Herra Wolodyjowskille alkoi nyt ankaran työn, kirjelmäin ja
matkustusten aika. Seuraavalla viikolla hän muutti Upitaan, jossa
pestaaminen alkoi. Aatelia, sekä ylempää että alempaa, tuli tulvimalla
hänen luokseen maineen houkuttelemana. Runsaimmin saapui kuitenkin
laudalaisia, joille oli hankittava hevosia. Tämä tuotti herra
Wolodyjowskille paljon puuhaa, mutta neuvokas kun oli se onnistui
hänelle kuitenkin. Samaan aikaan hän kävi tervehtimässä herra Kmiciciä
Lubiczissa. Tämä oli jo parantunut aika lailla, vaikk'ei ollutkaan
vielä jättänyt vuodetta. Jos herra Wolodyjowskin miekka oli raskas,
niin oli hänen kätensä kevyt.
Herra Kmicic tunsi hänet heti ja kalpeni hiukan nähdessään tulijan. Hän
vei vaistomaisesti kätensä vuoteen yläpuolella riippuvaa miekkaa kohti,
mutta huomattuaan hymyn vieraan kasvoilla ojensikin laihtuneen kätensä
hänelle sanoen:
— Kiitän, että tulitte tervehtimään. Se oli ritarillista.
— Tulin kysymään, kannatteko kaunaa minulle? — sanoi Michal-herra.
— En, sillä minut voitti miekkailumestari. Mutta huonosti minun oli
käydä.
— Mitenkä jaksatte nyt?
— Te taidatte ihmetellä, että pääsin hengissä käsistänne? Ainakin minä
sitä ihmettelen.
Herra Kmicic hymyili ja lisäsi:
— Mutta eihän asia ole silti menetetty. Voittehan tehdä minusta lopun
milloin haluatte.
— Enhän minä tullut ensinkään siinä tarkoituksessa...
— Te olette joko itse paholainen tai osaatte noitua, — keskeytti
Kmicic. — Minun ei luonnollisesti tee mieleni kehua itseäni nyt,
kun melkein palaan toisesta maailmasta, mutta ennenkuin olin
tavannut teidät, ajattelin aina: jollen ole ensimmäinen miekkailija
valtakunnassa, niin ainakin toinen. Sanokaa, missä olette oppinut
miekkailutaitonne?
— Osaksi on minulla ollut synnynnäisiä taipumuksia, — vastasi
Michal-herra, — ja sitäpaitsi on isäni opettanut minua pienestä pitäen.
Hän tapasi sanoa: »Jumala on antanut sinulle vaatimattoman ulkomuodon,
ja jolleivät ihmiset tule sinua pelkäämään, niin he nauravat.» Sitten
opin myöskin ollessani vojevodan palveluksessa Vähä-Venäjällä. Siellä
oli muutamia miehiä, jotka löivät minut.
— Onko mahdollista, että oli sellaisia?
— Oli niitä. Esimerkiksi herra Podbipienta, liettualainen ja
familiantti, joka kaatui Zbarazin luona. Rauha hänen sielulleen! Siinä
oli sitten niin julman väkevä mies, ettei uskaltanut ajatellakaan häntä
vastustaa, muuten hän olisi voinut yhdellä iskulla halkaista sekä
varustukset että vastustajan. Sitten oli siellä vielä ystäväni herra
Skrzetuski, josta varmaankin olette kuullut.
— Kuinka! Hänkö, joka hyökkäsi Zbarazista murtautuen kasakkajoukkojen
läpi! Kukapa ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Niitä miehiäkö te
olettekin? Ja zbarazilainen? Teen kunniaa! Siinä tapauksessa olen
varmasti kuullut teistä puhuttavan Vilnon vojevodan luona. Onko teidän
etunimenne Michal?
— On kyllä. Oikeastaan olen Jerzy ( = Yrjö) Michal, mutta koska Pyhä
Mikael johtaa koko taivaan sotajoukkoja ja on saavuttanut jo niin
monta voittoa helvetin lippukunnista, niin pidän mieluummin hänet
suojeluspyhimyksenäni.
— Niin, eihän Pyhä Yrjänä sentään vedä vertoja Pyhälle Mikaelille. Te
olette siis sama Wolodyjowski, joka kaatoi Bohunin.
