiin.
Pahimmassa tapauksessa älä säästä verta, sillä meidän täytyy näyttää
ruotsalaisille, että olemme voimakkaita emmekä pelkää kapinaa...
Everstit minä lähetän heti eskortin mukana matkaan; toivon, että de
la Gardie tulee pitämään sitä luottamukseni osoituksena... Mieleszko
lähteköön viemään! Raskasta on alku, raskasta! Näen jo, että puoli
Liettuaa nousee minua vastaan.
— Se ei tee mitään, teidän ylhäisyytenne! Jolla on puhdas omatunto, se
ei pelkää mitään.
— Minä luulin, että ainakin Radziwillit liittyisivät kaikki minuun,
mutta katso, mitä pöydänkattaja, ruhtinas Radziwill kirjoittaa minulle
Nieswiezistä.
Ja hetmani ojensi Kmicicille ruhtinas Michal Kazimierzin kirjeen.
Kmicic silmäili kirjettä.
— Jollen tietäisi teidän ylhäisyytenne aikomuksia, niin luulisin, että
hän on kunnollisin mies maailmassa. Mutta Jumala suokoon hänellekin
kaikkea hyvää!... Minä sanon mitä ajattelen.
— No niin, lähdehän jo matkalle! — virkkoi hetmani kärsimättömyyteen
vivahtavalla äänellä.