Podlahian vojevodakunnan rajalla sijaitsevassa Burzec-nimisessä
kylässä, joka siihen aikaan kuului Skrzetuski-suvulle, istui iäkäs
mies penkillä kartanorakennusten ja lammen välisessä puutarhassa.
Hänen jalkainsa juuressa leikki kaksi pientä poikaa, toinen viisi-,
toinen nelivuotias. Pojat olivat tummaihoisia ja ahavoittuneita kuin
mustalaispienokaiset, mutta vereviä ja terveen näköisiä. Vanha mies
näytti myöskin terveeltä ja väkevältä kuin härkä. Ikä ei ollut painanut
hänen leveätä selkäänsä köyryyn. Hänen silmistään, tai oikeammin
silmästään, sillä toinen oli kaihin peitossa, loisti reippaus ja
hyväntuulisuus. Hänen partansa oli valkoinen, katsantonsa pirteä,
kasvonsa ruskettuneet, ja poikittain yli otsan kulki leveä arpi, josta
näkyi otsaluu.
Pojat, jotka olivat tarranneet kiinni ukon saappaanrakseihin, kiskoivat
niistä eri suuntiin, mutta ukko katseli auringonpaisteiselle lammelle,
jossa kalat loiskivat muodostaen renkaita lammen tyyneen peilipintaan.
— Kalat hyppelevät, — turisi ukko itsekseen. — Mutta taidattepa hypellä
kahta kauheammin, kun teidät suomustetaan.
Sitten hän kääntyi poikien puoleen:
— Antakaa saappaani olla rauhassa, vekarat; jos vain revitte niistä
korvat irti, niin revin minäkin korvat teidän päästänne. Senkin
takiaiset! Menkää heittämään häränpyllyä tuonne nurmikolle ja antakaa
minun olla omine aikoineni! Eihän tuo Longinek vielä ymmärrä, liian
on vielä nuori, mutta Jaremkan pitäisi jo tulla järkiinsä. Otanpa ja
nakkaan teidät tuonne lampeen, te kurittomat!
Mutta pojat eivät näyttäneet ukkoa pelkäävän, koska vanhempi, Jaremka,
alkoi kiskoa entistä tuimemmin, tömistää jaloillaan ja huutaa:
— Vaari, rupea Bohuniksi ja ryöstä Longinek.
— Herkeä jo siitä, sanon sinulle, senkin vintiö!
— Rupea Bohuniksi, vaari!
— Kyllä minä sinulle kohta Bohunia annan! Odotapas, kun huudan äitisi
tänne!
Jaremka silmäili kartanosta puutarhaan johtavaa ovea, mutta kun ovi oli
kiinni eikä äitiä näkynyt, tiukkasi hän yhä:
— Vaari, rupea Bohuniksi!
— Hengen ne vievät minusta, nuo riiviöt, eihän niistä pääse... Olkoon
sitten menneeksi, olen Bohun, mutta vain tämän ainoan kerran. Muista,
tämän kerran vain.
Ukko huokasi, nousi penkiltä, sieppasi yht'äkkiä pikku Longinekin ja
päästäen hurjia huutoja karkasi lammelle päin.
Mutta Longinekilla oli urhea puolustajansa Jaremkassa, joka
tällaisissa tapauksissa sanoi itseään ei Jaremkaksi, vaan herra Michal
Wolodyjowskiksi, rakuunaväen ratsumestariksi.
Kädessä keppi, joka teki miekan virkaa, painoi herra Michal hurjaa
vauhtia rotevan Bohunin jälkeen, saavutti hänet pian ja alkoi armotta
piestä kinttuihin.
Longinek, joka näytteli äitinsä osaa, huusi, Bohun huusi,
Jaremka-Wolodyjowski huusi. Mutta urhoollisuus pääsi vihdoin voitolle,
Bohun päästi uhrinsa ja liikkasi hengästyneenä penkille niinipuun alle
voihkien:
— Oh, noita poikaviikareita!... Ihan tähän läkähtyy!...
