Herra Zagloban päässä oli kihissyt kovasti, kun hän kolme kertaa oli
viskannut kauhealle hetmanille päin naamaa sanan »petturi». Sitten, kun
viini oli haihtunut hänen päästään ja hän huomannut olevansa yhdessä
molempien Skrzetuskien ja Michal Wolodyjowskin kanssa Kiejdanyn linnan
kellarissa, sitten vasta hän käsitti, minkälaisen vaaran alaiseksi oli
joutunut, ja alkoi käydä levottomaksi.
— Mitähän tästä on tuleva? — kysyi hän katsoen alakuloisesti pieneen
ritariin, johon hän tavallisesti raskaina hetkinä pani kaiken toivonsa.
— Piru sen tiesi! Minusta on kaikki yhdentekevää! — vastasi
Wolodyjowski.
— Elämme sellaista häpeän aikaa, jollaista ei Puola eikä maailmakaan
ole vielä nähnyt! — sanoi Jan Skrzetuski.
— Hyvä, jos saamme elää, — virkkoi siihen Zagloba, — silloin voisimme
hyvällä esimerkillä herättää muissa hyveitä. Mutta saammeko elää? Siitä
nyt kysymys onkin!...
— Kauheata, uskomatonta! — huudahti Stanislaw Skrzetuski. — Missä
on moista tapahtunut? Auttakaa minua, hyvät ystävät, sillä tunnen
järkeni pimenevän!... Kaksi sotaa, kolmas kasakkain... ja kaiken
lisäksi pettureita niin rutosti: Radziejowski, Opalinski, Grudzinski,
Radziwill! Maailman loppu lähestyy, tuomiopäivä on tulossa! Parempi
olisi että maa vaipuisi jalkaimme alla. Totta totisesti, hulluksi tulen!
Ja päätään pidellen hän alkoi harpata pitkin kellaria kuin villipeto
häkissä.
— Pitäisiköhän rukoilla, vai mitä? — vaikeroi hän. — Jumala, ole meille
armollinen!
— Rauhoittukaa, hyvä mies! — sanoi Zagloba. — Nyt ei sovi ruveta
epätoivoiseksi!
Stanislaw Skrzetuski puri yht'äkkiä hammastaan ja vimmastui.
— Jumaliste! — tiuskaisi hän Zagloballe. — Sinähän juuri keksit lähteä
tämän petturin luo! Piru teidät molemmat periköön!
— Pysy järjissäsi, Stanislaw! — sanoi Jan ankarasti. — Kukaan ei voinut
aavistaa, että näin tuli käymään... Kärsi, niinkuin muutkin saavat
kärsiä, ja tiedä, että täällä on meidän paikkamme, juuri täällä...
Jumala, armahda isänmaatamme, äläkä sääli meitä!
Stanislaw ei virkkanut sanaakaan, väänteli vain käsiään, niin että
jäsenet rusahtelivat.
He vaikenivat. Herra Wolodyjowski vain vihelteli hampaittensa läpi
näyttäen olevan välinpitämätön kaikesta, vaikka hän itse asiassa
kärsi kahta kauheammin, ensinnäkin isänmaan häpeästä ja toiseksi
siitä, että hänen oli täytynyt rikkoa sitä kuuliaisuutta vastaan, jota
soturin, ainakin sellaisen kuin hän, on joka tapauksessa osoitettava
päällikölleen. Tuhat kertaa mieluummin hän sanoi kuolevansa.
— Älä viheltele, hyvä Michal, — sanoi Zagloba hänelle.
— Minusta yhtä kaikki!
— Eipä niinkään! Yksikään teistä ei ajattele, onko tässä pelastuksen
keinoa. Ja siihen juuri on nyt kaikki voimat kohdistettava! Eikö
olisi vahinko meidän nääntyä täällä kellarissa, kun jokainen käsi on
isänmaalle tarpeen? Kun jokaisen kelpo miehen täytyy kaataa kymmenen
petturia?!
