Kun herra Jan Skrzetuski serkkunsa Stanislawin ja herra Zagloban
seurassa saapui vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen laajojen erämetsäin
halki Upitaan, oli herra Michal Wolodyjowski tulla mielettömäksi
ilosta, sillä hän ei ollut pitkään aikaan kuullut tulijoista
minkäänlaista. Jan Skrzetuskin hän luuli olevan kuninkaallisen
lippukuntansa kanssa Ukrainassa.
Michal Wolodyjowski sekä syleili vieraita että puristi heidän käsiään
yhä uudestaan ja uudestaan.
— Jumalan kiitos, että olemme taas yhdessä, me vanhat kalpaveikot! —
sanoi hän. — Innostus kasvaa, kun näkee uskollisia ystäviä ympärillään!
— Se oli minun ajatukseni, — sanoi herra Zagloba, — sillä nuo aikoivat
suoraa päätä painaa kuninkaan luo... Mutta minä sanoin, että miks'emme
verestäisi vanhoja muistoja herra Wolodyjowskin kanssa? Jos Jumala
suo meille samanlaisen onnen kuin taisteluissa kasakoita ja tataareja
vastaan, niin kohta meillä on omallatunnollamme enemmän kuin yksi
ruotsalainen.
— Jumala varmaan johti mieleenne ajatuksen, — sanoi Wolodyjowski.
— Mutta minua ihmetyttää, — sanoi Jan, — että te tiesitte jo Ujsciesta
ja sodasta. Stanislaw ajoi nuolena minun luokseni, ja me läksimme tuota
pikaa tänne luullen ensimmäisinä tuovamme tiedon onnettomuudesta.
— Tieto on varmaankin levinnyt juutalaisten kautta, — selitti Zagloba,
— sillä ne jos kutkaan tietävät asioita ja ovat keskenään niin kuumassa
kirjeenvaihdossa, että jos joku aamulla aivastaa Suur-Puolassa,
niin illalla toiset hänelle jo Samogitiassa ja Ukrainassa huutavat:
»terveydeksi!»
— En tiedä, kuinka tieto on tänne tullut, — sanoi Michal, — mutta kaksi
päivää olemme asiasta jo tietäneet, ja mielet ovat kovasti kuohuksissa.
Ensimmäisenä päivänä emme oikein ottaneet uskoaksemme, mutta toisena
kukaan ei enää epäillyt... Sanonpa enemmän: sodasta ei ollut vielä
tietoakaan, mutta kaikki puhuivat siitä jo, sillä ilman aikojaan oli
yleisesti ruvettu ennustelemaan sen puhkeamista. Meidän ruhtinaamme,
vojevoda, mahtoi myöskin odottaa sen puhkeamista ja tietää enemmän kuin
muut, koska hän hääräsi tulisesti ja läksi äsken Kiejdanyyn. Hänen
käskystään on sotaväkeä pestattu jo kahden kuukauden ajan. Minä olen
pestannut, Stankiewicz myöskin, ja vielä muuan Kmicic, orszalainen
lipunkantaja, joka kuuleman mukaan on valmiin lippukunnan kanssa jo
lähtenyt Kiejdanyyn. Hän joutui ensimmäisenä meistä kaikista...
— Tunnetko sinä, Michal, ruhtinaan, Vilnon vojevodan lähemmin? — kysyi
Jan.
— Kuinka minä en tuntisi häntä, kun koko nykyisen sodan ajan olen hänen
johdollaan taistellut?
— Mitä tiedät hänen suunnitelmistaan? Onko hän kunnon mies?
— Hän on etevä soturi, kenties nyt ruhtinas Jeremin kuoltua
suurin sotapäällikkö koko valtakunnassa... Tosin hän on äskettäin
joutunut tappiolle, mutta hänellä olikin vain kuusituhatta miestä
kahdeksaakymmentätuhatta vastaan... Valtiovarainhoitaja ja Vitebskin
vojevoda moittivat häntä kovasti ja sanovat, että hän hyökkäsi pienellä
joukollaan monilukuisen vihollisen kimppuun vain päästäkseen jakamasta
heidän kanssaan voiton kunniaa... Jumala ties, miten asian laita on...
Mutta urhoollisesti hän taisteli eikä omaa henkeään säästänyt...
Nähtyäni kaiken tämän sanon vain, että jos hänellä olisi väkeä ja
rahaa riittävästi, niin yksikään vihollinen ei pääsisi hengissä
tästä maasta. Olen vakuutettu, että hän tulee urhoollisesti sotimaan
ruotsalaisia vastaan. Varmaankaan hän ei odota heitä täällä, vaan
lähtee Liivinmaalle.
— Miksi niin otaksut?
— Kahdestakin syystä: ensiksikin hän tahtoo korjata mainettaan, joka on
vähäisen kärsinyt, ja sitäpaitsi hän rakastaa sotaa.
— Se on totta, — puuttui herra Zagloba puheeseen. — Minä tunnen hänet,
sillä olemmehan koulutovereita. Minä autoin häntä latinassa. Hän oli
jo siihen aikaan innostunut sotaan ja piti enemmän minun kuin muitten
seurasta, koska minuakin miekka ja ratsu miellyttivät enemmän kuin
latina.
— Hän varmaankaan ei ole mikään Posenin vojevoda, vaan toista maata, —
sanoi herra Stanislaw Skrzetuski.
Wolodyjowski alkoi udella Ujscien tapahtumia ja repi epätoivoissaan
tukkaansa.
— Oikeassa olette, — sanoi hän, kun Stanislaw Skrzetuski oli
lopettanut. — Meidän Radziwillimme ei voisi tehdä sellaista. Ylpeä
hän on kuin itse saatana eikä pidä yhtäkään sukua koko maailmassa
Radziwillien vertaisena, se on totta! Vastarintaa hän ei siedä ja vihaa
valtiovarainhoitaja Gosiewskia siksi, ettei tämä tanssi hänen pillinsä
mukaan. Hän on myöskin suutuksissaan kuninkaalle, joka ei heti antanut
hänelle Liettuan hetmanin sauvaa... Kaikki tämä on totta, samoinkuin
sekin, että hän mieluummin harhailee kalvinistisissa opeissa kuin
kääntyy oikeaan uskoon, että sortaa katolilaisia tilaisuuden tullessa,
että pitää kerettiläiskokouksia... Mutta otan valalleni, että hän ennen
vuodattaa viimeisen pisaran jaloa vertaan kuin kirjoittaa sellaisen
antautumissopimuksen alle kuin Ujsciessa tekivät... Me tulemme sotimaan
niinkuin pitää, kun päällikkönämme ei ole kynäniekka, vaan soturi.
— Niin juuri! — huudahti Zagloba. — Mitään muuta emme tahdo. Herra
Opalinski on kynäniekka, ja heti saatiin nähdä, mihin hän kelpaa...
Ne ovat niitä vihoviimeisiä! Kiskovat vain sulan hanhen hännästä ja
luulevat heti olevansa viisaita... Muita moittivat, mutta kun sapeliin
on käytävä käsiksi, niin ovat jo tipo tiessään. Nuoruudessani minäkin
soinnuttelin runoja vangitakseni naisten sydämiä, mutta sitten vei
sotilasluonto voiton.
— Sitäpaitsi voin vakuuttaa, — virkkoi Wolodyjowski, — että kyllä väkeä
tulee, kun aateliset kerran lähtevät liikkeelle, jos rahaa vain on
riittävästi, mikä on tärkeintä.
— Herra varjelkoon minua nostoväestä! — huusi Stanislaw. — Jan ja herra
Zagloba tietävät minun mielipiteeni siitä, ja suoraan sanoen olisin
mieluummin renkipoika vakituisessa armeijassa kuin hetmani nostoväessä.
— Täkäläinen väestö on urhoollista ja sotakelpoista, — vastasi herra
Wolodyjowski. — Sen olen huomannut väkeä pestatessani. En ole voinut
ottaa kaikkia pyrkiviä, eikä otettujen joukossa ole ainoatakaan, joka
ei olisi ollut sodassa. Näytänpä herroille lippukuntani, ja olen varma,
että jollette tietäisi, niin ette luulisi sen olevan vastapestattua
väkeä. Jokainen on tulessa karaistu ja seisoo rivissä kuin roomalainen.
Niistä ruotsalaiset eivät pääse niin vähällä kuin suurpuolalaisista
Ujscien luona.
— Tiedätkö mitä, Michal? — virkkoi Jan yht'äkkiä. — En tahdo levätä
nyt, vaan lähden kanssasi Kiejdanyyn. Tähän aikaan vuodesta on parempi
ajaa öisin, sillä päivin on kovasti kuuma, ja haluan päästä tästä
epävarmuudesta. Kyllähän siellä on sitten aikaa levätä, sillä ei
suinkaan ruhtinas heti lähde liikkeelle.
— Hyvin sanottu! — huusi herra Zagloba. — Minä lähden myöskin.
— Lähtekäämme siis kaikki yhdessä, — lisäsi Stanislaw.
