Sinä päivänä ruhtinas ei näyttäytynyt aatelisille ennen kuin illalla.
Hän söi päivällistä yhdessä lähettien ja niitten ylimysten kanssa,
jotka olivat ottaneet osaa äskeiseen neuvotteluun. Everstit saivat
käskyn pitää Radziwillin hovin rykmentit, etenkin ulkomaalaisten
johtamat jalkaväenosastot, valmiina kaiken varalta. Ilmassa tuntui
ruudin hajua. Odotettiin sotaretkelle lähdön tapahtuvan viimeistään
seuraavana aamuna, mihin kaikki merkit viittasivat. Ruhtinaan
monilukuinen palvelijajoukko lastasi kuormiin aseita, arvoesineitä ja
rahakirstuja.
Harasimowicz kertoi, että kuormat lähetetään Tykociniin Podlahiassa,
koska olisi varomatonta säilyttää ruhtinaan hallussa olevia varoja
Kiejdanyn linnoittamattomassa palatsissa. Myöskin muonakuormasto
varustettiin valmiiksi, ja sen oli määrä seurata sotajoukkoa.
Levisi huhu, että sotahetmani Gosiewski oli vangittu siksi, ettei hän
suostunut yhdistämään joukkojaan Radziwillin joukkoihin, minkä kautta
koko sotaretki olisi tullut vaaranalaiseksi. Lähtövalmistukset, kuten
tykkien jyrinä, kun niitä vedettiin ulos linnan asekartanosta, ja tuo
ennen sotaretkelle lähtöä niin tavallinen sekamelska, saivat kuitenkin
herra Gosiewskin ja maltalaisritari Judyckin vangitsemisen unohduksiin.
Aateliset, jotka söivät päivällistä kylkirakennuksen isoissa saleissa,
eivät puhuneet mistään muusta kuin sodasta, Vilnon palosta, Varsovan
uutisista ja ruotsalaisista, joille kaikki olivat katkeroituneita
kavalan hyökkäyksen tähden naapurin kimppuun vastoin rauhansopimusta.
Sanomat heidän nopeasta edistymisestään, Ujscien antautumisesta,
Suur-Puolan valtauksesta, Masovian ja Varsovan välttämättömästä
antautumisesta eivät herättäneet pelkoa, vaan päinvastoin kohottivat
sotaista innostusta, Ruotsalaisten menestymisen syytä pidettiin näet
päivänselvänä: he eivät olleet vielä kertaakaan kohdanneet kunnollista
armeijaa eikä todellista ylipäällikköä. Radziwill oli ensimmäinen
ammattisoturi, jonka kanssa he tulisivat voimiaan mittelemään, ja
aateliset tunsivat häntä kohtaan horjumatonta luottamusta. Sitäpaitsi
everstit vakuuttivat, että he tulisivat lyömään ruotsalaiset avoimessa
taistelussa.
— Kyllä se niin on! — selitti herra Michal Stankiewicz, vanha ja
kokenut sotilas. — Minä muistan hyvin entiset sodat ja tiedän, että
ruotsalaiset ovat aina puolustautuneet linnoituksissa tai vallien
takana eivätkä koskaan uskaltaneet avoimeen taisteluun, ja jos he
ovatkin sen tehneet, niin he ovat saaneet aika opetuksen. Voitto ei
ole antanut Suur-Puolaa heidän haltuunsa, vaan petos ja nostoväen
kelvottomuus.
— Juuri niin! — kannatti herra Zagloba. — He ovat heikkorakenteista
kansaa, sillä heidän maansa on kovin hedelmätöntä, mistä johtuu,
että leipää ei ole. Sentähden he jauhavat puitten käpyjä jauhoiksi
ja leipovat siitä pihkalle haisevia hiilikoita. Toiset kuljeskelevat
rantoja pitkin ja syövät mitä laineet sattuvat tuomaan rantaan.
Nälkäistä roskaväkeä he ovat, ja sentähden maailmassa ei olekaan
toista kansaa, joka olisi heitä ahnaampi toisen omaisuuteen nähden.
Tataareillakin on edes hevosenlihaa tarpeeksi, mutta ruotsalaiset eivät
näe lihaa joskus vuosikauteen ja kuolisivat varmasti nälkään, jollei
meri soisi heille antimiaan. Entä milloinka te, herra Stankiewicz,
olette tehnyt tuttavuutta ruotsalaisten kanssa?
— Nykyisen hetmanin isän, Krzysztof-ruhtinaan aikana.
— Minä herra Koniecpolskin, nykyisen lipunkantajan isän aikana. Kyllä
me annoimme Kustaa Aadolfille Preussissa oikein miehen kädestä ja
otimme vahvasti vankeja. Siellä minä tulin tuntemaan heidät ja kaikki
heidän metkunsa. Meidän miehemme tekivät heistä pientä pilaa. Kuten
herrat kaiketi tietävät, niin ruotsalaiset, jotka alinomaa kahlata
lotistavat vedessä ja hankkivat ravintonsa merestä, ovat uimareina
kerrassaan exquisitissimi [erinomaisia]. Me käskimme heitä näyttämään
taitoaan, ja mitä arvelette: kun heitit lurjuksen avantoon, niin se
toisesta sukelsi esiin — elävä silli kuonossa.
— Hyväinen aika, mitä te sanotte?!
— Luhistukoon ruumiini tähän paikkaan, jollen nähnyt omin silmin
sellaista ainakin sata kertaa, Muistanpa senkin, kuinka he kiskoivat
nahkoihinsa preussilaista limppua niin navakasti, etteivät sitten
raskineet kotiinsa lähteä. Herra Stankiewicz sanoo aivan oikein, ettei
heistä ole sotilaiksi. Heidän jalkaväkensä vielä menee mukiin, mutta
ratsuväki — Herra varjelkoon! Heillä ei ole hevosia isänmaassaan,
eivätkä he voi siis nuorena totutella ratsastamaan.
Päivällisen jälkeen ruhtinas kutsui everstit vuoron perään luokseen. He
ihmettelivät jonkinverran sitä, että ruhtinas kutsui yhden kerrallaan,
mutta mieluista oli se ihmettely, kun he palasivat kukin jokin lahja
kädessä. Ruhtinas puolestaan vaati vain uskollisuutta ja luottamusta.
Hetmani kyseli myöskin innokkaasti, oliko herra Kmicic saapunut, ja
käski heti ilmoittamaan, kun hän tulee.
Kmicic saapuikin, mutta vasta myöhään illalla, kun vieraat jo alkoivat
kokoontua kirkkaasti valaistuihin saleihin. Asekartanossa hän tapasi
herra Wolodyjowskin ja tutustui tämän seuralaisiin.
— Julman hauskaa, että tapasin teidät ja teidän kuuluisat kumppaninne!
— huudahti hän ravistaen pienen ritarin kättä. — On kuin veljen olisin
tavannut! Te voitte luottaa sanoihini, sillä minä en osaa teeskennellä.
