Tavallisesti, kun auringon lämpimät säteet alkavat tunkeutua synkkien
talvipilvien läpi, kun ensimmäiset silmikot puhkeavat puihin ja
vihertävä kevätlaiho alkaa nousta kosteille vainioille, silloin
paremman toivo herää myöskin ihmisten sydämissä. Mutta kevät vuonna
1655 ei tuonut mukanaan Puolan valtakunnan kovaakokeneille asukkaille
tuota tavallista lohdutusta. Maan koko itäinen raja pohjoisesta aina
etelän villeille kentille saakka oli ikäänkuin tulisen nauhan peitossa,
eivätkä kevätsateet voineet paloa sammuttaa, päinvastoin, se yhä leveni
ja laajeni yli maan. Sitäpaitsi nähtiin taivaalla pahaaennustavia
merkkejä, jotka viittasivat vielä suurempiin onnettomuuksiin. Taivaalla
kiitävät pilvet muodostivat korkeita torneja ja linnoituksia, jotka
ukkosen jyristessä raukesivat raunioiksi. Salama iski maahan, jota
lumi vielä peitti, havumetsät kellastuivat ja puitten oksat vääntyivät
kummallisiksi, sairaalloisiksi koukeroiksi; karjaa kaatui, lintuja
putoili kuolleina maahan. Huomattiinpa vihdoin auringossakin omituisia
täpliä, jotka ikäänkuin muodostivat käden, jossa oli omena, lävistetyn
sydämen ja ristin. Mielten levottomuus kasvoi, ja munkit pohtivat, mitä
moiset merkit saattoivat ennustaa. Kummallinen pelko valtasi kaikkien
sydämet.
Uusia sotia ennustettiin olevan tulossa, ja yht'äkkiä paha huhu
tiesi kertoa, että Ruotsi uhkasi hyökätä maahan. Ulkonaisesti mikään
ei vahvistanut tätä huhua, sillä aselepoa Ruotsin kanssa oli vielä
kuusi vuotta jäljellä, ja kuitenkin keskusteltiin sodan vaarasta
valtiopäivilläkin, jotka kuningas Jan Kasimir oli kutsunut koolle
Varsovaan toukokuun 19 päiväksi.
Yhä rauhattomampia katseita suunnattiin Suur-Puolaan, jossa myrsky
saattoi ensinnä puhjeta. Leszczinski, Lenczycin vojevoda, ja
Naruszewicz, Liettuan sotakirjuri, matkustivat lähetystönä Ruotsiin,
mutta heidän matkansa, vain lisäsi levottomuutta sen sijaan että olisi
asettanut sitä.
— Se lähetystö haisee sodalle, — kirjoitti Janusz Radziwill.
— Jollei vaara uhkaa sieltäpäin, niin miksi heidät olisi sitten
lähetetty sinne? — sanoivat jotkut. — Edellinen lähettiläs, Kanazyl,
on tuskin ennättänyt palata Tukholmasta. Mutta nähtävästi hän ei ole
saanut mitään aikaan, koska heti hänen jälkeensä lähetettiin näin
huomatuita senaattoreja.
Rauhallisemmat asukkaat eivät kuitenkaan vielä uskoneet sodan
mahdollisuutta.
— Valtakuntamme ei ole antanut aihetta sotaan, ja aselepo on vielä
voimassa, — vakuuttivat he. — Kuinka saattaa rikkoa valan ja sopimuksen
ja hyökätä rosvon tavoin rauhallisen naapurin kimppuun? Ruotsi muistaa
vielä puolalaisesta miekasta Kirkholmin, Puckin ja Trzciannan luona
saamansa haavat! Voittipa herra Koniecpolski useamman kuin yhden kerran
itse Kustaa Aadolfin, jolla ei ollut vertaistaan koko Euroopassa.
Ruotsi ei pane noin vain alttiiksi suuressa sodassa saavuttamaansa
mainetta ja vielä sellaisen vihollisen tähden, jota se ei ole koskaan
voittanut avoimessa taistelussa. On totta, että valtakunta on sotain
heikontama, mutta yksistään Preussi ja Suur-Puola, jotka äskeisistä
sodista eivät ole kärsineet, voivat karkoittaa tuon nälkäisen kansan
takaisin autioille luodoilleen. Ei tästä vielä sotaa tule.
Tähän vastasivat levottomat asukkaat, että jo maapäivillä Grodnossa
oli kuninkaan kehoituksesta keskusteltu Suur-Puolan rajaseutujen
suojelemisesta, veroista ja sotajoukoista, jota ei olisi tehty, jollei
vaaraa olisi ollut.
Näin horjuttiin pelon ja toivon välillä, ja rasittava epävarmuus
painosti ihmisten mieliä. Mutta tämä epävarmuus hälveni yht'äkkiä,
kun Boguslaw Leszczynskin, Suur-Puolan generalissimuksen, kiertokirje
kutsui Posenin ja Kaliszin aatelisia suojelemaan maan rajoja
ruotsalaisten hyökkäystä vastaan.
Epävarmuus oli poissa. »Sota!» kaikui halki koko Suur-Puolan ja
kaikkien maakuntien.
Tämä ei ollut entistä sotaa, vaan uusi sota. Chmielnicki Buturlinin
avustamana uhkasi etelästä ja idästä, Chowanski ja Trubecki pohjoisesta
ja idästä, ja ruotsalaiset lähenivät lännestä päin! Tulinen nauha oli
muuttunut tuliseksi renkaaksi.
Maa oli kuin piiritetty leiri.
Mutta tässä leirissä oli asiain tila huono. Yksi petturi, Radziejowski,
oli jo paennut siitä ja liittynyt hyökkääjiin. Hän juuri opasti
vihollisen valmiille saaliille, osoitti heikkoja kohtia ja osasi
lahjoa. Sitäpaitsi ei puuttunut haluttomuutta eikä eripuraisuutta.
Ei puuttunut magnaatteja, jotka olivat vihamielisiä toisilleen tai
kuninkaalle ja jotka minä hetkenä hyvänsä olivat valmiit uhraamaan
isänmaan edut omien yksityisten etujensa vuoksi. Ei puuttunut
eriuskolaisia, jotka janosivat asiansa voiton pyhittämistä, vaikkapa
isänmaansa haudalla. Eniten oli kuitenkin väkivallantekijöitä ja
laiskureita, jotka rakastivat omaa mukavuuttaan.
Suur-Puola, joka tähän saakka oli saanut olla rauhassa sodalta, ei
säästänyt puolustusvaroja. Kaupungit ja kylät antoivat pyydetyn määrän
jalkaväkeä, ja ennenkuin aateliset olivat omine joukkoineen saapuneet
leileihin, olivat ne jo täynnä kirjavaa jalkaväkeä, jonka päälliköiksi
valtiopäivät olivat valinneet kokeneita ratsumestareita.
Kolmessa paikassa, Pilassa, Ujsciessa ja Wielunissa, ratsumestarit
odottivat aatelissotilaita laittaen varustuksia. Jalkamiehet kaivoivat
valleja aamusta iltaan tuon tuostakin katsellen ympärilleen, eikö
odotettua ratsuväkeä jo näy tulevan.
Ensimmäisenä saapunut ylimys oli herra Andrzej Grudzinski, Kaliszin
vojevoda, joka toi mukanaan sinivalkoisiin pukuihin puetut
palvelijansa. Hän oli odottanut Kaliszin aatelisten heti ympäröivän
hänet, mutta kun ketään ei ilmaantunut, lähetti hän sanan ratsumestari
Stanislaw Skrzetuskille (kuuluisan Jan Skrzetuskin sukulaisia), joka
oli vallitustöissä.
— Missä ovat mieheni? — kysyi vojevoda heti, kun oli tervehtinyt
ratsumestaria, jonka hän oli tuntenut lapsesta saakka.
— Mitkä miehet? — kysyi herra Skrzetuski vuorostaan.
— Nostoväki Kaliszista.
Puoleksi halveksiva, puoleksi tuskallinen hymy kohosi ratsumestarin
tummille kasvoille.
— Armollinen herra vojevoda! — lausui hän. — Nythän on
lampaittenkeritsemisaika, ja huonosti pestyjä villoja Danzigin
kauppiaat eivät mielellään osta. Aateliset pitävät nyt silmällä villain
pesua ja punnitsemista arvellen, aivan oikein, että ruotsalaiset eivät
pakene.
— Mitä? — virkkoi harmistunut vojevoda. — Eikö teillä ole vielä ketään?
— Ei ketään, paitsi jalkaväkeä... Ja sitäpaitsi on elonkorjuu lähellä.
Kunnon isäntä ei lähde kotoaan pois sellaiseen aikaan.
— Mitä te puhutte?
— Eivätkä ruotsalaiset pakene, vaan tulevat vielä lähemmä, — toisti
ratsumestari.
Vojevodan kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Mitä minä ruotsalaisista!... Mutta minua hävettää toisten ylimysten
tähden olla täällä ilman väkeä.
Skrzetuski hymyili taas.
— Suokaa anteeksi, teidän armonne, — sanoi hän, - mutta ruotsalaiset
ovat nyt pääasia ja teidän häpeänne sivuseikka. Muuten, turha teidän on
ottaa itseenne, koska täällä ei ole sen enempää aatelisia muualtakaan.
— He ovat menettäneet järkensä! — huusi herra Grudzinski.
— Eivät suinkaan. He ovat vain varmat siitä, että jolleivät he mene
ruotsalaisten luo, niin ruotsalaiset tulevat heidän luokseen.
— Odottakaa vähäisen! — sanoi vojevoda.
Ja hän löi kämmeniään yhteen, käski palvelijan tuoda kirjoitusvehkeet,
istuutui ja rupesi kirjoittamaan.
Puolisen tunnin kuluttua hän ripotti hiekkaa kirjoitukselle,
läimähdytti paperia kädellään ja sanoi:
— Lähetän vielä käskykirjelmän, että saapukoot viimeistään tämän
kuun 27 päiväksi tänne, ja minä luulen, että he tällä viime hetkellä
eivät tahdo deesse patriae [olla auttamatta isänmaata. Suom. huom.].