— Varhain huomisaamuna olemme jo Kiejdanyssa,-sanoi herra
Wolodyjowski,-ja matkalla voimme ottaa pienen unen satulassa.
Pari tuntia myöhemmin ritarit lähtivät matkalle, ja ennen auringon
laskua he olivat jo Krakinowissa.
Matkalla Michal Wolodyjowski kertoi heille paikkakunnasta, kuuluisasta
laudalaisesta aatelista, Kmicicistä ja kaikesta, mitä viime aikoina
oli tapahtunut. Hän tunnusti myöskin rakastuneensa neiti Billewicziin,
mutta onnettomasti, kuten tavallisesti.
— Kaikeksi onneksi on sota tulossa, — sanoi hän, — muuten minä kuolisin
suruun, sillä toisinaan minusta näyttää, kuin kohtalo olisi määrännyt
minut elämään ja kuolemaan vanhanapoikana.
— No, siinä ei ole mitään suremista, — innostui herra Zagloba, —
sillä vanhanpojansääty on kunniallinen ja Jumalalle otollinen. Minä
olen päättänyt kuulua siihen niin kauan kuin elän. Toisinaan minuakin
sentään surettaa, kun ei ole kenelle jättää maineeni ja nimeni
perinnöksi, sillä vaikkakin rakastan Janin lapsia kuin omiani, niin he
ovat kuitenkin Skrzetuskeja eivätkä Zagloboja.
— Juttua! — vastasi Wolodyjowski. — Sellainen päätös muistuttaa
sudesta, joka oli luvannut olla purematta lampaita, kun sillä ei suussa
ollut enää hampaita.
— Valhetta! — huusi Zagloba. — Siitä ei ole niinkään pitkää aikaa,
veli Michal, kun olimme yhdessä Varsovassa kuninkaanvaaleissa. Ja
keneen ne varsovattaret iskivät silmänsä, jollei minuun?... Muistatko
kuinka valitit, ettei kukaan sinuun katsonut? Mutta jos niin julmasti
ikävöit aviosäätyyn, niin älä kuitenkaan sure itseäsi kuoliaaksi,
sillä sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Tässä ei auta huokailu eikä
etsiskely, sillä se oikea tulee odottamatta. Nyt on sota-aika, ja
kavaljeereja kaatuu joka vuosi useita. Annapas tämän sodan Ruotsia
vastaan kestää jonkin aikaa, niin saat nähdä, että tyttöjä voit
tusinoittain ostaa markkinoilta.
— Kuka tietää, vaikka minäkin kaatuisin, — virkkoi siihen Michal
Wolodyjowski. — Tarpeekseni olen jo saanut tästä ainaisesta
kuljeskelemisesta. Mutta enpä kykene teille kuvaamaan, kuinka kaunis
ja viisas neiti Billewicz on. Että pitikin sen pahuksen Kmicicin
siihen tulla!... Katsokaa, tuon kummun takana Wodokty jo näkyy, mutta
kartanossa ei ole ketään, sillä Jumala yksin tietää, minne neiti on
matkustanut... Tuo talo voisi olla minun, siinä asuisin ikäni kaiken...
Karhulla on onkalonsa, sudella luolansa, mutta minä! — Minulla ei ole
muuta kuin tämä kaakki ja satula, jossa istun...
— Neito näkyy tarttuneen kuin oka sydämeesi, — huomautti Zagloba.
— Niin; niin. Joka kerta, kun ajattelen häntä tai ajan Wodoktyn ohi,
minua surettaa. Minä yritin jo karkoittaa rakkauden surut toisella
rakkaudella ja ajoin tapaamaan herra Schillingiä, jolla on sangen
kaunis tytär. Näin kerran hänet kaukaa, ja tyttö miellytti minua
julmasti. Ajoin siis sinne — mutta mitenkäs kävikään, hyvät herrat!
— Isä ei ollut kotona, ja Kachna-neiti luuli, ettei se ollut herra
Wolodyjowski, vaan hänen tallirenkinsä... Se kävi niin sydämelleni,
etten siinä talossa; sen koommin ole näyttäytynyt.
Zagloba alkoi nauraa.
— Jumala sinua auttakoon, Michal! Koko juttu on siinä, että sinun
pitäisi löytää itsellesi vaimo, joka olisi pieni ja sievä, kuten
itsekin olet. Mutta missähän lienee se pikku peto, joka oli hovinaisena
ruhtinatar Wisniowieckalla ja jonka kanssa herra Podbipienta-vainaja —
rauha hänen sielulleen! — aikoi mennä naimisiin? Siinä oli aika sievä
ja sopiva neitonen...
— Se oli Anusia Borzobohata Krasienska, — virkkoi herra Jan Skrzetuski.
— Kaikkihan me olimme häneen rakastuneet, Michal myöskin. Jumala ties,
missä hän nyt lienee.
— Jospa hänet taas löytäisi! — huoahti herra Wolodyjowski. — Hänen
nimensä pelkkä mainitseminen lämmittää sydäntäni. Mainio tyttö! Suokoon
Jumala, että saisin hänet vielä joskus tavata!... Se oli ihanata aikaa,
joka ei koskaan enää palaja. Emmekä me myöskään saa enää sellaista
ylipäällikköä kuin ruhtinaamme Jeremi oli. Jo etukäteen tiesi, että
jokainen taistelu päättyisi voittoon. Radziwill on suuri soturi, mutta
ruhtinas Jeremille hän ei kuitenkaan vertoja vedä, eikä häntä voi
palvella samanlaisella ilolla, sillä hän ei tunne sotilaitaan kohtaan
isällistä rakkautta eikä usko kenellekään luottamustaan. Radziwill
pitää itseään jonkinlaisena monarkkina, vaikka Wisniowieckit eivät ole
vähääkään huonompia kuin Radziwillit.
— Vähätpä siitä! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Hänen käsissään on nyt
isänmaan pelastus, ja jos hän kerran on valmis sentähden uhraamaan
henkensä, niin suokoon Jumala hänelle siunauksensa.
Näin ritarit juttelivat yössä ratsastaen. Milloin he puhuivat menneistä
asioista, milloin nykyisistä raskaista ajoista, jolloin valtakunnan
täytyi taistella yht'aikaa kolmea vihollista vastaan.
Sitten he lukivat iltarukouksensa, minkä jälkeen uni alkoi heitä
ahdistella, ja he rupesivat nyyköttäen torkkumaan satuloissaan.
Yö oli kaunis, lämmin, tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Ajaen
jalka jalalta ritarit nukkuivat hyvänlaisesti aina aamun valkenemiseen
saakka. Ensimmäisenä heräsi Michal.
— Hyvät herrat, silmät auki! Kiejdany näkyy jo! — huusi hän.
— Hä? Mitä? — turahti Zagloba. — Kiejdany? Missä?
— Tuolla. Tornit näkyvät.
— Komea kaupunki, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski.
— Hyvin komea, — vahvisti Wolodyjowski. He lähestyivät jo esikaupungin
ensimmäisiä rakennuksia.
Tuli yhä valoisampi, ja aurinko alkoi nousta. Ritarit katselivat
uteliaina outoa kaupunkia herra Wolodyjowskin selittäessä:
— Tämä on Juutalaiskatu, ja tämän varrella asuvat kaikki ne
juutalaiset, joilla on oikeus asua täällä. Tämä ulottuu aina
torille saakka. Ohoo! Ihmiset alkavat jo herätä ja pistäytyä ulos
huoneistaan. Katsos vain, kuinka paljon hevosia on pajan pihamaalla,
eikä hevosmiehillä ole Radziwillien värejä. Täällä mahtaa olla jokin
kokous. Yleensä on Kiejdanyssa aina paljon aatelisia ja ylhäisiä,
ja toisinaan saapuu vieraita ulkomailta saakka, sillä Kiejdany on
Samogitian kerettiläisten pääkaupunki, jossa nämä Radziwillien turvissa
harjoittavat jumalattomia töitään. — Kas tuossa on tori! Ja minkälainen
kello raatihuoneen tornissa! Sellaista ei ole edes Danzigissa. Mutta
tuo nelitorninen rakennus, jota te pidätte meidän kirkkonamme — se on
itse paholaisen temppeli, ja tuo on luterilainen kirkko. Te luulette
kai, että porvarit täällä ovat puolalaisia tai liettualaisia — ei
suinkaan! Saksalaisia ja skottilaisia ovat, etupäässä skottilaisia.
Nämä ovat erinomaista jalkaväkeä ja käyttävät taitavasti pertuskoitaan.
Ruhtinaalla on kokonainen rykmentti skottilaisia. Hyväinen aika, kuinka
torilla on paljon vaunuja! Varmasti täällä on jokin kokous. Majataloa
täällä ei ole, vaan asetutaan tuttujen luo tai linnaan, jossa on
pitkä sivurakennus yksinomaan vieraita varten. Ruhtinas ottaa siellä
ystävällisesti vastaan vieraita ja pitää luonaan vaikka kokonaisen
vuoden. Onpa siellä sellaisia, jotka siellä ikänsä asuvat.