— Se on totta! — huudahti Jan Skrzetuski.
— Sinä yksin et näy surusta hölmistyneen. Mitä luulet sen roiston
meille tekevän? Ei suinkaan se meitä mestanne?
Wolodyjowski remahti epätoivoiseen nauruun.
— Miksi? Se olisi hauska tietää!... Eikö hänellä ole nyt oikeus
toisessa ja miekka toisessa kädessä? Ettekö tunne vielä Radziwillia?
— Mitä sanot? Mikä oikeus?
— Minun suhteeni hetmanin oikeus ja... teidän suhteenne valta!
— Josta hänen täytyy vastata...
— Kenelle? Ruotsin kuninkaalleko?
— Kylläpä sinä minua kauniisti lohdutat, en voi muuta sanoa!
— En ole aikonutkaan lohduttaa...
He vaikenivat taas. Kellarin oven takaa kuului skottilaisten vartijain
tasaisia askelia.
— Eipä tässä näy auttavan muu kuin viekkaus, — arveli Zagloba.
Kukaan ei virkkanut siihen mitään. Jonkin ajan kuluttua hän jatkoi:
— En usko, että hän tuomitsee meidät kuolemaan, sillä jos jokaisesta
kiivaudessa ja humalassa sanotusta sanasta lyötäisiin pää poikki, niin
yhdelläkään aatelisella koko valtakunnassa ei olisi päätä. Ruhtinas on
vanginnut meidät, mutta se tapahtui kiivaudessa, ja minä uskon, että
hän malttaa mielensä. Me olemme täällä vieraita emmekä mitenkään ole
hänen oikeusistuimensa alaisia. Hänen täytyy ottaa huomioon yleinen
mielipide, eikä hän voi aloittaa väkivallalla, mikä vieroittaisi
aateliset hänestä. Hänellä on oikeus upseereihinsa, sitä ei käy
kieltäminen, mutta kyllä hänen joukkonsa muistaa omat päällikkönsä...
Missä on lippukuntasi, Michal?
— Upitassa!
— Sano, oletko varma siitä, että miehesi ovat sinun puolellasi?
— Mistä minä sen tietäisin? He kyllä pitävät minusta, mutta tietävät
myöskin, että hetmani on minun päämieheni.
Zagloba mietti kotvan.
— Anna minulle määräys saada komentaa lippukuntaasi, siltä varalta,
että pääsisin tästä sen luo.
— Taidatpa jo kuvitella olevasi vapaa!
— Eipä ole haitaksi. On sitä pahemmissakin paikoissa oltu ja
ehjin nahoin läpäisty. Anna pois määräys minulle ja molemmille
Skrzetuskeille. Ken ensimmäisenä livistää, ajakoon suin päin
lippukuntasi luo ja tuokoon sen heti muitten avuksi.
— Hourailua! Sopimatonta puhetta tällaisessa paikassa! Kuka täältä
livistäisi! Ja mille minä kirjoittaisin määräyksen? Onko paperia,
mustetta, kynää? Pyörällä on pääsi.
— Mikä vahinko! — huudahti Zagloba. — Anna edes sormuksesi!
— Tuossa on. Nyt kai saan olla rauhassa! — sanoi Michal.
Herra Zagloba otti sormuksen, pani sen pikkusormeensa ja alkoi
ajatuksissaan astella edestakaisin.
Sillävälin oli savuava rasvalamppu palanut kuiviin ja jätti heidät
nyt pilkkoisen pimeään. Korkealla olevan ikkunaristikon läpi näkyi
vain pari tuikkivaa tähteä selkeällä taivaalla. Zagloba katseli
hellittämättä ristikkoon.
— Jos Podbipienta vainaja eläisi ja olisi kanssamme, — turisi ukko,
— niin kyllä se poika tempaisisi tuon ristikon sijoiltaan, ja tuossa
tuokiossa olisimme kaukana Kiejdanysta.
