— Odottakaa komentoa! — sanoi hän hiljaa. — Ei saa ampua, ennenkuin
annan merkin!
Portille oli vielä muutamia kymmeniä askeleita, kun pihalla olevat
heidät vihdoinkin huomasivat. Joukko kasakoita juoksi aidan luo, ja
kurkottaen sen yli he katsoa tuijottivat pelokkaasti pimeyteen. Kuului
uhkaavia huutoja:
— Hoi! Keitä siellä on?
— Ampukaa! — huusi eversti.
Yhteislaukaus jyrisi ukkosena. Sen kaiku ei ollut vielä kadonnut, kun
herra Wolodyjowski komensi uudelleen:
— Eteenpäin!
— Lyökää! Surmatkaa! — ärjäisivät laudalaiset, jotka vyörynä syöksyivät
eteenpäin.
Kasakat vastasivat tuleen vastalaukauksilla, mutta heillä ei ollut
aikaa ladata uudestaan. Suuri joukko laudalaisia hyökkäsi porttia
vastaan, joka avautui heidän painostaan. Pihalla syntyi hurja tappelu
kuormien, hevosten ja myttyjen keskellä. Ensimmäisinä riensivät
muurina suurikasvuiset Butrymit, jotka miekkailivat parhaiten ja
vihasivat intohimoisimmin Kmiciciä. He etenivät kuin joukko metsäsikoja
halki vitikon tallaten ja lyöden kaikki alleen. Heitä seurasivat
Domaszewiczit ja Gosciewiczit.
Kmicicin miehet pitivät urhoollisesti puoliaan rattaitten ja kirstujen
takana. Talon ikkunoista ja katoilta alettiin myöskin ampua, mutta kun
tulisoihdut olivat sammuneet, ei saattanut enää erottaa, kuka oli omia
miehiä, kuka vihollisia. Pian oli kasakat työnnetty pihalta taloon tai
ulkorakennuksiin. Laudalaiset olivat voittaneet.
Mutta he olivat tuskin jääneet yksin pihalle, kun ammunta talosta
kiihtyi. Kaikista ikkunoista pisti esiin muskettien piippuja, ja kuulia
sinkoili ilmassa yli pihan. Suurin osa kasakoista oli peräytynyt taloon.
— Seinänvierustalle! — huusi herra Wolodyjowski.
Todellakin, kuulat eivät voineet vahingoittaa seinänvierustalla.
Piiritettyjen asema oli yhä vaikea. Hyökkäämistä ikkunoista sisälle ei
voinut ajatella, sillä silloin olisi tuli ollut vasten kasvoja. Siksipä
herra Wolodyjowski käski särkemään oven.
Mutta sekään ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä ovi oli tehty
paksuista tammilankuista ja nauloitettu lujasti isoilla nauloilla,
joihin kirveet ja tapparat eivät pystyneet. Vahvimmat miehet
hyökkäsivät kerran toisensa jälkeen ovea vastaan, mutta turhaan. Ovi
oli sisältäpäin varustettu rautaisilla puomeilla, ja sitäpaitsi oli
sitä vahvistettu tikapuilla. Butrymit kaikesta huolimatta vimmoissaan
yhä hakkasivat sitä. Domaszewiczit ja Gosciewiczit olivat hyökänneet
keittiön ovelle.
Tunnin tuiman ponnistelun jälkeen vaihdettiin miehiä. Ovesta irtaantui
jo muutamia lankkuja, mutta niitten sijaan ilmaantui musketteja.
Butrymeista kaksi kaatui kuulan lävistäminä. Muut iskivät kahta
kauheammin.
Herra Wolodyjowskin käskystä tukettiin aukot. Silloin kuului tieltä
päin huutoja: — Stakjanit tulevat auttamaan veljiään ja heidän mukanaan
joukko asestettuja wodoktylaisia talonpoikia.
Uusien voimien tulo vaikutti nähtävästi: masentavasti piiritettyihin,
koska pääoven takaa kuului kovaa huutoa:
— Heretkää! Älkää hakatko! Kuulkaa, piru vieköön!... Keskustelkaamme!
Wolodyjowski käski keskeyttämään ja kysyi:
— Kuka se on, joka puhuu?
— Kmicic! — kuului vastaus. — Entä kuka siellä on?
— Eversti Michal Jerzy Wolodyjowski.
— Armollinen herra...! — kuului oven takaa.