Tosin kyllä te pitelitte minua silloin aika pahasti, mutta sitten
nostitte minut jaloilleni, ja sitä en eläessäni unohda. Kaikkien
kuullen sanon tässä suoraan, että ellei teitä olisi ollut, niin
ristikon takana nyt istuisin. Jumala suokoon, että maailmassa olisi
enemmän sellaisia miehiä kuin te. Joka on toista mieltä, se on lurjus,
ja vieköön minut itse paholainen, jollen siltä lyö korvia päästä.
— Rauhoittukaa!
— Menisin vaikka tuleen teidän tähtenne! Ken ei usko, astukoon esiin!
Kmicic katsoi haastavasti upseereihin, mutta kukaan ei väittänyt
vastaan, sillä kaikki rakastivat ja kunnioittivat Michal Wolodyjowskia.
Zagloba vain virkkoi:
— Tulinen mies! Minusta tuntuu, että tulen pitämään teistä. Mutta
sanokaahan, minkä arvoinen tuo Wolodyjowski oikein on.
— Enemmän kuin kaikki te yhteensä! — huusi Kmicic hillittömästi.
Silmäiltyään ritareita hän lisäsi: — Suokaa anteeksi, minä en tahdo
loukata ketään, sillä pidän teitä kelpo kansalaisina ja suurina
sotureina... Älkää suuttuko, sillä lemmessä tahtoisin voittaa teidän
ystävyytenne.
— Mitäpä tuosta, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Sydämen kyllyydestä suu
puhuu.
— Syleilkäämme! — huudahti herra Zagloba.
— Sanottu ja tehty!
He syleilivät toisiaan.
— Nyt pitäisi saada ryypyt päälle!... — sanoi Kmicic.
— Siihen ei minua tarvitse kahta kertaa kehoittaa! — vastasi Zagloba
kuin kaiku.
— Pujahtakaamme aikaisemmin pois ruhtinaan pidoista tänne. Kyllä minä
pidän huolta, että saamme juotavaa.
Michal-herra alkoi innokkaasti nyhtää viiksiään.
»Luulenpa, ettet niinkään hevillä sieltä pois pujahda, jahka näet kuka
siellä on...» — ajatteli hän itsekseen silmäillen Kmiciciä.
Ja hän oli jo avaamaisillaan suunsa ilmoittaakseen Kmicicille Oleńkan
tulosta, mutta pidättäytyi siitä samassa ja kysyi:
— Missä lippukuntanne on?
— Täällä. Lähtökunnossa. Harasimowicz toi minulle ruhtinaan käskyn,
että puolenyön aikaan pitäisi noustaman hevosille. En ymmärrä, mitä se
merkitsee. Jotkut muutkin upseerit ovat saaneet samanlaisen käskyn.
Koko ulkomaalainen jalkaväki myöskin.
— Ehkä osa joukoista lähtee yöllä, osa huomenna, — arveli Jan
Skrzetuski.
— Joka tapauksessa juomme vähäisen. Lähteköön lippukuntani edellä...
Kyllä minä sen pian saavutan.
Samassa Harasimowicz astui sisään.
— Arvoisa herra Andrzej Kmicic! — huusi hän kumarrellen ovessa.
— Tässä olen! Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.
— Ruhtinaan luo! Ruhtinaan luo!
— Kohta, kunhan ensin pukeudun. Poika, pukuni!
Palvelijapoika lennätti puvun, ja tuossa tuokiossa Kmicic lähti
ruhtinaan luo puettuna koreasti kuin häihin. Hänen yllään oli
hopeisilla tähdillä kirjailtu lyhyt kauhtana, ja sen päällä
puolalainen kontusz-nuttu, jonka kaulus oli leuan alta suljettu
suurella safiirisoljella. Kupeella riippui niinikään safiireilla
koristettu miekka, ja vyön alle oli hän pistänyt ratsumestaribuzdyganin
[päärynänmuotoinen sotanuija, jonka pää on varustettu nauloilla. Suom.
huom.] arvomerkkinsä. Puku sopi erinomaisesti nuorelle ritarille, ja
kauniimpaa miestä olisi ollut vaikea löytää koko Kiejdanyn lukuisista
joukoista.
Michal Wolodyjowski huoahti, katsoi hänen poistumistaan ja sanoi herra
Zagloballe:
— Tuollaisen kanssa kukaan ei voi kilpailla naisten suosiosta!
— Viskaa vain kolmekymmentä vuotta hartioiltani! — vastasi Zagloba.
Ruhtinas oli jo puettu juhlapukuunsa, kun Kmicic saapui.
Puvustonhoitaja poistui huoneesta kahden neekerin seurassa, ja he
olivat kahden.
— Hyvä oli, että jouduit, — sanoi ruhtinas.
— Olen teidän ylhäisyytenne käytettävissä.
— Entä lippukunta?
— Odottaa käskyänne.
— Ovatko luotettavaa väkeä?
— Menevät vaikka tuleen, vaikka pätsiin!
— Hyvä on! Minä tarvitsen juuri sellaisia miehiä kuin sinä, jotka ovat
valmiit kaikkeen... Vakuutan vieläkin, että luotan sinuun enemmän kuin
kehenkään muuhun.
— Teidän ylhäisyytenne, minun ansioni eivät ole vanhojen sotilaitten
ansioitten vertaisia, mutta jos vihollista vastaan on rynnättävä, niin
silloin minä, totta totisesti, en piileksi muitten selän takana.
— Minä en kiellä vanhojen sotilaitten ansioita, — sanoi ruhtinas, —
vaikka... vaikka joskus voivat olosuhteet muuttua niin vaikeiksi, että
kaikkein luotettavimmatkin horjuvat.
— Surma sille, joka vaaran hetkenä luopuu teidän ylhäisyydestänne.
Ruhtinas katsoi tutkivasti Kmiciciä kasvoihin.
— Entä sinä... etkö luovu minusta?... Nuori ritari tulistui.
— Teidän ylhäisyytenne!...
— Mitä aiot sanoa?
— Olen tunnustanut teidän ylhäisyydellenne kaikki syntini, ja niin
paljon niitä oli, että ainoastaan teidän ylhäisyytenne isällinen sydän
saattoi antaa ne minulle anteeksi... Mutta kaikkien näitten syntien
joukossa ei ole yhtä: kiittämättömyyttä.
— Eikä valapattoa?... Sinä olet tunnustanut syntisi minulle kuin
isällesi, enkä minä ainoastaan suonut sinulle anteeksi, vaan aloin
rakastaa sinua kuin omaa poikaani... jota Jumala ei ole minulle suonut.
Pysy ystävänäni!
Ruhtinas ojensi kätensä, johon nuori ritari epäröimättä kävi kiinni ja
suuteli.
Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin ruhtinas virkkoi katsoen
syvälle Kmicicin silmiin:
— Neiti Billewicz on täällä!
Kmicic kalpeni ja alkoi sopertaa jotakin.
— Minä lähetin vartavasten noutamaan häntä, jotta tuo väärinkäsitys
teidän väliltänne selviäisi. Kohta saat nähdä hänet; hänen suruaikansa
isoisänsä jälkeen on nyt kulunut umpeen. Tänään puhuin asiasta jo
miekankantaja Billewiczille, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka kovasti
paljon minulla on työtä.
