Nämä ajatukset veivät herra Wolodyjowskilta unen seuraavana yönä.
Useita päiviä hän ajatteli vain Aleksandra-neitiä tuntien, että neiti
oli syvästi vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta olisivathan Laudan
aateliset tahtoneet naittaa tytön hänelle! Aleksandra-neiti oli tosin
ilman muuta antanut kieltävän vastauksen, mutta silloin hän ei ollut
Wolodyjowskia nähnyt eikä tuntenut. Nyt oli asian laita aivan toinen.
Hän oli oikean ritarin tavoin oman henkensä uhalla pelastanut tytön
ryöstäjän käsistä; hän oli yksinkertaisesti valloittanut hänet kuin
linnoituksen... Kenen hän siis olisi jollei valloittajan? Voisiko
hän siis kieltää valloittajalta jotakin, vaikkapa kättään? Koettaako
onneaan? Entä jos hänen kiitollisuutensa on muuttunut rakkaudeksi?
Useinhan maailmassa tapahtuu, että pelastettu neito lahjoittaa sekä
kätensä että sydämensä pelastajalleen! Jollei tytössä muuten olisikaan
heti rakkaus herännyt, niin voisihan hän koettaa herättää sen.
— Mutta jos hän muistelee ja rakastaa vielä sitä toista?
— Se ei ole mahdollista! — virkkoi herra Wolodyjowski itsekseen. —
Jos tyttö ei olisi karkoittanut Kmiciciä luotaan, ei tämä olisi häntä
väkivalloin vienyt.
Olihan Aleksandra-neiti tosin osoittanut hänelle suurta myötätuntoa,
mutta naisen tapa on sääliä haavoittuneita, olivatpa ne sitten vaikka
vihollisiakin.
Tyttö oli nuori ja turvaton; hänen olisi siis paras aika mennä
naimisiin. Luostariin hänellä nähtävästi ei halua ollut, sillä olisihan
hän jo sinne mennyt. Niin kaunista neitosta tulisivat varmaan monet
miehet omakseen toivomaan joko rikkauden, kauneuden tai jalosukuisuuden
tähden. Hihhei! Rakkain tulisi hänelle kuitenkin olemaan sellainen
suojelija, jonka urotyöt hän on omin silmin saanut nähdä!
— Onpa jo aika sinun, Michal, tulla järkiisi, — puheli herra
Wolodyjowski itsekseen. — Vielä olet nuori, mutta vuodet vierivät
nopeasti. Rikkauksia et tule ansaitsemaan, mutta naarmuja kyllä
nahkaasi. Ja kerran tästä nuoruuden hullutuksesta on kuitenkin loppu
tuleva.
Tässä herra Wolodyjowskin mieleen johtui kokonainen parvi neitosia,
joita hän oli jo elämässään huokaillut. Monta kaunista ja
jalosukuista oli niitten joukossa, mutta ei yhtään Aleksandra-neitiä
rakastettavampaa ja ihanampaa. Tämän sukua ja tätä neitoa ylistivät
kaikki ihmiset paikkakunnalla, ja hänen silmistään loisti sellainen
rehellisyys ja ylevyys, että miekkonen se, ken sellaisen vaimon saisi.
Herra Wolodyjowski käsitti, että nyt oli tarjona tilaisuus, jollaista
ei ikänä enää tulisi olemaan, etenkin kun hän oli tehnyt neidille
korvaamattoman palveluksen.
— Miksi viivytellä? — ajatteli hän. — Parempaa ei voi toivoakaan!
Koetanpa onneani!
Mutta, oh! Se sota, ja käsi oli jo parantunut! Häpeällistä olisi
ritarille kulkea lemmenasioissa, kun isänmaa kohottaa kätensä rukoillen
apua. Herra Michalissa oli rehellisen soturin sydän, ja vaikka hän oli
palvellut sotaväessä poikavuosista alkaen ja ottanut osaa kaikkiin
sotiin, mitä hänen aikanaan oli maassa käyty, niin hän piti yhä kiinni
velvollisuudestaan ajattelematta lepoa.
Mutta juuri siksi, että hän ei palvellut isänmaataan oman etunsa tai
kunniansa tähden, vaan pyhästä innostuksesta, hän tunsi oman arvonsa,
ja tämä antoi hänelle rohkeutta.
— Muut ovat riidelleet, minä olen sotinut, — ajatteli hän. — Jumala
palkitsee sotilasta ja auttaa häntä nytkin.
Mutta koska ei ollut aikaa kuljeskella lemmenasioissa, täytyi toimia
ripeästi ja onnenkaupalla: ajaa Wodoktyyn, kosia suoraa päätä ja tuota
pikaa viettää häät tai saada rukkaset.
— Olenhan saanut ennenkin! — jupisi herra Wolodyjowski kiertäen
keltaisia viiksiään. — Mitäpä minä siitä!
Yksi puoli tässä asiassa häntä ei kuitenkaan miellyttänyt. Kosia
näin pian sen jälkeen kuin on neidon pelastanut, eikö se tulisi
muistuttamaan lainanantajasta, joka tahtoo lainansa, vieläpä korot,
mahdollisimman pian takaisin?
— Ehk'ei se olisi ritarillista?
Pyh! Mistä voisi sitten toivoa kiitollisuutta, jollei suoritetusta
palveluksesta? Ja jollei hätäisyys miellyttäisi neitoa, jos hän panisi
pahakseen, niin voisihan hänelle sanoa: »Armollinen neiti, vaikka
kokonaisen vuoden minä teitä huokailisin ja ihailisin silmiänne, mutta
olen sotilas, ja sotatorvi soi!»
— Niinpä lähden yrittämään! — päätti herra Wolodyjowski
Mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ajatus. Jos neito vastaisi
hänelle: »Lähde ensin sotaan, arvoisa soturi, ja tule sitten vuodeksi
minua huokailemaan, sillä minä en anna sieluani ja ruumistani miehelle,
jota en tunne.»