Sanokaahan nyt, mitä uutta tiedätte vihollisesta?
— Wittenberg järjestää joukkojaan Daman lähistöllä.
— Montako miestä hänellä on?
— Toiset sanovat seitsemäntoista tuhatta, toiset enemmän.
— Niin paljoa ei meitä tule olemaan. Mitä luulette, pidämmekö puoliamme?
— Jollei aatelisia tule mukaan, ei voi ajatellakaan...
— Kyllä niitä tulee. Ainahan sotaväennostot viipyvät. Mutta aatelisten
kanssa tulemme aikoihin?
— En luule, — sanoi Skrzetuski kuivasti. — Armollinen herra vojevoda,
meillä yleensä ei ole sotilaita.
— Eikö meillä ole sotilaita?
— Teidän armonne tietää yhtä hyvin kuin minä, että sotajoukkomme ovat
Ukrainassa. Meille tänne ei lähetetty edes kahta lippukuntaa, vaikka
Jumala yksin tietää, missä myrsky on suurempi.
— Entä jalkaväki... ja yleinen kutsunta?
— Kahdestakymmenestä miehestä on tuskin yksi ennen ollut mukana
sodassa, ja kymmenestä yksi osaa käyttää asetta. Jo ensimmäisessä
sodassa tulee niistä hyviä sotureita, mutta nyt he eivät sitä ole.
Ja mitä yleiseen kutsuntaan tulee, kysyköön teidän armonne keneltä
hyvänsä, voiko kutsuntamiehistö pitää puoliaan vakituista sotajoukkoa
vastaan, ja vielä sellaista kuin ruotsalaiset, nuo voitonvarmat
veteraanit kolmikymmenvuotisesta sodasta.
— Miksi pidätte ruotsalaisia niin paljon meitä parempina?
— Minä en pidä heitä yleensä parempina. Ollapa täällä vain
viisitoistatuhatta sellaista miestä kuin Zbarazissa, niin en pelkäisi,
mutta näillä... Jumala auttakoon meitä näitten kanssa...
Vojevoda laski kätensä polvilleen ja katsoi läpitunkevasti Skrzetuskia
silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tämän salaisia ajatuksia.
— Miksi olemme sitten tänne tulleet? Eikö ole näin ollen parempi
antautua?
Herra Skrzetuski lämpeni ja sanoi:
— Tuomittakoon minut paaluun, jos päähäni on ikänä tuollainen ajatus
pälkähtänyt. Kysymykseen, luulenko voittavamme, vastaan soturina: en!
Mutta miksi olemme tänne tulleet, se on toinen kysymys, johon vastaan
kansalaisena: pidättämään vihollista, joskin vain vähäksi aikaa, jotta
muut ennättäisivät varustautua ja asettua myöskin vastarintaan.
— Kiitettävä tarkoitus, — vastasi vojevoda kylmästi, — mutta teidän
on helpompi kehoittaa sotilaita kuolemaan kuin meidän, joiden täytyy
vastata aatelisten vuodatetusta verestä.
— Siksipä on aatelisille veri annettu, jotta sitä vuodattaisivat.
— Niinpä niin! Olemmehan kaikki valmiit kuolemaan, ja se on muuten mitä
helpointa. Mutta velvollisuus sitoo meidät, jotka Sallimus on määrännyt
päälliköiksi, olemaan tavoittelematta kunniaa ja katsomaan myös hyötyä.
Sota on tosin jo alkanut, mutta onhan Kaarle Kustaa kuninkaamme
sukulainen, ja sentähden meidän pitää yrittää päästä neuvotteluihin,
sillä usein voittaa sanalla enemmän kuin miekalla.
— Se ei kuulu minulle, — vastasi herra Skrzetuski kuivasti.
Nähtävästi juolahti vojevodan mieleen samantapainen ajatus, koska hän
nyökäytti päätään ja hyvästeltyään lähti.
Skrzetuski oli vain puoleksi oikeassa sanoessaan aatelisten ilmaantuvan
hitaasti kutsuntaan. Totta kyllä, ennen lampaittenkeritsemisaikaa
saapui vain muutamia leiriin Pilan ja Ujscien välillä, mutta lähempänä
27 päivää kesäkuuta, s.o. uudistetun kutsunnan määräpäivää, alkoi
saapua yhä suurempia joukkoja.
Maantieltä nousevat tomupilvet ilmaisivat, että uusia joukkoja oli
tulossa. Aateliset tulivat rymyllä ja rytinällä, ratsain ja vaunuissa
ajaen, palvelijoineen ja tavarakuormineen, ja he olivat niin raskaasti
asestettuja, että monen aseissa olisi ollut kolmellekin riittävästi.
Vanhat sotakarhut näkivät jo näistä aseista, että tulijat olivat
kokemattomia sotilaita.
Koko valtakunnan aatelistosta olivat suurpuolalaiset vähimmin sotaisia.
Tataarit, turkkilaiset ja kasakat eivät olleet koskaan jalallaan
polkeneet näitä seutuja, jotka melkein ristiritarien ajoista saakka
olivat saaneet rauhassa unohtaa, miltä sota näyttää. Ne Suur-Puolan
aatelisista, joissa oli ollut sotaista kutsumusta, olivat menneet
palvelemaan kruunun joukkoihin ja kunnostautuneet siellä yhtä hyvin
kuin monet muut; ne taas, jotka olivat mieluimmin istuneet kotona
olivat muuttuneet kelpo isänniksi, joitten villoja ja viljaa Preussin
markkinat olivat tulvillaan.
Nyt, kun ruotsalaisten hyökkäys tempasi heidät irti rauhallisista
askareistaan, heistä näytti, ettei sotaan voisi ottaa mukaan liiaksi
aseita, tavaroita ja palvelijoita, jotka isäntänsä henkeä ja omaisuutta
suojelisivat.
Ne olivat merkillisiä sotilaita, nuo aateliset, joitten kanssa
ratsumestareilla oli täysi tekeminen. Saattoipa rivissä nähdä
sotaveikon, jolla oli kaksitoista jalkaa pitkä keihäs kädessä ja
haarniska rinnalla, mutta olkihattu päässä »viileyden vuoksi». Toinen
valitti keskellä marssia kuumuutta, kolmas haukotteli, joi taikka
söi, neljäs huuteli asepalvelijaansa, ja kaikki pitivät luvallisena
puhua rivissä niin lujasti, ettei kuulunut komentavan upseerin ääntä.
Vaikeata oli pitää heitä kurissa, sillä ojennus tai huomautus saattoi
loukata jalosukuisten arvoa. »Artikkeleja» luettiin kyllä julki, mutta
kukaan ei viitsinyt niitä kuunnella.
Mutta lyijypainolta jalassa tuntuivat nuo lukemattomat kuormat,
varahevoset, teuraskarja ja etenkin palvelijat, jotka valmistivat
ruokia, vartioivat tavaroita ja kinastelivat milloin vain tilaisuutta
siihen oli.
Ja tällaista joukkoa vastaan lähestyi Stettinistä päin ja Oderin
seuduilta Arvid Wittenberg, vanha sotapäällikkö, kolmikymmenvuotisen
sodan sankari, jolla oli seitsemäntoistatuhatta rautaisen kurin
lujittamaa soturia.
Toisella puolella oli hillitön puolalainen, kirjavia markkinoita
muistuttava leiri, jossa äänekkäästi keskusteltiin ja arvosteltiin
sotapäälliköitten toimia ja jonka muodostivat kunnianarvoiset, käden
käänteessä jalkaväeksi muuttuneet kyläläiset ja suoraan lampaitten
keritsemisestä saapuneet tilanomistajat; toisella puolella peloittavat,
sanattomat joukot, jotka päällikkönsä pienimmästä viittauksesta
muodostivat linjoja, puoliympyröitä, kiiloja ja kolmikulmioita
konemaisen tarkasti, rauhallisia, kylmäverisiä sotakarhuja, joille sota
oli ammattina, jossa olivat saavuttaneet mestaritaidon. Kuka kokenut
kansalainen olisi voinut epäillä, mikä yhteentörmäyksen tulos oli oleva
ja kenen puolelle voitto oli jäävä?
Sillävälin saapui aatelisia yhä lukuisammin ja myöskin Suur-Puolan ynnä
muitten maakuntien suurimpia ylimyksiä. Heti herra Grudzinskin jälkeen
saapui Posenin mahtava vojevoda, herra Krzysztof Opalinski. Kolmesataa
punakeltaisiin pukuihin puettua heitukkaa kulki musketteineen vojevodan
vaunujen edessä. Joukko aatelisia ja hovimiehiä ympäröi tätä arvokasta
henkilöä, ja jäljessä seurasi joukko ratsumiehiä samanlaisissa väreissä
kuin heitukat. Itse vojevoda istui vaunuissa, ja hänen vieressään hänen
hovinarrinsa Stach Ostrozka, jonka tehtävänä oli ilahduttaa synkkää
herraansa matkalla.
Näin kuuluisan ylimyksen tulo herätti rohkeutta kaikkien mielissä. Kun
näki tuon melkein kuninkaallisen vojevodan, hänen ylevät kasvonsa,
korkean otsan ja älykkäät, ankarat silmät ja ryhdikkään vartalon,
tuntui mahdottomalta, että kukaan kuolevainen voisi ahdistaa niin
mahtavaa henkilöä.
Ihmisistä, jotka olivat tottuneet pitämään arvossa tärkeätä virkaa ja
ylhäistä asemaa, näytti, että itse ruotsalaisetkaan eivät uskaltaisi
nostaa vääräuskoista kättään sellaista magnaattia vastaan. Yleensä
ne, joitten rinnoissa sykki pelokas sydän, tunsivat itsensä heti
varmemmiksi hänen siipiensä suojassa Hänet otettiin innokkaasti
vastaan. Eläköönhuudot kaikuivat kadulla, jota pitkin saattue kulki
kohti pormestarin taloa, ja päät painuivat alas vojevodan ajaessa ohi
kullatuissa vaunuissaan. Näihin kumarruksiin vastasi vojevodan kera
myöskin Stach Ostrozka sellaisella arvokkuudella ja tärkeydellä kuin
kysymys olisi ollut vain hänestä.