— Sama.
— No, eipä ole häpeä saada sellaiselta mieheltä vasten kuonoa.
Jumala suokoon, että meistä tulisi ystävät. Te sanoitte minua tosin
petturiksi, mutta siinä te erehdyitte.
Sen sanottuaan Kmicic rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi
tuntenut kipua haavassa.
— Minä myönnän erehtyneeni, — vastasi herra Wolodyjowski, — mutta
minä sain tietää sen jo teidän miehiltänne ennen kuin nyt teiltä. Ja
huomatkaa: muuten minä en olisikaan tullut tänne.
— Kyllä minua on näillä seuduilla haukuttu! — selitti Kmicic
katkerasti. — Oli miten hyvänsä. Tunnustan, että olen syypää yhteen
ja toiseen, mutta kyllä paikkakunnan asukkaat ovatkin ottaneet minut
hävyttömästi vastaan.
— Eniten te olette vahingoittanut itseänne Wolmontowiczen palolla ja
viimeisellä ryöstöllä.
— Kyllä minua nyt uhataankin prosesseilla. Olen saanut jo koko joukon
haasteita. Eivät anna sairaankaan olla rauhassa. Olen polttanut
Wolmontowiczen, se on totta, ja ihmisiä olen tappanut, mutta
rangaiskoon Jumala minua, jos tein sen pahuuttani. Yöllä ennen paloa
olin tehnyt pyhän lupauksen elää kaikkien kanssa sovussa, vieläpä
maksaa upitalaisille vahingonkorvausta, sillä olin, totta puhuen,
tehnyt siellä pahaa jälkeä. Mutta kun minä sinä yönä palasin kotiin,
niin mitä näin? Minun toverini oli teurastettu kuin härät! Kun sain
tietää, että Butrymit olivat sen tehneet, silloin heräsi itse saatana
minussa... ja minä kostin kauheasti... Ja voitteko arvata miksi heidät
oli surmattu? Sain sittemmin tietää sen eräältä Butrymilta, jonka
kimppuun hyökkäsin metsässä: siksi, että he olisivat tahtoneet tanssia
Butrymien naikkosten kanssa eräässä kapakassa... Kukapa ei olisi
kostanut?
— Se on totta, — vastasi Wolodyjowski, — että teidän tovereitanne oli
kohdeltu liian julmasti, mutta tokkohan laudalaiset heitä tuhosivat?
Ei suinkaan; syynä heidän tuhoonsa oli heidän oma maineensa, jonka
he olivat tuoneet mukanaan, sillä jos jotkut sotilaat olisivat
kohteliaasti tyttöjä tanssittaneet, niin ei heitä senvuoksi olisi
surmattu.
— Miesparat! — jatkoi Kmicic seuraten omaa ajatustaan. — Kun olen nyt
maannut täällä kuumeessa, ovat he harva se ilta tulleet luokseni tuon
oven kautta... Olen nähnyt heidän seisovan vuoteeni ympärillä sinisinä,
raastettuina ja valittavan: »Jendrus, anna lukea meille messuja,
sillä me kidumme kovasti...» Hiukseni ihan ovat nousseet pystyyn, ja
tulikiven hajua on tuntunut huoneessa heidän jälkeensä... Messuja olen
kyllä luetuttanut; kunpa se sitten olisi auttanut!
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Ja mitä ryöstöön tulee, — jatkoi Kmicic, — niin te ette voi tietää,
että neiti Billewicz on pelastanut henkeni, kun laudalaiset ajoivat
minua takaa, mutta käskenyt sitten minua menemään matkoihini. Mitäpä
muuta olisin voinut tehdä?!
— Se oli kuitenkin aito tataarilainen teko.
— Te ette mahtane tietää, mitä on rakkaus ja kuinka epätoivoiseksi
ihminen voi tulla menettäessään sen, jota eniten rakastaa.
— Enkö minä tietäisi mitä rakkaus on? — huudahti herra Wolodyjowski
harmistuneesti. — Aina siitä hetkestä saakka, jolloin aloin kantaa
miekkaa, olen alinomaa ollut rakastunut... Totta kyllä, minä olen
rakastanut useampaa kuin yhtä, mutta se johtuu siitä, etten ole koskaan
saanut vastarakkautta. Muussa tapauksessa kukaan ei olisi ollut
uskollisempi minua.