— Tässä ei ole aikaa kohteliaisuuksiin! Mitä haluatte?
- Minulla on suurempi syy kysyä: mitä haluatte? Te ette tunne minua
enkä minä teitä... Miksi olette hyökännyt kimppuuni?
— Roisto! — kirkaisi herra Michal. — Minun kanssani on sodasta
palanneita laudalaisia, joilla on selvittämättömiä asioita kanssasi,
jotka koskevat ryöstöjä ja viattomasti vuodatettua verta ja sitä
neitiä, jonka olet juuri ryöstänyt! Tiedätkö, mitä on raptus puellae
[naisenryöstö. Suom. huom.]? Se maksaa vielä sinun pääsi!
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Sinä et sanoisi minua roistoksi, jos tuota ovea ei olisi tuossa
välillämme! — alkoi Kmicic uudelleen.
— No, avaa se sitten!... Ei sitä kukaan estä!
— Ensin kaadamme muutamia laudalaisia koiria suin päin paikoilleen!
Älkää luulko, että saatte minut elävänä käsiinne!
— Sitten raahaamme sinut henkihieverissä ulos! Yhtäkaikki!
— Kuulkaa tarkasti, mitä sanon! Jollette anna meidän olla rauhassa, on
minulla täällä tynnyrillinen ruutia ja sytytin. Minä räjähdytän koko
talon ja meidät kaikki ilmaan... niin totta kuin Jumala on olemassa!
Ottakaa minut nyt, jos haluatte!
Nyt seurasi pitempi hiljaisuus. Herra Wolodyjowski etsi turhaan
vastausta. Laudalaiset alkoivat vilkuilla toisiinsa hämmästyneinä.
Kmicicin sanoissa oli niin paljon hurjaa intohimoa, että kaikki
uskoivat hänen panevan uhkauksensa täytäntöön. Kipinä vain — ja koko
talo olisi raunioina ja neiti Billewicz tuhon oma!
— Jumal'avita! Se on hullu, se mies! — murahti joku Butrymeista. —
Kyllä hän sen vielä tekee!
Samassa herra Wolodyjowskin päähän pälkähti onnellinen ajatus.
— Löytyypä parempi keino! — huusi hän. — Lähde, petturi, kanssani
kaksintaisteluun! Jos lyöt minut, saat lähteä vapaasti!
Kului muutamaa silmänräpäyksiä, mutta vastausta ei kuulunut.
Laudalaisten sydämet pamppailivat rauhattomasti.
— Sapeleillako? — kysyi Kmicic vihdoin. — Käykö, sellainen päinsä?
— Käy, jollet arkaile!
— Anna kunniasanasi, että saan lähteä vapaasti.
— Kunniasanani!...
— Ei, ei! — kuului ääniä Butrymien joukosta.
— Hiljaa, hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski. — Muuten hän räjähdyttää
sekä itsensä että teidät ilmaan.
Butrymit vaikenivat, mutta hetken kuluttua virkkoi muuan heistä:
— Olkoon niin kuin herra eversti sanoo.
— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic ivallisesti. — Suostuvatko harmaatakit?
— Suostuvat ja vannovat, jos niin tahdot.
— Vannokoot sitten!
— Tänne, hyvät herrat, tänne! — huusi herra Wolodyjowski niille, jotka
seisoivat seinänvierustoilla taloa piirittäen.
Tuossa tuokiossa olivat kaikki kokoontuneet pääoven eteen, ja
tieto, että Kmicic aikoi räjähdyttää koko talon ilmaan levisi
silmänräpäyksessä. Kaikki seisoivat kuin hämmästyksen lyöminä. Silloin
kajahti herra Wolodyjowskin ääni halki hiljaisuuden:
— Teidät kaikki otan todistajiksi, että olen haastanut lipunkantaja
Kmicicin kanssani kaksintaisteluun ja luvannut, että jos hän voittaa
minut, hän saa vapaasti teidän puolestanne lähteä täältä pois, mikä
teidän on hänelle vannottava käsi miekankahvassa kaikkivaltiaan Jumalan
ja pyhän ristin kautta.
— Kuulkaapas vielä! — huusi Kmicic. — Tahdon lähteä vapaasti miesteni
ja neidin kanssa.
— Neiti jää tänne, — vastasi Wolodyjowski, — ja miehet vangeiksi
aatelisille!
— Mahdotonta!