Tuskin oli pöly Posenin vojevodan tulosta laskeutunut, kun kuriirit
toivat tiedon, että hänen velipuolensa, Podlahian vojevoda Piotr
Opalinski, ja tämän lanko Jakob Rozdraźewski, Inowroclawin vojevoda,
olivat tulossa. Jokaisella näistä oli mukanaan sataviisikymmentä
asestettua miestä, paitsi hovimiehiä ja palvelijoita. Sitten ei kulunut
päivääkään, ettei joku ylimys olisi saapunut. Kaupunkiin kokoontui
niin paljon väkeä, ettei asuntoja riittänyt edes aatelisille. Lähellä
olevat niitytkin olivat täynnä telttoja. Näytti siltä, kuin valtakunnan
kaikki eriväriset linnut olisivat kokoontuneet Pilaan. Puvuissa loisti
erilaisia värejä, kuten punaista, vihreätä, sinistä, valkoista ja
keltaista; käyttipä jalkaväkikin omia värejään.
Sotakaupustelijoita saapui tietysti myöskin, mutta kun heille ei
ollut tilaa torilla, niin he rakensivat rivin kojuja kaupungin
ulkopuolelle. Siellä myytiin kaikenlaista tavaraa, mitä sodassa saattoi
tarvita, aseista aina muonaan saakka. Kenttäkeittiöt savusivat yötä
päivää, ja niistä levisi paistin, kaalikeiton ja tuoreen leivän haju.
Eri kojujen ympärillä vilisi aatelisia, jotka olivat asestetut ei
ainoastaan miekoilla, vaan lusikoillakin, ja syödessään he juttelivat
vihollisesta, jota ei vielä näkynyt, tai uusista ylimystulokkaista,
joita ei säästetty pistopuheilta.
Aatelisjoukkojen lomassa liikkui Ostrozka, yllään kirjava narrinpukunsa
ja kädessään pieni valtikka, jonka päässä oli kulkusia. Missä hän
liikkuikin, heti kokoontui uteliaita hänen ympärilleen, ja hän kaateli
öljyä tuleen, auttoi panettelemaan ylimyksiä ja esitti arvoituksia,
joille aateliset nauroivat sitä hillittömämmin, mitä myrkyllisempiä
sanat olivat.
Pian kokoontui sotaneuvosto, jonka puheenjohtajana toimi Posenin
vojevoda. Se oli merkillinen neuvosto! Sen jäsenet olivat ylimyksiä,
jotka eivät milloinkaan olleet sodassa olleet. Suurpuolalaiset
magnaatit eivät seuranneet eivätkä voineet seurata liettualaisten ja
ukrainalaisten pikkukuninkaitten esimerkkiä, jotka alati elivät tulessa
kuten salamanterit.
Siellä oli jokainen vojevoda tai kansleri myöskin sotapäällikkö, jonka
ruumiista haarniskan jäljet eivät milloinkaan kadonneet ja jonka
nuoruus oli kulunut aroilla tai metsissä, leireissä tai nuotioiden
ääressä, alituisissa sodissa tai metsästysretkillä. Täällä ylimykset
istuivat viroissaan, ja joskin he tarvittaessa läksivät liikkeelle,
kuten yleiseen kutsuntaan, niin he eivät milloinkaan itse johtaneet
joukkoja sodissa. Syvä rauha oli sammuttanut sotaisan hengen näistä
ritareista, joita ristiritarien rautaiset joukot eivät olleet voineet
vastustaa. He olivat muuttuneet valtiomiehiksi, tiedemiehiksi ja
kirjailijoiksi. Vasta ruotsalaisten ankara koulu opetti heille taas,
minkä he olivat unohtaneet.
Sillävälin neuvotteluun kokoontuneet ylimykset vaihtoivat levottomia
katseita; kukaan ei näet tahtonut ensimmäisenä puuttua puheeseen, sillä
kaikki odottivat, mitä »Agamemnon», Posenin vojevoda, sanoisi.
Mutta »Agamemnon» ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä tehdä, ja aloitti
puheensa syyttämällä kuninkaan kiittämättömyyttä ja hitautta ja sitä
kevytmielisyyttä, jolla koko Suur-Puola ja heidät oli jätetty vaaralle
alttiiksi. Mutta kuinka kauniisti hän puhui! Hänen arvokas asentonsa
oli roomalaisen senaattorin veroinen: pää koholla taaksepäin, silmät
säihkyivät salamoita, suu lennätti ukkosia, ja harmaa parta vapisi
pyhästä innostuksesta, kun hän kuvasi isänmaan onnettomuuksia.
— Ketä kohtaa isänmaan suru, — kysyi hän, — jollei sen poikia... ja
ensinnä meitä. Meidän maillemme, meidän yksityisille maatiloillemme,
jotka esi-isämme ovat verellään ja urotöillään kalliisti lunastaneet,
astuu vihollisen jalka ensimmäiseksi, vihollisen, joka lähestyy meitä
kuin myrsky mereltä. Ja miksi meidän täytyy kärsiä? Miksi ryöstetään
karjamme, tallataan viljamme ja poltetaan kylät, jotka työmme on
rakentanut? Olemmeko tehneet vääryyttä Radziejowskille, jota on
syyttä sorrettu ja jonka nyt ahdistettuna pakolaisena täytyy etsiä
vieraan apua? Emme!... Olemmeko vaatineet, että tuon turhan arvonimen
»Ruotsin kuningas», joka on jo maksanut niin paljon verta, tulee yhä
vielä olla kuninkaamme Jan Kasimirin allekirjoituksissa? Emme!...
Kaksi sotaa raivoaa kahdella rajalla — oliko syytä antaa aihetta
kolmanteen?... Kuka on syypää, hänet Jumala ja isänmaa tuomitkoot... Me
pesemme kätemme, sillä me olemme syyttömiä siihen vereen, joka tulee
vuotamaan...
Ja vojevoda jyrisi edelleen, mutta kun hän siirtyi itse asiaan, niin
hän ei voinut yhtäkään haluttua neuvoa antaa.
Lähetettiin noutamaan ratsumestareita, jotka johtivat jalkaväkeä,
ja etenkin herra Wladyslaw Skoraszewskia, joka oli kuuluisa soturi
ja osasi sota-asiat ulkoa kuin rukouksen. Hänen neuvojaan olivat
sotapäälliköt useammin kuin kerran kuunnelleet; sitä välttämättömämpiä
ne olivat nyt.
Herra Skoraszewski neuvoi jakamaan koko sotajoukon kolmeen osaan ja
asettamaan osaston sekä Pilaan, Wieluniin että Ujscieen, kuitenkin niin
lähelle toisiaan, että kun vihollinen hyökkää yhden osaston kimppuun,
toiset voivat pian ehtiä avuksi. Sitäpaitsi hän kehoitti luomaan
valleja pitkin virran rantaa, niin kauas kuin leiriä ulottui.
— Kun näemme, — jatkoi herra Skoraszewski, — — millä kohdalla
vihollinen yrittää virran yli, niin riennämme sinne ja otamme sen
vastaan niinkuin pitääkin. Mutta minä lähden herrojen luvalla
Czaplinekiin ottaen pienen joukon mukaani. Se on kyllä menetetty asema,
mutta sieltä on paras seurata vihollisen liikkeitä, joista annan sitten
herroille ajoissa tiedon.
Kaikki suostuivat tähän sotasuunnitelmaan, ja leirissä
ruvettiin vilkkaaseen toimintaan. Aatelisia oli kokoontunut
viiteentoistatuhanteen. Jalkaväki loi valleja kuuden penikulman
pituudelle.
Ujscien, pääaseman, valtasi Posenin vojevoda joukkoineen. Osa
jäi Wieluniin, osa Pilaan, ja herra Wladyslaw Skoraszewski ajoi
Czaplinekiin pitääkseen sieltä silmällä vihollista.
Tuli heinäkuu kuumine ja kuivine päivineen. Aurinko paahtoi aukeilla
paikoilla niin kovasti, että aateliset pakenivat metsiin puitten
suojaan, jonne jotkut käskivät pystyttämään telttansa. Kemuja
pidettiin, hauskoja ja meluisia. Mutta vielä suurempaa melua piti
palvelusväki juottaessaan muutamia tuhansia hevosia pari kertaa
päivässä viiran rannalla.
Mieliala leirissä oli aluksi reipas, josta Posenin vojevoda ei ainakaan
voinut laskea kunniaa omalle osalleen.
Jos Wittenberg olisi ryhtynyt hyökkäykseen heinäkuun alussa, olisi
hän kohdannut ankaraa vastarintaa, joka innostuksen noustessa olisi
voinut kasvaa sotaiseksi vimmaksi. Mutta Wittenberg, joka ei ollut
tutkinut ainoastaan sota-asioita, vaan myöskin ihmisluonteita,
viivytteli tahallaan. Monivuotinen kokemus oli osoittanut hänelle,
että vastapestatut sotilaat ovat vaarallisimpia ensi-innostuksessaan
ja että usein heiltä ei puutu urhoollisuutta, vaan kestävyyttä, mikä
saavutetaan ajan kanssa. He ovat kuin rauta, joka kuumana elää,
säkenöi, polttaa, mutta jäähtyessään muuttuu kuolleeksi aineeksi.
Kun muutamia viikkoja oli kulunut, alkoi leiriväki kyllästyä
toimettomuuteen. Helle kasvoi aivan sietämättömäksi. Aateliset
kieltäytyivät lähtemästä harjoituksiin selittäen, että »paarmat
eivät anna hevosten seisoa paikallaan, ja sitäpaitsi nousee soista
sietämättömän paljon sääskiä...»