— Ihmettelen, ettei salama ole hävittänyt tuota paholaisen temppeliä, —
tiuskaisi Zagloba.
— Entä mikä mahdoton vaja tuo on? — kysyi Jan Skrzetuski.
— Se on ruhtinaan perustama paperitehdas, ja sen vieressä on
kirjapaino, jossa painetaan kerettiläisten kirjoja.
— Hyi! — sylkäisi herra Zagloba. — Syököön rutto tämän kaupungin, jossa
täytyy hengittää kerettiläisilmaa. Lucifer sopisi tänne hallitsijaksi
yhtä hyvin kuin Radziwill.
— Hyvät herrat! — vastasi Wolodyjowski. — Älkää soimatko Radziwillia.
Ehkä isänmaa saa pelastuksestaan vielä kiittää häntä...
Ja he ajoivat eteenpäin ääneti katsellen ympärilleen ja ihmetellen
hyvää järjestystä. Kadut olivat oikein kivetyt, mikä oli siihen aikaan
harvinaista.
Torin takana Linnankadun toisessa päässä kohosi kukkulalla
Janusz-ruhtinaan hiljakkoin rakentama komea linna, joka tosin oli
linnoittamaton, vaikka olikin paljon laajempi kuin moni linna.
Päärakennuksen kumpaankin päähän liittyi suorakulmaisesti matalampi
kylkirakennus, ja näiden väliin jäi pihamaa, jonka edessä oli rautainen
aita. Keskellä aitaa oli korkea kivinen portti ja portissa sekä
Radziwillien että Kiejdanyn kaupungin vaakunat. Portin luona seisoi
päävahti enemmän paraatin kuin puolustuksen vuoksi.
Oli varhainen aamu, mutta linnan pihalla oli jo liikettä.
Päärakennuksen edessä harjoitteli sinipukuinen rakuunarykmentti,
jolla oli ruotsalaiset kypärät. Pitkät rivit sotilaita seisoivat
parast’aikaa paljastetuin miekoin, sillä ratsastava upseeri puhui
sotamiehille jotakin. Etäämpänä seinäin vierustoilla seisoi joutilasta
palvelusväkeä, joka töllisteli rakuunoita.
— Hyväinen aika! — huusi herra Wolodyjowski. — Sehän on Charlamp, joka
tuolla harjoittelee rakuunoita.
— Kuka? — virkkoi siihen Zagloba. — Sekö, jonka kanssa sinä olit joutua
kaksintaisteluun kuninkaanvaalien aikana Lipkowissa?
— Sama. Mutta nyt me olemme hyviä ystäviä.
- Se on totta! — sanoi herra Zagloba. — Minä tunnen hänet nenästä, joka
pistää esiin kypärän alta. Onpa onneksi hänelle, etteivät kypäränaamiot
ole enää muodissa, sillä hän ei mahtuisi sellaiseen nenineen.
Sillävälin oli herra Charlamp tuntenut Wolodyjowskin ja ajoi täyttä
vauhtia hänen luokseen.
— Mitä sinulle kuuluu, Michal? — huusi hän.
— Hyvä oli, että tulit!
— Ja vielä parempi, että heti tapasin sinut. Tämä on herra Zagloba,
johon taisit tutustua Lipkowissa, ja nämä herrat Skrzetuskit, Jan,
kuninkaallisen husaarirykmentin ratsumestari, Zbarazin sankari..
— Kautta Jumalani! Näenpä siis edessäni Puolan ensimmäisen ritarin! —
huudahti herra Charlamp.
— Kunniaa!
— Ja tässä on Stanislaw, kaliszilaisen lippukunnan ratsumestari, —
jatkoi herra Wolodyjowski. — Hän tulee suoraan Ujsciesta.
— Vai Ujsciesta?... Te olette siis omin silmin nähnyt sen sanomattoman
häpeän?... Kyllä me tiedämme jo, mitä siellä on tapahtunut.
— Juuri siksi saavuinkin tänne, ettei täällä vain mitään sellaista
tapahtuisi.
— Olkaa huoletta. Radziwill ei ole mikään Opalinski...
— Samaa vakuutimme eilen Upitassa.
— Lausun teidät tervetulleiksi sekä ruhtinaan että omasta puolestani.
Ruhtinas tulee varmasti hyvin iloiseksi saadessaan nähdä tuollaisia
ritareita, sillä sellaisia miehiä hän juuri tarvitsee. Pyydän ajamaan
asekartanolle, jossa minä asun. Varmaankin tahdotte siistiä itsenne
matkan jälkeen ja syödä jotakin. Minä lähden kanssanne, koska harjoitus
on tällä kertaa lopussa.
Sen sanottuaan herra Charlamp ajoi rakuunoittensa luo ja komensi:
— Käännös vasempaan — päin!
Hevosten kaviot kopisivat pihamaan kiveystä vasten. Rivi jakautui
kahtia ja nämä taas kahtia, ja sitten rykmentti läksi asekartanolle
päin.
— Oivallisia sotilaita, — sanoi Skrzetuski, joka tuntijan silmällä
katseli rakuunarykmentin lähtöä.
Kun Charlamp oli lähettänyt rakuunansa pois, hän ajoi taas ritarien luo.
— Olkaa hyvä!... Asekartano on tuolla linnan takana.
Puolisen tunnin kuluttua kaikki viisi istuivat jo oluttuoppiensa
ääressä jutellen uudesta sodasta.
— No, mitä teille tänne kuuluu? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Joka päivä yhä uutta kuuluu, ihmiset arvailevat ja arvailevat
ja uusia huhuja leviää, — vastasi Charlamp. — Mutta itse asiassa
ainoastaan ruhtinas tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän hautoo
mielessään joitakin suunnitelmia, koska hän, tosin iloisena ja
hyvänsuopana, kuten tavallisesti, on kuitenkin hyvin hajamielinen.
Kerrotaan, ettei hän öisin nuku, vaan kulkee raskain askelin pitkin
huoneita jutellen ääneen itsekseen ja päivin keskustelee tuntikausia
Harasimowiczin kanssa.
— Kuka se Harasimowicz on? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Hän on Zabludowin kuvernööri Podlahiassa, mitätön mies muuten,
mutta näyttää siltä, kuin itse paholaista povellaan kantaisi. Hän
on ruhtinaan uskottu ja tietää kaikki hänen suunnitelmansa. Minun
mielestäni on kaikista näistä neuvotteluista seurauksena julma sota
ruotsalaisia vastaan, ja sitähän me kaikki toivomme. Nykyään täällä
lentelee kovasti kirjeitä Kuurinmaan ruhtinaalta, Chowanskilta ja
vaaliruhtinaalta. Yhä enemmän saapuu joukkoja, ja me saamme kohta ihan
kahlata veressä, sillä kun Radziwill kerran lähtee liikkeelle, niin
silloin ei enää ryhdytä neuvotteluihin.
— Oi, oi, — sanoi Zagloba kämmeniään hykertäen. — Vähänkö näistä
käsistä on jo vuotanut ruotsalaista verta, ja yhä enemmän tulee
vielä vuotamaan... Eipä ole elossa enää montakaan niistä vanhoista
sotureista, jotka muistavat minut Puckin ja Trzciannan luota, mutta ne,
jotka elävät vielä, eivät minua ikänä unohda.
— Entä onko ruhtinaan serkku, ruhtinas Boguslaw täällä? — kysyi herra
Wolodyjowski.
— On kyllä. Tänään odotetaan vielä suuria vieraita, koska yläkerran
vierashuoneita siivotaan. Illalla pitäisi linnassa olla pidot.
Luulenpa, Michal, ettet sinä tänään pääse ruhtinaan puheille.
— Hän itse käski minua tulemaan.
— Mitäpä siitä... Paljon on hänellä nyt työtä. Sitäpaitsi... en tiedä,
voinko herroille sanoa... mutta kohtahan siitä kuitenkin kaikki
puhuvat... Täällä on suuria asioita menossa...
— Mitä? Mitä asioita? — kysyi Zagloba.
— Pari päivää sitten saapui tänne herra Judycki, maltalaisritari, josta
varmaan olette kuulleet...
— Tietysti! — huudahti Jan Skrzetuski. - Hänhän on kuuluisa ritari!
— Heti hänen jälkeensä saapui sotahetmani Gosiewski. Meitä ihmetytti
kovasti, sillä onhan yleisesti tunnettua, että sotahetmani ja meidän
ruhtinaamme ovat vihamiehiä. Useat iloitsivat luullen, että he ovat
keskenään sopineet, mihin Ruotsin sota olisi vaikuttanut. Niin minäkin
luulin. Mutta illalla he pitivät kolmeen mieheen kokouksen lukittujen
ovien takana. Kukaan ei voinut kuulla, mitä he puhuivat. Herra Krepstul
kertoi kyllä heidän puhuneen kovin kovalla äänellä ja sotahetmanin
huutaneenkin. Sitten ruhtinas itse saattoi heidät makuuhuoneisiin, ja
yöllä, ajatelkaas! (tässä herra Charlamp hiljensi ääntään) — käski
panna vahteja kummankin oven taakse.