Kmicic tarttui päähänsä.
— Millä minä voin maksaa tämän teidän ylhäisyydellenne? Millä voin
maksaa?...
— Sanoin miekankantajalle vakaan toivomukseni, että te menisitte
naimisiin mahdollisimman pian, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan.
Hän lupasi valmistaa tyttöä siihen. Aika on käsillä. Sinusta riippuu
nyt kaikki, ja minä olen onnellinen, jos saat minun käsistäni tämän
palkinnon samoin kuin vielä paljon muita, sillä sinun tulee kohota
korkealle... Olethan tehnyt paljon syntiä, mutta sotatanterella olet
myöskin niittänyt kunniaa... ja kaikki nuoret ovat valmiita seuraamaan
sinua. Sinun kaltaisellesi miehelle eivät sovi mitkään pikku virat...
Olet Kiszek-sukua niinkuin minäkin... Sinun tulee vain vakautua, ja
siihen on avioliitto paras keino. Ota tuo tyttö, koska hän on mielesi
mukainen, ja muista, kuka hänet sinulle antoi.
— Teidän ylhäisyytenne... minä en löydä sanoja!... Minun elämäni
kuuluu teille!... Mitä minun pitää tehdä, jotta voisin osoittaa
kiitollisuuttani?... Käskekää, teidän ylhäisyytenne!
— Palkitse hyvä hyvällä... Luota minuun ja usko, että mitä minä
teenkin, kaikki on yleisen hyvän tähden. Älä luovu minusta, vaikka
näkisit petoksen ja muitten luopuvan ja ilkeyden kohottavan päätään...
ja vaikka minut itseni...
Tässä ruhtinas yht'äkkiä vaikeni.
— Vannon, — lausui Kmicic innokkaasti, — ja annan ritarin kunniasanan,
että viimeiseen hengenvetoon saakka pysyn teidän ylhäisyytenne,
päällikköni, isäni ja hyväntekijäni luona.
Sen sanottuaan Kmicic katsoi tulisilla silmillään ruhtinaaseen,
mutta hämmästyi samassa sitä muutosta, mikä oli tapahtunut ruhtinaan
kasvoissa. Ne olivat nimittäin aivan punaiset, verisuonet pullollaan,
hikihelmet kihoilivat korkealla otsalla ja silmissä oli kuumeinen
kiilto.
— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa? — kysyi ritari rauhattomana.
— Ei mikään... ei mikään...
Radziwill nousi, astui nopeasti rukoustuolin luo ja otti
ristiinnaulitun kuvan.
— Vanno tämän ristin kautta, että pysyt minulle uskollisena kuolemaan
saakka! — sanoi ruhtinas raskaasti hengittäen.
Valmiudestaan huolimatta Kmicic katseli häneen hämmästyneenä.
— Vanno! — toisti hetmani. — Vanno Kristuksen kärsimysten kautta!
— Vannon Kristuksen kärsimysten kautta!... — vastasi Kmicic laskien
sormensa ristiinnaulitun kuvalle.
— Amen! — lausui ruhtinas juhlallisesti. Korkean huoneen kaiku toisti
jossakin holvin korkeudessa sanan »Amen!» ja sitten seurasi hiljaisuus.
Kuului vain Radziwillin mahtavan rinnan raskas hengitys. Kmicic ei
kääntänyt hetmanista hämmästynyttä katsettaan.
— Nyt sinä olet minun... — virkkoi ruhtinas vihdoin.
— Olen aina kuulunut teidän ylhäisyydellenne, — riensi nuori ritari
vastaamaan, — mutta ehkä saan nyt kuulla, mitä on oikein tekeillä?
Miksi teidän ylhäisyytenne epäili minua? Uhkaako vaara teidän
ylhäisyyttänne, vai onko petos paljastettu?
— Koettelemuksen hetket lähestyvät... — vastasi ruhtinas synkästi,
— ja mitä minun vihollisiini tulee, kuten herra Gosiewskiin, herra
Judyckiin ja Vitebskin vojevodaan, niin he syöksisivät minut mielellään
perikatoon. Niin se on! Minun sukuni vihollisten lukumäärä kasvaa,
petoksia paljastuu ja isänmaata uhkaa vaara. Sentähden sanon:
koettelemuksen hetket lähestyvät...
Kmicic vaikeni. Ruhtinaan viimeiset sanat eivät olleet luoneet valoa
asiaan, ja turhaan hän kysyi itseltään, mikä saattoi tällä hetkellä
uhata tuota mahtavaa Radziwillia? Olihan hän nyt voimakkaampi
kuin milloinkaan ennen. Gosiewski ja Judycki olivat tosin hänelle
vihamielisiä, mutta he olivat hänen hallussaan, ja mitä tuli Vitebskin
vojevodaan, niin hän oli kunniallinen mies ja kunnon kansalainen, joka
ei missään tapauksessa olisi ryhtynyt mihinkään juonitteluihin näin
ennen sotaretkeä maan vihollisia vastaan.
— Jumala ties, mitä tämä kaikki merkitsee! — huudahti Kmicic, joka
yleensä ei voinut pidättää ajatuksiaan tulemasta ilmi.
— Tänään käsität vielä kaikki, — vastasi ruhtinas rauhallisesti. —
Mutta lähtekäämme nyt saliin.
He kulkivat useitten huoneitten lävitse. Jo kuului suuresta salista
orkesterin soittoa, jota johti Boguslaw-ruhtinaan tilaisuutta varten
lähettämä ranskalainen. Soitettiin menuettia, joka oli siihen aikaan
muodissa Ranskan hovissa. Lempeät sävelet sulivat puheensorinaan.
Ruhtinas Radziwill pysähtyi ja kuunteli.
— Jumala varjelkoon, — sanoi hän, — etteivät kaikki vieraani, jotka nyt
kattojeni alla juhlivat, huomenna liittyisi vihollisiini.
— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi Kmicic, — minä toivon, ettei
vieraittenne joukossa ole ainoatakaan Ruotsin puoluelaista.
Radziwill säpsähti ja pysähtyi.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Sitä vain, että siellä on pelkkiä kunnon sotilaita huvittelemassa.
— Käykäämme eteenpäin... Aika on näyttävä ja Jumala tuomitseva, kuka on
kunnon mies. Käykäämme eteenpäin!
Salin oven edessä seisoi kaksitoista kuvankaunista, loistavasti puettua
hovipoikaa, jotka hetmanin lähestyessä asettuivat kahteen riviin. —
Onko hänen ylhäisyytensä ruhtinatar jo mennyt saliin? — kysyi ruhtinas.
— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.
— Entä lähetit?
— Myöskin.
— Avatkaa!
Ovet avautuivat selko selälleen, ja salista tulvahtava valo valaisi
hetmanin mahtavan vartalon, kun hän Kmicicin ja hovipoikien seuraamana
meni korokkeelle, jolle oli asetettu nojatuoleja ylhäisimpiä vieraita
varten.