Palvelusväki kinasteli yhä kiivaammin varjoisista paikoista, ja
toisinaan isännätkin samasta syystä sieppasivat miekkansa. Yksi ja
toinen lähti illalla juottamaan hevostaan eikä ikänä palannut. Huonosta
esimerkistä ei ollut puutetta ylhäälläkään päin. Herra Skoraszewski
oli vast’ikään lähettänyt Czaplinekista sanan, että ruotsalaiset ovat
jo lähellä, kun sotaneuvosto suostui starosta Zygmunt Grudzinskin
anomukseen päästä kotiin.
Kun aateli sai tästä tietää, syntyi leirissä sellainen melu, että
Posenin vojevodan täytyi itse mennä rauhoittamaan ja selittämään, että
starosta sai vain lomaa viikon päiviksi erittäin tärkeitten asiain
tähden. Esimerkki vaikutti. Vielä samana päivänä kuului löytyneen
satakunta aatelista, jotka eivät tahtoneet olla starostaa huonompia
ja läksivät myös matkoihinsa — mutta ilman lupaa. Herra Stanislaw
Skrzetuski repi tukkaansa, sillä hänenkin jalkamiehiään alkoi
»tovereitten» tapaan »hävitä» leiristä. Pidettiin uusi sotaneuvoston
kokous, johon aateliset vaativat saada ottaa osaa. Siitä tuli myrskyisä
yö huutoineen ja tappeluineen. Kaikki epäilivät toisiaan paosta. Huuto:
»Joko kaikki tai ei kukaan!» lensi suusta suuhun.
Syntyi huhuja, että vojevodatkin lähtevät matkoihinsa, ja siitä kasvoi
sellainen hälinä, että vojevodain täytyi näyttäytyä kiihtyneille
laumoille pari kertaa päivässä. Muutamia tuhansia miehiä ratsasti
vahtia pitäen aina aamun sarastukseen saakka, ja Posenin vojevoda
ajoi pitkin leiriä avopäin kuin roomalainen senaattori lausuen tuon
tuostakin ylevästi:
— Hyvät herrat! Yhdessä elämme ja kuolemme! Missä hänet vastaanotettiin
eläköönhuudoilla, missä pistopuheilla. Heti kun hän oli saanut joukot
rauhoitetuksi, hän palasi sotaneuvostoon väsyneenä ja ääni käheänä,
mutta huumautuneena omien sanojensa ylevyydestä ja vakuutettuna, että
sinä yönä hän oli tehnyt isänmaalleen arvaamattomia palveluksia.
Mutta neuvostossa hänellä oli yhä vähemmän sanottavaa. Hän repi vain
partaansa hokien epätoivoisesti:
— Neuvokaa, jos voitte... Minä pesen käteni kaikesta, mutta mokomain
sotilaitten kanssa on mahdoton puolustautua.
— Armollinen herra vojevoda! — vastasi herra Stanislaw Skrzetuski.
— Vihollinen itse on tekevä lopun tästä epäjärjestyksestä ja
mielivallasta. Heti kun tykit ovat alkaneet jyskyä ja puolustukseen
on ryhdyttävä, seisoo tämä sama aateli yhtenä miehenä valleilla eikä
räyhää enää leirissä. Niin on ennenkin tapahtunut!
— Entä millä me puolustaudumme, kun meillä ei ole muita tykkejä kuin
nuo vivatovkat [eräänlainen pientä kokoa oleva tykki. Suom. huom.],
jotka eivät kelpaa muuhun kuin kemuissa paukuttelemaan.
— Zbarazin luona oli Chmielnickillä seitsemänkymmentä kenttätykkiä ja
ruhtinas Jeremillä vain kymmenkunta granaattimörssäriä.
— Mutta hänellä oli kunnollista sotaväkeä; ei mitään
lampaittenkeritsijöitä, vaan kuuluisia sotureita.
Seuraava päivä ei tuonut lohdutusta eikä rauhaa. Päinvastoin,
epäjärjestys kasvoi yhä. Joku laski liikkeelle huhun, että
eriuskolaiset, etenkin kalvinilaiset, ovat valmiita liittymään
viholliseen milloin vain tilaisuus tarjoutuu. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin tuhannet miekat välähtelivät ja leirissä syntyi aika myrsky.
— Me elätämme keskuudessamme pettureita ja käärmeitä, jotka ovat
valmiita puremaan Puolaemon rintaa!...
— Tuokaa petturit tänne! Lyökää ne maahan! Petos on paha tarttumaan! —
huudettiin.
Vojevodan ja ratsumestarien täytyi taas ryhtyä laumoja rauhoittamaan,
mutta tällä kertaa se oli paljon vaikeampaa kuin edellisenä päivänä oli
ollut. He epäilivät näet itsekin.
Omituinen, rikkonainen mieliala pääsi lopuksi valtaan leirissä. Toiset
masentuivat ja vaipuivat synkkiin ajatuksiin. Äänettöminä ja horjuvin
askelin he kulkivat edestakaisin valleilla, tuijotellen tuskallisesti
ja murheellisina tasangoille, joilta vihollista odotettiin, tai
kertoivat toisilleen kuiskaamalla yhä huonompia uutisia.
Toiset valmistautuivat hurjalla huolettomuudella kuolemaan ja pitivät
iloisia juominkeja ja juhlia nauttiakseen vielä viimeisinä päivinä.
Useat muut ajattelivat vain sielunsa pelastusta ja rukoilivat
yökaudetkin.
Kukaan ei uneksinut voitoista, ikäänkuin ne eivät voisi tulla
kysymykseenkään. Eikä vihollisella kuitenkaan ollut suurtakaan
ylivoimaa: sillä oli enemmän tykkejä, harjaantuneempi sotajoukko ja
päällikkö, joka tunsi sodankäynnin.
Kun toisella puolella puolalaisten leiri kuohui, juhli ja aaltoili
kuin meri, lähestyi toisella puolella Oderin vihreiltä tasangoilta
ruotsalaisten sotajoukko rauhallisesti ja varmasti.
Ensimmäisenä kulki kuninkaallinen brigadi, jota johti Pentti Horn,
julma soturi, jonka pelkkä nimi herätti kammoa koko Saksanmaassa. Se
oli vankkaa, kookasta väkeä, päässä rautaiset kypärät, hartioilla
nahkaiset kauhtanat ja aseina pitkiä miekkoja ja muskettipyssyjä,
se oli kylmäveristä ja sitkeätä väkeä, joka totteli päällikkönsä
pienintäkin viittausta.
Saksalainen Karl Schedding johti seuraavaa, länsigöötalaista brigadia,
joka oli kokoonpantu kahdesta jalkaväkirykmentistä ja yhdestä raskaasta
ratsuväkiosastosta. Puolella jalkamiehistä oli musketit, muilla
keihäät. Taistelun alkaessa muskettisoturit seisoivat eturintamassa,
ja hyökkäyksen tapahtuessa vihollisen puolelta ratsumiehet vetäytyivät
keihäsmiesten taakse, jotka laskivat keihään kannan maata vastaan
ja suuntasivat kärjen päällehyökkäävään hevoseen. Trzciannan luona
Sigismund III:n aikana oli yksi ainoa husaarilippukunta hajoittanut
tämän saman länsigöötalaisen brigadin, jossa nyt palveli etupäässä
saksalaisia.
Kahta smålantilaista brigadia johti Irwin, liikanimeltään Yksikätinen;
hän oli jossakin taistelussa menettänyt oikean kätensä. Mutta
sensijaan oli hänen vasemmassa kädessään sellainen voima, että hän
yhdellä sivalluksella sieppasi hevoselta kaulan poikki. Hän oli ankara
sotakarhu, joka rakasti sotaa ja verenvuodatusta. Kun muista sotureista
oli alituisissa sodissa tullut ammattimiehiä, jotka rakastivat sotaa
sodan vuoksi, pysyi hän samanlaisena intoilijana ja surmasi yhä ihmisiä
hurskaita virsiä laulaen.
Vestmanlantilaista brigadia johti Drakenberg ja helsingöriläistä Kustaa
Oxenstierna, joka oli nuori, lupaava sotilas ja sukua kuuluisalle
kanslerille. Itägöötalaisen brigadin johto oli uskottu Fersenille, ja
nerikeläistä ja vermlantilaista johti Wittenberg itse, joka samalla oli
koko sotajoukon ylipäällikkö.
Seitsemänkymmentäkaksi tykkiä uursi syviä vakoja kosteihin niittyihin,
ja sotilaita oli kaikkiaan seitsemäntoistatuhatta, julmia Saksanmaan
hävittäjiä, mutta sotureina niin voimakkaita, että tuskin Ranskan
kuninkaan kuuluisa kaarti heille vertoja veti. Sotajoukon jäljessä
seurasi kuormasto.
Rykmentit marssivat taistelujärjestyksessä valmiina hyökkäykseen minä
hetkenä hyvänsä. Kokonainen metsä keihäitä kohosi kypäräin ja hattujen
yli, ja tässä metsässä liehui suuria sinisiä lippuja, joissa oli
valkoinen risti keskellä.
Päivä päivältä lyheni taival, joka erotti molemmat sotajoukot
toisistaan.
Vihdoin, 27 päivänä heinäkuuta, näkivät ruotsalaiset ensikerran
puolalaisen rajapylvään Heinrichsdorfin kylän takana. Sen nähdessään
koko sotajoukko kohotti kaikuvan eläköönhuudon, torvet alkoivat soida,
rummut päristä, ja kaikki liput avattiin liehumaan. Wittenberg ratsasti
edelle loistavan esikuntansa ympäröimänä, ja sitten kaikki joukot
kulkivat hänen ohitseen kunniaa tehden: ratsumiehet paljastamalla
miekkansa, tykkiväki sytyttämällä tykinsytyttimensä. Oli iltapäivä, sää
ihana. Metsä tuoksui pihkalta.