— Entä jos nostaisit minut ikkunaan? — kysäisi samassa Jan Skrzetuski.
Zagloba ja Stanislaw nojasivat seinää vastaan, ja hetken kuluttua
seisoi Jan heidän olkapäillään.
— Liikkuu! Hyväinen aika, liikkuu! — huudahti Zagloba.
— Mitä nyt? Enhän minä ole vielä edes koskettanutkaan, — vastasi Jan.
— Kiivetkää molemmat veljekset ylös, kyllähän minä tässä yksinkin
pitelen... Olen usein valittanut Michalin pienuutta, mutta nyt valitan
sitä, ettei hän ole vieläkin pikkuisempi, niin pikkuinen, että voisi
käärmeenä luikertaa ristikon läpi.
Mutta Jan hyppäsi jo alas ukon hartioilta.
— Tällä puolella on skottilaisia vahdissa, — sanoi hän.
— Kunpa ne muuttuisivat suolapatsaiksi kuin Lootin vaimo! Pimeä
on, niin pimeä, ettei omaa nenäänsä näe. Mutta kohta alkaa valjeta
Annetaankohan meille mitään suuhunpantavaa? Eiväthän luterilaisetkaan,
kuulemma, vankejaan nälällä rääkkää. Ehkä Jumala saa hetmanin
järkiinsä. Yöllä sanotaan omantunnon heräävän ja pahojen henkien
jättävän uhrinsa. Onkohan tänne kellariin vain yksi ovi? Päivällä
katsomme. Pääni on nyt niin paksu, etten keksi yhtäkään keinoa, mutta
huomenna antakoon Jumala kipinän... Ja nyt rukoilkaamme ja uskokaamme
itsemme Pyhän Neitsyen huomaan tässä kerettiläistyrmässä.
Molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski vaikenivat surun murtamina, mutta
ukko Zagloba jupisi vielä jonkin aikaa itsekseen:
— Kyllä se niin on, että huomenna meille sanotaan, kääntykää
Radziwillin puolelle, niin saatte kaikki anteeksi. Saammepa nähdä,
kuka kenen pettää Näinkö te sullotte aatelisia kellareihin huolimatta
iästä ja ansioista? Hyvä! Kyllä hölmö aina alakynteen joutuu ja viisas
vie voiton. Minä lupaan mitä haluatte, mutta pidänkö sanani, se on
toinen asia Jos te petätte isänmaan, niin se, joka pettää teidät tekee
kunnon työn. Se vain on varma, että huonosti valtakunnan käy, jos sen
tärkeimmät virkamiehet liittyvät viholliseen... Eipä ole maailmassa
vielä mokomaa nähty, ja mielettömäksi voisi tulla syystäkin. Onkohan
helvetissä vain riittävästi tuskia moisille pettureille? Mitä vielä
puuttui tuolta Radziwillilta? Liianko vähän oli isänmaa hänelle
antanut, koska hän petti sen kuin Juudas, ja vielä kaikkein pahimpaan
aikaan?... Oikeudenmukainen on vihasi, Jumala, lähetä vain rangaistus
mitä pikimmin. Tapahtukoon niin! Amen! Kun minä tästä vain vapaaksi
pääsen, niin kyllä hankin sinulle puoluelaisia, herra hetmani! Saatpa
maistaa, millaisia hedelmiä petos kantaa...
Näin puheli Zagloba itsekseen. Kului tunti, toinen, vihdoin alkoi
sarastaa. Aamun kalpea kajo tunkeutui vähitellen rautaristikon
läpi pimeään kellariholviin ja valaisi ritarien synkkiä muotoja.
Wolodyjowski ja molemmat Skrzetuskit uinailivat uupuneina. Kun aamu oli
valjennut kokonaan, alkoi linnan pihalta kuulua sotilaitten askelia,
aseitten räminää ja kavioitten kopinaa. Ritarit hypähtivät jaloilleen.