Kohina kävi yli salin, kaikki katseet suuntautuivat ruhtinaaseen, ja
sadoista rinnoista kajahti:
— Eläköön Radziwill! Eläköön hetmani! Eläköön!
Ruhtinas kumarsi ja alkoi tervehtiä korokkeelle kokoontuneita vieraita,
jotka olivat nousseet seisomaan hänen astuessaan saliin. Paitsi
ruhtinatarta itseään, ruotsalaisia lähettejä ja venäläistä lähettiä oli
siellä koko joukko puolalaisia ylimyksiä.
Kuten kohtelias isäntä ainakin, hetmani ensiksi tervehti lähettejä,
joitten kanssa hän vaihtoi muutamia ystävällisiä sanoja. Tervehdittyään
kaikkia hän istuutui korkeaselkäiseen suojakatteella varustettuun
nojatuoliin ja silmäili sitten yli salin, jossa eläköönhuudot vielä
kajahtelivat.
Kmicic, joka seisoi ruhtinaan istuimen takana, katseli myöskin
väkijoukkoa. Hänen katseensa siirtyi kasvoista kasvoihin etsien niitä
rakkaita piirteitä, jotka nyt hänen mielessään kuvastuivat. Hänen
sydämensä jyskytti.
»Hän on täällä! Hetken kuluttua saan nähdä hänet, puhua hänen
kanssaan!...» — ajatteli Kmicic etsien katseellaan yhä innokkaammin. —
»Kas tuolla! Viuhkan laidan yli näkyvät mustat kulmakarvat, valkea otsa
ja vaalea tukka! Se on hän!»
Kmicic pidätti hengitystään ikäänkuin peläten, että näky katoaisi,
mutta samassa viuhka painui alas, kasvot paljastuivat — ei, se ei
ollutkaan Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa. Ja ritarin katse
lensi edelleen pitkin hentoja vartaloita, viuhkoja, samettia, kukkeita
kasvoja... Mutta se ei ollut hän, ei ollut hän! Kas tuolla! — Ikkunan
edessä vilahti jotakin valkeata, ritarin silmissä alkoi hämärtyä — se
oli Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa...
Soittokunta alkoi taas soittaa, väkiryhmät liikkua, naiset niiata
sirosti, komeat kavaljeerit vilahtaa ohi, mutta Kmicic on kuin sokea,
kuin mykkä, hän ei huomaa mitään, ei kuule mitään ja tuijottaa vain,
ikäänkuin nyt vasta ensi kerran näkisi tytön. Mutta Oleńka ei olekaan
sama kuin Wodoktyssa. Tässä suuressa salissa ja tässä ihmispaljoudessa
hän näyttää pienemmältä, ja hänen kasvonsakin ovat pienemmät,
lapselliset. Ottaako hänet käsivarrelle ja painaa rintaansa vastaan!
Kyllä hän on sentään sama: samat piirteet, sama suloinen suu, samat
poskipäitä varjostavat silmäripset ja sama otsa, kirkas ja tyyni... Ja
muistot alkavat kiitää Andrzej—herran mielessä kuin parvi salamoita:
tupa Wodoktyssa, jolloin hän ensikerran näki tytön, hiljaiset suojat,
joissa he istuivat kahden kesken... Kuinka suloista muistella!... Ja
rekiretki Mitrunyyn, jolloin hän suuteli häntä!... Mutta sitten alkoi
maailma vieroittaa heitä toisistaan ja rikkoa heidän välejään. »Lyököön
salama heidät säpäleiksi!» — kohisi Kmicicin sielussa. — »Mikä on
ollutkaan omani ja mitä olen menettänyt! Kuinka lähellä hän olikaan ja
kuinka kaukana nyt! Tuolla hän nyt istuu kuin vieras eikä tiedä, että
minä olen täällä...»
Ja vihansekainen epätoivo valtasi Andrzej-herran, epätoivo, joka ei
löytänyt muuta ilmaisua kuin huulille hukkuvan huokauksen:
— Ah Oleńka! Ah Oleńka!...
Usein oli Andrzej Kmicic ollut suutuksissaan itselleen entisten
tekojensa tähden, niin suutuksissa, että hänen olisi tehnyt mieli
käskeä omaa väkeään antamaan itselleen sata paria raippoja, mutta
milloinkaan hän ei kuitenkaan ollut ollut niin vihoissaan itselleen
kuin nyt nähdessään Oleńkan taas pitkästä aikaa ja kauniimpana ja
ihanampana kuin mitä hän oli kuvitellutkaan. Tällä hetkellä hän olisi
tahtonut purkaa kiukkunsa itseään vastaan, mutta kun hän oli keskellä
ihmisten paljoutta ja ylhäisessä seurassa, niin hänen täytyi vain
tyytyä puremaan hammasta ja ajattelemaan itsekseen ikäänkuin omaa
tuskaansa lisäten:
»Se on oikein sinulle, lurjus, aivan oikein!»
Samassa soittokunta taukosi soittamasta, ja Andrzej kuuli hetmanin
sanovan hänelle:
— Lähdepäs kanssani!
Kmicic havahtui ajatuksistaan.
Ruhtinas astui alas korokkeelta ja painui vieraitten joukkoon. Hänen
kasvoillaan oli lempeä hymy, mikä näytti antavan hänen olemukselleen
vielä enemmän majesteetin ylevyyttä. Milloin hän pysähtyi jonkun
kunnianarvoisan matronan, milloin ylimyksen tai upseerin eteen,
ja kaikille hänellä oli ystävällinen sana sanottavana, kaikkien
sydämet hän voitti. Hän lähestyi rosienilaista miekankantajaa, herra
Billewicziä, ja sanoi:
— Kiitän sinua, vanha ystäväni, että tulit, vaikka minulla olisi oikeus
suuttuakin. Eihän Billewicze ole kovinkaan kaukana Kiejdanysta, ja
kuitenkin olet harvinainen vieras talossani.
— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi miekankantaja kumartaen syvään, —
olisi rikos isänmaata kohtaan tuhlata kallista aikaanne.
— Olen kovasti ajatellut kostaa ja ajaa Billewiczeen. Luulen, ettet
ajaisi luotasi vanhaa kumppaniasi.
Herra miekankantaja punastui onnesta.
— Mutta ei ole ollut aikaa!... Sitten kun naitat pois sukulaisesi
Heraklius vainajan pojantyttären, silloin tulen varmasti häihin.
— Jumala suokoon sen tapahtua mahdollisimman pian! — huudahti herra
miekankantaja.
— Nyt esittelen sinulle herra Kmicicin, orszalaisen lipunkantajan,
joka on sukua Kiszekeille ja näiden kautta Radziwilleille. Sinä olet
varmaankin kuullut hänestä Heraklius vainajalta, joka rakasti Kmiciciä
kuin veljiään...
— Nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne! — toisti herra
miekankantaja ihmetellen nuoren ritarin ylhäistä sukua, josta Radziwill
itse teki selvää.