Harmaa, auringonpaisteinen maantie, jota pitkin ruotsalaiset kulkivat,
katosi näköpiirin taa. Kun he vihdoin ennättivät ulos metsästä, heidän
katseitaan kohtasi hymyilevä maisema kultaisine viljavainioineen ja
vihreine niittyineen, joilla paikka paikoin kasvoi tammistoja. Siellä
täällä kohosi puistikosta sininen savu taivasta kohti; laitumilla oli
karjaa. Alavissa veden peittämissä notkoissa asteli haikaroita.
Jonkinlainen tyyneys ja suloinen rauha peitti tämän seudun, joka
ikäänkuin uhkui maitoa ja hunajaa. Se näytti leviävän yhä laajemmalle,
aukaisevan sylinsä lähestyville sotajoukoille ja tervehtivän, ei
vihollisia, vaan Jumalan lähettämiä vieraita.
Maisemaa katsellessaan sotilaat puhkesivat uuteen riemuhuutoon, etenkin
synnynnäiset ruotsalaiset, jotka olivat tottuneet alastomaan, karuun
luontoon kotimaassaan. Köyhässä, saaliinhimoisessa väessä heräsi halu.
saada anastaa kaikki rikkaudet ja aarteet, jotka levittäytyivät heidän
silmäinsä edessä. Rivit innostuivat.
Mutta kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneet sotilaat ymmärsivät,
ettei sitä niinkään helposti omaksi oteta, sillä tässä maassa asui
suuri, sotaisa kansa, joka tulisi suojelemaan sitä. Vielä eli Ruotsissa
muisto verisestä tappiosta Kirkholmin luona, missä kolmetuhatta
ratsumiestä Chodkiewiczin johdolla hävitti perin pohjin 18-tuhantisen
ruotsalaisen sotajoukon, Länsigöötanmaan, Smålannin ja Taalainmaan
tuvissa kerrottiin vielä noista lentävistä ratsumiehistä kuin satujen
sankareista. Tuoreessa muistissa olivat vielä Kustaa Aadolfin aikuiset
sodat, sillä useita niihin osaaottaneita oli vielä elossa. Ennenkuin
tuo skandinavialainen kotka lensi halki Saksanmaan, oli se kaksi kertaa
taittanut kyntensä Koniecpolskin joukkoja vastaan.
Iloon sekaantui sentähden myös levottomuutta, josta itse Wittenberg ei
ollut vapaa. Hän katsoi ohikulkevia joukkoja juuri sellaisella silmällä
kuin paimen laumaansa. Sitten hän kääntyi erään lihavan miehen puoleen,
jonka vaalea tekotukka ulottui kiehkuroina hartioille saakka.
— Te vakuutatte siis minulle, — sanoi Wittenberg, — että näillä
joukoilla voi lyödä Ujsciessa olevat puolalaiset?
Vaaleatukkainen mies hymyili ja vastasi:
— Herra ylipäällikkö voi huoletta luottaa sanoihini, joista panen pääni
pantiksi. Jos Ujsciessa olisi vakituisia sotajoukkoja jonkun hetmanin
johdolla, silloin olisin ensimmäinen kehoittamaan odottamaan, kunnes
hänen kuninkaallinen majesteettinsa saapuisi itse tänne koko sotajoukon
kanssa, mutta yleisessä kutsunnassa koottuja joukkoja ja Suur-Puolan
herroja vastaan ovat meidän sotavoimamme enemmän kuin riittävät..
— Eivätkä he saa mistään apua?
— Eivät... kahdestakin syystä: ensiksikin, koska kaikilla
sotajoukoilla, ja niitä ei ole kovinkaan paljon, on täysi työ
Liettuassa ja Ukrainassa; toiseksi, koska Varsovassa ei kuningas Jan
Kasimir, kanslerit eikä senaatti usko, että hänen kuninkaallinen
majesteettinsa Kaarle Kustaa vastoin aselepoa, huolimatta viimeisestä
lähetystöstä ja välittämättä myönnytyksistään, on todellakin aloittanut
sodan. He luottavat siihen, että rauha tulee tehdyksi vielä viime
tingassa... hahahaa!
Tuo lihava mies otti hatun päästään, pyyhkäisi hien punaisilta
kasvoiltaan ja lisäsi:
— Tiubecki ja Dolgoruki Liettuassa, Chmielnicki Ukrainassa, ja me
marssimme Suur-Puolaan!... Kas siihen on Jan Kasimir asiat johtanut!
Wittenberg katsoi häneen ihmetellen ja kysyi:
— Iloitsetteko te siitä?
— Iloitsen, sillä minua kohdannut vääryys tulee nyt kostetuksi.
Sitäpaitsi näen päivänselvästi, että teidän miekkanne ja minun neuvoni
laskevat uuden, mitä kauneimman kruunun Kaarle Kustaan päähän.
Wittenberg antoi katseensa kiitää kauas yli metsien, niittyjen ja
vainioitten ja virkkoi hetken kuluttua:
— Te olette oikeassa, tämä on kaunista ja hedelmällistä maata... Voitte
olla varma siitä, että sodan päätyttyä kuningas nimittää teidät tänne
maaherraksi.
Lihava mies otti taas hatun päästään.
— Enkä minä tahtoisikaan ketään muuta herraa, — sanoi hän kohottaen
katseensa taivaaseen.
Taivas oli kirkas, eikä yksikään salama iskenyt alas murskaamaan
petturia, joka jätti jo kahdesta sodasta nääntyneen isänmaansa
vihollisen käsiin.
Mies, joka keskusteli Wittenbergin kanssa, oli Hieronim Radziejowski,
Puolan entinen varakansleri, joka nyt ruotsalaisia palvellen kavalasti
vehkeili isänmaataan vastaan.
He seisoivat ääneti jonkin aikaa. Sillävälin oli kaksi viimeistä
brigadia, nerikeläinen ja vermlantilainen, kulkenut rajan poikki, ja
sitten seurasi tykkien vuoro. Torvet soivat yhä ja rummut pärisivät
täyttäen metsän pahaaennustavin kaiuin. Vihdoin läksi esikuntakin
liikkeelle. Radziejowski ratsasti Wittenbergin vieressä.
— Oxenstiernaa ei vain näy, — virkkoi Wittenberg. — Pelkään, että
hänelle on jotakin tapahtunut. Luulenpa, ettei ollut mikään onnellinen
ajatus lähettää juuri hänet kirjettä viemään Ujscieen.
— Kyllä se oli, — vastasi Radziejowski. — Hän voi tarkastaa leiriä ja
päälliköitä ja ottaa selvää mitä siellä yleensä ajatellaan. Sitä ei
olisi mikä kuormarenki hyvänsä pystynyt suorittamaan.
— Mutta jos hänet tunnetaan?
— Ei tunneta. Ja vaikkapa tunnettaisiinkin, niin he eivät hänelle
kuitenkaan pahaa tee; antavatpa oppaan kotimatkalle... Minä tunnen
puolalaiset niin hyvin ja uskallan sanoa, että he tekevät mitä hyvänsä,
jos on kysymyksessä saada ulkomaalainen vakuutetuksi puolalaisen
kohteliaisuudesta. Kaikki meidän pyrkimyksemme tavoittelevat
ulkomaalaisten ylistystä... Oxenstiernasta voitte olla aivan huoletta,
sillä hänen päästään ei tule putoamaan ainoatakaan hiusta. Hän ei olisi
vielä voinutkaan ennättää takaisin.
— Entä mitä luulette, tulevatko meidän kirjelmämme vaikuttamaan?
Radziejowski rupesi nauramaan.
— Jos suvaitsette, herra ylipäällikkö, minun ennustaa, niin sanon
mitä tulee tapahtumaan. Posenin vojevoda on hovimies ja oppinut ja
tulee vastaamaan erittäin kohteliaasti ja kauniisti. Mutta koska hän
tahtoo käydä roomalaisesta, niin tulee hänen vastauksensakin olemaan
roomalainen. Hän sanoo tahtovansa ennemmin vuodattaa viimeisen
veripisaransa kuin antautua, sanoo, että kuolema on häpeätä kauniimpi
ja että rakkaus isänmaahan kutsuu häntä kaatumaan sen puolesta rajalla.
Radziejowski rupesi nauramaan yhä äänekkäämmin, ja Wittenbergin synkät
kasvot kirkastuivat jonkin verran.
— Ettekö luule, että hän tekee niinkuin kirjoittaa? — kysyi tämä.
— Hänkö? — vastasi Radziejowski. — Hänen isänmaanrakkautensa on vain
paperilla, ja se on laihempi kuin hänen hovinarrinsa, joka auttaa häntä
sepittämään puheita. Olen varma siitä, että noitten roomalaisten sanain
jälkeen tulee olemaan onnentoivotuksia, kohteliaisuuksia, vakuutuksia
valmiudesta palveluksiin ja lopuksi rukous, että säästäisimme hänen ja
hänen sukulaistensa hengen ja omaisuuden, josta me saisimme palkaksi
hänen ja hänen sukulaistensa kiitollisuuden.
— Entä lopputulos kirjeistämme?
— Että mieliala painuu maahan, että herrat senaattorit alkavat
neuvotella kanssamme ja että me valloitamme koko Suur-Puolan ampumalla
muutamia laukauksia ilmaan.
— Käyköön ennustuksenne toteen!
— Siitä olen varma, sillä tunnen heidät, minulla on ystäviä ja
puoluelaisia koko maassa, ja minä tiedän miten pitää menetellä... Ja
että olen tehnyt voitavani, sen takaa se vääryys, jota Jan Kasimir on
minulle tehnyt, ja se rakkaus, jota tunnen Kaarle Kustaata kohtaan.
Meillä katsotaan enemmän omaa parasta kuin valtakunnan etua. Kaikki ne
maat, joitten läpi kohta tulemme kulkemaan, kuuluvat Opalinskeille,
Czarnkowskeille, Grudzinskeille, ja kun nämä juuri ovat joukkoineen
Ujsciessa, niin tulevat neuvottelut päättymään mitä parhaiten. Mitä
aatelisiin tulee, niin he kyllä seuraavat vojevodiaan, kunhan heille
vain vakuutetaan heidän oikeutensa.