Silloin olisi kaikki hukassa.
Että niin olisi, sen tiesi herra Wolodyjowski varsin hyvin. Sillä
vaikk'ei kukaan hänen poissaollessaan — voittaisikaan neidon sydäntä,
ei herra Wolodyjowski ollut ensinkään varma kestävyydestään. Hänen
omatuntonsa sanoi, että hänessä itsessään rakkaus syttyi palamaan kuin
oljet, mutta sammui myös yhtä helposti.
Silloin olisi kaikki hukassa!... Ja hän jatkaisi vaeltamistaan leiristä
leiriin, taistelusta taisteluun, ilman suojaa, ilman läheistä ystävää...
Vihdoin herra Wolodyjowski ei tietänyt mitä tehdä.
Sisällä tuntui painostavalta, ja hän otti lakkinsa mennäkseen ulos
paistattamaan toukokuun päivää. Ovessa hän töykkäsi muuatta Kmiciciltä
vangiksi otettua kasakkaa vasten, joka jaossa oli tullut ukko
Gasztowtin osalle. Kasakka lämmitteli itseään auringonpaisteessa ja
soitteli luuttumaista banduraansa.
— Mitä sinä täällä teet? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Soittelen, herra eversti, — vastasi kasakka kohottaen kuihtuneet
kasvonsa kysyjää kohti.
— Mistä sinä olet kotoisin? — kysyi herra Michal sitten tyytyväisenä
siitä, että vapautuisi mietteistään.
— Kaukaa olen, Wiahlan seuduilta.
— Miks'et ole karannut niinkuin toverisi? Kyllä te olette aika
poikia! Aateliset säästivät henkenne Lubiczissa saadakseen teistä
työntekijöitä, mutta tuskin oli teidät päästetty köysistä, kun te jo
karkaatte minkä kerkiätte.
— Minä en karkaa. Tänne kuolen kuin koira.
— Onko täällä niin hyvä sitten ollaksesi?
— Kuka enemmän rakastaa aavikoita, se livahtaa, mutta minun on täällä
parempi. Minulla oli ampumahaava jalassa, mutta sen sitoi aatelisneiti,
tämän ukon tyttäriä, joka puhui minulle niin kauniisti. Sellaista
kaunotarta en ole vielä silmissäni nähnyt!... Miksi minä täältä
lähtisin?
— Kuka se sinut sitten hurmasi?
— Maryska.
— Ja sinä jäät?
— Jään kuin jäänkin.
— Luuletko saavasi ukolta tyttären?
— En tiedä varmaan.
— Ennen hän antaa mokomalle päin kuonoa kuin tyttärensä.
— Mutta minulla on rahoja kuopattuna maahan: kaksi kourallista.
— Ryöstetyitäkö?
— Ryöstetyitä.
— Olipa sinulla niitä vaikka koko säkillinen, niin olet kuin oletkin
moukka, mutta ukko on aatelinen.
— Minä olen pajarinsukua.
— Jos niin on, olet vielä moukkaakin huonompi: petturi. Kuinka olet
voinut palvella vihollista?
— En ole palvellut.
— Mistä Kmicic teidät sitten otti?
— Maantieltä. Minä olin sotahetmanin palveluksessa, mutta sitten joukot
laskettiin hajalle, kun ei ollut mitä syödä. Kotiini en voinut palata,
sillä se oli hävitetty. Kun sitten muut läksivät ryöstelemään pitkin
maanteitä, läksin minäkin mukaan.
Herra Wolodyjowski ihmetteli kovasti, sillä hän oli luullut Kmicicin
hyökänneen Wodoktyyn viholliselta saaduilla voimilla.
— Herra Kmicic ei ole siis saanut teitä Trubeckilta?
— Meidän joukoissamme oli kyllä ollut koko liuta miehiä, jotka olivat
olleet Trubeckin ja Chowanskin palveluksessa, mutta ne pakenivat kaikki
tyynni jo matkalla.
— Miksi rupesitte sitten herra Kmicicin palvelukseen?
— Hän on kuuluisa atamaani. Ja meille oli kerrottu, että ken hänen
palvelukseensa rupeaa, saa varmasti säkillisen taalereja. Sentähden
liityimme häneen. Mutta Jumala ei antanut meille onnea.
Herra Wolodyjowski ravisti päätään ajatellessaan, että Kmiciciä oli
liiaksi mustattu. Sitten hän tarkasteli kalpeata pajaria ja ravisti
taas päätään.
— Sinä rakastat siis tuota tyttöä?
— Oi!... Rakastan!
Herra Wolodyjowski läksi miettien: kas siinä päättäväinen mies! Hän ei
pohdi päätään puhki: hän on rakastunut ja jää tänne. Se onkin paras!
Jos hän todellakin on pajarinsukua, niin hän on parahiksi tasa-arvoinen
aateliselle maalaistytölle. Kun hän on kaivanut rahansa maasta, niin
ehkä ukko antaakin hänelle Maryskansa. Ja miksi? Siksi, että hän on
saanut päähänsä, että tyttö on hänen. Niin pitää minunkin tehdä.
Näissä mietteissään herra Wolodyjowski asteli aurinkoista tietä
pitkin. Toisinaan hän pysähtyi tuijottamaan maahan tai ylös ilmaan ja
jatkoi sitten taas matkaansa. Yht'äkkiä hän huomasi taivaalla parven
villisorsia.
Hän alkoi laskea: lähden, en lähde, lähden, en lähde... viimeiseksi:
lähden.
— Lähden, ja sillä hyvä!
Ja hän kääntyi takaisin kotiin. Matkalla hän pistäytyi ohimennen
talliin, jonka edustalla hänen kaksi sotilaspalvelijaansa pelasi noppaa.