Mutta hänen kärsimyksensä eivät päättyneet siihen. Hetkisen kuluttua
seisoi Jaremka taas hänen edessään posket palavina, tukka pörrössä ja
hoki yhä innokkaammin:
— Vaari, rupea Bohuniksi!
Lyhyen neuvottelun jälkeen ja poikien annettua juhlallisesti lupauksen,
että se tulisi ehdottomasti olemaan viimeinen kerta, toistettiin temput
toistamiseen yksityiskohtia myöten. Sitten he istuutuivat kaikki kolme
penkille, ja Jaremka alkoi kuulustella:
— Vaari, sano, kuka oli urhoollisin?
— Sinä, sinä! — vastasi ukko.
— Tuleeko minusta ritari?
— Tulee, sillä suonissasi virtaa soturin veri. Jumala suokoon,
että sinusta tulisi isäsi kaltainen, mutta ettet saisi niin paljon
vastoinkäymisiä kokea kuin hän...
— Kerro, paljonko isä on tappanut!
— Sata kertaa olen sen sinulle jo sanonut. Helpompi on laskea tuon
niinipuun lehdet kuin kaikki ne viholliset, jotka isäsi ja minä olemme
yhdessä kaataneet. Jos päässäsi olisi yhtä monta hiusta kuin yksinäni
olen vihollisia tappanut, tulisi parturista upporikas. Jollei se ole
totinen tosi, niin...
Herra Zagloba — se oli nimittäin hän — muisti yht'äkkiä, ettei sopinut
kirota poikien kuullen. Sentähden hän nyt vaikeni, vaikka hän muitten
kuulijain puutteessa mielellään kertoilikin lapsille muinaisista
urotöistään.
Talosta puutarhaan johtava ovi avautui, ja siitä astui ulos nainen,
joka oli kaunis kuin päivänpaiste, solakka, mustatukkainen, poskilla
ruusuinen puna ja silmissä sametin tuntu. Kolmas poika, kolmivuotias,
piteli kiinni hänen hameestaan. Nainen varjosti kädellä silmiään ja
katsoi niinipuuhun päin.
Se oli rouva Helena Skrzetuska, syntyään ruhtinatar Bulyhow-Kurcewicz.
Huomattuaan herra Zagloban, Jaremkan ja Longinekin niinipuun alla hän
astui muutamia askelia lähemmäksi ja huusi:
— Pojat, tulkaa tänne! Varmaankin olette vaarille vastukseksi!
— Eihän niistä mitään vastusta ole! Mallikelpoisesti ovat
käyttäytyneet! — vastasi herra Zagloba.
Pojat syöksyivät äidin luo, joka kysyi herra Zaglobalta:
— Tahtooko isä juoda kaljaa vai simaa?
— Päivälliseksi oli porsaanpaistia... siis mieluummin simaa.
— Lähetän tuossa paikassa. Ei ole hyvä istuskella näin kauan ulkona,
siitä voi saada kuumetta.
— Tänään on niin lämmin eikä tuule. Missä on Jan, tyttöseni?
— Hän meni aittaan.
Rouva Skrzetuska puhutteli herra Zaglobaa isäksi ja tämä häntä
tyttäreksi, vaikka he eivät olleet sukulaisia. Rouva Skrzetuskan
sukulaiset asuivat Dnieperin seuduilla, ja mitä herra Zaglobaan tulee,
niin Jumala ties mistä hän oli kotoisin, sillä milloin hän sanoi
olevansa sieltä, milloin täältä. Mutta siihen aikaan kuin Helena oli
vielä neitinä, oli herra Zagloba tehnyt hänelle suuria palveluksia ja
pelastanut hänet uhkaavista vaaroista, ja sentähden sekä Helena että
hänen miehensä kunnioittivat häntä kuin isää. Koko ympäristössä, herra
Zagloba nautti mitä suurinta kunnioitusta niin hyvin järkensä kuin
monissa sodissa osoittamansa urhoollisuuden tähden.