— Teidän perinpohjaiset tietonne maasta ja kansasta tuottavat hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen suurta hyötyä, joka varmasti palkitaan
runsaasti. Kaikesta siitä, mitä olen kuullut, päätän, että voin pitää
tämän maakunnan otettuna.
— Voitte, herra ylipäällikkö, voitte, voitte!... — toisti Radziejowski
innostuneesti moneen kertaan.
— Minä omistan sen siis hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle
Kustaan nimessä, — lausui Wittenberg juhlallisesti.
Ruotsalaisten joukkojen näin marssiessa Suur-Puolaan, vieläpä
aikaisemmin, jo 18 päivänä heinäkuuta, saapui puolalaisten leiriin
ruotsalainen lähetti tuoden kirjeen vojevodille Radziejowskilta ja
Wittenbergilta.
Herra Wladyslaw Skoraszewski itse saattoi hänet Posenin vojevodan luo,
ja aatelissotilaat katselivat uteliaasti »ensimmäistä ruotsalaista»
ihmetellen hänen suurta kasvuaan, tuimaa muotoaan, keltaisia,
pystyjä viiksiään ja uljasta ryhtiään. Katsojajoukko seurasi jonkin
matkan päässä aina vojevodan asunnolle saakka, tuttavat vaihtoivat
katseita, mutta useimmat nauroivat lähetin roimia saapasvarsia ja
pitkää, kömpelötekoista miekkaa, joka riippui hopealla kirjaillusta
kannikkeesta. Ruotsalainen katseli myöskin uteliaasti ympärilleen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia leiriä ja siinä olevan sotavoiman
suuruutta.
Vihdoin lähetti vietiin vojevodan luo, jonne kaikki leirissä olevat
ylimykset olivat saapuneet.
Kirjelmät luettiin, ja neuvottelu alkoi. Vojevoda luovutti lähetin
hovimiehilleen, jotka saivat käskyn pitää hänelle seuraa ja kestitä
häntä. Mutta aateliset vaativat pian lähetin omaan seuraansa ja
alkoivat hänen kanssaan juopotella rajusti.
Herra Skoraszewski katseli lähettiä myöskin alinomaa, mutta siitä
syystä, että epäili häntä valepukuiseksi upseeriksi. Hän ilmaisi tämän
epäilyksensä vojevodallekin, mutta tämä vastasi, että yhdentekevä, eikä
antanut vangita häntä.
— Olkoonpa vaikka itse Wittenberg, — sanoi vojevoda, — lähetin täytyy
saada lähteä yhtä rauhallisesti kuin tulikin... Minä käsken antamaan
hänelle kymmenen dukaattia matkalle.
Sillävälin lähetti keskusteli murteellisella saksankielellä niitten
aatelisten kanssa, jotka olivat sitä läheisissä preussilaisissa
kaupungeissa oppineet, ja kertoi Wittenbergin voitoista eri maissa,
Ujsciea kohti marssivista ruotsalaisten sotavoimista ja etenkin
ruotsalaisten kauaskantavista tykeistä, joita ei voi vastustaa.
Aateliset säikähtivät aikalailla, ja liioiteltuja huhuja alkoi kiertää
ympäri leiriä.
Sinä yönä kukaan ei Ujsciessa nukkunut. Puoliyön aikaan saapuivat
ne joukot, jotka tähän saakka olivat olleet sijoitettuina Pilaan ja
Wieluniin. Ylimykset neuvottelivat vastauksesta aina valkenevaan
aamuun saakka, ja aateli kulutti aikaansa kertomalla ruotsalaisten
mahtavuudesta.
Aamun sarastaessa saapui herra Stanislaw Skrzetuski ilmoittamaan,
että ruotsalaiset olivat jo Walczissa, yhden päivän marssin päässä
puolalaisten leiristä. Siitä syntyi heti kova hälinä. Suurin osa
hevosia oli viety laitumille, ja nyt lähetettiin kiireimmän kaupalla
niitä hakemaan. Hetket ennen taistelua ovat tottumattomalle sotilaalle
kauheimmat. Kesti kauan, ennenkuin ratsumestarit saivat aikaan
jonkinlaisen järjestyksen. Jos silloin olisi edes yksikin tykinlaukaus
jyrähtänyt, olisi sekamelska helposti voinut muuttua pakokauhuksi.
Vähitellen syntyi rivejä. Aatelisten synnynnäinen taipumus sotimaan
korvasi harjoitusten puutteen, ja keskipäivällä teki leiri jo verraten
hyvän vaikutuksen. Jalkamiehet seisoivat valleilla muistuttaen
kirjavissa puvuissaan kukkasia. Tykinsytyttimet savusivat. Vallien
takana tykkien suojassa olivat niityt täynnä ratsuväkeä.
Sillävälin Posenin vojevoda laski lähetin takaisin viemään vastausta,
joka oli hyvin samanlainen kuin Radziejowski oli ennustanut. Hän päätti
myös lähettää pienen osaston Notecan pohjoiselle rannalle vakoilemaan
vihollista.
Piotr Opalinski, Podlahian vojevoda, määrättiin johtamaan
vakoiluosastoa. Sitäpaitsi ratsumestarit Skoraszewski ja Skrzetuski
saivat käskyn ottaa aatelin joukosta vapaaehtoisia ja lähteä myöskin
ottamaan vihollisesta selvää.
Molemmat ratsastivat pitkin rintamaa ilahduttaen katsojia hyvällä
ryhdillään ja huusivat kerta toisensa jälkeen:
— Hyvät herrat! Kuka haluaa vapaaehtoisena lähteä ruotsalaista vastaan?
Kuka tahtoo haistaa ruutia?!
He olivat ratsastaneet jo pitkän matkan ilman tulosta, sillä kukaan ei
astunut esille rivistä. Toinen vilkuili toiseen. Oli sellaisia, jotka
olisivat halunneet, mutta ujous pidätti heitä eikä pelko. Naapuri
tökkäsi naapuria kylkeen sanoen: »Jos sinä lähdet, lähden minäkin.»
Ratsumestarit alkoivat jo hermostua, kun yht'äkkiä rivistä astui
kirjavapukuinen mies huutaen:
— Hyvät herrat! Minä lahden vapaaehtoiseksi, ja te rupeatte narreiksi!
— Ostrozka! Ostrozka! — huudettiin.
— Yhtä hyvä aatelinen kuin joku teistä! — vastasi narri.
— Hyi olkoon! Saakeli soikoon! — huusi herra Rosinski, alituomari. —
Mitä tämä tällainen narrinkujeilu on! Minä lähden!
— Ja minä! Ja minä myös!-huusivat monet.
— Kerran olen syntynyt, kerran myös kuolen! Äskeinen epävarmuus
oli muuttunut yleiseksi innostukseksi, ja aatelisia ilmaantui joka
puolelta vapaaehtoisiksi. Pian oli viisisataa ratsumiestä koolla. Herra
Skoraszewski rähähti leveään, hyväntahtoiseen nauruun ja huusi:
— Riittää, hyvät herrat, riittää! Kaikki eivät voi päästä mukaan!
Sitten hän yhdessä Skrzetuskin kanssa järjesti miehet, ja he läksivät.
Podlahian vojevoda liittyi heihin leirin toisessa päässä Saattoi
selvästi nähdä, kuinka he kulkivat Notecan yli, sitten näkyivät he
vilahdukselta vielä tienkäänteessä, kunnes vihdoin katosivat.
Puolisen tunnin kuluttua Posenin vojevoda käski miehien hajaantua
telttoihinsa, koska vihollinen oli vielä päivän marssin päässä. Vahteja
asetettiin eri puolille ja kiellettiin viemästä hevosia laitumelle.
Ensimmäisen merkkipuhalluksen kuultuaan jokaisen tuli nousta hevosensa
selkään ja asettua paikoilleen riviin.
Poissa oli odotus ja epävarmuus, poissa kinastelu ja eripuraisuus.
Vihollisen läheisyys nostatti mielialaa, kuten herra Skrzetuski oli
sanonut. Yksi ainoa voitto olisi voinut lietsoa sen ylimmilleen ja
johtaa sitten uusiin voittoihin.
— Osastomme palaa!... Hyvin on käynyt! Ruotsalaiset eivät ole syöneet
heitä! — alettiin yht'äkkiä ilmoittaa miehestä mieheen.
Osasto palasi todellakin valkoisten pölypilvien ympäröimänä ja tuli
vihdoin virran yli.
— Mutta heitähän on nyt enemmän! — huudahti herra Schlichting, joka
katsoi lähestyviä varjostaen kädellä silmiänsä.
— Vankeja tuovat mukanaan, totta totisesti! — huusi joku aatelisista,
joka ei ollut uskoa silmiään.
— Vankeja tuovat!... Vankeja tuovat!...
Tiedusteluosasto oli nyt niin lähellä, että kasvoista voi tuntea
miehet. Etumaisena ajoi herra Skoraszewski, nyökäytellen päätään
tapansa mukaan ja keskustellen iloisesti Skrzetuskin kanssa. Heidän
takanaan ajoi joukko ratsumiehiä, jotka piirinä ympäröivät muutamia
kymmeniä tuuheahattuisia vangiksi otettuja jalkamiehiä. Ne olivat
todellakin ruotsalaisia vankeja.
Näky innostutti aatelisia, jotka eivät enää voineet pidättää itseään,
vaan karahduttivat vastaan huutaen:
— Eläköön Skoraszewski! Eläköön Skrzetuski!
Sankat joukot ympäröivät heti tiedusteluosaston. Kutka tarkastelivat
vankeja, kutka utelivat miten kaikki oli tapahtunut, uhkailivatpa
jotkut ruotsalaisia.
— No!... Miltäs tuntuu, senkin lurjukset! Tekeekö teidän mielenne
tapella puolalaisten kanssa?
— Antakaa selkään niille! Lyökää sapelilla palasiksi!...
— Hyvät herrat, älkää huutako kuin poikanulikat, sillä vangit
voisivat luulla, että olette ensikertaa mukana sodassa! — huusi herra
Skoraszewski. — Ainahan sodassa vankeja otetaan.