— Kuulehan, Syruc, — virkkoi herra Wolodyjowski, — onko Basiorin harja
palmikoitu?
— On, herra eversti!
Herra Wolodyjowski meni talliin. Basior alkoi hirnahdella pilttuussaan.
Ritari astui hevosen luo, taputti sitä ja alkoi laskea palmikoita sen
harjassa.
— Lähden, en lähde, lähden... Tulos oli taaskin mieleinen.
— Satuloikaa hevoset ja pukeutukaa siististi! — komensi herra
Wolodyjowski.
Sitten hän meni joutuisasti sisälle taloon ja alkoi pukeutua. Hän veti
jalkaan pitkävartiset, keltaiset ratsastussaappaat, joissa oli kullatut
kannukset, ja puki ylleen uuden, punaisen sotilaspuvun, kiinnitti
kupeelleen kullalla kirjaellun harjoitusmiekan ja rinnalleen välkkyvän,
teräksisen puolihaarniskan. Hänellä oli myöskin ketunnahkainen lakki
haikaransulkineen, mutta koska sellainen sopi vain puolalaiseen pukuun,
jätti hän sen kirstuunsa ja pani sen sijaan päähänsä ruotsalaisen
kypärän. Sitten hän meni kuistille.
— Minne armollinen eversti on matkalla? — kysyi ukko Gasztowt, joka
istui portailla.
— Minnekö matkalla?... Täytyy tästä ajaa kuulemaan, kuinka neiti
Billewicz voi, muuten hän saattaisi pitää minua tomppelina.
— Ihan silmiä häikäisee teitä katsellessa. Jollei neiti nyt rakastu, on
hän sokea...
Samassa tuli siihen kaksi nuorinta talon tytärtä maitokiulut kädessä.
Kun he huomasivat herra Wolodyjowskin, jäivät he kuin hämmästyksen
lyöminä paikalleen seisomaan.
— Ihan kuin kuningas! — sanoi Zonia.
— Armollinen eversti on kuin häihin menossa! — lisäsi Maryska.
— Ehkä tästä päästäänkin vielä häihin, — nauroi ukko Gasztowt. — Hän on
näet menossa neiti Billewiczin luo.
Ukko oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun täytetty maitokiulu
putosi Maryskan käsistä ja maito juoksi pitkin lattiaa aina herra
Wolodyjowskin jalkoihin saakka.
— Katso eteesi! — sanoi Gasztowt vihaisesti. — Hulttio!
Maryska ei virkkanut sanaakaan, otti kiulun ylös ja poistui hiljaa.
Herra Wolodyjowski nousi hevosensa selkään ja ajoi kahden
sotilaspalvelijansa saattamana Wodoktyyn. Päivä oli kaunis. Auringon
säteet kimaltelivat herra Wolodyjowskin haarniskassa ja kypärässä, niin
että kaukaa näytti kuin toinen aurinko olisi kulkenut tietä pitkin.
— Saa nähdä palaanko sormuksen vai rukkasten kanssa? — jupisi ritari
itsekseen.
— Mitä suvaitsette, herra eversti? — kysyi Syruc.
— Hölmö!
Sotilaspalvelija vetäytyi isäntänsä hevosen taakse. Wolodyjowski jatkoi:
— Kaikeksi onneksi tämä ei ole ensikerta. Ajatus antoi hänelle
rohkeutta.
Kun hän saapui Wodoktyyn, ei Aleksandra-neiti häntä ensin tuntenut,
ja hänen täytyi sanoa nimensä. Silloin emäntä tervehti tulijaa
kohteliaasti, mutta hieman jäykästi. Herra Wolodyjowski puolestaan,
vaikka olikin soturi, käyttäytyi kuten aito hovimies ainakin, sillä hän
oli oleskellut ylhäisissä perheissä. Hän kumarsi arvokkaasti vieden
käden sydämelleen ja lausui:
— Olen tullut tiedustelemaan armollisen neidin terveyttä sen
järkyttävän tapauksen jälkeen. Minun olisi pitänyt saapua jo eilen,
mutta en tahtonut häiritä vielä silloin.
— On sangen kaunista teidän puoleltanne säilyttää minut mielessänne
vielä senkin jälkeen kuin olette pelastanut minut sellaisesta
vaarasta... Olkaa hyvä ja käykää istumaan, te olette minulle erittäin
tervetullut vieras.
— Armollinen neiti, — vastasi herra Michal, — jos olisin unohtanut
teidät, en olisi ansainnut sitä suurta armoa, minkä Jumala on minulle
osoittanut antaessaan sekundantikseni niin kunnianarvoisan henkilön
kuin te.
— Minä tässä olen kiitollisuudenvelassa ensiksi Jumalalle ja sitten
teille...
— Jos niin on, niin kiittäkäämme Häntä molemmat, sillä minä en
pyydäkään Häneltä mitään muuta kuin saada vastedeskin suojella teitä,
milloin vain tarve vaatii.
Sen sanottuaan herra Wolodyjowski alkoi nyhtää pystyjä, vahattuja
viiksiään, sillä hän oli tyytyväinen itseensä, kun oli heti mennyt
in medias res [itse asiaan. Suom. huom.] ja paljastanut tunteensa
neidille. Aleksandra-neiti istui hämillään ja vaiti, ollen kaunis kuin
kevätpäivä. Kalvas puna nousi hänen poskilleen, ja silmät lymysivät
pitkien ripsien alle, jotka loivat varjoa kukkeille poskipäille.
— Tuo hämi on hyvän merkki, — ajatteli herra Wolodyjowski.
Hän yskähti ja jatkoi:
— Te tiedätte, armollinen neiti, että minä olen ottanut isoisänne
jälkeen laudalaisten johdon käsiini?