— Järähdytä sitten itsesi ilmaan! Me olemme jo surreet kylliksi neiti
Billewiczin tähden.
Seurasi taas vaitiolo.
— Olkoon menneeksi! — sanoi Kmicic vihdoin.
— Jollen saa viedä häntä nyt, vien hänet kuukauden kuluttua. Te ette
voi kuitenkaan häntä maan alle kätkeä! Vannokaa!
— Vannokaa! — toisti herra Wolodyjowski.
— Me vannomme Jumalan ja pyhän ristin kautta. Amen.
— Ulos nyt! — huusi herra Michal.
— Oletko jo valmis toiseen maailmaan?
— Sen saamme kohta nähdä. Joudu! Rautaiset puomit, joilla ovi oli
sisäpuolelta suljettu, alkoivat kitistä.
Herra Wolodyjowski ja laudalaiset vetäytyivät syrjään tehdäkseen tilaa.
Ovi aukeni ja herra Andrzej astui ulos kookkaana ja solakkana kuin
poppeli. Päivä oli jo alkanut sarastaa, ja aamun alkava kalpea valo
lankesi hänen uljaille, nuorekkaille kasvoilleen. Hän pysähtyi, katsoi
rohkeasti laudalaisiin ja sanoi:
— Luotan sanaanne... Jumala ties, teinkö oikein... Mutta vähätpä siitä
nyt!... Kuka teistä on herra Wolodyjowski?
Pienikasvuinen eversti astui esiin.
— Minä.
— Ohoo! Eipä teissä näy olevan sankarin kokoa, — virkkoi Kmicic
mittaillen katseellaan Wolodyjowskin vartaloa. — Luulin näkeväni komean
ritarin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olette kokenut sotilas.
— Minä en ainakaan voi sanoa samaa teistä, koska olitte unohtanut
vahdit. Jollette hoida miekkaa paremmin kuin päällikön tointa, on
minulla helppo tehtävä edessäni.
— Missä miekkailemme? — kysyi Kmicic vilkkaasti.
— Tässä!... Piha on tasainen kuin pöytä.
— Hyvä on! Valmistautukaa kuolemaan!
— Oletteko varma?
— Näkyy, että ette ole ollut Orszassa, koska sitä epäilette... Minä
en ole ainoastaan varma, vaan minä säälin teitä, sillä olen kuullut
kehuttavan teitä urhoolliseksi soturiksi. Sentähden sanon nyt viimeisen
kerran: jättäkää minut rauhaan! Me emme tunne toisiamme, miksi siis
menisimme toistemme tielle? Miksi olette hyökänneet minun kimppuuni?...
Neiti Billewicz kuuluu minulle yksin testamentinkin mukaan, niinkuin
tämä maatilakin, ja Jumala voi todistaa, että olen ottamassa vain
omaani... Totta on, että minä kaadoin Wolmontowiczen aateliset, mutta
kuka sai ensinnä kärsiä vääryyttä? Olivatko upseerini ilkivaltaisia
vai ei, siitä nyt viis, pääasia on, että he eivät tehneet kenellekään
pahaa, ja kuitenkin tapettiin heidät kuin koirat siksi, että he
tahtoivat vain tanssia tyttöjen kanssa kapakassa. Veri verestä! Sitten
tapettiin myöskin minun sotilaani. Vannon kautta Kristuksen haavojen,
etten tullut tänne missään pahassa tarkoituksessa, ja kuinka otettiin
minut täällä vastaan?... Paha maksettakoon pahalla! Olen kuitenkin
valmis suorittamaan vahingonkorvausta... hyvän naapurin tavoin. Parempi
on, että...
— Mitä väkeä teillä on nyt mukananne? Mistä olette saanut nuo
apulaisenne? — keskeytti herra Wolodyjowski.
— Sainpa mistä hyvänsä, niin en käytä heitä isänmaata vastaan, vaan
hankkiakseni itselleni oikeutta.
— Vai niin?... Te teette liiton vihollisen kanssa hankkiaksenne
itsellenne oikeutta! Entä millä maksatte hänelle hänen palveluksensa,
jollei petoksella? Minä en olisi estänyt teitä ryhtymästä
neuvotteluihin näitten aatelisten kanssa, mutta koska olette hankkinut
apua viholliselta, on asia toinen. Älkää ensinkään koettako pelastaa
nahkaanne. Huomaan, että olette pelkuri, vaikka olettekin olevinanne
orszalainen miekkailumestari.