Retkeen osaaottaneet vapaaehtoiset katselivat ylpeästi ympärilleen, ja
aateliset tekivät heille kysymyksiä minkä ennättivät.
— Mitenkä se oikein tapahtui? Antautuivatko ne helposti? Taistelevatko
ne hyvin?
— Kelpo sotureita ovat, — vastasi herra Rosinski, — tuimasti
puolustautuivat, mutta eivät ne sentään raudasta ole.
— Eivätkö voineet pitää puoliaan teitä vastaan?
— Eivät kestäneet meidän hyökkäystämme.
— Kuulkaa, mitä hän sanoi: hyökkäystämme eivät kestäneet!... Hyökkäys —
siinä se meidän valttimme onkin!
Jos noita aatelisia olisi heti käsketty hyökkäämään vihollisen
kimppuun, niin siihen heiltä ei olisi rohkeutta puuttunut, mutta
vihollista ei näkynyt vielä Sensijaan kajahti torventoitotus myöhään
illalla etuvartijain puolelta. Uusi lähetti saapui tuoden kirjettä
Wittenbergiltä, joka kehoitti aatelisia antautumaan. Kun sotaväki sai
siitä tiedon, oli se tappaa lähetin siihen paikkaan, mutta vojevoda
otti kuitenkin kirjeen käsiteltäväksi, vaikkakin sen sisällys oli hyvin
hämäräperäinen.
Ruotsalainen kenraali kirjoitti, että Kaarle Kustaa oli lähettänyt
sotajoukkoja sukulaisensa Jan Kasimirin avuksi kasakoita vastaan, ja
sentähden oli Suur-Puola velvollinen antautumaan ilman vastarintaa
Kun herra Grudzinski oli lukenut kirjeen, löi hän kiukusta nyrkillä
pöytään, mutta Posenin vojevoda rauhoitti häntä kysyen:
— Luuletteko voittavamme?... Montako päivää kestämme?... Vastaatteko
kaikesta aatelisverestä, joka huomenna mahdollisesti vuotaa?...
Pitkän keskustelun jälkeen päätettiin olla vastaamatta kirjeeseen ja
odottaa. Mutta odotus loppui hyvin lyhyeen. Lauantaina 24 päivänä
heinäkuuta etuvartiostolta tuli sana, että koko ruotsalainen armeija on
näkyvissä vastapäätä Pilaa. Leirissä syntyi surina kuin mehiläispesässä
vähän ennen parveilua.
Ratsumiehet nousivat hevosilleen. Vojevodat ajoivat rivejä pitkin
jaellen ristiriitaisia käskyjä, kunnes herra Skoraszewski otti yli
johdon käsiinsä ja ajoi muutaman sadan vapaaehtoisen kanssa leiristä
koetellakseen väkeään jossakin kahakassa ja totuttaakseen sitä näkemään
vihollista.
Ratsumiehet seurasivat johtajaansa mielellään, sillä ollen
tottuneita käyttämään miekkaa he eivät pelänneet kahakoita eivätkä
kaksintaisteluita. He ratsastivat joen yli ja pysähtyivät vihollisen
eteen, joka lähestyi lähestymistään häämöttäen mustana juovana
taivaanrannalla.
Joka hetki odotettiin, että vihollisen puolelta lähtisi ratsujoukko
heitä vastaan, mutta sitä ei kuitenkaan näkynyt. Sensijaan pysähtyi
kummulle muutaman sadan askelen päähän joukko hevosia ja miehiä, jotka
alkoivat puuhata jotakin. Heti kun herra Skoraszewski huomasi sen, hän
komensi:
— Vasemmalle — mars!
Tuskin oli komentohuuto kajahtanut, kun kummulla näkyi pitkiä,
valkoisia savunsuikaleita, kuului kuin siipien suhinaa, sitten jyrinää
ja haavoittuneitten huutoja.
— Seis! — huusi herra Stanislaw.
Taas kuului siipien suhinaa, ja taas seurasi tuskallisia huutoja.
Aateliset eivät kuunnelleet enää päällikkönsä komentoa, vaan
peräytyivät yhä nopeammin huutaen ja pyytäen taivasta auttamaan. Tuossa
tuokiossa oli joukko hajaantunut ja ajoi täyttä laukkaa takaisin
leiriin. Herra Skoraszewski kirosi — mutta mikään ei auttanut.
Hajoitettuaan helposti kahakoitsijajoukon Wittenberg jatkoi matkaa
ja pysähtyi vasta vastapäätä Ujsciea vihollisen vallien eteen, joita
kaliszilaiset puolustivat. Puolalaisten tykit alkoivat paukkua, mutta
ruotsalaiset eivät vastanneet tuleen. Savu levisi pitkinä suikaleina
läpi kirkkaan ilman, mutta savun välistä nähtiin ruotsalaisten
rykmenttien valmistautuvan peloittavan rauhallisesti taisteluun.
Korkeammille paikoille vietiin tykkejä, valleja luotiin, sanalla
sanoen, vihollinen varustautui vähääkään välittämättä puolalaisten
kuulista, jotka eivät sattuneet heihin.
Vielä kerran ajoi Stanislaw Skrzetuski kahden kaliszilaisen lippukunnan
kanssa kentälle aikoen yllättää vihollisen rohkealla hyökkäyksellä.
Mutta lippukunnat seurasivat häntä haluttomasti ja joutuivat pian
epäjärjestykseen, sillä rohkeitten rientäessä eteenpäin arat tahallaan
vitkastelivat. Kaksi Wittenbergin lähettämää ratsuväenrykmenttiä
karkoitti ne kentältä ja ajoi niitä takaa melkein leirille saakka.
Sillävälin oli hämärä jo tullut ja lopetti verettömän taistelun.
Mutta tykit jyrisivät aina yön tuloon saakka. Sitten ne vasta
vaikenivat. Silloin syntyi puolalaisten leirissä sellainen melu, että
se kuului aina Notecan rannoille saakka. Syynä oli se, että muutama
sata miestä yritti paeta pimeän tultua leiristä, mutta toiset, jotka
huomasivat mitä oli tekeillä, estivät sen. Tartuttiin miekkoihin, ja
sanat: »Kaikki tai ei kukaan!» lensivät taas suusta suuhun. Vähitellen
rupesi näyttämään yhä todenmukaisemmalta, että kaikki lähtevät
matkoihinsa. Johtajiin oltiin tyytymättömiä, ja heitä syytettiin siitä,
että he olivat lähettäneet nälkäisiä miehiä ruotsalaisten tykkejä
vastaan.
Haukuttiinpa Wittenbergiäkin, joka vastoin sotilaallisia tapoja oli
ampunut tykeillä pientä kahakkajoukkoa. »Jokainen tehköön niinkuin
parhaaksi näkee», — sanottiin, — »mutta kurja on se kansa, joka
ei uskalla asettua rinta rintaa vasten vihollisen kanssa». Toiset
paljastivat epätoivonsa: »He savuttavat meidät täältä pois, kuten ketun
luolastaan.» »Leiri on huonosti varustettu, vallit heikot, paikka
sopimaton puolustukseen.» Ja tuon tuostakin huudettiin: »Hyvät herrat,
pelastakaa henkenne!» Mutta toiset huusivat: »Pettureita! Pettureita!»
Se oli kauhea yö. Sekasorto ja hälinä kasvoi hetki hetkeltä. Käskyjä ei
toteltu. Vojevodat joutuivat ymmälle eivätkä edes yrittäneet palauttaa
järjestystä. Heidän kykenemättömyytensä samoin kuin nostoväenkin kävi
ilmi aivan selvästi. Wittenberg olisi voinut sinä yönä vallata koko
leirin peräti helposti.
Aamu valkeni.
Seuraava päivä oli pilvinen ja alakuloinen, ja sen kelmeä valo valaisi
masentuneita, valittavia, juopuneita ja suureksi osaksi petokseen
valmiita ihmisiä. Kaiken pahan lisäksi olivat ruotsalaiset yön kuluessa
kulkeneet Notecan yli Dzienbowin kohdalla ja piirittäneet puolalaisen
leirin.
Maan puolella ei ollut ensinkään valleja, ja niitä oli tehtävä nyt
kiireimmän kaupalla. Skoraszewski ja Skrzetuski pyysivät ja rukoilivat
niitä luomaan, mutta kukaan ei välittänyt mistään.
Vojevodain ja aatelisten huulilla kajahteli sana: »Neuvottelemaan!» Ja
neuvottelijoita lähetettiin. Vastaukseksi saapui ruotsalaisten puolelta
loistava lähetystö, jonka etunenässä ratsastivat Radziejowski ja
kenraali Wirtz, molemmilla vihreä oksa kädessä.
He ajoivat Posenin vojevodan asunnolle, mutta matkalla Radziejowski
pysähtyi aatelisten sankassa parvessa, nosti hattuaan, hymyili,
tervehti tuttuja ja lausui kuuluvalla äänellä:
— Arvoisat herrat, rakkaat veljet, älkää olko levottomia! Me emme ole
tulleet tänne vihollisina, Teistä itsestänne riippuu, vuodatammeko
enää yhtäkään veripisaraa. Jos te tyrannin sijaan, joka sortaa teidän
vapauttanne, jonka mielessä väikkyy absolutum dominium [ehdoton
ylivalta], joka on vienyt isänmaansa perikadon partaalle, jos te
sellaisen tyrannin sijaan tahdotte hyvän, jalosydämisen isännän ja
uljaan soturin, jonka pelkkä nimi voisi karkoittaa kaikki Puolan
viholliset, niin antautukaa hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle
Kustaan suojelukseen... Arvoisat herrat, rakkaat veljet! Minulla on
tässä mukanani kirjelmä, jossa vakuutetaan kaikki teidän oikeutenne,
teidän vapautenne ja uskontonne. Teidän pelastuksenne riippuu teistä
itsestänne... Arvoisat herrat! Ruotsin armollisin kuningas lupaa
tukahduttaa kasakkakapinan ja lopettaa sodan Liettuassa, ja hän yksin
voi sen tehdä. Armahtakaa isänmaatanne, jollette soisikaan itsellenne
armoa...