— Tiedän kyllä, — vastasi Oleńka. — Ukkovainaja ei voinut itse ottaa
osaa viimeiseen sotaretkeen, mutta hän oli sangen iloinen saadessaan
kuulla kenelle Vilnon vojevoda oli luovuttanut laudalaisten sotalipun.
Hän sanoi kuulleensa kehuttavan teitä erinomaiseksi soturiksi.
— Sanoiko hän todellakin niin?
— Kuulin itse, kuinka hän ylisti teitä taivaaseen saakka, ja taistelun
jälkeen tekivät laudalaiset samoin.
— Minä olen tavallinen sotilas enkä ansaitse sellaista ylistystä, yhtä
vähän kuin muutkaan. Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole neidille
tuiki tuntematon, sillä nyt ette voi luulla, että joku tuntematon ja
epäluotettava vieras on pudonnut eteenne kuin pilvistä. On hyvä aina
tietää kenen kanssa on tekemisissä, sillä on paljon sellaisia ihmisiä,
jotka kuljeskelevat ympäri sanoen olevansa familiantteja [tarkoittaa
ylhäissukuista puolalaista aatelista. Suom. huom.], mutta jotka, Jumala
paratkoon, usein eivät ole edes tavallistakaan aatelissukua.
Herra Wolodyjowski oli tahallaan johtanut keskustelun niin, että sai
tilaisuuden kertoa, mitä miehiä hän oli. Oleńka myönsi heti:
— Teitä, herra eversti, kukaan ei epäile, sillä täällä Liettuassa asuu
samanniminen aatelissuku.
— Nämä ovat Ossorya-sukua, mutta minä olen Korczakin Wolodyjowskeja,
jotka ovat kotoisin Unkarista ja erään Attilan ritarin jälkeläisiä.
Tämä ritari oli vihollisen ahdistaessa tehnyt Pyhälle Neitsyelle
lupauksen, että kääntyy katoliseen uskoon, jos jää eloon. Hän piti
sanansa, kun oli pelastunut pääsemällä kolmen virran yli, ja nuo kolme
virtaa ovat juuri kuvattuina meidän vaakunassamme.
— Te ette olekaan siis kotoisin näiltä seuduilta?
— En ole, armollinen neiti. Ukraina on minun syntymäseutuni, ja
siellä omistan vielä tänä päivänä kylän, joka äskettäin on joutunut
vihollisen käsiin. Olen pienestä pitäen palvellut armeijassa ja
harrastanut enemmän yleistä hyvää kuin omia yksityisiä asioitani. Ensin
olin vähävenäläisen vojevodan, ikuisesti kaivatun ruhtinas Jeremin
palveluksessa, ottaen osaa kaikkiin hänen sotaretkiinsä. Jumala voi
todistaa, armollinen neiti, etten ole tullut tänne ylistämään itseäni.
Tahtoisin vain saattaa tietoonne, etten ole mikään tyhjänkerskaaja,
joka toitottaa suuria sanoja, mutta pelkää henkeään. Minä olen
uskollisesti palvellut isänmaatani halki koko elämäni ja niittänyt
vähäisen kunniaakin tahraamatta omaatuntoani. Niin on asian laita,
kautta Jumalani, ja sen voivat luotettavat miehet todistaa.
— Jospa kaikki olisivatkin teidän kaltaisianne, herra eversti! —
huoahti Oleńka.
— Armollinen neiti ajattelee varmaankin sitä väkivallantekijää, joka
rohkeni nostaa kätensä teitä vastaan?
Aleksandra-neiti loi katseensa maahan eikä vastannut sanaakaan.
— Hän on saanut minkä ansaitsi, — jatkoi herra Wolodyjowski. —
Sanotaan hänen toipuvan, mutta tuomiotaan hän ei kuitenkaan voi
välttää. Kaikki kunnon ihmisetkin tuomitsevat häntä sanoen hänen
liittyneen vihollisiimme ja saaneen heiltä apua, mutta se ei ole
totta. Ne kasakat, joiden kanssa hän hyökkäsi kimppuumme, eivät olleet
viholliselta, vaan maantieltä koottuja.
— Mistä te sen tiedätte? — kysyi Oleńka vilkkaasti kohdistaen sinisten
silmäinsä katseen herra Wolodyjowskiin.
— Kasakoilta itseltään. Kyllä se Kmicic on kummallinen mies! Kun minä
ennen kaksintaistelua syytin häntä petturiksi, niin hän ei väittänyt
vastaan, vaikka olin väärässä. Se mies on ylpeä kuin itse paholainen.
— Oletteko kertonut tästä kaikille?
— En vielä, kun en ole sitä tiennyt, mutta tästä puolin tulen
kertomaan. Pahinta vihollistakaan ei pidä syyttää moisesta
tapahtumattomasta rikoksesta.
Aleksandra-neidin katse kohdistui taas pienikasvuiseen ritariin
ilmaisten myötätuntoa ja kiitollisuutta.
— Te olette yhtä kunnioitettava kuin harvinainen ritari!...
Herra Wolodyjowski kiersi viiksiään tyytyväisesti.
— Asiaan, Michal! — ajatteli hän. Sitten hän lausui:
— Sanonpa armolliselle neidille vielä jotakin!... Minä moitin herra
Kmicicin menettelyä, mutta en ihmettele, että hän sillä tavalla koetti
saada haltuunsa teidät, jolle itse Venus sopisi kamarineidiksi. Se
oli hänen epätoivonsa, joka johti hänet moiseen kehnoon tekoon ja
varmasti vielä johtaa, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Mitenkä te, joka
olette niin tavattoman kaunis, voisitte olla yksin ja ilman suojelijaa?