— Päivä alkaa meille huonoin entein, — sanoi Jan.
— Mutta Jumala suokoon, että se hyvin päättyisi, — vastasi Zagloba. —
Tiedättekö, mitä minä yöllä ajattelin? Meidät varmaan vapautetaan, jos
suostumme palvelemaan Radziwillia ja auttamaan häntä hänen petollisissa
aikeissaan. Meidän tulee nyt suostua siihen, jotta pääsisimme vapaiksi
ja voisimme sitten asettua isänmaan puolelle.
— Jumala varjelkoon minua sellaisesta! — huudahti Jan, — sillä vaikka
minä sitten heti luopuisinkin petturista, tulisi nimeni leimatuksi
ja voisi siirtyä sellaisena perintönä lapsilleni. Minä en sitä tee,
ennemmin kuolen!
— Enkä minäkään! — sanoi Stanislaw.
— Mutta minä sanon teille jo etukäteen, että minä teen. Kukaan ei
luule, että olen tehnyt sen vapaasta tahdostani, vaan pakosta. Syökööt
paholaiset sen lohikäärmeen! Saammehan nähdä, kuka meistä omansa ottaa.
Huudot pihalla yltyivät. Niissä oli vihaa ja kiihtymystä. Sitten kuului
komennus, askelten töminää ja raskaitten aseitten jyrinää.
— Mitähän siellä nyt on tekeillä? — kysyi Zagloba. — Ehkä on meille
apua tulossa?
— Jotakin tavatonta siellä nyt tapahtuu, — arveli Wolodyjowski. —
Nostakaa minut tuonne ikkunaan, niin otan siitä selvän pikemmin kuin
kukaan...
Jan Skrzetuski nosti hänet kainaloista ylös kuin lapsen. Michal tarttui
ristikkoon ja alkoi tarkastaa, mitä pihalla tapahtui.
— Kas vain, kas vain! — huudahti hän kohta vilkkaasti. — Näen siellä
unkarilaisen jalkaväenrykmentin, jota Oskierka johti. Hänestä pidettiin
kovasti, ja hänet on myöskin vangittu... Varmasti on siellä nyt hänestä
kysymys. luutnantti Stachowicz on heidän kanssaan; hänhän on Oskierkan
ystävä.
Samassa huudot kasvoivat taas.
— Ganchoff ajoi heidän luokseen... Juttelee Stachowiczin kanssa...
Huutavat! Nyt Stachowicz ja kaksi upseeria astuvat riveistä. Varmaankin
lähtevät lähetystönä hetmanin luo. Hyvä Jumala, kapina näkyy armeijassa
kasvavan! Tykit ovat suunnatut unkarilaisia kohti, ja skottilaiset
näkyvät olevan valmiina hyökkäämään. Puolalaisista lippukunnista
kokoontuu upseereja unkarilaisten luo... Ilman heitä he eivät
uskaltaisi, sillä jalkaväessä on kova kuri...
— Se on meidän pelastuksemme! — huudahti Zagloba. — Kuulehan, Michal,
onko puolalaisia lippukuntia paljonkin?... Jos ne kerran kapinaan
ryhtyvät, niin siitä on leikki kaukana.
— Stankiewiczin husaarirykmentti ja Mirskin panssaroidut ovat kahden
päivän matkan päässä Kiejdanysta, — tiesi Wolodyjowski. — Jos ne vain
olisivat täällä, niin kyllä niitten everstit jäisivät vangitsematta.
Odottakaapas... Charlampin rakuunat, yksi rykmentti; Mieleszko —
toinen, mutta ne ovat ruhtinaan puolella... Niewiarowski liittyi myös
ruhtinaaseen, mutta hänen rykmenttinsä on kaukana... Kaksi rykmenttiä
skottilaisia...
— Siis neljä rykmenttiä ruhtinaan puolella.
— Ja Korfin tykistöä kaksi rykmenttiä.
— Oh, paljonhan niitä on!