Herra Wolodyjowski syöksyi pystyyn.
— Se ei ole mahdollista!
— Se on ihan totta... Kummankin oven takana on nyt asestettuja
skottilaisia vahteja, joita kuoleman uhalla on kielletty päästämästä
ketään ulos tai sisälle.
Ritarit katsoivat kummastellen toisiinsa, ja herra Charlamp, joka oli
yhtä hämmästynyt kuin muutkin, tuijotti suurin silmin heihin, ikäänkuin
hän olisi heiltä odottanut ratkaisua arvoitukseen.
— Tämä merkitsee, että valtiovarainhoitaja on vangittu... Suurhetmani
on vanginnut sotahetmanin... — virkkoi Zagloba. — Mitä se merkitsee?
— Sitä en tiedä. Ja Judycki... tuo urhea ritari!
- Eivätkö ruhtinaan upseerit ole keskustelleet asiasta ja arvanneet
syytä? Etkö ole kuullut?
— Vielä viime yönä kysyin Harasimowiczilta asiasta.
- No mitä hän sanoi? — uteli Zagloba.
— Hän ei tahtonut puhua koko asiasta. Pani vain sormen suulleen ja
sanoi: »He ovat pettureita!»
— Pettureita?... Pettureita?... — huusi herra Wolodyjowski pidellen
päätään. — Valtiovarainhoitaja Gosiewski ei ole mikään petturi enemmän
kuin herra Judyckikaan. He ovat koko valtakunnassa tunnetut rehellisinä
ja isänmaataan rakastavina miehinä.
— Nykyään on vaikeata luottaa ihmisiin, — puuttui Stanislaw Skrzetuski
synkästi puheeseen. — Menettelihän Krzysztof Opalinski kuin Cato
ainakin. Ja eikö juuri hän ollut syyttänyt muita petoksesta ja
omanvoitonpyynnistä?... Ja kun tuli kysymykseen näyttää jotakin,
oli hän ensimmäisenä valmis pettämään ja vetämään päällepäätteeksi
kokonaisen maakunnan mukaansa petokseen.
— Mutta minä panen pääni pantiksi valtiovarainhoitajan ja herra
Judyckin puolesta! - huusi Wolodyjowski.
— Älä pane päätäsi kenenkään puolesta, Michal, — sanoi siihen Zagloba.
— Ei suinkaan heitä ole syyttä vangittu. Ehkä he ovat sekaantuneet
joihinkin neuvotteluihin, sillä muuta mahdollisuutta ei ole... Ja
kuinkas muuten?... Ruhtinas varustautuu sotaan, ja jokainen apu on
hänelle tarpeen... Kenet silloin voisi vangita, jollei sellaiset, jotka
asettuvat hänen tielleen.
— Se on ihmeellistä... se menee yli ymmärryksen, — sanoi Charlamp, —
sillä lukuunottamatta sitä, että he ovat ylimyksiä, on heidät vangittu
ilman tuomiota, ilman valtiopäiväin suostumusta, mihin kuninkaallakaan
ei ole oikeutta.
— Näyttää siltä, kuin ruhtinas tahtoisi ottaa meillä käytäntöön
roomalaisia tapoja, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — ja ruveta
diktaattoriksi niin kauan kuin sotaa kestää.
— Ruvetkoon kernaasti minun puolestani vaikka diktaattoriksi, kunhan
vain antaa ruotsalaisille selkään, — vastasi Zagloba. — Minä olen
ensimmäisenä valmis antamaan hänelle ääneni diktaattorin valtaan.
Jan Skrzetuski istui ajatuksiinsa vaipuneena hetken ja virkkoi sitten:
— Kunhan hän vain ei haluaisi päästä protektoriksi, kuten
englantilainen Cromwell, joka julkesi nostaa jumalattoman kätensä omaa
hallitsijaansa vastaan.
— Pyh, Cromwell! Cromwell oli kerettiläinen! — huusi Zagloba.
— Entä ruhtinas, meidän vojevodamme? — kysyi Jan Skrzetuski vakavasti.
Kaikki vaikenivat ja näyttivät pelokkaasti katselevan pimeään
tulevaisuuteen, mutta herra Charlamp suuttui ja sanoi:
— Minä olen palvellut ruhtinasta pienestä pitäen, tunnen hänet paremmin
kuin yksikään teistä ja minä sekä kunnioitan että rakastan häntä...
Sentähden pyydän, että te ette vertaisi häntä Cromwelliin, muuten minun
täytyy sanoa herroille jotakin, jota minun isäntänä ei tulisi tehdä.
Ja herra Charlamp alkoi kiivaasti kiertää viiksiään ja mulkoilla
silmäkulmain alta Jan Skrzetuskiin. Kun herra Wolodyjowski huomasi sen,
alkoi hän puolestaan tuimasti katsoa herra Charlampiin, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa:
— Yritäpäs vain!
Viiksikäs Charlamp lauhtui heti, sillä hän tunsi syvää kunnioitusta
Wolodyjowskia kohtaan, ja sitäpaitsi olisi vaarallista joutua hänen
vihoihinsa. Hän jatkoi paljon sävyisämmällä äänellä:
— Ruhtinas on kalvinilainen, mutta hän ei ole koskaan rikkonut oikeata
uskoa vastaan luopumalla siitä, sillä hän on syntyään kalvinilainen.
Hänestä ei tule milloinkaan Cromwellia eikä Opalinskia eikä
Radziejowskia. Hän ei ole niitä miehiä!
— Vaikkapa hän olisi itse sarvipäinen paholainen, — sanoi herra
Zagloba, — niin sitä parempi, sillä silloinpa hänellä on millä puskea
ruotsalaisia.
— Että valtiovarainhoitaja Gosiewski ja herra Judycki ovat vangitut!...
hm! — murahti Wolodyjowski ravistaen päätään. — Kylläpä ruhtinas
saattaakin olla epäystävällinen vierailleen!
— Kuinka niin, Michal? — sanoi siihen Charlamp. — Hän on nykyään
ystävällisempi kuin milloinkaan... Hän on ollut meille kuin isä. Ennen
hänen eteensä astuessa pelkäsi enemmän kuin jos kuninkaan eteen olisi
astunut. Mutta nykyään hän liikkuu joka päivä sotilaitten keskuudessa
jutellen ja kysellen perheasioista ja onko mahdollisesti mitään
valittamista. Hän, joka ei pidä edes valtakunnan suurimpia ylimyksiä
vertaisinaan, käveli eilen, ei, tänään se oli, käsi kädessä nuoren
Kmicicin kanssa. Me emme olleet uskoa silmiämme, sillä vaikka Kmicic
onkin jalosukuinen, on hän vielä nulikka...
— Onko Kmicic ollut jo kauan täällä? — kysyi Wolodyjowski.
— Nyt paraikaa ei hän ole täällä, sillä eilen hän läksi Czejkiszekiin
noutamaan muuatta jalkaväenrykmenttiä. Muuten, kukaan ei ole nykyään
ruhtinaan suosiossa siinä määrässä kuin Kmicic. Kun hän lähti, seisoi
ruhtinas jonkin aikaa katsellen hänen jälkeensä ja sanoi: »Tuo mies
se pystyy vaikka mihin ja pitäisi vaikka pirua hännästä kiinni, jos
käskisin.» Sen kuulimme omin korvin. Totta puhuen, Kmicic on luonut
lippukunnan, jollaista ei ole koko armeijassa.
Puhelun keskeytti uusi tulokas. Se oli pieni, hintelä, vilkas, noin
neljänkymmenen korvissa oleva aatelismies, jonka huulet olivat ohuet,
viikset harvat ja silmät hiukan vinossa. Jo ovessa hän kumarsi
syvään, ojensi sitten itsensä yht'äkkiä kuin vieteri, kumartui taas
vääntäen päätään, ikäänkuin olisi kiskonut sitä kainalostaan, ja alkoi
hätäisesti puhua äänellä, joka muistutti ruostuneen tuuliviirin narinaa:
— Armollisin palvelijanne, herra Charlamp!... Ahaa, herra eversti,
armollisin palvelijanne!
— Hyvää päivää, herra Harasimowicz, — vastasi Charlamp, — Mitä haluatte?
— Jumala on suonut vieraita, kuuluisia vieraita! Tulin tarjoamaan
palvelustani ja kysymään, keitä he ovat.
— Tokkohan he teille tulivat, herra Harasimowicz?
— Ei suinkaan, ei suinkaan, sellaista kunniaa en olisi ansainnut...
Mutta kun olen poissaolevan hovimarsalkan sijainen, niin tulin
lausumaan vieraat tervetulleiksi, sydämellisesti tervetulleiksi!
— Pitkä on matka teistä marsalkkaan, — sanoi Charlamp. — Marsalkka on
arvohenkilö, mutta te olette vielä Zabludowin alistaarosta.