Useita on maailmassa sellaisia Kmicicejä, useita sydämiä te vielä
sytytätte, yhä useammat vaarat ovat edessänne. Jumala soi minulle armon
pelastaa teidät tällä kertaa, mutta Marsin torvet soivat jo... Kuka
on teitä vastedes suojeleva? Armollinen neiti, sotureita syytetään
huikentelevaisuudesta, mutta väärin. Minunkaan sydämeni ei ole kivestä
eikä ole voinut kestää teidän verratonta sulouttanne...
Herra Wolodyjowski lankesi polvilleen Oleńkan eteen.
— Armollinen neitiseni, — jatkoi hän, — olen perinyt sotalipun teidän
isoisältänne, sallikaa minun periä hänen poikansatytärkin! Jättäkää
minun huostaani teidän suojelemisenne, niin voitte olla rauhassa ja
huoletta minun sodassa ollessanikin, sillä pelkkä nimeni riittäisi
teitä suojelemaan.
Oleńka oli hypähtänyt pystyyn tuolilta ja kuunteli hämmästyneenä herra
Wolodyjowskin puhetta. Tämä jatkoi:
— Olen varaton sotilas, mutta olen aatelismies ja rehellinen mies ja
vannon, ettei aateliskilvessäni enemmän kuin omallatunnollanikaan
ole pienintäkään tahraa. Minä teen ehkä väärin pitäessäni tällaista
kiirettä, mutta se teidän pitää ymmärtää, sillä isänmaa kutsuu minua,
enkä minä voi sitä jättää edes teidän tähtenne... Ettekö anna minulle
toiveita? Ettekö sano hyvää sanaa?
— Te pyydätte minulta mahdottomia, hyvä mies... Kautta Jumalan, minä en
voi! — vastasi Oleńka pelokkaasti.
— Se riippuu kokonaan teistä...
— Juuri siksi vastaan teille suoraan: ei! Oleńka rypisti kulmakarvojaan
ja jatkoi:
— Armollinen herra eversti! Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa,
en kiellä sitä. Pyytäkää minulta mitä hyvänsä, olen valmis antamaan
kaikki paitsi kättäni.
Herra Wolodyjowski nousi.
— Te ette siis välitä minusta? Niinkö?
— En voi!
— Onko tuo viimeinen sananne?
— Viimeinen ja peruuttamaton. — Ehkä tämä kiireellisyys tuntuu teistä
vastenmieliseltä? Antakaa minulle toiveita!
— En voi, en voi...
— Täällä minulla siis ei ole onnea enemmän kuin sitä on ollut missään
muuallakaan! Armollinen neiti ei siis palkinnut minun palveluksiani,
vaikk'en tullut palkintoa hakemaan, kun tulin pyytämään kättänne,
sillä olen tehnyt sen vapaasta tahdosta. Jos te olisitte vastannut
minulle, että annatte sen velvollisuudesta, olisin minä siitä
kieltäytynyt. Missä ei ole hyvää tahtoa, siinä ei ole onneakaan! Te
olette ylenkatsonut minut... mutta Jumala suokoon, ettette saisi vielä
huonompaa kuin minä! Lähden talosta niinkuin tulinkin enkä ikänä
enää palaja. Täällä minua ei pidetä minään. Sanottu ja tehty! Eläkää
onnellisena vaikkapa juuri tuon Kmicicin kanssa. Ehkä olette minulle
vihoissanne juuri siksi, että erotin teidät miekallani. Koska pidätte
häntä minua parempana, niin ette sovi minulle.
Oleńka tarttui kaksin käsin päähänsä ja toisti muutaman kerran:
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!...
Mutta Oleńkan epätoivo ei vaikuttanut enää herra Wolodyjowskiin, joka
kumarrettuaan poistui vihaisena. Ritari nousi heti hevosensa selkään ja
ajoi pois.
— Ikänä en jalallani sinne astu! — sanoi hän. Sotilaspalvelija Syruc,
joka ajoi jäljessä, joudutti hevosensa everstin viereen ja kysyi:
— Mitä herra eversti sanoo?
— Hölmö! — vastasi herra Wolodyjowski.
— Teidän armonne sanoi sen jo äsken tänne ajaessamme.
Seurasi hiljaisuus. Sitten herra Michal alkoi taas jupista:
— Kiittämättömyyttä minulle siellä syötettiin... Ylenkatseella
palkittiin rakkauteni... Tulen sotaväessä naimattomana palvelemaan
kuolemaani saakka. Niin näkyy olevan tähtiin kirjoitettu... Hitto
vieköön! Moinen kohtalo!... Missä yritätkin, aina rukkaset... Tässä
maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta!... Mitä lie hänellä sitten ollut
minua vastaan?
Herra Wolodyjowski rypisti kulmakarvojaan ja pinnisti ajatuksiaan.
Yht'äkkiä hän löi kämmenellään reiteensä.
— Nyt tiedän! — huudahti hän. — Hän rakastaa vielä sitä toista...
Toisin ei voi olla!
Mutta tämä havainto ei karkoittanut pilviä hänen kasvoiltaan.
— Sitä pahempi minulle, — ajatteli hän hetken kuluttua, — sillä jos
neiti Billewicz vielä kaiken tämän jälkeen rakastaa häntä, niin hän ei
enää lakkaa rakastamasta häntä... Kmicic on tehnyt niin paljon pahaa
kuin on voinut. Nyt hän lähtee sotaan, niittää kunniaa ja pelastaa
maineensa... Eikä häntä voi tästä estää, vaan pikemminkin auttaa,
koska isänmaan etu on kysymyksessä... Ja hän on oiva sotilas...
Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut voittaa tytön rakkauden?...