— Ja Kmicicin lippukunta, joka on lujasti asestettu... kuusisataa
miestä.
— Entä kenen puolella Kmicic on?
— En tiedä.
— Eikö häntä näy? Viskasiko hän eilen komentosauvansa maahan?
— Emme tiedä.
— Kutka siis ovat ruhtinasta vastaan? Mitkä lippukunnat?
— Ensinnä nähtävästi unkarilaiset. Parisataa miestä. Sitten vapaat
miehet Mirskin ja Stankiewiczin rykmenteistä. Jonkin verran
aatelisia... ja mahdollisesti Kmicic.
— Mutta siinä on vähäisen!...
— Unkarilaiset vastaavat kahta rykmenttiä.
He ovat vanhaa ja kokenutta väkeä. Odottakaas...
Tykkejä sytytetään... Jo haisee ruudille.
Skrzetuskit vaikenivat, Zagloba vääntelihe kuin kuumeessa.
— Pettureille selkään! Konnille päin kuonoa! Oh Kmicic, Kmicic! Kaikki
riippuu hänestä. Hän on rohkea soturi!
— Kuin itse paholainen... Valmis kaikkeen.
— Kyllä hän on meidän puolellamme, kuinkas muuten.
— Kapina sotaväessä! Sen on hetmani saanut aikaan! — huudahti
Wolodyjowski.
— Kuka tässä on noussut kapinaan? Sotaväki vai hetmani, joka on omaa
hallitsijaansa vastassa? — kysyi Zagloba.
— Jumala hänet tuomitkoon. Mutta odottakaapas. Siellä on taas liikettä.
Osa Charlampin rakuunoita menee unkarilaisten puolelle. Siinä
rykmentissä on parasta aatelia. Kuuletteko, kuinka ne huutavat?
— Everstit vapaiksi! Everstit vapaiksi! — huudettiin pihalla hurjasti.
— Michal, huuda heille, että lähettävät noutamaan sinun lippukuntasi ja
panssarirykmentin.
— Hiljaa!
Silloin Zagloba alkoi itse huutaa.
— Lähettäkää hakemaan muutkin puolalaiset lippukunnat ja antakaa
pettureille niin, että tietävät saaneensa kerrankin!
— Hiljaa!
Yht'äkkiä kuului jostakin linnan takaa lyhyt, rätisevä yhteislaukaus
musketeista...
— Jeesus, Maaria! — huusi Wolodyjowski.
— Michal, mitä se oli?
— Ampuivat kaiketi Stachowiczin ja ne kaksi upseeria, jotka äsken
lähetystönä menivät ruhtinaan luo! — sanoi Wolodyjowski hätäisesti. —
Kyllä se sitä oli.
— Hyvä Jumala, silloin ei voi toivoakaan armahdusta!
Uusi sarja laukauksia tukahdutti keskustelun. Michal Wolodyjowski
tarttui suonenvetoisesti ristikkoon ja painoi otsansa siihen kiinni,
mutta ei nähnyt mitään, paitsi skottilaisten soturien jalkoja aivan
lähellä ikkunaa. Musketit paukkuivat yhä tiukemmin, ja kohta alkoivat
tykitkin jyskyä. Kuulia satoi kuin rakeita seinää vastaan. Linna
vavahteli perustuksiaan myöten.
— Michal, tule alas, sinun käy siellä huonosti! — huusi Jan.
— Eikös mitä! Kuulat sattuvat ikkunan yläpuolelle, ja tykit ampuvat
poispäin. En minä täältä tule.
Ja herra Wolodyjowski vetäytyi kokonaan ikkunakomeroon, niin ettei
Skrzetuskin tarvinnut enää tukea häntä. Senvuoksi tuli kellariholviin
tosin pimeä, mutta sen sijaan toverit saivat mitä tuoreimpia tietoja
taistelutanterelta.
— Kas, kas! Unkarilaiset piiloutuivat seinän taakse ja ampuvat sieltä!