— Tervehdin teitä, herra miekankantaja, sydämellisesti ja tarjoan
teille palvelustani, — sanoi Andrzej rauhallisesti ja ehkä hieman
ylpeästikin.
— Eversti Heraklius vainaja oli minulle kuin isä ja hyväntekijä, ja
vaikka hänen toivomuksensa sittemmin ei toteutunutkaan, rakastan minä
Billewiczejä yhä kuin sukulaisiani.
— Etenkin muuatta neiti Billewicziä, — sanoi ruhtinas laskien kätensä
nuoren miehen olkapäille.
— Hän on uskonut sen minulle jo aikoja sitten.
— Ja jokaiselle tunnustan sen suoraan! — huudahti Kmicic tulisesti.
— Levollisesti, levollisesti! — huomautti ruhtinas. — Kuten näkyy, on
tässä kavaljeerissa tulta, mikä on saattanut hänet tekemään kolttosia.
Mutta kun hän on vielä nuori ja minun erikoisessa suojeluksessani, niin
toivon, että meidän esirukouksemme hänen puolestaan saavat kysymyksessä
olevan suloisen tuomarin muuttamaan tuomionsa.
— Teidän ylhäisyytenne menetelköön mielensä mukaan! — vastasi herra
miekankantaja. — Tyttö rukka on vastaava kuten tuo pakanallinen papitar
Aleksanterille kerran: »Kukapa sinua voisi vastustaa!»
— Ja me, kuten makedonialainen hallitsija aikanaan, uskomme tuohon
ennustukseen, — sanoi ruhtinas nauraen. — No niin, riittäköön! Mutta
viehän nyt meidät suloisen sukulaisesi luo, jotta minäkin saisin nähdä
hänet. Käyköön eversti Heraklius vainajan toivomus pian toteen!
— Kuten suvaitsette käskeä!... Tyttö istuu tuolla meidän sukulaisemme
neiti Wojnillowiczin seurassa. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos hän
joutuu hämilleen, sillä minulla ei ole ollut tilaisuutta valmistaa
häntä tähän.
Herra miekankantajan arvelu toteutuikin. Kaikeksi onneksi Oleńka oli jo
nähnyt Andrzej-herran hetmanin rinnalla ja ennättänyt toipua; hän oli
melkein mennyt tainnoksiin. Hän katsoi nuoreen ritariin kuin johonkin
henki-ilmestykseen toisesta maailmasta. Kesti kauan, ennenkuin hän
uskoi silmiään. Hän oli kuvitellut onnettoman Kmicicin harhailevan
jossakin metsässä kodittomana tai istuvan vangittuna tyrmässä ja
katselevan rautaisen ristikon takaa Jumalan vapaaseen maailmaan. Jumala
yksin tietää, mikä sanomaton epätoivo oli jäytänyt hänen sydäntään
ajatellessaan kadonnutta miestä, Jumala yksin saattoi laskea kyynelet,
jotka hän oli vuodattanut julman, mutta ansaitun kohtalon tähden. Ja
sitten Kmicic onkin Kiejdanyssa vapaana, hetmanin rinnalla, ylpeänä
ja solakkana koreassa puvussaan ratsumestarinbuzdygani vyöllä, pää
pystyssä ja kasvoilla tuima ilme ja — suurhetmani itse, Radziwill
itse laskee tuttavallisesti kätensä hänen olkapäälleen. Ihmeellisiä,
ristiriitaisia tunteita syttyi tytön sydämessä: hän tunsi suurta
helpotusta, kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan,
jonkinlaista sääliä turhaan vuodatettujen runsaitten kyynelten tähden,
tyytymättömyyttä, jota tuntee jokainen kunnon ihminen nähdessään
syntien ja rikosten jääneen rankaisematta, ja vihdoin iloa, omain
voimainsa väheksymistä ja pelkoa lähentelevää kummastusta tuota nuorta
miestä kohtaan, joka oli jaksanut kohota sellaisesta turmiosta.
Ruhtinas, miekankantaja ja Kmicic olivat lopettaneet keskustelunsa ja
alkoivat lähestyä. Neitonen painoi katseensa alas ja kohotti olkapäänsä
kuin lintu siipensä tahtoessaan kätkeä päänsä niitten suojaan. Hän oli
aivan varma, että he tulevat hänen luokseen. Kohottamatta katsettaan
hän näki heidät ja tunsi, kuinka he lähestyivät lähestymistään ja
pysähtyivät hänen eteensä. Hän oli niin varma siitä, että silmäilemättä
tulijoihin nousi ja kumarsi syvään ruhtinaalle.
Tämä seisoi todellakin hänen edessään ja virkkoi:
— Hyvä Jumala! Nyt en ihmettele enää nuorta ystävääni, sillä tyttö on
kaunis kuin kukkanen!... Terve tuloa talooni, hyvä neiti! Tunnetteko
minua?
— Tunnen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Oleńka.
— Mutta minä en olisi tuntenut teitä. Kun näin teidät viimeksi, olitte
vielä kehittymätön tyttönen vailla sitä suloutta, mikä teissä nyt on...
Sallikaa minun nähdä silmänne... Hyvä Jumala! Onnellinen se sukeltaja,
joka löytää tuollaisen helmen; mutta onneton se, joka on löytänyt
ja kadottanut. Tämä teidän edessänne seisova kavaljeeri on noita
onnettomia. Tunnetteko hänetkin?
— Tunnen, — kuiskasi Oleńka katse maahan painuneena.
— Hän on suuri syntinen ja tulee nyt teidän luoksenne
synnintunnustuksille... Pankaa hänelle mitä ehtoja hyvänsä, mutta älkää
kieltäkö ehdottomasti, sillä epätoivoissaan hän voisi tehdä vielä
suurempia syntejä.
Nyt ruhtinas kääntyi herra miekankantajan ja neiti Wojnillowiczin
puoleen.
— Jättäkäämme nuoret rauhaan, jottemme häiritse synnintunnustusta.
Sitäpaitsi minun uskoni kieltää minua olemasta läsnä sellaisessa
toimituksessa.
Hetkisen kuluttua Andrzej ja Oleńka olivat kahden.
Tytön sydän tykytti kuin kyyhkysen, jonka yläpuolella haukka leijailee.
Myöskin Andrzej oli hyvin liikutettu. Hänen rohkeutensa ja varmuutensa
oh kaikonnut kauas pois. Jonkin aikaa molemmat olivat puhumatta.
Vihdoin katkaisi Andrzejn painunut ääni vaitiolon:
— Etkö luullut näkeväsi minua täällä, Oleńka?
— En, — kuiskasi neitonen.
— Hyväinen aika, vaikka tataari seisoisi nyt tässä edessäsi, et sinä
voisi olla pelokkaampi! Älä pelkää! Katsohan kuinka paljon väkeä! Minä
en voisi tehdä sinulle mitään pahaa, sillä olen päättänyt kunnioittaa
sinua, luota nyt minuun!
Neitonen kohotti katseensa ja silmäili häntä.
— Kuinka voisin luottaa?...