— Radziwillien palvelijain palvelija! Aivan oikein, herra Charlamp,
en väitä sitä vastaan... Mutta kun ruhtinas on lähettänyt minut
kuulemaan, keitä vieraat ovat, niin pyydän teitä siihen vastaamaan,
herra Charlamp, olipa että olisinkin vaikka vain heitukka enkä edes
alistaarosta.
— Minä vastaisin vaikka apinalle, jos ruhtinas olisi käskenyt sen
tulemaan, — vastasi muhkeanenäinen Charlamp. — Kuulkaa siis ja
merkitkää nimet visusti paperille, jollette saa niitä päähänne
mahtumaan. Tässä on herra Skrzetuski, Zbarazin sankari, ja hänen
serkkunsa Stanislaw.
— Hyvä Jumala, mitä kuulen! — huudahti Harasimowicz.
— Tämä on herra Zagloba.
— Hyvä Jumala, mitä kuulen!...
— Jos te menette noin pyörälle päästänne kuultuanne minun nimeni,
— sanoi Zagloba, — niin voitte kuvitella, miten vihollisen käy
taistelutanterella.
— Ja tämä on eversti Wolodyjowski, — lopetti Charlamp esittelyn.
— Mainehikas miekkailija ja sitäpaitsi radzivillilainen, — sanoi
Harasimowicz kumartaen. — Ruhtinas on uponnut töihinsä ihan korvia
myöten, mutta sen verran on hänellä aina aikaa, että itse lausuu
tällaiset vieraat tervetulleiksi... Mutta sitä ennen, millä saan
palvella teitä, hyvät herrat? Koko linna ja viinikellari ovat arvoisain
vieraitten käytettävissä.
— Olemme kuulleet puhuttavan siitä erinomaisesta kiejdanylaisesta
simasta, — ehätti Zagloba.
— Aivan oikein! — vastasi Harasimowicz. — Kiejdanyn sima on
erinomaista, vallan erinomaista! Lähetän heti sitä maistettavaksi.
Toivon, että herrat viipyvät täällä kauan.
— Olemme tulleet tänne seisoaksemme uskollisesti ruhtinaan rinnalla, —
vastasi Stanislaw.
— Jalo tarkoitus, jalo tarkoitus, etenkin kun raskaat ajat ovat tulossa.
Tämän sanoessaan Harasimowicz kutistui kokoon ja tuli kuin kyynärää
lyhyemmäksi.
— Mitä uutta? — kysyi herra Charlamp. — Mitä uutta?
— Ruhtinas ei ole nukkunut rahtuakaan koko yönä, sillä eilen illalla
saapui kaksi kuriiria. Yhä pahempaa kuuluu. Kaarle Kustaa on seurannut
Wittenbergin jäljessä valtakunnan rajojen sisälle. Posen on vallattu,
koko Suur-Puola on vallattu, Masovian käy kohta samoin. Ruotsalaiset
ovat jo Varsovan läheisyydessä. Kuningas on lähtenyt Varsovasta jättäen
sen ilman puolustusta. Tänään tai huomenna marssivat ruotsalaiset
kaupunkiin. Kerrotaan, että kuningas on kärsinyt suuren tappion ja
aikoo paeta Krakovaan ja sieltä ulkomaille pyytämään apua. Huonosti
ovat asiat, hyvät herrat! On sellaisia, jotka sanovat, että hyvä on
näinkin, koska ruotsalaiset eivät tee väkivaltaa, pitävät lupauksensa
pyhinä, eivät kisko veroja ja kunnioittavat vapautta. Sentähden kaikki
mielellään tunnustavat Kaarle Kustaan suojeluksen... Meidän herramme
ja kuninkaamme Jan Kasimir on pahasti syntiä tehnyt... Hän on syypää
kaikkeen! Tekisi mieli itkeä, kun kaikki on mennyt!
— Hitto vieköön! Miksi te siinä kiemurtelette kuin ankerias, kun
se pataan pannaan? — jyrisi Zagloba. — Ja minkätähden te puhutte
onnettomuuksista aivan kuin iloitsisitte niistä?
Harasimowicz ei ohut kuulevinaan, vaan virkkoi, katse taivasta kohti
kohotettuna:
— Kaikki on menetetty, iäksi... Kolmea sotaa ei valtakunta kestä
yht'aikaa. Sen päivät ovat luetut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto,
tapahtukoon Jumalan tahto!... Meidän ruhtinaamme vain voi ehkä pelastaa
Liettuan...
Tuskin oli pahaatietävät sanat lausuttu, kun Harasimowicz katosi ovesta
niin sukkelasti kuin maa olisi hänet niellyt. Ritarit istuivat ääneti
synkissä mietteissään.
— Tässä voi tulla hulluksi! — huudahti Wolodyjowski vihdoin.
— Se on totta, — kannatti Stanislaw. — Jumala suokoon, että pääsisimme
mahdollisimman pian tappelemaan, niin kyllä synkät ajatukset ja
epätoivo silloin karisevat.
- Kaiholla muistelen Chmielnickin aikoja, — huokasi Zagloba. — Oli
silloinkin onnettomuuksia, mutta pettureita ei ollut.
— Kolme kauheata sotaa, kun voimamme todellisuudessa eivät riitä
yhteenkään! — valitti Stanislaw.
— Voimista ei ole puutetta, vaan rohkeudesta, — vastasi Jan synkästi. —
Huono henki vie isänmaamme perikatoon. Jumala suokoon meille parempia
aikoja!
— En voi hengittää vapaasti ennen kuin taistelutanterella! — virkkoi
Stanislaw.
— Kunpa tuon ruhtinaan saisi jo nähdä! — murahti Zagloba.
Hänen toivomuksensa olikin pian täyttyvä, sillä tuokion kuluttua tuli
herra Harasimowicz takaisin ja ilmoitti kumarrellen vieläkin syvempään,
että ruhtinas tahtoo tavata herroja.
Ritarit olivat jo pukeutuneet uusiin tamineihin ja lähtivät heti
Harasimowiczin saattamina asekartanosta. He kulkivat linnanpihan
yli, joka oli täynnä sotilashenkilöltä ja aatelisia. Toisin paikoin
keskusteltiin ryhmittäin nähtävästi niistä samoista uutisista, joita
Zabludowin alistaarosta oli ritareille kertonut. Kaikkien kasvoilla
kuvastui levottomuus ja kuumeinen odotus. Kuului huudahduksia: »Vilno
palaa!... Varsova on valloitettu!... Ei ole vielä valloitettu!...
Ruotsalaiset ovat jo Vähä-Puolassa!» J.n.e.
Ritarit pääsivät töin tuskin hintelän Harasimowiczin johdolla
väkijoukon läpi. Joku tervehti herra Wolodyjowskia: »Terve, Michal!
Miten voit? Huonosti ovat asiamme!» Kysyttiin: »Mitä vieraita
Harasimowicz vie ruhtinaan luo?» Michal väitteli antautumasta
keskusteluun peläten väenkasautumista, ja niin he saapuivat linnan
päärakennuksen julkisivun edustalle, jossa seisoi vahdissa ruhtinaan
janitshaareja yllä panssaripaidat ja päässä leveät, valkoiset hatut.
Eteisessä ja pääkäytävässä, joka oli koristettu pomeranssipuilla,
tungos oli vieläkin suurempi. Täällä väiteltiin Gosiewskin ja
Judyckin vangitsemisesta, joka oli jo tullut yleisesti tunnetuksi ja
herättänyt suurta hämmästystä. Arvailtiin puoleen jos toiseenkin;
toiset tuomitsivat ruhtinaan menettelyn, toiset ihmettelivät hänen
tarkkanäköisyyttään. Kaikki odottivat selvitystä ruhtinaan omasta
suusta, ja sentähden virtasi ihmisiä leveätä käytävää pitkin
audienssisaliin päin, jossa päällikköjen ja ylhäisimpäin aatelisten
tuli kohta päästä ruhtinaan puheille. Vihdoin loisti audienssisalin
sinertävä katto avatusta ovesta, ja tuttavamme astuivat sisään.
Heidän katseensa kiintyi ensinnä korokkeeseen salin perällä, jossa
oli loistava joukko ritareita ja loisteliaasti ja värikkäästi
puettuja ylimyksiä. Korokkeella oli korkeaselkäinen nojatuoli ja sen
yläpuolella ruhtinaan vaakuna, josta valui alas punainen, kärpännahalla
reunustettu, poimukas samettivaate. Ruhtinasta salissa ei näkynyt,
mutta Harasimowicz, joka yhä asteli ritariemme etunenässä, pujottelihe
kokoontuneen aatelisjoukon läpi pienelle, korokkeen takana olevalle
ovelle. Siellä hän kehoitti ritareita pysähtymään ja katosi ovesta.
Kotvan kuluttua hän palasi ilmoittaen, että ruhtinas pyytää heitä
luokseen.