— Mitä rakkautta se sellainen on, että rakastaa milloin yhtä, milloin
toista, — arveli Kmicic.
— Kerronpa teille mitä olen omin silmin nähnyt. Chmielnickin kapinan
alkuaikoina Bohun, sama, joka nykyään Chmielnickin jälkeen nauttii
suurinta kunniaa kasakkain joukossa, ryösti Skrzetuskin rakastetun,
ruhtinatar Kurcewiczin. Se oli rakkautta! Koko sotajoukko itki
nähdessään Skrzetuskin parran epätoivon surusta harmaantuvan, vaikka
mies oli vasta vähän päälle kaksikymmentä vuotta. Mutta arvatkaapas,
mitä hän teki?
— Mistäpä minä sen arvaisin?
— Koska isänmaa oli vaarassa ja tarvitsi häntä, koska julma Chmielnicki
lähestyi voitokkaasti, niin hän ei lähtenyt etsimään ruhtinatartaan.
Hän uhrasi surunsa Jumalalle ja otti osaa kaikkiin ruhtinas Jeremin
johtamiin taisteluihin, kunnes Zbarazin luona saavutti sellaisen
maineen, että kaikki nyt ihaillen mainitsevat hänen nimensä. Verratkaa
nyt kuinka menetteli hän ja kuinka te, ja mikä ero!
Kmicic vaikeni ja puri viiksiään. Wolodyjowski jatkoi:
— Mutta siksipä Jumala palkitsikin Skrzetuskia ja antoi hänelle neidon.
Heti Zbarazin taistelun jälkeen he menivät naimisiin, ja nyt on heillä
jo kolme lasta. Skrzetuski palvelee yhä armeijassa. Mutta te olette
harjoittanut väkivaltaa auttaen siten vihollista ja olitte vähällä
menettää henkenne, puhumattakaan siitä, että muutamia päiviä sitten
olitte vähällä päästä neidistännekin.
— Millä tavalla? — kysyi Kmicic nousten istumaan vuoteessaan. — Mitä
hänelle on tapahtunut?
— Ei mitään. Eräs mies vain on pyytänyt hänen kättään toivoen häntä
vaimokseen.
Kmicic kalpeni, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä alkoivat säihkyä. Hän
aikoi nousta, karkasi jo puoleksi pystyyn ja huusi:
— Kuka se lurjus oli? Sanokaa!
— Minä, — vastasi herra Wolodyjowski.
— Te? Te? — toisti Kmicic ihmetellen. — Tekö?...
— Minä juuri.
— Petturi! Sen saatte vielä maksaa!... Entä hän?... Kautta Jumalan,
kertokaa kaikki!... Suostuiko hän?
— Kielsi vähääkään arvelematta.
Seurasi taas hetken hiljaisuus. Kmicic hengitti raskaasti ja tuijotti
Wolodyjowskiin. Tämä jatkoi:
— Miksi sanotte minua petturiksi? Olenko minä muka teidän veljenne tai
puhemiehenne? Olenko syönyt sanani? Voitin teidät kaksintaistelussa ja
olisin voinut tehdä teille mitä hyvänsä.
— Vanhan tavan mukaan olisi toinen meistä maksanut tuon verellään.
Jollen miekalla olisi kyennyt, niin olisin ampunut, ja vieköönpä minut
sitten vaikka itse paholainen!
— Jos hän olisikin suostunut, en minä olisi kuitenkaan ryhtynyt
kanssanne toistamiseen kaksintaisteluun. Mitä syytä minulla olisi ollut
sellaiseen? Mutta tiedättekö miksi hän antoi kieltävän vastauksen?
— Miksi? toisti Kmicic kuin kaiku.
— Siksi, että rakastaa teitä.
Se meni yli sairaan voimien. Kmicic vaipui patjoille, hiki nousi
otsalle, ja hän makasi siinä hetken aikaa sanatonna.
- Kovasti olen vielä heikko, — virkkoi hän sitten. — Mistä te tiedätte,
että hän rakastaa minua?