Hänen nimensä oli tunnettu kautta koko valtakunnan. Itse kuningas
kuunteli mielellään hänen pakinoitaan ja kokkapuheitaan, ja yleensä
hänestä puhuttiin enemmän kuin herra Jan Skrzetuskista, vaikka tämä
aikoinaan oli onnellisesti tunkeutunut piiritetystä Zbarazista kaikkien
kasakkajoukkojen lävitse.
Kohta rouva Skrzetuskan mentyä tuli palvelijapoika kantaen haarikkaa
ja lasia. Herra Zagloba kaatoi lasiin ja maisteli juotavaa sulkien
silmänsä.
— Kyllä Jumala tiesi, miksi loi mehiläiset maailmaan! — murahti hän
itsekseen.
Ja hän maisteli simaansa tuon tuostakin antaen katseensa kiitää
lammen yli kauas tummansinisiin metsiin, jotka levisivät lammen
toisella rannalla aina silmänkantamattomiin saakka. Kello oli kaksi
iltapuolella, ja taivas oli säteilevän kirkas. Niinipuun kukkia putoili
äänettömästi maahan, ja lehvissä lenteli mehiläisiä parvittain.
Suuren lammen utuisista kaislikoista pyrähteli sorsia ja muita
vesilintuja, jotka ilmassa lentäessään muistuttivat mustia ristejä.
Joskus saattoi silmä taivaan korkeudessa erottaa kiilan kurkia, jotka
kirkuen purjehtivat jonnekin kauas, mutta muuten oli hiljaista ja
aurinkoista ympärillä, kuten tavallisesti elokuun alkupäivinä, kun
vilja huojuu kypsänä ja aurinko ikäänkuin sirottelee kultaa yli maan.
Vanha mies katseli milloin taivaan korkeudessa lentäviä lintuparvia,
milloin kaukaisuudessa häämöttäviä metsiä. Mutta sitä mukaa kuin
sima haarikasta väheni, tulivat silmäluomet raskaammiksi ja katse
sameammaksi — mehiläiset hyrisivät erilaisin soinnuin, ikäänkuin
olisivat laulaneet päivällisuneen.
— Niin, niin, Jumala on suonut kaunista säätä elonkorjuuksi, — jupisi
herra Zagloba. — Heinä on jo hyvässä tallessa, ja elonleikkuu on menevä
kuin leikki... Niin, niin...
Hän sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne vielä hetkeksi, mutisi: »Nuo
lapset ovat niin kovasti kiusanneet minua...» ja nukahti makeasti.
Hän nukkui hyvän aikaa ja heräsi vihdoin viileästä tuulenpuuskasta ja
kahden miehen keskustelusta ja askelista, jotka lähestyivät nopeasti
niinipuuta. Toinen heistä oli tuo kuuluisa Zbarazin sankari Jan
Skrzetuski, joka noin kuukausi sitten oli saapunut Ukrainasta kotiin
parantumaan pahasta kuumetaudista. Toista herra Zagloba ei tuntenut,
vaikka hän muodoltaan, ryhdiltään ja kasvoiltaan oli kovin Jan
Skrzetuskin kaltainen.
— Saan esittää isälle serkkuni, herra Stanislaw Skrzetuskin,
ratsumestarin Kaliszin lippukunnasta, — sanoi Jan.
— Te olette siinä määrin Janin näköinen, — virkkoi Zagloba hieroen unen
silmistään, — että missä ikänä olisin teidät nähnytkin, olisin sanonut:
Skrzetuskeja.
— Minun on erittäin hauska tutustua teihin, arvoisa herra, — vastasi
Stanislaw, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut niin paljon
puhuttavan teistä, jonka nimen valtakunnan koko ritaristo mainitsee
aina kunnioituksella.