Kaksi Skrzetuskia, Zagloba ja Wolodyjowski astuivat pieneen,
valoisaan huoneeseen, jonka seinät olivat verhotut kultakukkaisilla
nahkatapeteilla. Perempänä kaksi miestä keskusteli innokkaasti paperien
peittämän pöydän ääressä. Toinen heistä, vielä nuori, ulkomaalaiseen
pukuun puettu mies, jolla oli pitkä irtotukka, kuiskasi jotakin
vanhemman miehen korvaan, ja tämä kuunteli otsa rypyissä nyökäyttäen
silloin tällöin päätään. He olivat niin kiintyneet omiin ajatuksiinsa,
etteivät heti huomanneet tulijoita.
Vanhempi heistä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva, jättiläiskasvuinen,
hartiakas mies. Hänen yllään oli punainen puolalainen puku, jonka
rintamuksen kiinnittivät kallisarvoiset soljet. Hänen suurilla
kasvoillaan oli ylpeä, käskevä ilme. Ne olivat sotapäällikön ja
valtiaan vihaiset leijonankasvot. Pitkät, alaspainuneet viikset
antoivat niille synkän leiman. Hänen silmäkulmansa olivat paraikaa
jännitetyn tarkkaavaisuuden rypyttämät, mutta helposti saattoi
tajuta, että jos ne vihasta rypistyivät, niin voi niitä ihmisiä, sitä
sotajoukkoa, johon tämän vihan salama iskee!
Tuossa miehessä oli jotakin niin suurta, että ritareista tuntui siltä,
kuin ei ainoastaan tämä huone, vaan vieläpä koko linna olisi hänelle
ahdas. Ensivaikutus ei heitä pettänytkään, sillä heidän edessään istui
Janusz Radziwill, Birźen ja Dubinkin ruhtinas, Vilnon vojevoda ja
Liettuan suurhetmani, niin mahtava ja ylpeä mies, että kaikki laajat
maatilansa, vieläpä Samogitian ja Liettuan hän tunsi itselleen liian
ahtaiksi.
Hänen nuorempi puhekumppaninsa, jolla oli tuo pitkä irtotukka ja
ulkomaalainen puku, oli hänen serkkunsa, hovitallimestari, ruhtinas
Boguslaw. Hän kuiskasi vielä jotakin hetmanin korvaan ja sanoi sitten
kuuluvasti:
— Minä kirjoitan siis asiakirjan alle ja sitten lähden matkalle.
— Jos se on välttämätöntä, niin lähde, — vastasi Janusz, — mutta
mieluummin pitäisin sinut täällä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua.
— Onhan täällä varustauduttu kaiken varalta, mutta siellä asiat
vaativat minun mieskohtaista läsnäoloani. Siis Jumalan haltuun!
— Adieu, mon frère! [Hyvästi, veljeni!]
— Adieu.
Molemmat ruhtinaat ojensivat kätensä toisilleen, ja hovitallimestari
poistui nopein askelin. Sitten suurhetmani kääntyi odottavien ritarien
puoleen.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen odotuttanut, — sanoi hän
matalalla äänellä verkalleen, — mutta nykyään on niin paljon asioita.
Olen jo kuullut teidän nimenne ja iloitsen hengessäni, että Jumala
juuri tällaiseen aikaan lähetti minulle niin erinomaiset ritarit.
Käykää istumaan, hyvät vieraat. Kuka herroista on herra Jan Skrzetuski.
— Minä, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Jan.
— Te olette kai staarosta... suokaa anteeksi, olin unohtanut..
— En minä ole staarosta, — vastasi Jan.
— Mitä? — sanoi ruhtinas rypistäen komeita kulmakarvojaan. - Eikö
teille ole myönnetty staarostan arvoa siitä, mitä olette tehnyt
Zbarazin luona?
— Sitä en ole koskaan itselleni tavoitellut.
— Teidän olisi pitänyt saada se tavoittelematta. Onko se, mitä sanotte,
mahdollista? Eikö teitä ole siis millään palkittu? Teidät on siis
kokonaan unohdettu. Minä ihmettelen... ei, mitä minä sanoinkaan,
eihän se ole ensinkään ihmeellistä nykyjään, jolloin ainoastaan
nöyräselkäisiä palkitaan. Vai niin, vai ette te ole staarosta!...
Jumalan kiitos, että tulitte tänne, sillä täällä ei unohdeta yhtä
helposti eikä jätetä palveluksia palkitsematta... samoin kuin ei
teitäkään, eversti Wolodyjowski.
— En ole ansainnut vielä...
— Jättäkää se minun harkittavakseni ja ottakaa nyt tämä Rosienyn
tuomioistuimessa vahvistettu asiakirja, jolla siirrän Dydkiemien
teidän elinkautiseksi omaisuudeksenne. Se on aika hyvä palanen maata,
jota joka kevät kyntää sata auraa. Enempää en voi tällä kertaa antaa,
mutta ottakaa nyt se ja sanokaa herra Skrzetuskille, että Radziwill ei
koskaan unohda ystäviään eikä myöskään niitä, jotka ovat tehneet hänen
johdollaan palveluksia isänmaalle.
— Teidän ylhäisyytenne... — änkytti Michal herra hämillään.
— Älkää puhuko mitään, ja suokaa anteeksi, että se on niin vähän,
mutta sanokaa kaikille ystävillenne, että sen ei käy huonosti, joka
niin hyvin vaikeina kuin hyvinä aikoina asettaa voimansa Radziwillien
käytettäväksi. En ole kuningas, mutta jos se olisin, voi Jumala
todistaa, etten milloinkaan unohtaisi sellaisia miehiä kuin Jan
Skrzetuski tai Zagloba...
— Se olen minä! — ehätti Zagloba astuen ripeästi esille, sillä hän oli
jo alkanut käydä kärsimättömäksi, kun häntä ei oltu muistettu.
— Kyllä arvasin, että te olitte juuri se, sillä minulle on kerrottu,
että Zagloba on jo ikämies.
— Olen ollut teidän ylhäisyytenne korkean isän koulutoveri, ja kun
hänessäkin oli jo lapsesta saakka ritarillisia taipumuksia, tuli
minusta hänen uskottunsa, koska minäkin pidin enemmän keihäästä kuin
latinasta.
Herra Stanislaw Skrzetuski, joka ei vielä tuntenut Zaglobaa, ihmetteli,
sillä viimeksi eilen oli herra Zagloba Upitassa sanonut olevansa, ei
ruhtinas Krzysztof-vainajan, vaan itse Janusz-ruhtinaan koulutoveri,
mikä muuten oli mahdotonta, koska Janusz-ruhtinas oli paljon nuorempi
Zaglobaa.
— Todellako? — virkkoi ruhtinas? — Siinä tapauksessa olette Liettuasta?
— Niin olen, — vastasi herra Zagloba empimättä.
— No sitten ei ole ihme, jos tekin olette jäänyt palkintoa vaille,
sillä me liettualaiset olemme jo tottuneet siihen, että meitä ruokitaan
kiittämättömyydellä... Totisesti, jos minä antaisin teillekin
ansioittenne mukaan, ei minulle itselleni jäisi mitään. Sellainen on
meidän kohtalomme! Me uhraamme veremme, henkemme, omaisuutemme, eikä
kukaan edes päännyökkäyksellä kiitä meitä. Mutta mitä he kylvävät, sitä
saakoot myös niittää... Sitä vaativat Jumala ja oikeudenmukaisuus...
Tehän kaadoitte kuuluisan Burlajn ja sivalsitte yhdellä iskulla kolme
päätä Zbarazin luona?
— Kyllä minä kaadoin Burlajn, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Zagloba.
— Kun kerrottiin, että hänelle kukaan ei vedä vertoja, niin minä
päätin näyttää nuoremmille veljille, että on valtakunnassa vielä
urhoollisuutta. Mutta mitä niihin kolmeen päähän tulee, mikä on minulta
kyllä saattanut tapahtua taistelun tuoksinassa, niin Zbarazin luona sen
teki eräs toinen.
Ruhtinas vaikeni hetkisen ja jatkoi:
— Eikö teitä suututa se kiittämättömyys, jolla tekojanne on palkittu?
— Minkäpä sille mahtaa, teidän ylhäisyytenne, vaikka harmittaakin, —
vastasi Zagloba.
— Lohduttakaa itseänne sillä, että tässä täytyy tulla muutos...
Yksistään senkin tähden, että te olette tullut tänne, olen minä teidän
velallisenne, ja joskaan en ole kuningas, niin tämä ei ole päättyvä
pelkkiin lupauksiin.
— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, — puuttui herra Jan Skrzetuski
innostuneesti ja hiukan ylpeästi puheeseen, — me emme ole tulleet
tänne palkintojen ja omaisuuden toivossa... Vihollinen on astunut
isänmaahamme, ja sentähden me tahdomme rientää sen avuksi etevän
sotapäällikön johdolla. Minun serkkuni Stanislaw on Ujsciessa
omin silmin nähnyt meidän pelkuruutemme, huonon järjestyksemme ja
petollisuutemme ja loppujen lopuksi vihollisen voiton. Täällä me
tahdomme ruveta sotapalvelukseen suuren päällikön ja isänmaan ja
kuninkaan puolustajan johdolla. Täällä vihollista eivät voitot
odota, vaan tuho ja tappio... Sentähden olemme tulleet tarjoamaan
palvelustamme teidän ylhäisyydellenne. Me olemme sotilaita ja tahdomme
taistella. — Jos se on toivonne, niin tulee sekin täyttymään, — vastasi
ruhtinas arvokkaasti. — Teidän ei tarvitse odottaa kauan, vaikka
lähdemmekin ensin toista vihollista vastaan, sillä meidän täytyy
kostaa Vilnon tuhka ja rauniot. Jollei tänään, niin huomenna lähdemme
liikkeelle, ja silloin saa vihollinen maksaa moninkertaisesti... En
tahdo pidättää teitä kauempaa, hyvät herrat, sillä teidän pitää nyt
levätä, ja sitäpaitsi on minulla paljon työtä. Pyydän teitä tänä iltana
luokseni huvittelemaan ennen lähtöä. Kiejdanyyn on saapunut paljon
naisia sotaa pakoon. Herra eversti, kestitkää vieraitani kuin omassa
talossanne ja muistakaa, mikä on minun, se on myös teidän!... Herra
Harasimowicz, sanokaa tuonne saliin kokoontuneille, etten voi ottaa
vastaan nyt, en jouda, mutta illalla he saavat tietää mitä haluavat...
Voikaa hyvin, hyvät herrat, ja olkaa Radziwillin ystäviä; hän
tarvitsee nyt sellaisia kuin te. Sen sanottuaan tuo mahtava ja ylpeä
ruhtinas ojensi kätensä vuoron perään kullekin kuin vertaiselleen.
Hyväntahtoinen ja lempeä hymy valaisi hänen jylhiä kasvojaan, ja se
luoksepääsemättömyys, joka tavallisesti ympäröi häntä synkeänä pilvenä,
katosi kokonaan.
— Kas siinä on sotilas ja sotapäällikkö! — innostui Stanislaw
Skrzetuski, kun he audienssisalissa tunkeutuivat väkijoukon läpi.
— Minä voisin mennä vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Zagloba. —
Huomasitteko, että hän tiesi ulkoa kaikki minun urotyöni?... Kun se
leijona alkaa karjua ja minä yhdyn peliin, niin saatte nähdä, että
ruotsalaisten korvia kuumoittaa. Hänen vertaistaan ei ole nyt koko
valtakunnassa. Hän ei ole mikään kastellaani, joka senaattorin paikalle
istuttuaan heti nostaa nenänsä pystyyn ja alkaa sanoa aatelisia
nuoremmiksi veljikseen jo ennenkuin roimahousut ovat alkaneet kiiltää
virkatuolin hyväilystä... Michal, sinun kävi hyvin!... Näkyypä olevan
niin, että ken itseään Radziwilliin hankaa, saa heti kuluneen nuttunsa
kullatuksi. Täällä saa helpommin maita ja muonaa kuin meillä edes
romua ja kuonaa. Siinä on miesten mies! Onni sinua potkaisi, Michal!
Hämilläsi olit kuin morsian vihkimisen jälkeen.
— Minä jouduin todellakin hämille, — myönsi Michal, — mutta mitä
sanot maista ja muonasta, ei ole totta. Olen useasti kuullut
vanhojen sotilaitten valittavan ruhtinaan saituutta. Ja nyt alkaa
armonosoituksia kuitenkin satamalla sataa.
— Jos ken vielä uskaltaa haukkua ruhtinasta saidaksi, niin lyö sille
haukkujalle tuo asiakirja vasten naamaa. Parempaa todistusta et voi
keksiä.
— Yksi seikka on selvä, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Ruhtinaalla on
suunnitelmia, joitten toteuttamiseen hän tarvitsee apua.
He olivat tulleet linnanpihalle, jolle ilmestyi uusia
ratsuväenosastoja, aatelisjoukkoja ja vaunuja tuoden ympäristön
ylimyksiä vaimoineen ja lapsineen. Michal Wolodyjowski vei toverinsa
portin luo, jotta he paremmin näkisivät tulijat.
— Kuka tietää, Michal, ehkä on tänään sinun onnesi päivä, — sanoi herra
Zagloba. — Ehkä on sinun tuleva puolisosi noitten vaunuissa ajavain
aatelistyttärien joukossa. Katsohan, noissa avonaisissa vaunuissa
lähestyy meitä valkoinen olento...
— Ei ole se mikään vihille kelpaava neitonen, mutta vihkimisen
toimittajaksi kyllä omansa, — vastasi tarkkasilmäinen Wolodyjowski.
— Se on piispa Parczewski ja hänen vieressään pater Bialozor, Vilnon
arkkidiakoni.
— Tulevatko hekin tervehtimään kalvinilaista ruhtinasta?
— Minkä sille mahdat, kun asiat niin vaativat.
— Hei vaan! Kylläpäs täällä on hilua ja melua, — huudahti herra Zagloba
iloisesti. — Olen maalla ruostunut kuin vanha lukko... Muistelenpa
nyt menneitä aikoja. Hölmö olen, jollen tänä iltana iske johonkin
aatelisneitoseen!
Jonkin matkan päässä piispan vaunuista näkyi joukko ratsastavia
sotilaita.
— Ne ovat Ganchoffin rakuunoita, tunnen kyllä, — selitti Wolodyjowski.
— Mutta keskellä niitä näkyvät vaunut!...
Rummut alkoivat päristä.
— Oho! Se kuuluu olevankin tärkeä henkilö! — huudahti Zagloba.
Ruhtinas Janusz Radziwillin vaakunoilla koristetuissa vaunuissa,
joitten edessä oli neljä valkoista oritta, istui kaksi komeata,
ulkomaalaisesti puettua herraa. Heillä oli leveälieriset hatut päässä,
ja hattujen alta valuivat vaaleat irtotukan suortuvat aina hartioille
saakka osaksi peittäen korkeat pitsikaulukset. Toinen heistä oli lyhyt,
mutta rotevarakenteinen; hänellä oli kiilamainen parta ja pystyt
viikset. Toinen, nuorempi, oli kokonaan mustissa ja ulkomuodoltaan
vähemmän sotilaallinen, mutta mahtoi olla arvoltaan korkeampi, koska
hänellä oli kaulassa kultaiset vitjat ja vitjoissa kallisarvoinen
ritarikunnan merkki. Molemmat lienevät olleen ulkomaalaisia, koska he
niin uteliaasti katselivat linnaa, ihmisiä ja pukuja.
— Mitä paholaisia nuo ovat? — kysyi Zagloba.
— En tunne enkä ole koskaan nähnyt! — vastasi Wolodyjowski.
Vaunut ajoivat pihalle ja tehtyään puoliympyrän pysähtyivät linnan
päärakennuksen eteen. Rakuunat olivat pysähtyneet portin luo.
Wolodyjowski tunsi heidän upseerinsa.
— Tokarzewicz! — huusi hän. — Hyvää päivää!
— Päivää, herra eversti!
— Mitä miehiä te tänne toitte?
— Ruotsalaisia ovat.
— Ruotsalaisia?
— Niin. Ja suuria herroja. Se lihava on kreivi Lewenhaupt ja laihempi
on Pentti Skytte, paroni von Duderhoff.
— Duderhoff? — huusi Zagloba.
— Mitä ne täällä tekevät?! — kysyi herra Wolodyjowski.
— Jumala ties! — vastasi upseeri. — Olemme tuoneet heidät Birźestä
tänne. Ehkä he ovat saapuneet neuvottelemaan ruhtinaamme kanssa, sillä
Birźessä kerrottiin ruhtinaan kokoavan suurta sotajoukkoa ja hyökkäävän
ensin Liivinmaahan.
— Niitä lurjuksia! Jänistävät! — huusi Zagloba. — Ensin valtasivat
Suur-Puolan ja ajoivat kuninkaan pois pääkaupungistaan, mutta nyt ovat
jo valmiit ryömimään Radziwillin edessä ja rukoilemaan, ettei tämä
hyökkäisi Liivinmaahan. Mutta vartokaa vain, te Duderhoffit, kyllä
teille tulee vielä niin tulinen lähtö, että housunne saattavat pudota.
Kohta me teitä kopistelemme! Eläköön Radziwill!
— Eläköön! — kannatti portin luona seisova aateli.
— Defensor patriae! Isänmaan puolustaja! Ruotsalaisia vastaan!
Ruotsalaisia vastaan!
Ritariemme ympäri muodostui piiri, johon liittyi yhä useampia
aatelisia. Kun Zagloba huomasi sen, kapusi hän portinpylväälle ja alkoi
huutaa:
— Hyvät herrat, kuulkaa! Ken minua ei tunne, sille sanon, että olen se
sama Zagloba, joka Zbarazin luona kaatoi Burlajn, kasakkain suurimman
hetmanin Chmielnickin jälkeen, ja tällä vanhalla kädellä minä sen tein.