— Se on totta, minä olen tehnyt syntiä, mutta sehän on kaikki jo
ohi eikä tule toistumaan... Maatessani kaksintaistelun jälkeen
kuolemaisillani sanoin itselleni: minä en ota häntä väkivoimalla,
en miekalla enkä tulella, vaan hyvillä töillä tahdon ansaita hänen
anteeksiantamuksensa!... Eihän liene hänen sydämensä kivestä,
mielipahansa katoaa, hän huomaa parannukseni ja antaa anteeksi...
Minä olen siis päättänyt tehdä parannuksen ja pidän sanani... Jumala
antoikin minulle heti siunauksensa, sillä Wolodyjowski toi minulle
käskykirjeen. Hän olisi saanut olla antamatta sitä, mutta hän antoi,
se kunnon mies! Siten minun ei tarvinnut mennä oikeuteen vastaamaan
teoistani, koska tulin olemaan vastuussa vain hetmanille. Minä
tunnustin kaikki syntini ruhtinaalle kuin isälle, eikä hän ainoastaan
suonut anteeksi, vaan lupasi hyvittää kaikki ja suojella minua ihmisten
vihaa vastaan... Jumala häntä siunatkoon! En ole enää mikään karkuri,
Oleńka, teen sovinnon ihmisten kanssa, voitan kunniani takaisin,
palvelen isänmaata, hyvitän kaiken pahan, mitä olen tehnyt... Oleńka!
Mitä sanot tähän?... Etkö tahdo sanoa minulle kaunista sanaa?
Ja Kmicic katsoi häneen hartaasti ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin
olisi rukoillut.
— Voinko uskoa tähän? — kuiskasi Oleńka.
— Voit, kautta Jumalani! — vastasi Kmicic. — Ruhtinas uskoi ja herra
Wolodyjowski myöskin. He tiesivät kaikki rikokseni ja uskoivat
kuitenkin... Miks'et sinä yksin uskoisi sitten?
— Siksi, että olen nähnyt aiheuttamanne kyynelet... siksi, että olen
nähnyt haudat, joille ruoho ei ole vielä kasvanut...
— Se kasvaa kyllä, ja kyynelet kuivaan kyllä.
— Tehkää se ensin.
— Suo minulle edes toiveita, että kun olen sen tehnyt, olen myöskin
ansainnut sinut... Kyllä kelpaa sanoa: »Tee ensin!» Entä jos teen sen,
ja sinä sillä aikaa menet naimisiin toisen kanssa? Jumala sellaisesta
varjelkoon, sillä silloin tulisin hulluksi! Minä rukoilen sinua,
Oleńka, lupaa minulle, etten menetä sinua, ennenkuin olen sopinut
teidän aatelistenne kanssa. Muistatko, mitä kirjeessä kirjoitit? Minä
olen säilyttänyt kirjeesi ja luen sitä yhä uudelleen, kun mieleni käy
murheiseksi. En pyydä mitään muuta kuin että lupaat minua odottaa ja
olla menemättä toisen kanssa naimisiin?
— Tiedättehän, etten, testamentin mukaan, saa sitä tehdä. Luostariin
vain voin mennä.
— Oh, mitä kuulen! Heitä mielestäsi luostari, muuten minä tässä
kaikkien nähden lankean polvilleni sinun eteesi ja rukoilen, ettet
sinne menisi. Herra Wolodyjowskille et suostunut, minä tiedän, hän
itse kertoi siitä minulle. Hän juuri kehoitti minua hyvillä töillä
voittamaan sydämesi... Mutta mitä nekään minua auttaisivat, jos menet
luostariin? Sinä sanot, että hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, mutta
minä sanon, että rakastan sinua mielettömästi, ja sillä hyvä. Kun
olit lähtenyt Wodoktysta, aloin etsiä sinua heti vuoteelta noustuani.
Muodostin lippukuntaa, joka hetki oli varattu, minulla oli tuskin
aikaa syödä ja nukkua, ja kuitenkin minä etsin sinua. Niin on asian
laita, etten voi elää, etten saa rauhaa ilman sinua. Elin sitten
pelkillä muistoilla. Mutta saatuani vihdoin tietää sinun olevan herra
miekankantajan luona Billewiczessä, täytyi minun ruveta kamppailemaan
ajatusteni kanssa kuin karhua vastaan: lähteäkö vai eikö? Arvelin: en
ole vielä tehnyt mitään hyvää, en lähde. Mutta ruhtinas, rakastettu
isäni, sääli minua ja käski pyytää teitä Kiejdanyyn, jotta saisin nähdä
sinut ennenkuin lähden sotaretkelle. En pyydä sinua kanssani vihille jo
huomenna, mutta pyydän sinua sanomaan minulle edes yhden kauniin sanan,
se niin keventäisi sydäntäni... Rakas Oleńka, en tahdo kaatua, mutta
taistelussa se voi sattua kenelle hyvänsä... sentähden sinun pitäisi
antaa minulle anteeksi, kuten kuoleville anteeksi annetaan...
— Jumala teitä suojelkoon! — vastasi Oleńka, ja äänen sävystä Andrzej
ymmärsi, että hänen sanansa olivat vaikuttaneet.
— Rakkaimpani, kiitos!... Ethän mene luostariin?
— En ainakaan vielä.
— Jumala sinua siunatkoon!
Ja niinkuin lumi keväällä sulaa, niin suli epäluottamus heidän
väliltään, ja he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan. Sydämet
kevenivät, silmät kirkastuivat. Eikä Oleńka kuitenkaan ollut mitään
luvannut, ja Andrzej oli kyllin viisas eikä heti pyytänyt lupausta
tytöltä. Mutta Oleńka tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta sulkea
häneltä tietä parannukseen, josta hän oli niin hartaasti puhunut. Hänen
vilpittömyyttään Oleńka ei hetkeäkään epäillyt, sillä Kmicic ei ollut
mikään teeskentelijä. Tärkein syy, miksi Oleńka ei uudelleen osoittanut
ritaria luotaan, oli kuitenkin se, että hän sittenkin sydämensä
syvyydessä vielä rakasti tuota nuorta miestä. Tämä rakkaus oli
hautautunut harmin, pettymysten ja surun alle, mutta se eli kuitenkin
ja oli valmis yhä uskomaan ja antamaan anteeksi.
»Hän on parempi tekojaan», — ajatteli Oleńka, — »ja ne, jotka johtivat
hänet pahaan, ovat nyt poissa. Pelkästä epätoivosta hän voisi taas
ruveta tekemään pahaa, ja siksi en ainakaan minä koskaan tule häntä
epätoivoiseksi tekemään.»
Ja Oleńkan hyvä sydän iloitsi anteeksiantamisesta. Poskille nousi
ruusuinen puna; silmät loistivat. Ohikulkevat ihailivat kaunista paria,
jonka vertaista olisi ollut vaikea löytää tästä suuresta salista.