— En tahdo kehua itseäni, olen tehnyt minkä olen voinut, niin kauan
kuin vielä tunsin voimaa ytimissäni. Tekeepä mieleni toisinaan vielä
nytkin koettaa onneani sodassa, sillä consuetudo altera natura
[tottumus on toinen luonto. Suom. huom.]. Mutta miksi näytätte noin
murheellisilta, hyvät herrat? Jan on aivan kalpea.
— Stanislaw tuo kauheita uutisia, — vastasi Jan. — Ruotsalaiset ovat
marssineet Suur-Puolaan ja vallanneet sen kokonaan.
Herra Zagloba hyppäsi penkiltään kuin neljäkymmentä vuotta olisi
samassa silmänräpäyksessä romahtanut hänen hartioiltaan painamasta,
avasi silmänsä selko selälleen ja haparoi vaistomaisesti miekkaa
kupeeltaan.
— Mitä nyt? — kysyi hän. — Mitä? Kokonaanko?
— Ja sen tähden, että Posenin vojevoda ja muut Ujsciessa antautuivat
vihollisen käsiin, — vastasi Stanislaw Skrzetuski.
— Herran tähden!... Mitä te puhutte!... Antautuivat?...
— Eivät ainoastaan antautuneet, vaan allekirjottivatpa vielä
sopimuksen, jonka mukaan ovat eronneet kuninkaan alamaisuudesta ja
valtakunnasta... Se on nyt Ruotsia eikä Puolaa.
— Armollinen Jumala! Onko maailman loppu tullut? Mitä olenkaan
kuullut?... Eilen me Janin kanssa juttelimme Ruotsin puolelta huhutusta
sodan uhkasta, mutta olimme molemmat varmoja, ettei siitä mitään tule
tai enintään sen verran, että kuninkaamme Jan Kasimir luopuu Ruotsin
kuninkaan arvonimestä.
— Mutta nyt se alkoikin maakunnan menetyksellä, ja millä päättynee...
Jumala ties.
— Älkää puhuko siitä enää, sillä vereni kuohuu!... Ja te olette ollut
Ujsciessa?... Ja nähnyt tuon kaiken omilla silmillänne... Se on petos,
jollaista historia ei tunne!
— Olin ja näin, ja että se oli petos, sen voitte itse päättää
kuultuanne kaiken. Joukkomme seisoivat Ujsciessa, yhteensä
viisitoistatuhatta miestä nosto- ja jalkaväkeä, ja pidimme hallussamme
Notecan rantoja. Se on kyllä totta, että vakituista sotaväkeä oli
vähän, ja te tiedätte kokeneena soturina paremmin, voiko nostoväki sitä
korvata, etenkään suur-puolalaiset, jotka ovat unohtaneet sodankäynnin.
Mutta olisipa meillä ollut vain ylipäällikkö, niin olisimme voineet
vanhaan tapaan peloittaa ja pidättää vihollista, kunnes apujoukkoja
olisi saapunut. Wittenberg oli tuskin näyttäytynyt, kun ruvettiin
hieromaan neuvotteluja — ennenkuin pisaraakaan verta oli vuodatettu.
Sitten saapui Radziejowski ja puhui asiat sellaiseen lopputulokseen
kuin äsken sanoin, nimittäin maan onnettomuudeksi ja häpeäksi,
jollaista ei vielä ole tapahtunut.
— Eikö kukaan vastustanut? Asettunut vastarintaan? Eikö kukaan
sanonut niille roistoille vasten naamaa, että pettureita he ovat?...
Suostuivatko kaikki pettämään isänmaansa ja kuninkaansa?...
— Hukassa on valtakunta, sillä melkein kaikki suostuivat... Minä,
molemmat Skoraszewskit, Ciswicki ja Klodzinski sekä muutamat muut
teimme minkä voimme nostaaksemme aatelisten mielen vastarintaan.