Niin, kukapa sen arvaa?... Toisilla on sellainen onni, että sen kuin
katsovat vain tyttöön, niin tämä on valmis vaikka tuleen... Jospa
saisi tietää miten he menettelevät tai jos oppisi jonkin taikatempun,
niin ehkä toiste paremmin vetelisi!... Ansiot eivät merkitse mitään,
kun on kysymys naisista. Herra Zagloba oli oikeassa sanoessaan, että
nainen ja repolainen ovat kaksi kavalinta otusta maan päällä...
Surkeata, että pitikin käydä näin huonosti! Niin hiton sievä tyttö
ja niin kunnollinen, sanotaan. Mutta ylpeä kuin itse paholainen!...
Ties tokkohan tuo Kmiciciä kuitenkaan huolinee, vaikka rakastaakin,
sillä onhan Kmicic julmasti loukannut ja häväissyt häntä... Olisihan
hän voinut rauhallisesti tulla tyttöä noutamaan, mutta rupesi
mieluummin ryöstäjäksi... Tyttö lienee valmis luopumaan naimisiinmenon
haaveista... Minun on vaikea ollakseni, mutta tyttö-paran kai vieläkin
vaikeampi...
Ja herra Wolodyjowski tuli liikutetuksi ajatellessaan Oleńkan kohtaloa.
Hän alkoi huojuttaa päätään, huoahdella, kunnes vihdoin virkkoi:
— Jumala häntä auttakoon! En ole hänelle vihoissani. Eivät ne olleet
ensimmäiset rukkaseni, mutta tytölle se oli ensimmäinen suru.
Tyttöparka on ihan suunniltaan epätoivosta, kun olen sitä Kmiciciä niin
pahanpäiväisesti kolhinut ja päälle päätteeksi vielä ärsyttänyt... Sitä
ei olisi pitänyt tehdä... Mutta täytyy hyvittää. Ansaitsisinpa selkääni
moisesta menettelystä. Kirjoitan tytölle anteeksipyyntökirjeen ja
lupaan auttaa häntä minkä voin.
Syruc, joka taas ajoi everstin viereen, keskeytti hänen päivittelynsä
sanoen:
— Anteeksi, herra eversti, mutta tuolla mäellä ajaa herra Charlamp
muutamien muitten kanssa.
— Missä?
— Tuolla noin!
— Siellä näkyy olevan kaksi ratsumiestä... mutta herra Charlampin
pitäisi olla vojevodan luona Vilnossa. Kuinka sinä tuntisit hänet näin
kaukaa?
— Keltaisesta hevosesta tunnen. Senhän tuntee joka mies koko armeijassa.
— Niin todellakin... keltainen näkyy olevan. Mutta se voi olla joku
toinen.
— Ei ole, sillä minä tunnen sen myöskin käynnistä... Se on herra
Charlamp aivan varmaan.
Molemmat kannustivat hevosiaan, vastaantulevat tekivät samoin, ja pian
herra Wolodyjowski tunsi, että se todellakin oli herra Charlamp.
Tämä oli Wolodyjowskin vanhoja tuttuja, kokenut, oivallinen sotilas
ja luutnantti Liettuan armeijan ratsuosastossa. Ennen hän ja herra
Wolodyjowski olivat tuon tuostakin otelleet keskenään, mutta sitten
heistä oli tullut hyvät ystävät yhteisillä sotaretkillä saman lipun
alla. Herra Wolodyjowski karahdutti hänen luokseen ja huusi levittäen
käsivartensa:
— Hei! Terve, sinä komeanenäinen mies! Mitä kuuluu? Mistä tulet?
Luutnantti, jolla totisesti oli jättimäinen nenä, heittäytyi everstin
käsivarsille, ja he syleilivät toisiaan iloisesti. Lauhduttuaan herra
Charlamp sanoi:
— Sinun luoksesi tulen, tuoden käskykirjeen ja rahaa.
— Käskykirjeen ja rahaa?... Keneltä?
— Vilnon vojevodalta, meidän hetmaniltamme. Hän lähettää sinulle
kirjelmän pyytäen, että heti ryhtyisit pestaamaan väkeä, ja toisen
herra Kmicicille, jonka myös pitäisi olla näillä seuduilla.
— Herra Kmicicille?... Mitenkä kaksi voi pestata samalla paikkakunnalla?
— Hänen pitäisi lähteä Trokyyn ja sinun jäädä tänne.
— Mistä tiesit tulla tänne minua etsimään?
— Hetmani itse on kovasti sinua tiedustellut, ja vihdoin hän saikin
muutamilta laudalaisilta tietää olinpaikastasi, ja minä ajoin heti
tänne... Sinä olet siellä yhä suuressa arvossa!... Kuulin ruhtinaan,
meidän hetmanimme, itse sanovan, ettei hän ollut ikänä odottanut
saavansa periä mitään vähävenäläisen vojevodan jälkeen, mutta saikin
periä hänen kaikkein suurimman soturinsa.
— Suokoon Jumala hänen saavan periä myöskin sotaonnea... Minulle on
suuri kunnia saada pestata sotaväkeä, ja minä ryhdyn toimeen heti...
Sotakelpoista väkeä täällä on riittävästi, kun vain on millä heidät
varustaa. Onko sinulla paljonkin rahaa mukanasi?
— Kun tulemme Pacuneleen, saat laskea.
— Sinä olet jo ollut Pacunelessa? Pidä varasi, sillä siellä on paljon
kauniita tyttäriä!
— Taidatpa samasta syystä viihtyä siellä niin hyvin... Mutta odotapas,
minulla on myöskin yksityinen kirje sinulle hetmanilta.
— Anna tänne!
Herra Charlamp otti esille kirjeen, jossa oli Radziwillien sinetti.
Herra Wolodyjowski avasi sen ja alkoi lukea:
»Kunnioitettu herra eversti Wolodyjowski!