— Onhan minulla silmät, joilla näen, ja järki, jolla ymmärrän. Etenkin
nyt, kun olen saanut rukkaset, käsitän kaikki niin hyvin. Ensiksikin:
kun kaksintaistelun jälkeen tulin ilmoittamaan hänelle, että hän on
vapaa, koska te olitte joutunut häviölle, oli hän pyörtyä, ja sen
sijaan että olisi osoittanut minulle kiitollisuuttaan, hän tuskin
huomasi minua. Toiseksi: kun Domaszewiczit kantoivat teidät tänne, niin
hän kohotti hellävaroen kuin äiti päätänne. Kolmanneksi: kun minä häntä
kosin, hän osoitti minut luotaan kuin koiran. Jolleivät nämä seikat
todista mielestänne tarpeeksi, on miekanisku lyhentänyt järkeänne.
— Kunpa tuo olisi totta! — huudahti Kmicic heikosti. — Täällä minun
haavaani voidellaan jos jollakin... mutta minulle ei voisi löytää sen
parempaa balsamia kuin teidän sananne.
— Onko se petturi, joka tuo balsamia?
— Suokaa anteeksi. Päässäni ei ole tilaa sellaiselle onnelle, kuin että
hän vielä ottaisi minut...
— Minä sanoin, että hän rakastaa teitä, mutta ottamisesta en ole mitään
puhunut... Se on toinen asia!
— Jollei hän huoli minua miehekseen, niin ruhjon pääni seinään. En voi
elää ilman häntä!
— Ehkä hän ottaisikin, jos te rehellisesti katuisitte rikoksianne.
Nythän on sota, voitte lähteä taistelutanterille, voitte tehdä
rakkaalle isänmaalle suuria palveluksia, voitte niittää urhoollisen
soturin kunniaa ja hankkia hyvän maineen. Kukapa olisi synnitön?
Kenelläpä ei olisi syytöksiä omallatunnollaan?... Jokaisella... Mutta
jokaisella on myös tie avoinna katumukseen ja parannukseen. Te olette
tehnyt itsenne syypääksi mielivaltaan, älkää enää tehkö sitä; te
olette rikkonut isänmaata vastaan aiheuttamalla sisäistä sekasortoa
sodan aikana, pelastakaa se nyt vaarasta; te olette tehnyt vääryyttä
kansalaisille, palkitkaa... Se on teille paljon parempi tie kuin ruhjoa
päänsä seinään.
Kmicic katsoi kunnioittavasti Wolodyjowskiin ja sanoi sitten:
— Te puhutte kuin tosi ystävä.
— En ole ystävänne, joskaan en, totta puhuen, vihamiehennekään, mutta
neitoa minun käy sääliksi, vaikka hän antoikin minulle rukkaset,
sillä tulin sanoneeksi hänelle ankaria sanoja... Minä en rukkasten
tähden mene hirteen, eiväthän ne olleet ensimmäiset, enkä vihan kaunaa
myöskään kanna. Jos voin auttaa teidät hyvälle tielle, teen palveluksen
isänmaalle, koska olette oivallinen ja kokenut sotilas.
— Mutta onko minulla aikaa päästä tuolle hyvälle tielle? Monet
oikeudenkäynnit odottavat minua. Minun täytyy vuoteeltani suoraan
oikeuteen... Enkä tahdo paeta. Niin paljon oikeudenkäyntejä! Ja oikeus
tuomitsee varmasti syylliseksi.
— Tämä pelastaa niistä! — sanoi herra Wolodyjowski ottaen esille
käskykirjeitään.
— Käskykirjelmä! — huudahti Kmicic. — Kenelle?
— Teille! Eikä teidän tarvitse mennä oikeuteen täällä, koska olette
tämän mukaan hetmanin oikeuden alainen. Kuunnelkaa, mitä ruhtinas
kirjoittaa minulle.
Ja herra Wolodyjowski luki Kmicicille Radziwillin yksityisen kirjeen,
huokasi sitten syvään, kiersi viiksiään ja sanoi:
— Kuten kuulitte, riippuu minusta, annanko käskykirjelmän teille vai
enkö.
Pelko ja toivo kuvastuivat Kmicicin kasvoilla.