Herra Wladyslaw Skoraszewski oli tulla hulluksi. Me juoksimme pitkin
leiriä lipulta lipulle, ja Jumala tietää, että me sekä kirosimme
että rukoilimme. Mutta mitä se auttoi, kun useimmat tahtoivat lähteä
lusikka kädessä Wittenbergin tarjoamiin juhliin, sen sijaan että
olisivat miekka kädessä hyökänneet vihollista vastaan? Rehelliset
soturit läksivät leiristä pois, toiset kotiin, toiset Varsovaan. Herrat
Skoraszewskit lähtivät Varsovaan ilmoittamaan kuninkaalle asiasta,
ja minä, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, ajoin tänne serkkuni luo
toivoen, että yhdessä lähdemme takaisin taistelemaan vihollista
vastaan. Olipa onni, että tapasin teidät kotona, hyvät herrat!
— Te tulette siis suoraan Ujsciesta?
— Suoraan. Sen verran olen matkalla pysähtynyt, että hevoset saivat
levätä, ja kuitenkin kaatui yksi nääntymyksestä. Ruotsalaiset ovat kai
jo Posenissa, josta pian leviävät yli koko maan.
Kaikki vaikenivat. Jan istui nojaten käsivarsin polviinsa ja tuijotti
synkkänä maahan, herra Stanislaw huokaili, ja herra Zagloba, joka ei
vielä ollut toipunut hämmästyksestä, katseli milloin toiseen, milloin
toiseen...
— Huonoja enteitä, huonoja enteitä, — sanoi Jan vihdoin synkästi. —
Ennen tuli kymmenen voiton osalle yksi tappio, ja maailma ihmetteli
meidän urhoollisuuttamme. Nyt emme kärsi vain tappioita, vaan petoksia,
eikä yhden henkilön, vaan kokonaisten maakuntain puolelta. Jumala, ole
armollinen isänmaallemme!...
— Totta totisesti! — sanoi herra Zagloba, — paljon olen tässä
maailmassa kuullut ja nähnyt, mutta tätä minun on vaikea uskoa...
— Mitä aiot tehdä, Jan? — kysyi Stanislaw.
— Kotiin en varmastikaan jää, vaikka kuume vielä värisyttää
ruumistani. Vaimoni ja lapseni vien johonkin turvalliseen paikkaan.
Muuan sukulaiseni, herra Stabrowski, on kuninkaallinen jahtimestari
Bialowieźin erämetsissä. Vaikkapa koko valtakunta joutuisi vihollisen
valtaan, niin sinne vihollinen ei ikänä tule. Huomenna jo lähetän
vaimoni ja lapset sinne.
— Nyt ei ole varovaisuus haitaksi, — myönsi Stanislaw, — sillä vaikka
Suur-Puola onkin kaukana täältä, niin kuka tietää, milloin tuli
leimahtaa näillä mailla.
— Täytyy lähettää sana aatelille, — sanoi Jan, — jotta se tietäisi
kokoontua ja varustautua puolustukseen, sillä täällä kukaan ei vielä
tiedä siitä.
Hän kääntyi herra Zagloban puoleen:
— Entä lähteekö isä meidän kanssamme vai lähdettekö saattamaan Helenaa
erämetsiin?
— Minäkö? — vastasi herra Zagloba. — Lähdenkö minä? Jos jalkani
olisivat juurtuneet maahan kiinni, niin en pääsisi lähtemään,
mutta silloinkin pyytäisin jotakuta kiskomaan ne juurineen maasta.
Minä himoitsen taas ruotsalaisen lihaa yhtä kovasti kuin susi
lampaanpaistia. Uh! Ne roistot, rosvot!... Kirput kai kiipeilevät
taas niitten kinttuja pitkin, kosk'eivät kotonaan pysy, vaan lähtevät
maleksimaan vieraille maille... Kyllä minä ne heput tunnen, sillä
Koniecpolskin armeijassa tulin tekemisiin heidän kanssaan, ja jos
herrat tahtovat tietää, kuka otti Kustaa Aadolfin vangiksi, niin
kysykää Koniecpolski-vainajalta. Enempää en kerro! Niin, kyllä minä ne
tunnen, ja ne tuntevat minut myöskin... Varmaankin ovat nuo lurjukset
saaneet kuulla, että Zagloba on jo tullut vanhaksi. Niinkö luulette?