Ikäänkuin sopimuksesta kumpikin oli puettu samaan tapaan, sillä
myöskin Oleńkan yllä oli hopeaompeluksilla koristettu puku ja
sinisestä venetsialaisesta sametista tehty puolalainen kontusz-nuttu,
safiirisoljella leuan alta kiinni. — Nuo ovat kai veli ja sisar,
— sanoivat ne, jotka eivät heitä tunteneet, mutta siihen toiset
huomauttivat: — Ei suinkaan, koska ritari noin tulisia silmäyksiä
neitoseen luo.
Hovimarsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmis, ja salissa
syntyi yleinen liike. Kreivi Lewenhaupt läksi ensimmäisenä taluttaen
ruhtinatarta, jonka hameenlaahustinta kantoi kaksi kuvankaunista
hovipoikaa; hänen jäljessään seurasi paroni Skytte rouva Hlebowiczin
kanssa; sitten piispa Parczewski ja pater Bialozor, molemmat synkän
näköisinä.
Ruhtinas Janusz Radziwill, joka oli pyytänyt vieraita käymään edellä,
vei Wendenin vojevodan puolisoa. Koko kulkue luikerteli eteenpäin
kuin kirjava käärme. Kmicic talutti Oleńkaa, joka nojasi heikosti
hänen käsivarteensa, ja ritari katsoi sivultapäin neidon hienoja
kasvonpiirteitä onnellisena; olihan hän näet nyt suurin magnaatti
kaikkien näitten magnaattien joukossa, koska oli lähinnä suurinta
aarretta.
Soittokunnan soittaessa astuttiin isoon ruokasaliin. Hevosenkengän
muotoinen pöytä oli katettu kolmellesadalle hengelle ja näytti notkuvan
hopea- ja kulta-astiain painosta. Ruhtinas, jonka suonissa virtasi
kuninkaallista verta, istuutui kunniapaikalle ruhtinattaren viereen, ja
kaikki hänen ohitseen kulkevat kumarsivat syvään asettuen paikoilleen
arvojärjestyksessä.
Mutta hetmani, kuten näytti, muisti, että nämä olivat viimeiset pidot
ennen kauheata sotaa, joka oli ratkaiseva kahden mahtavan valtakunnan
kohtalon, sillä hänen kasvoillaan oli levoton ilme. Hän teeskenteli
iloa ja tyyneyttä, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin kuume olisi
häntä kouristellut. Toisinaan hänen korkea otsansa peittyi pilveen, ja
lähinnä istuvat saattoivat nähdä sillä hikipisaroita. Hänen katseensa
siirtyi vieraasta vieraaseen tutkien etenkin everstien kasvoja. Ja
omituista, kaikki hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat myöskin
levottomia. Hevosenkengän molemmissa päissä juteltiin jo iloisesti,
mutta pöydän keskus oli synkkä. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään
ihmeellistä, sillä pöydän päissä istui everstejä ja ritareita, joita
sota ensinnä uhkasi kuolemalla. Helpompi on sodassa kaatua kuin
kantaa edesvastuu siitä. Peloton on soturin sielu, joka pestyään
verellä synnit pois liitää sotatanterelta taivaaseen, mutta se painaa
päänsä alas ja vaipuu neuvotteluihin Jumalan ja omantuntonsa kanssa,
joka ratkaisevan päivän aattona ei tiedä, minkä maljan hän ojentaa
isänmaalle.
Näin arveltiin asiasta pöydän päissä.
— Hän on aina tuollainen ennen sotaa, — selitti vanha Stankiewicz
soturi herra Zagloballe. — Mutta jota synkempi hän on, sitä pahempi
viholliselle, sillä taistelupäivänä hän tulee varmaan iloiseksi.
— Niin on jalopeurakin äreä ennen kamppailua, — vastasi herra Zagloba.
— Muuten, mitä tulee suuriin sotapäällikköihin, niin heillä on kullakin
omat tapansa. Hannibal pelasi noppaa, Scipio Africanus lausui runoja,
Koniecpolski vanhempi puhui kauniista naisista, mutta minä mieluimmin
otan ennen tappelua pienen nukkumatin, vaikk'ei minulla ole mitään
taskumattiakaan vastaan, etenkin jos seurana on hyviä tovereita.
— Katsokaa, hyvät herrat, piispa Parczewski on kalpea kuin palttina! —
sanoi Stanislaw Skrzetuski.
— Se johtuu siitä, että hänen täytyy istua kerettiläisen pöydässä
peläten syövänsä jotakin saastaista, — selitti herra Zagloba
hiljaisella äänellä. — Vanha kansa sanoo, että juomiin nähden pirulla
ei ole valtaa, mutta ruokia ja etenkin liemiä on varottava. Niin
oli ainakin Krimissä siihen aikaan, kun minä siellä vankina istuin.
Tataarilaisten mullat [mulla, muhamettilainen sielunpaimen. Suom.
huom.] osasivat valmistaa lampaanlihaa ja sipulia sillä tavalla, että
se, joka sitä söi, oli heti valmis luopumaan uskostaan ja tunnustamaan
sen niitten lurjuksen profeetakseen.
Tässä herra Zagloba hiljensi vieläkin ääntään.
— Minä en tahdo soimata ruhtinasta, mutta kehoitan kuitenkin siunaamaan
ruokanne, sillä joka itseään suojelee, sitä Jumalakin suojelee.
— Mitä te höpisette!... Joka ruokaan ryhtyessään siunaa itsensä, sille
ei mitään tapahdu. Meillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia ja
kalvinilaisia, mutta en ole koskaan kuullut, että he noituisivat ruoan.
— Niin, teillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia, jotka ovat
ryhtyneet vehkeilemään yhdessä ruotsalaisten kanssa, — sanoi Zagloba. —
Jos minä olisin nyt ruhtinaan asemassa, niin usuttaisin kaikki koirat
noitten lähettien kimppuun enkä syöttäisi niille näitä herkkuja.
Katsokaas tuota Lewenhauptia. Se syö kuin teurasnauta ikään. Varmaankin
pistää vielä pullat ja leivokset taskuunsa vaimoille ja kakaroille
tuliaisiksi... Mutta tuon toisen merentakaisen nimen olen unohtanut...
Mikäs se olikaan?
— Kysykää Michalilta, isä, — neuvoi Jan Skrzetuski.
Michal Wolodyjowski istui lähellä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään,
sillä hän istui kahden neidin välissä: hänen vasemmalla puolellaan
oli neiti Elisabet Sielawska, noin nelikymmenvuotias nainen, ja
oikealla Oleńka Billewicz, jonka toisella puolella Kmicic istui.
Elisabet-neiti huojutti viuhkaista päätään lyhyen ritarin yli ja kertoi
hänelle jotakin hyvin vilkkaasti. Michal-herra loi häneen silloin
tällöin harhailevan silmäyksen hokien: »Niin, armollinen neiti, aivan
niin!», mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä koko hänen huomionsa oli
kiintynyt toiselle puolelle. Hän pyydysteli korvillaan Oleńkan äänen
sävyvivahteluja ja puvun kahinaa ja kiersi suuressa surussaan pieniä
viiksiään, ikäänkuin olisi niillä tahtonut peloittaa Elisabet-neidin
pois.