Mutta se, joka ei Zaglobasta ole kuullut puhuttavan, se on varmasti
ensimmäisen kasakkasodan aikana perannut herneitä kotona, ruokkinut
kananpoikia tai paimentanut vasikoita, mitä en suinkaan voi sanoa
teidän kaltaisistanne ritareista.
— Se on suuri soturi! — kuului ääniä. — Koko valtakunnassa ei ole sen
suurempaa!... Kuulkaa, mitä hän puhuu!
— Niin, kuulkaa, hyvät herrat! Vanhojen luitteni olisi jo tehnyt mieli
levätä, ja olisihan minun jo ollutkin aika loikoa uunin pankolla, syödä
pöhöpiimää kerman kera, käyskennellä puutarhassa omenoita kokoillen,
kädet puuskassa katsella elonleikkaajien työtä tai nipistellä
tyttösten poskipäitä. Varmaan olisi vihollinenkin oman etunsa tähden
jättänyt minut rauhaan, koska sekä ruotsalaiset että kasakat tietävät,
minkälaista jälkeä käteni tekee...
— Mitä tuo kana tuolla ylhäällä kaakottaa — kysyi samassa ääni joukosta.
— Älä häiritse! Pidä suusi kiinni! — huusivat toiset.
Mutta Zagloba oli kuullut kysymyksen.
— Hyvät herrat, suokaa anteeksi tuolle kukonpojalle, — huusi hän, —
koska hän ei vielä tiedä, missä on häntä, missä pää.
Aateliset räjähtivät riemuisaan nauruun, mutta niskoittelija painautui
kiireimmän kautta väkijoukkoon yleisenä pilkanesineenä.
— Mutta asiaan! — lausui Zagloba. — Kuten sanottu, olisihan minun ollut
jo aika saada levätä, mutta koska isänmaa kärsii, koska vihollinen
tallaa maatamme, olen minä täällä lähteäkseni yhdessä teidän kanssanne
vihollista vastaan sen maaemon nimessä, joka on meidät kaikki
kasvattanut. Se, joka nyt ei puolusta häntä, joka ei hänelle uhria tuo,
se ei ole hänen oma poikansa, vaan poikapuolensa, eikä ansaitse hänen
rakkauttaan. Minä, vanha mies, lähden taistelemaan, ja jos kaadun,
niin tulen viimeisessä hengenvedossa huutamaan: Surma ruotsalaisille!
Vannokaamme, ettemme hellitä kättä miekankahvasta, ennenkuin vihollinen
on ajettu maasta pois!...
— Siihen olemme vannomattakin valmiit! — huusivat useat. — Me lähdemme
minne ruhtinaamme meidät vie!
— Hyvät herrat!... Veljet! Te näitte nuo kahdet roimahousut, jotka
kullatuissa vaunuissa ajoivat tänne. He tietävät, ettei Radziwillien
kanssa sovi leikitellä, ja tulevat rukoilemaan häntä jättämään
ruotsalaiset rauhaan. Mutta ruhtinas, jonka luona äsken juuri kävin,
on koko Liettuan nimessä vakuuttanut, että neuvottelut ja pergamentit
eivät tule enää kysymykseen, vaan sota, sota!
— Sota! Sota! — toistivat kuulijat kaikuna.
— Mutta koska sotapäällikkökin, — jatkoi Zagloba, — on sitä varmempi ja
rohkeampi, mitä lujemmin hän sotilaihinsa luottaa, niin näyttäkäämme,
hyvät herrat, mitä miehiä olemme. Menkäämme tuonne linnanikkunain alle
huutamaan: Surma ruotsalaisille! Tulkaa mukanani!
Zagloba hyppäsi alas pylväältä ja marssi linnan pihan yli sorisevan
väkijoukon seuraamana. Kun he olivat tulleet aivan ikkunan alle,
puhkesi kaikkien suusta:
— Surma ruotsalaisille! Surma ruotsalaisille!
Kohta syöksyi Wendenin vojevoda Korf hämmästyneenä eteisestä ja
hänen jäljessään ruhtinaallisen ratsuväenrykmentin eversti Ganchoff.
Molemmat koettivat hillitä aatelisia ja kehoittivat innokkaasti heitä
hajaantumaan.
— Hyvä Jumala! — huusi herra Korf, — tuolla ylhäällä ikkunaruudut
helisevät. Te ette tiedä kuinka sopimattomaan aikaan huutonne
kajahtivat. Mitenkä voitte osoittaa läheteille pahansuopuutta ja
sotilaille kurittomuutta? Kuka sen pani alulle?
— Minä! — vastasi Zagloba. — Tervehtikää ruhtinasta meidän kaikkien
puolestamme ja sanokaa, että hän pysyisi lujana, sillä me olemme
valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan saakka.
— Kiitän teitä hetmanin nimessä, kiitän teitä, mutta hajaantukaa!
Järkevyyttä, hyvät herrat, järkevyyttä, muuten suistatte isänmaanne
perikatoon. Se, joka tänään osoittaa mieltään lähettejä vastaan, tekee
isänmaalle karhunpalveluksen.
— Viis me läheteistä, me tahdomme tapella emmekä neuvotella!
— Teidän sotainen innostuksenne ilahduttaa minua. Hyvin pian tulee
hetki, jolloin saatte sitä purkaa. Lähtekää nyt lepäämään ennen lähtöä.
Eikö ryyppy viinaa olisi nyt paikallaan? Huonoa on tapella kuivin suin.
— Totinen tosi! — huusi herra Zagloba ensimmäisenä.
— Totinen tosi! Nyt, kun ruhtinas tietää meidän mielemme, ei meillä ole
täällä mitään tekemistä.
Joukko alkoi hajaantua lähtien suurimmaksi osaksi kylkirakennukseen,
jossa pitkät, katetut pöydät jo odottivat. Herra Zagloba asteli
ensimmäisenä.
Herrat Korf ja Ganchoff palasivat ruhtinaan luo, joka neuvotteli
ruotsalaisten lähettien ja useiden puolalaisten ylimysten kansa.
— Kuka siellä oli pannut tuon hälinän alulle? — kysyi ruhtinas, jonka
leijonankasvoilta viha ei vielä ollut sammunut.
— Se oli tuo äskettäin saapunut aatelismies... se kuuluisa Zagloba, —
vastasi Wendenin vojevoda.
— Urhea soturi, — virkkoi ruhtinas, — mutta kovinpa pian hän alkaa
asioihin sekaantua.
Sen sanottuaan hän viittasi eversti Ganchoffille ja kuiskasi jotakin
tämän korvaan.
Mutta sillävälin astui herra Zagloba tyytyväisenä kylkirakennusta
kohti, ja hänen jäljessään herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski, joille
hän sanoi:
— Kas niin, ystäväni, tuskin olin näyttäytynyt, kun aatelissa heräsi
isänmaanrakkaus. Nyt on ruhtinaan helpompi lähettää nuo lähetit
matkoihinsa, sillä hänen tarvitsee vain vedota meidän mielipiteeseemme.
Luulenpa, ettei tämä jää palkitsematta, vaikka en tehnytkään sitä
palkinnon toivossa. No, mitä sinä, hyvä Michal, noita portista ajavia
vaunuja noin töllistelet, ikäänkuin silmäsi olisivat kivettyneet?
— Se on hän, — vastasi Michal Wolodyjowski viiksiään sivellen. — Kautta
Jumalani, se on hän!
— Kuka hän?
— Neiti Billewicz.
— Sekö, joka sinulle rukkaset lahjoitti?...
— Se... Oh, hyvät herrat, minä ihan sorrun surusta!
— No, katsotaanpa, onko se hän! — sanoi Zagloba.
Sillävälin olivat vaunut lähestyneet. Niissä istui komea aatelismies,
jonka viikset olivat hieman harmaantuneet, ja hänen vieressään
Aleksandra-neiti kauniina kuin ainakin, rauhallisena ja vakavana.
Michal-herra katsoi häneen surullisesti ja kumarsi syvään, mutta neiti
ei huomannut häntä tungoksessa. Zagloba katseli neidin hienoja ja
jaloja piirteitä sanoen:
— Siinä on sitten julman suloinen tyttö, hyvä mies, mutta liian hieno
hän on sotamiehelle. Minä tunnustan, että hän on silmän ilo, mutta
sittenkin minä pidän enemmän sellaisesta, josta et voi suin päin sanoa,
onko se tykki vai nainen.
— Voitteko sanoa, kuka tuo on, joka ajoi juuri portaitten eteen? —
kysyi herra Wolodyjowski vieressään seisovalta aateliselta.
— Kyllä, — vastasi tämä. — Se on herra Tomasz Billewicz, kuninkaallinen
miekankantaja [ylhäinen arvonimi muinaisessa Puolassa] Rosienysta.
Kaikki täällä tuntevat hänet, sillä hän on Radziwillin vanha ystävä ja
palvelija.