Mutta vartokoot vain!... Kaikkivaltias Jumala! Miksi olet hävittänyt
kaikki aitaukset tämän onnettoman valtakunnan rajoilta ja päästänyt
naapurien siat tonkimaan sen kolmea parasta maakuntaa! Siinä sitä nyt
ollaan! Ja kuka on syypää? — Petturit! Rutto ei tiennyt kenen ottaa,
otti kunnialliset ja jätti petturit henkiin. Hyvä Jumala, lähetä vielä
rutto Posenin vojevodan niskaan, mutta ennen kaikkea hävittämään
Radziejowskit juurta jaksain. Ja jos sinulla on tilaa helvetissä vielä
muillekin, niin lähetä sinne sakissa kaikki ne, jotka kirjottivat
Ujscien antautumissopimuksen alle. Onko Zagloba vanhentunut? Onko hän
vanhentunut? Odotapas, Jan!... Mutta neuvotelkaamme heti, mitä on
tehtävä! Julmasti tekee mieleni hypätä ratsun selkään!
— Tietysti meidän täytyy neuvotella, minne lähdemme. Ukrainaan
hetmanien luo on vaikea päästä, sillä vihollinen on katkaissut heidän
yhteytensä valtakunnan kanssa, joten heillä on tie vapaana ainoastaan
Krimiin. Onneksi ovat tataarit nyt meidän puolellamme. Minun mielestäni
meidän pitäisi lähteä Varsovaan puolustamaan kuningastamme.
— Jos vain ennätämme, — sanoi Stanislaw. — Kuningas on tietysti koonnut
siellä joukkoja kiireimmän kautta, ja ennenkuin me olemme siellä,
saattaa hän olla jo matkalla vihollista vastaan.
— Se on mahdollista.
— Varsovaan lähdemme ja aika vauhtia, — selitti Zagloba. — Kuulkaa,
hyvät herrat... Onhan totta, että nimemme herättävät vihollisessa
pelkoa, mutta koska me kolme emme kuitenkaan saisi paljoa aikaan, niin
ehdotan: Kutsukaamme kokoon niin paljon aatelisia kuin suinkin, että
voisimme asettaa kuninkaamme käytettäväksi edes yhden lippukunnan.
He lähtevät kyllä helposti, sillä täytyisihän heidän kuitenkin
lähteä yleiseen kutsuntaan, ja me sanomme heille, että kuka lähtee
vapaaehtoisena ennen yleistä kutsuntaa, tekee suuremman palveluksen
kuninkaalle ja isänmaalle. Jota suurempi joukko, sitä enemmän saamme
aikaan, ja meidät otetaan avoimin sylin vastaan.
— Älkää ihmetelkö sanojani, hyvät herrat, — sanoi Stanislaw, — mutta
näkemästäni olen saanut sellaisen vastenmielisyyden nostoväkeä kohtaan,
että mieluummin lähden yksin kuin harjoittamattomain joukkojen kera.
— Te ette tunne aatelisia näillä mailla. Täällä et tapaa ainoatakaan,
joka ei olisi ollut sodassa. Kaikki ovat tottuneita ja hyviä sotilaita.
— Saattaa olla niin.
— Mitenkäs muuten? Mutta odottakaapas! Jan tietää, että kun minä alan
miettiä jotakin, niin monta keinoa keksin. Sentähden Vähä-Venäjän
vojevoda, ruhtinas Jeremi, luottikin minuun niin suuresti. Jan voi
todistaa, kuinka monen monituista kertaa tämä maailman suurin soturi
seurasi neuvoani, ja aina hyvällä menestyksellä.
— Mutta mitä sinä aioit sanoa, isä? Aika on vähissä, — sanoi Jan.