»Suloinen tyttö! Ja niin hiton sievä!» — ajatteli hän. — »Armollinen
Jumala, katso minun puoleeni, sillä tässä maailmassa ei ole orpoa, joka
olisi niin hyljätty kuin minä. Sieluni ihan kihelmöi halusta saada
uskollinen rakastettu, mutta mihin minä silmäni isken, sen sydämessä
asuu jo joku muu soturi. Minne minä kulkuri joutunen?...»
- Entä mitä te aiotte tehdä sodan jälkeen? — kysyi neiti Elisabet
Sielawska suu supussa viuhkallaan leyhyttäen.
— Menen luostariin! — vastata paukahdutti pieni ritari.
— Kuka puhuu luostarista pidoissa? — huudahti Kmicic iloisesti,
nojautuen Oleńkan puoleen. — Hei, sehän on herra Wolodyjowski.
— Te ette ainakaan sitä ajattele, sen uskon! — virkkoi Michal.
Silloin hiveli Oleńkan suloinen ääni hänen korviaan:
— Ei teidänkään tarvitse sellaista ajatella. Jumala antaa kyllä teille
vaimon, yhtä hyvän ja kunnollisen kuin itsekin olette.
Vilpitön ja avosydäminen Michal tuli heti liikutetuksi.
— Jos joku minulle huilulla soittelisi, niin se ei tuntuisi minusta
niin suloiselta kuin teidän äänenne!
Yhä yltyvä puheensorina painoi sanat kuulumattomiin. Maljat nousivat
entistä sukkelammin, ja mieliala kohosi. Everstit väittelivät tulevasta
sodasta rypistäen kulmakarvojaan ja lennättäen tulisia silmäyksiä.
Herra Zagloba kertoi pöytäkunnalleen Zbarazin piirityksestä, niin että
kuulijain poskia kuumoitti ja sydämiä sykähdytti. Tuntuisilta, kuin
kuolemattoman »Jarema»-sotapäällikön henki olisi puhaltanut halki salin
täyttäen soturien mielet sankarillisella innostuksella.
Salin toisessa päässä alkoi suuri kello lyödä kahtatoista ilmoittaen
puoliyön tulosta, ja samalla tärisytti linnan pihalta kuuluva tykkien
jyske ikkunoita ja muureja.
Keskustelut taukosivat, tuli hiljaisuus.
Yht'äkkiä huudettiin pöydän keskustasta:
— Piispa Parczewski pyörtyi! Vettä!
Syntyi hälinä, kun useat hyppäsivät tuoleiltaan ylös paremmin
nähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Piispaa oli ruvennut niin
heikottamaan, että hovimarsalkan täytyi tukea häntä kaksin käsin
kainaloista Wendenin vojevodattaren pirskottaessa vettä piispan
kasvoille..
Samassa ikkunoita tärisytti uusi jyrähdys, sitten kolmas, sitten
neljäs...
— Eläköön Puola! Pereant hostes! [Surma vihollisille!] — huusi Zagloba,
mutta tykkien jyske vaimensi hänen huutonsa.
Laskettiin laukauksia: Kymmenen, yksitoista, kaksitoista...
Ikkunaruudut helisivät. Tulenliekit lepattivat.
- Kolmetoista, neljätoista... Piispa on tottumaton jyskeeseen... Hän on
pilannut ilon, sillä ruhtinaskin näyttää synkemmältä... Katsokaa, hyvät
herrat, hän istuu kuin kivettynyt!... Viisitoista, kuusitoista... Hei,
paukkuu kuin sodassa! Yhdeksäntoista, kaksikymmentä!
— Hiljaa siellä! Ruhtinas aikoo puhua! — huudettiin eri kulmilta pöytää.
Syntyi syvä hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Radziwilliin,
joka seisoi kuin jättiläinen malja kädessä. Mutta mitä läsnäolijat
näkivätkään!...
Hänen kasvonsa näyttivät suorastaan kauheilta, sillä ne eivät olleet
kalpeat, vaan siniset, ja hymy, jonka ruhtinas oli pakottanut
kasvoilleen, oli muuttunut suonenvetoiseksi irvistykseksi. Hänen
hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, leveä rinta aaltoili kullatun
viitan alla ja silmät olivat puoleksi ummessa. Hänen mahtavissa
kasvoissaan oli jotakin kauhistuttavaa ja jääkylmää kuin kuolevan
ilmeessä.
- Mikä häntä vaivaa? — kuiskattiin salissa rauhattomasti.
Ja pahaaennustava aavistus kouristi kaikkien sydämiä, levoton odotus
nousi kaikkien kasvoille.
— Hyvät herrat!... Useat teistä... tulevat varmaan ihmettelemään...
tätä maljaa... mutta se, joka minuun luottaa ja uskoo... joka toivoo
isänmaalleen parasta... ja joka tahtoo pysyä minun huoneeni ystävänä...
se kohottaa tämän maljan mielellään... ja yhtyy minuun: Vivat Carolus
Gustavus rex!... joka tästä päivästä on meidän armollisin hallitsijamme!
— Vivat! — toistivat lähetit Lewenhaupt ja Skytte ja muutamat
ulkomaalaiset upseerit.
Mutta muualla salissa vallitsi kolkko hiljaisuus. Everstit ja aateliset
katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, ikäänkuin kysyen, oliko ruhtinas
menettänyt järkensä. Vihdoin kuului eri puolilta pöytää ääniä:
— Kuulimmeko oikein? Mitä tämä on? Sitten oli taas hiljaista.
Radziwill seisoi yhä ja hengitti täysin rinnoin, ikäänkuin raskas
taakka olisi romahtanut hänen hartioiltaan. Kasvojen väri muuttui
vähitellen entiselleen. Vihdoin hän kääntyi herra Komorowskin puoleen
ja sanoi:
— On aika tehdä sopimus tiettäväksi, jotta arvoisa aateli osaisi sitä
noudattaa. Lukekaa!
Komorowski nousi, aukaisi edessään olevan pergamenttikäärön ja rupesi
lukemaan kovaosaista sopimusta, joka alkoi näin:
— »Voimatta paremmin ja edullisemmin toimia nykyisissä onnettomissa
olosuhteissa ja kadotettuamme kaiken toivon saada apua armollisimmalta
kuninkaaltamme me Liettuan suuriruhtinaskunnan aateliset ja säädyt
välttämättömyyden pakosta antaudumme Ruotsin armollisimman kuninkaan
suojeluksen alaisiksi seuraavilla ehdoilla:
1) Taistelemme yhdessä yhteisiä vihollisia vastaan, lukuunottamatta
Puolan kuningasta ja kruunua.
2) Liettuan suuriruhtinaskuntaa ei yhdistetä Ruotsiin, vaan tulee se
olemaan tähän maahan samassa suhteessa kuin tähän saakka Puolaan, s.o.
kansa kansan, senaatti senaatin ja ritaristo ritariston vertainen
kaikissa suhteissa kummassakin maassa.