— Entä mitä teette? — kysyi hän vaisulla äänellä.
— Minä annan, — vastasi Wolodyjowski.
Kmicic ei ensin virkkanut mitään. Hänen päänsä painui patjalle, ja hän
jäi hetkeksi tuijottamaan kattoon. Yht'äkkiä hänen silmänsä alkoivat
kostua, ja niissä tuiki tuntemattomat vieraat, kyynelet, värisivät jo
ripsissä.
— Lyötäköön minut säpäleiksi, — sanoi hän vihdoin, — jos koskaan olen
tavannut jalompaa miestä kuin te!... Jos te minun tähteni olette saanut
rukkaset ja jos, kuten arvelette, Oleńka rakastaa minua, niin olisi
joku muu tämän varmasti kostanut minulle ja syössyt minut entistä
syvemmälle... Mutta te ojennatte minulle kätenne ja kiskotte minut kuin
haudasta ylös!
— Minä tahdon uhrata omat etuni rakkaan isänmaan tähden, jolle te vielä
voitte tehdä suuria palveluksia. Mutta sen sanon teille, että jos
olisitte lainannut nuo kasakat Trubeckilta tai Chowanskilta, niin siinä
tapauksessa en olisi antanut teille käskykirjelmää. Olipa onni, ettette
ollut sitä tehnyt!
— Etevä esimerkki muille! — huudahti Kmicic. — Antakaa minun
puristaa kättänne! Suokoon Jumala, että saisin joskus tehdä teille
vastapalveluksen. Olen teille kiitollinen koko ikäni!
— No niin... Kuulkaahan sitten: Teidän ei siis tarvitse ilmaantua
minkään oikeusistuimen eteen, vaan ryhtyä työhön. Jos te olette
hyödyksi isänmaalle, niin kyllä täkäläinen aateli suo teille anteeksi,
sillä isänmaa on sen sydämellä... Te voitte vielä hyvittää rikoksenne,
voittaa hyvän maineen ja säteillä kunniaa kuin aurinko... Ja sitten
tiedän vielä erään neitosen, joka varmasti valmistaa teille lahjan
palkinnoksi.
— Hei! — huusi Kmicic innoissaan. — Miksi loikoilla täällä sängyssä,
kun vihollinen polkee isänmaata! Hei! Onko siellä ketään? Poika, tuo
saappaani!... Ei kuulu ketään!... Yksin olen!... Mutta lyököön salama
minut, jos näillä patjoilla kauan piehtaroin!
Herra Wolodyjowski hymyili tyytyväisesti ja virkkoi:
— Teidän henkenne on vielä ruumistanne paljon voimakkaampi.
Sitten hän nousi lähteäkseen, mutta Kmicic ei päästänyt häntä,
ennenkuin saisi tarjota hänelle viiniä.
Oli jo ilta, kun pienikasvuinen ritari läksi Lubiczista suunnaten
matkansa Wodoktyyn.
»Minä hyvitän parhaiten kovat sanani», ajatteli hän, »kun kerron
neidille, että Kmicic ei nouse ainoastaan vuoteeltaan, vaan myöskin
häpeästään... Hän ei ole mikään pohjaltaan pilaantunut mies, vaan hän
on julman tulinen. Minä tuon neidille varmasti lohdutuksen ja luulen,
että hän ottaa minut ystävällisemmin vastaan nyt kuin silloin, kun
itseäni tarjosin...»
Tässä tuo rehellinen ritari huokasi ja virkahti:
— Onkohan maailmassa neitoa, joka olisi minulle määrätty?
Tällaisissa mietteissä hän saapui Wodoktyyn. Tuttavamme, pörröpäinen
samogitialainen, riensi veräjälle, jonka hän avasi verkalleen sanoen:
— Emäntä ei ole kotona.
— Onko hän lähtenyt jonnekin?
— On.
— Minne?
— En tiedä.
— Milloin hän palaa?
— En tiedä.
— Puhu ihmisiksi! Eikö hän sanonut milloin tulee?
— Jumala ties, ehk'ei koskaan, sillä vaunut olivat kirstuja täynnä.
Siitä pääteltiin, että pitkä on matka.
— Vai niin! — murahti herra Michal. — Tämän olen nyt saanut aikaan!...