Tietäen teidän hartaan pyrkimyksenne palvella isänmaata lähetän
teille samalla määräyksen ryhtyä pestaamaan sotaväkeä, mutta ei
tavalliseen tapaan, vaan suurella innolla, sillä periculum in mora
[viivyttelemisessä on vaara. Suom. huom.]. Jos tahdotte ilahduttaa
meitä, niin laittakaa lippukuntanne kuntoon heinäkuun loppuun
mennessä tai viimeistään syyskuun puoliväliin. Meitä huolestuttaa
se, mistä saisitte hyviä hevosia, etenkin kun voimme lähettää
niukasti rahoja, sillä emme ole meille vanhastaan nurjamieliseltä
valtiovarainhoitajalta saaneet; enempää. Antakaa puolet näistä
rahoista herra Kmicicille, jolle herra Charlamp myöskin tuo
määräyskirjelmän. Toivomme hänen ahkerasti toimivan hyväksemme.
Kuitenkin, kun olemme kuulleet huhuja mainitun Kmicicin väkivallasta
Upitassa, niin lienee paras, että otatte haltuunne hänelle osoitetun
kirjelmän ja ratkaisette, voiko sitä antaa hänelle vai eikö. Jos
hän mielestänne on syypää liian moniin rikoksiin, niin älkää sitä
hänelle antako. Me pelkäämme nimittäin, että vihamiehemme, kuten
valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda, alkavat huutaa, että
me uskomme tärkeitä tehtäviä kelvottomille henkilöille. Jos hän
kuitenkaan ei ole syypää suurempiin rikoksiin, niin antakaa kirjelmä,
ja koettakoon herra Kmicic palveluksessamme ahkeruudella hyvittää
hairahduksensa, älköönkä mikään tuomioistuin siinä tapauksessa vaatiko
häntä vastaamaan teoistaan, koska hän silloin on meidän oikeutemme
alainen. Osoittakoon tämä tehtävä samalla, että luotamme teihin
täydellisesti.
Janusz Radziwill,
Birźen ja Dubinkin vojevoda.»
— Hetmani on kovasti huolissaan siitä, mistä saat hevosia, — sanoi
herra Charlamp, kun lyhytkasvuinen ritari oli lopettanut lukemisen.
— Vaikeata niitä on saada, — vastasi herra Wolodyjowski. — Täkäläinen
alempi aatelisto tulee varmasti miehissä ensimmäiseen kutsuntaan,
mutta heillä on samogitialaiset hevosensa, jotka eivät kelpaa
sotapalvelukseen. Heidän pitäisi täydellä syyllä saada toiset.
— Ovathan ne kestäviä ja ravakoita hevosia.
— Mutta pienikasvuisia. Ja miehet täällä ovat päinvastoin isokasvuisia.
Kun he ajavat noilla hevosillaan, näyttää siltä, kuin lippukunta
ratsastaisi koirilla. Kyllä siitä hommaa tulee!... Mutta minä ryhdyn
heti asiaan. Annapas minulle Kmicicin määräyskirjelmä. Minä annan sen
itse hänelle, kuten hetmani käskee. Tämä tuli hänelle otolliseen aikaan!
— Kuinka niin?
— Sen tähden että hän on tataarilaiseen tapaan ruvennut ryöstämään
neitosia. Hänellä on yhtä paljon prosesseja edessä kuin hiuksia päässä.
Siitä ei ole vielä viikkoa kulunut, kun minä hänen kanssaan miekkailin.
— Oho! — huudahti Charlamp. — Jos sinä hänen kanssaan ottelit, niin nyt
hän kai makaa.
— Hän on jo toipumaan päin ja viikon, parin kuluttua terve. Mitä uutta
de publicis?
— Pahaa, vanhaan tapaan... Valtiovarainhoitaja Gosiewski on yhä
riidassa meidän ruhtinaamme kanssa, ja kun hetmanit ovat eripuraisia,
niin asiat eivät mene oikeita latuja. Vähän parempi on asemamme
kuitenkin, ja luulen, että jos yksimielisiä olisimme, niin kyllä me
vihollisen kanssa tulisimme aikoihin. Jumala suokoon, että saamme
niskasta pitäen karkoittaa heidät sinne, mistä ovat tulleetkin.
Valtiovarainhoitaja on syynä kaikkeen!
— Mutta toiset sanovat, että suurhetmani itse.
— Ne ovat pettureita. Vitebskin vojevoda niin väittää, sillä hän on jo
aikoja sitten vehkeillyt salaa yhdessä valtiovarainhoitajan kanssa.
— Vitebskin vojevoda on kelpo kansalainen.
— Oletko sinäkin Sapiehojen puolella Radziwilleja vastaan?
— Minä olen isänmaan puolella; se on jokaisen velvollisuus. Siinäpä
se pahin onkin, että sotilaatkin jakautuvat puolueisiin sen sijaan
että kävisivät sotaa vihollista vastaan. Mutta Sapieha on kunnon
mies, ja sen minä sanoisin itse ruhtinaallekin, vaikka olenkin hänen
palveluksessaan.
— Kunnon kansalaiset ovat koettaneet sovittaa heidät, mutta turhaan!
— sanoi Charlamp. — Kovasti nykyään lentää lähettejä kuninkaalta
meidän ruhtinaamme luo... Huhutaan siellä suuressa maailmassa olevan
taas jotakin tekeillä. Olemme odottaneet yleistä kutsuntaa kuninkaan
johdolla, mutta siitä ei ole tullut mitään. Sanotaan, että jossakin
muualla se voisi olla tarpeellisempaa.
— Ehkä Ukrainassa?
— Mistä minä sen tietäisin! Mutta luutnantti Brochwicz on kertonut
minulle, mitä hän omin korvin on kuullut. Tiesenhausen saapui kuninkaan
lähettinä meidän ruhtinaamme luo, ja he sulkeutuivat huoneeseen ja
puhelivat kauan keskenään. Mistä he puhuivat, sitä Brochwicz ei voinut
kuulla, mutta kun he tulivat ulos, kuuli hän hetmanin itse sanovan
näin: »Tästä voi syttyä vielä uusi sota.» Kyllä me olemme julmasti
ajatelleet ja arvailleet, mitä nuo sanat voisivat merkitä!