— Mitäkö aioin sanoa? Niin, minä aioin sanoa, että se ei puolusta
isänmaata ja kuningasta, joka pitää kiinni kuninkaan liepeistä,
vaan se, joka taistelee vihollista vastaan. Eniten voi vihollista
vahingoittaa suuren sotapäällikön palveluksessa. Miksi lähteä ehdoin
tahdoin Varsovaan, kun kuningas mahdollisesti on lähtenyt jo Krakovaan,
Lembergiin tai liettuaan? Minä ehdotan, hyvät herrat, että me heti
liittyisimme Liettuan suurhetmanin, ruhtinas Janusz Radziwillin
armeijaan. Siinä on varma mies ja hyvä soturi. Tosin häntä moititaan
ylpeäksi, mutta hän ei ainakaan antaudu ruotsalaisille. Siinä meillä
on oikea sotapäällikkö ja hetmani. Kuuma siellä varmaan tulee, sillä
joudumme tekemisiin kahden vihollisen kanssa. Silloin me tapaamme
myöskin herra Michal Wolodyjowskin, joka palvelee Liettuan armeijassa,
ja saamme taas taistella rinnakkain hänen kanssaan, kuten muinoin.
Jollei ehdotukseni ole hyvä, ottakoon ensimmäinen ruotsalainen minut
vangiksi.
— Kenties, kenties! — virkkoi Jan vilkkaasti. — Ehkä niin on paras
toimia.
— Samalla saatamme Helenan lapsineen, sillä tuleehan matkamme käymään
juuri Bialowieźin erämetsäin halki.
— Ja me saamme palvella oikeassa armeijassa eikä roskaväessä, — lisäsi
Stanislaw.
— Ja tapella saamme, eikä tarvitse valtiopäivillä suuta soittaa.
— Te näytte olevan yhtä hyvä neuvottelemaan kuin sotia käymään, —
virkkoi herra Stanislaw.
— Todellakin! — arveli Jan. — Tuo neuvo on mitä parahin! Michalin
kanssa saamme taas elää entiseen tapaan. Siellä sinä, Stanislaw, saat
tehdä tuttavuutta valtakunnan suurimman soturin ja minun ystäväni
kanssa. Menkäämme nyt Helenan luo sanomaan, että hän laittautuisi
kuntoon matkaa varten.
— Entä tietääkö hän jo sodasta? — kysyi Zagloba.
— Tietää, Stanislaw kertoi hänen kuullen siitä minulle. Kovasti hän
itkee... Mutta kun minä sanoin hänelle, että minun täytyy lähteä
sotaan, vastasi hän heti: »Lähde!»
— Tahtoisin lähteä huomenna jo! — huudahti Zagloba.
— Huomenna aamulla aikaisin lähdemme, — vastasi Jan. — Sinä, Stanislaw,
olet kaiketi kovasti väsynyt matkasta, mutta saat levätä parhaasi
mukaan huomiseksi. Vaikeata on heittää kotoiset konnut, mutta
tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä minua lohduttaa on se, että vaimostani
ja lapsistani voin olla huoletta, sillä Bialowieźin erämetsät ovat
maailman lujin linnoitus. Lähtekäämme, hyvät herrat, sisälle, koska
matkalle on valmistauduttava.
He läksivät.
Herra Stanislaw, joka oli matkasta todellakin kovin väsynyt, kävi
heti illallisen syötyään nukkumaan, ja Jan ja herra Zagloba ryhtyivät
tekemään matkavalmistuksia. Kun Jan-herran talossa vallitsi aina
hyvä järjestys, voitiin vielä samana iltana lähettää tavaroita ja
palvelijoita matkalle. Seuraavana aamuna ajoivat portaitten eteen
vaunut, johon Helena ja lapset asettuivat. Herrat Stanislaw, Zagloba
ja Jan ajoivat ratsain vaunujen vieressä. Matka sujui nopeasti,
sillä kaupungeissa vaihdettiin levänneet hevoset entisten sijaan, ja
kun viisi vuorokautta oli yhtä mittaa ajettu, saavuttiin Bielskiin;
kuudentena painuttiin jo Bialowieźin erämetsäin syvyyteen.