Tässä värisi petturin ääni itkusta. Aateli joutui ymmälle, mutta
Radziejowski ajoi eteenpäin kumartaen taas ympärilleen. Vihdoin hän
yhdessä Wirtzin ja koko seurueen kanssa katosi Posenin vojevodan taloon.
Aateliset tunkeutuivat niin tiukasti talon ympärille, että päitten
päällä olisi voinut kävellä. He käsittivät, että tuossa talossa
ratkaistiin ei ainoastaan heidän, vaan koko maan kohtalo. Vojevodan
punapukuisia palvelijoita tuli ulos pyytämään muutamia huomatuimpien
sukujen edustajia sisälle. Nämä tottelivat mielellään, ja muut jäivät
ulos odottamaan... Vallitsi syvä hiljaisuus... Seinän luona seisovat
kuulivat sisältä kiivasta puhetta.. Kului tunti, toinen, mutta
neuvottelua kesti yhä.
Yht'äkkiä paukahti eteisen ovi auki ja herra Wladislaw Skoraszewski
syöksyi ulos.
Ympärillä olevat peräytyivät peloissaan.
Kyllä herra Skoraszewski olikin kauhistuttavan näköinen, tuo
tavallisesti niin rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, josta sanottiin,
että haavat paranivat hänen kätensä kosketuksesta. Hänen silmänsä
olivat veripunaiset, katse harhaileva, puku epäjärjestyksessä. Hän piti
kaksin käsin päästään kiinni.
— Petos! Murha! Häpeä! Nyt me olemme ruotsalaisia emmekä enää
puolalaisia! — huusi hän vihlovasti.
Ja hän hyrskähti epätoivoiseen itkuun, repi tukkaansa kuin mieletön.
Mutta ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Jonkinlainen peloittava
tunne valtasi kaikki läsnäolijat.
Yht'äkkiä Skoraszewski ojensi vartalonsa ja huusi hurjalla äänellä:
— Aseihin! Aseihin jokainen, joka Jumalaan uskoo! Aseihin!
Humaus kävi halki väkijoukon, synkkä, katkonainen humaus kuin
ensimmäinen tuulenpuuska myrskyn lähestyessä. Epäröitiin... epäröitiin.
Mutta epätoivoinen ääni, jossa oli syvä, traagillinen sointu, huusi yhä:
— Aseihin! Aseihin!
Kohta häneen liittyi vielä kaksi muuta: herra Piotr Skoraszewski ja
herra Skrzetuski... sitten kolmas Klodzinski, Posenin lippukunnan urhea
ratsumestari.
Aateliset tunkeilivat yhä taajemmin heidän ympärillään. Kuului uhkaavaa
puheensorinaa, silmät säihkyivät, posket punoittivat, miekat kalisivat.
Wladyslaw Skoraszewski sai vaivoin hillityksi hurjan epätoivonsa ja
huusi osoittaen taloa, jossa neuvottelua käytiin:
— Hyvät ystävät, tuolla he ovat myyneet isänmaansa kuin Juudas! Me emme
kuulu enää Puolaan! Sen enempää epäröimättä ovat nuo herrat tuolla
jättäneet vihollisen käsiin teidät kaikki, koko leirin sekä armeijan ja
tykit. Murskatkoon salama heidät säpäleiksi! Vielä he allekirjoittivat
omasta ja teidän puolestanne, että eroavat isänmaasta, eroavat
hallitsijasta, että koko maakunta, kaikki kaupungit, linnoitukset ja
me kaikki tulemme kuulumaan Ruotsille. Armeija voi antautua, sellaista
sattuu, mutta kuka on antanut heille oikeuden luopua isänmaasta,
kuninkaasta?! Kuka on antanut heille oikeuden lohkaista kokonaisen
maakunnan irti isänmaasta ja liittää sen vieraaseen maahan?! Kuka on
antanut heille oikeuden siirtyä toiseen kansallisuuteen ja kieltää
oman verensä. Hyvät herrat, se on petosta, murhaa, häpeällistä!...
Pelastakaa isänmaa, rakkaat veljet! Jumalan nimessä, se, joka on
aatelismies ja kunniallinen, rientäköön pelastamaan!... Uhratkaamme
henkemme ja veremme! Me emme tahdo olla ruotsalaisia, emme tahdo
olla!... Emme!... Parempi, kun ei olisi syntynyt sellaista miestä, joka
nyt vertaan säästää... Pelastakaa isänmaa!...
— Se on petosta! — huusivat kymmenet äänet. — Petosta! Surma
pettureille!
— Tänne se, joka mies on! — huusi Skrzetuski.
— Ruotsalaisia vastaan! Kuolemaan! — huusi Klodzinski.
He ryntäsivät eteenpäin läpi leirin huutaen: »Tänne, miehet! Se on
petosta!» Heihin liittyi muutamia satoja aatelisia, jotka paljastivat
miekkansa, mutta suurin osa jäi kuitenkin paikoilleen.
Neuvottelutalon ovet avautuivat taas ja ovesta astuivat ulos Posenin
vojevoda Krzysztof Opalinski, kenraali Wirtz edellisen oikealla
ja Radziejowski vasemmalla puolella. Heidän takanaan näkyi joukko
puolalaisia ylimyksiä.
Krzystof Opalinski piti kädessä pergamenttikääröä, josta riippui
sinetti. Hän piti päätään pystyssä, mutta kasvot olivat kalpeat, katse
hämärä, ja hän koetti näyttää tyytyväiseltä. Hän silmäili ympärilleen
joukkoja ja aloitti keskellä kuolonhiljaisuutta kuuluvalla, vaikka
hiukan käheällä äänellä:
— Hyvät herrat! Me olemme tänään antautuneet Ruotsin kuninkaallisen
majesteetin suojeluksen alaisiksi. Vivat Carolus Gustavus rex! Eläköön
kuningas Kaarle Kustaa!
Kukaan ei yhtynyt eläköönhuutoon. Samassa kajahti ääni joukosta:
— Veto!
Vojevoda katsoi suuntaan, josta ääni kuului, ja sanoi:
— Me emme ole nyt valtiopäivillä, eikä kenelläkään ole siis täällä
veto-oikeutta. Mutta ketä haluttaa, se asettukoon ruotsalaisten tykkien
eteen, jotka yhdessä tunnissa voisivat pommittaa meidän leirimme
raunioiksi.
Hän vaikeni, mutta kysyi hetken kuluttua:
— Kuka sanoi »veto»? Ei kuulunut vastausta.
Vojevoda rupesi taas puhumaan ja lausui yhä kuuluvammin:
— Aatelis- ja pappissäädyn kaikki oikeudet säilytetään, veroja ei
suurenneta, ja ne kannetaan entiseen tapaan... Kukaan ei tule kärsimään
vääryyttä eikä sortoa. Hänen majesteettinsa sotajoukoilla tulee olemaan
samat oikeudet kuin vakituisilla puolalaisilla kruunun sotajoukoilla...
Vojevoda pysähtyi ja kuunteli uteliaasti väkijoukon kuiskauksia,
ikäänkuin olisi tahtonut päästä selville sen mielipiteestä, mutta
jatkoi kohta taas annettuaan merkin kädellään:
— Sitäpaitsi meillä on kenraali Wittenbergin Ruotsin kuninkaan
nimessä antama lupaus, että jos koko maa seuraa meidän pelastavaa
esimerkkiämme, niin Ruotsin sotajoukot hyökkäävät Liettuaan ja
Ukrainaan eivätkä herkeä sotimasta, ennenkuin kaikki alueet ja linnat
on palautettu takaisin Puolalle. Vivat Carolus Gustavus rex!
— Vivat Carolus Gustavus rex! — huusivat sadat äänet.
— Vivat Carolus Gustavus rex! — kaikui ympäri leiriä.
Sitten Posenin vojevoda kääntyi kaikkien nähden Radziejowskin puoleen
ja syleili häntä sydämellisesti; sitten hän syleili kenraali Wirtziä.
Alkoi yleinen syleileminen. Aateliset seurasivat ylimysten esimerkkiä.
Innostus oli yleinen. Vivat-huudot kaikuivat, että ympäristö jylisi.
Sitten Posenin vojevoda puuttui vielä puheeseen pyytäen hetken
hiljaisuutta ja ilmoitti sydämellisellä äänellä:
— Hyvät herrat! Kenraali Wittenberg pyytää meitä tänään juhlaan hänen
leiriinsä, jotta me malja kädessä tekisimme veljesliiton urhoollisen
Ruotsin kansan kanssa.
— Vivat Wittenberg! Vivat! Vivat! Vivat!,
— Ja senjälkeen, — hyvät herrat, me palaamme kukin kotiimme ja
aloitamme Jumalan avulla elonkorjuun siinä uskossa, että olemme tänään
pelastaneet isänmaamme häviöstä.
— Tulevat sukupolvet tulevat tunnustamaan, että me olimme oikeassa, —
sanoi Radziejowski.
— Amen! — lopetti Posenin vojevoda. Silloin hän huomasi, että suurin
osa hänen ympärillään seisovista katseli johonkin hänen päänsä päällä.
Hän kääntyi ympäri ja näki hovinarrinsa, joka varpaillaan seisoen
ja pitäen toisella kädellään kiinni ovenpielestä kirjoitti hiilellä
neuvottelutalon oven yläpuolelle seuraavat sanat:
»Mene — Tekel — Ufarsin.» [Babylonian viimeisen kuninkaan Belsasarin
toimeenpanemissa juomingeissa ilmaantui seinälle outo kirjoitus, jota
kukaan ei osannut lukea, paitsi profeetta Daniel, joka luki sen:
mene, tekel, ufarsin — ja sanoi sen tietävän kuninkaan kuolemaa ja
valtakunnan häviötä. Suom. huom.]
Taivas peittyi pilviin, ja myrsky teki tuloaan.