— Hän kuuli varmasti väärin! Ketä vastaan nyt lähdettäisiin sotimaan?
Keisari on pikemmin meidän kuin vihollisemme puolella, Ruotsin kanssa
kestää aselepoa vielä kuusi vuotta, ja tataarit auttavat meitä
Ukrainassa, mitä he eivät suinkaan tekisi ilman Turkin suostumusta.
— Me emme myöskään keksineet mitään.
— Kun ei mitään ollut. Mutta Jumalan kiitos, että sain taas työtä. Olen
jo ikävöinyt taistelutanterille.
— Sinä viet siis itse kirjelmän Kmicicille.
— Kuten sanoin: hetmani käskee minua niin tekemään. Minun täytyy
sitäpaitsi muutenkin käydä tervehtimässä häntä, kuten ritarillinen
tapa vaatii, ja kun minulla on kirjelmä, on syytäkin. Mutta annanko
sen hänelle, se on toinen juttu. Täytyy harkita, koska se on jätetty
riippumaan minusta.
— Se on hyvä, sillä minun täytyy joutua taas matkaan. Minulla on
kolmas kirje herra Stankiewiczille. Sitten täytyy lähteä Kiejdanyyn
toimittamaan tykkejä ja sitten Birźeen katsomaan, onko linnoituksessa
kaikki valmiina puolustukseen.
— Vai Birźeen?
— Niin.
— Se on minusta kummallista. Vihollinen ei ole saanut ainoatakaan
uutta voittoa ja on vielä kaukana Birźestä, joka sijaitsee Kuurinmaan
rajalla. Ja jos, kuten näkyy, uusia rykmenttejä muodostetaan, pitäisi
riittää väkeä niillekin seuduille, jotka jo ovat vihollisen hallussa.
Kuurinmaalaiset eivät ajattele sotaa meitä vastaan. He ovat kyllä hyviä
sotilaita, mutta heitä on niin vähäisen, että Radziwill itse voisi
kuristaa heidät yhdellä kädellä.
— Kummallista se on minustakin, — vastasi Charlamp, — etenkin kun minua
on käsketty joutumaan ja, jos kaikki ei ole kunnossa, ilmoittamaan
ruhtinas Boguslawille, jonka pitäisi lähettää insinööri Peterson sinne.
— Mitä tämä merkinnee?! Kunhan tästä ei vain syttyisi sisällinen sota!
Jumala meitä siitä varjelkoon! Niin pian kuin ruhtinas Boguslaw on
mukana, on pirulla syytä iloita.
— Älä sano! Hän on rohkea soturi.
— Sitä en kiellä, mutta hän on pikemmin saksalainen tai ranskalainen
kuin puolalainen... Valtakunnasta hän vähät välittää, mutta
Radziwilleista kyllä. Se on juuri hän, joka lietsoo meidän
hetmanissamme, Vilnon vojevodassa, ylpeyden henkeä, vaikka sitä
muutenkin olisi hetmanissa tarpeeksi. Myöskin Sapiehojen ja Gosiewskin
eripuraisuus on hänen työtään.
— Sinähän olet suuri poliitikko, näemmä. Riennäpäs vain naimisiin,
Michal, jottei sinun älysi joutuisi hukkaan.
Wolodyjowski katsoi toveriinsa tutkivasti.
— Naimisiin?...
— Niin juuri! Taidatpa ollakin kosiomatkalla, koska olet noin
paraatipuvussa?
— Jätä minut jo rauhaan!
— Tunnusta pois...
— Pitäköön kukin rukkasensa hyvänään... On niitä sinullakin. Mutta nyt
ei ole aikaa ajatella sellaisia, kun pää on täynnä sotaisia asioita.
— Oletko valmis heinäkuussa?
— Heinäkuun lopulla olen, vaikka pitäisi nuo hevoset maasta kaivaa.
Jumalan kiitos, että sain työtä, muuten olisi suru minut syönyt.
Tiedot hetmanilta ja ajatukset edessäolevasta ankarasta työstä
karkoittivat herra Wolodyjowskin huonon tuulen, ja ennenkuin he
olivat saapuneet Pacuneleen, hän ei enää muistanutkaan äskeistä
vastoinkäymistä. Tieto käskykirjeestä levisi nopeasti ympäri kylän.
Aateliset saapuivat heti kysymään, oliko se totta, ja kun herra
Wolodyjowski vakuutti sen olevan, teki se syvän vaikutuksen. Kaikki
olivat valmiita lähtemään sotaan, mutta muutamat valittivat sitä, että
se sattui juuri heinäkuun lopulle, kun elonkorjuu on ovella. Herra
Wolodyjowski lähetti heti pikalähettejä toisiin kyliin, Upitaan ja
suurimpiin kartanoihin. Illalla saapui muutamia Butrymeja, Stakianeja
ja Domaszewiczeja.
Vihollista haukuttiin kovasti ja ennustettiin loistavia voittoja.
Butrymit vain vaikenivat, mutta sitä ei pantu pahaksi, koska
tiedettiin heidänkin olevan yhtä miestä. Seuraavana päivänä jo kuhisi
kylissä kuin mehiläispesissä. Ei puhuttu enää herra Kmicicistä ja
Aleksandra-neidistä, sillä sotaretki oli yleisenä keskustelun aiheena.
Herra Wolodyjowski oli suonut Oleńkalle anteeksi rukkaset lohduttaen
itseään sillä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän ei
ollut vielä selvillä siitä, mitä tehdä Kmicicin käskykirjelmällä.