Valtava metsä, joka siihen aikaan ulottui monen kymmenen
neliöpenikulman laajuudelle, sulki heidät heti hämärään syliinsä.
Yksikään ritari ei ollut vielä koskaan tunkeutunut näihin pimeihin
syvyyksiin, missä outo helposti olisi voinut eksyä ja harhailla
ympäri, kunnes vaipui maahan uupumuksesta tai petoeläimen saaliina.
Öisin kuului siellä metsähärkäin ja karhujen mörinä, susien ulvonta
ja ilvesten käheä kiljunta. Epävarmat tiet johtivat halki tiheikköjen
ja ryteikköjen, sivu jyrkänteitten, yli synkkien soitten ja, pitkin
peloittavien, nukkuvien järvien rantoja harvakseen oleviin kyliin,
missä asui tervanpolttajia ja metsämiehiä, joista useat eivät eläessään
olleet käyneet muualla maailmassa metsien ulkopuolella. Ainoastaan
itse Bialowieźiin johti leveämpi tie, jota pitkin kuninkaat kulkivat
metsästysmatkoillaan. Tätä tietä pitkin ajoivat Skrzetuskitkin.
Herra Stabrowski, kuninkaallinen jahtimestari, piintynyt vanhapoika,
joka alati asusti näissä metsissä kuin metsähärkä, otti tulijat
vastaan avoimin sylin. Lapset olivat tukehtua hänen suuteloihinsa.
Hänen ainoana seuranaan olivat metsänvartijat. Aatelissäätyisiä hän
ei milloinkaan tavannut, paitsi silloin kun kuningas hoveineen saapui
metsästämään.
Hän tuli huolestuneeksi saatuaan tietää uutisen sodasta, josta herra
Skrzetuski nyt vasta hänelle kertoi. Usein sattui nimittäin, että sota
raivosi maassa tai kuningas kuoli, eikä täällä tiedetty siitä mitään.
Jahtimestari vasta toi tällaisia tietoja paikkakunnalle, kun hän palasi
Liettuasta valtiovarainhoitajan luota, jolle hän oli velvollinen kerran
vuodessa tekemään tilin toimistaan.
— Ikävä teidän täällä tulee, — sanoi herra Stabrowski Helenalle, —
mutta vaarattomampi on olla täällä kuin missään muualla maailmassa.
Yksikään vihollinen ei tunkeudu näitten muurien läpi, ja jos ken
yrittäisikin, niin metsänvartijat ampuisivat koko joukon viimeiseen
mieheen saakka. Helpompi on valloittaa koko valtakunta — josta Jumala
varjelkoon — kuin meidän erämetsämme. Kaksikymmentä vuotta olen jo
täällä asunut enkä vieläkään tunne näitä metsiä kokonaan, sillä on
paikkoja, joihin ei voi päästä ja joissa vain petoeläimet asustavat...
ehkä myös pahat henget siellä majailevat, mutta niitä vastaan me
puolustaudumme kirkonkellojen soitolla. Me elämme täällä jumalista
elämää, sillä kylässä on pieni kirkko, johon Bielskin pappi saapuu
kerran vuodessa. Täällä te tulette olemaan kuin taivaan valtakunnassa,
jollei teidän vain tule ikävä. Ja polttopuista täällä ei tule ikänä
puutetta...
Herra Jan Skrzetuski oli tyytyväinen, kun oli löytänyt niin varman
piilopaikan vaimolleen. Mutta turhaan pyyteli herra Stabrowski häntä
itseään jäämään.
Miehet viipyivät siellä vain yön ja jatkoivat matkaa seuraavan aamun
alkaessa. Jahtimestari antoi heille oppaiksi metsänvartijoita, jotka
johtivat heidät pois näistä erämetsäin sokkeloista.