— huusi Michal. — Pelkäsin heidän joutuvan tuonne nurkkaan, jonne tykit
olisivat heidät helposti hävittäneet. Kelpo sotureita, jumaliste! Ilman
upseereitakin tietävät tehtävänsä. Savua taas! Ei näy mitään...
Laukaukset alkoivat vaimentua.
— Armollinen Jumala, älä viivyttele rangaistusta! — huokasi Zagloba.
— No, mitä siellä nyt on menossa, Michal! — kysyi Skrzetuski.
— Skottilaiset hyökkäävät.
— Tuli ja leimaus! Ja meidän täytyy istua täällä! — huusi Stanislaw.
— Ahaa, unkarilaiset ottavat heidät miekoin vastaan. Mikä vahinko,
ettette voi nähdä noita kunnon poikia!
— Ja keskenään siellä nyt tapellaan, sen sijaan että vihollista
vastaan...
— Unkarilaiset vievät voiton! Skottilaiset peräytyvät vasemmalle.
Hei, Mieleszkon rakuunat liittyvät unkarilaisiin! Skottilaiset jäävät
kahden tulen väliin. Korf ei voi ampua tykeillä, sillä skottilaiset
joutuisivat tulen alle... Unkarilaisten joukossa näkyy Ganchoffin
rykmentin miehiä... Porttia vastaan hyökkäävät!... Kas noin!... Kuin
myrsky! Kaiken murtavat!...
— Kunpa he valloittaisivat koko linnan! — huusi Zagloba.
— Charlamp kaatui!... Ei, nousee, haavoittui... Nyt ovat jo aivan
lähellä porttia... No mitä nyt?... Ei suinkaan skottilainen vartioväki
vain mene unkarilaisten puolelle? Portit avataan... Pöly tupruaa!...
Kmicic! Kmicic! Kmicic hyökkää ratsuväkensä kanssa porttiin!
— Kenen puolella?! Kenen puolella?! — huusi Zagloba.
Wolodyjowski vaikenee. Aseitten kalske ja huudot kaikuvat kahta
kauheammin.
— Hävisivät! — huusi Michal vihlovasti.
— Kutka? Kutka?
— Unkarilaiset! Ratsuväki löi heidät... kaataa, surmaa! lippu on
Kmicicin kädessä!... Kaikki on lopussa, lopussa!
Wolodyjowski ryömi ikkunasyvennyksestä ja putosi Jan Skrzetuskin syliin.
— Tappakaa minut! — huusi hän. — Tappakaa! Se mies oli minun
miekkani alla, ja minä päästin hänet hengissä; toinpa vielä hänelle
käskykirjelmänkin! Minun kauttani hän on muodostanut tuon lippukunnan,
jolla hän nyt tulee taistelemaan isänmaata vastaan. Ja kyllä hän on
tiennyt, millaisia miehiä otti lippukuntaansa: roistoja, varkaita,
rosvoja, samanlaisia kehnoja miehiä kuin itsekin on. Jumala, suo sen
miehen vielä osua miekkani ulottuville, niin vannon, ettei hän enää
käsistäni hengissä pääse!...
Huudot, kavioitten kapse, laukaukset kaikuivat vielä täydellä voimalla,
mutta sitten ne alkoivat vähitellen vaimentua, ja pian vallitsi
Kiejdanyn linnassa hiljaisuus, jota vain skottilaisten vartijain
askelet häiritsivät.
— Hyvä Michal, katsohan vielä, miltä siellä nyt näyttää, — pyysi
Zagloba.
— Mitä vielä, — vastasi pienikasvuinen soturi. — Ken on sotilas, se
muutenkin tietää, miltä näyttää. Näinhän heidät jo lyötyinä... Kmicic
siellä nyt näyttelee voittajaa!
— Syökööt hevoset sen konnan, hirtehisen! Tulkoon hänestä
tataarilaisten haareminvahti!