— Kuten haluatte! — sanoi Kmicic asettuen asentoon.
Mutta herra Wolodyjowski ei hätäillyt, ja vetämättä miekkaansa
huotrasta hän katseli ympärilleen. Sarasti. Itäiselle taivaanrannalle
oli jo syttynyt verinen viiru, mutta pihalla oli vielä aika pimeä,
etenkin talon vieressä.
— Kaunis tulee päivä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta aurinko ei
nouse vielä kotvaan aikaan. Ehkä tahdotte, että teille valaistaan?
— Yhtä kaikki.
— Hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski kääntyen aatelisten puoleen,
— tuokaahan tulisoihtuja ja olkia, että näkisimme tanssia tätä
orszalaista tanssia!
107
Laudalaiset, vilkastuneina nuoren everstin leikillisyydestä, alkoivat
koota tappelun tuoksinassa sammuneita tulisoihtuja, ja tuossa tuokiossa
lepatti lähes viisikymmentä punertavaa soihtua aamun kalpeassa valossa.
Herra Wolodyjowski osoitti heihin miekankärjellä ja virkkoi Kmicicille:
— Katsokaa! Ihan kuin hautajaissaattue! Kmicic lisäsi siihen:
— Onhan eversti aina haudattava komeasti! Sillävälin muodostivat
laudalaiset piirin ritarien ympäri. Soihdunkantajat nostivat soihtunsa
korkealle; muut tungeskelivat heidän takanaan uteliaina ja levottomina.
Keskellä piiriä kaksintaistelijat mittailivat toisiaan silmäyksin.
Vallitsi peloittava hiljaisuus, jossa kuului vain soihduista maahan
putoavain hiilten suhahduksia. Herra Wolodyjowski oli iloinen kuin
lintu aamuhetkellä.
— Aloittakaa! — sanoi Kmicic.
Miekan ensimmäinen isku kajahti kaikuna katsojain sydämissä. Herra
Wolodyjowski hyökkäsi, puoleksi leikillä, herra Kmicic torjui ja
hyökkäsi vuorostaan; herra Wolodyjowski torjui. Iskut kävivät yhä
voimakkaammiksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Kmicic hyökkäsi
raivoissaan, herra Wolodyjowski vei vasemman kätensä selkänsä taakse
ja torjui iskut rauhallisesti pienin, huomaamattomin liikkein. Näytti
siltä, kuin hän olisi tahtonut vain puolustautua ja samalla säästää
vastustajaansa. Toisinaan hän otti lyhyen askelen taaksepäin tai
eteenpäin — nähtävästi hän koetteli Kmicicin tottuneisuutta. Tämä
tulistui, mutta Wolodyjowski oli kylmä kuin opettaja, joka neuvoo
oppilastaan. Vihdoin hän alkoi laudalaisten suureksi hämmästykseksi
puhua tähän tapaan: — Jutelkaamme samalla, niin ei aika käy pitkäksi...
Ahaa! Tuo on sitä orszalaista... Te puitte kai siellä viljanne itse,
koska huitelette kuin varstalla. Hyi hirveätä, kuinka te peuhaatte!
Oletteko te todella paras koko Orszassa?... No, tuo on muodissa vain
renkien kesken... Tuo on sitä kuurinmaalaista... Tuolla tempulla sopii
koiria kutsata... Katsokaa nyt miekan kärkeen! Älkää taivuttako noin
kämmentänne, muuten saatte nähdä kuinka käy... Ottakaa ylös!
Viimeiset sanat herra Wolodyjowski sanoi painavasti, mutta ennenkuin
katsojat käsittivät, mitä merkitsi »ottakaa ylös», oli Kmicicin miekka
lentänyt herra Wolodyjowskin pään yli ja pudonnut maahan hänen selkänsä
taakse.
— Tätä sanotaan miekan kiepsahduttamiseksi, — sanoi herra Wolodyjowski.
Kmicic seisoi kalpeana, horjuen, muljahdutellen vihaisesti silmillään.
Hän oli yhtä hämmästynyt kuin laudalaisetkin. Lyhytkasvuinen eversti
astui askelen syrjään ja toisti osoittaen maassa makaavaa miekkaa:
— Ottakaa ylös!
Ensin näytti siltä, kuin Kmicic olisi syössyt hänen kimppuunsa
aseettomana. Hän seisoi jo valmiina hyökkäämään, ja herra Wolodyjowski
odotti nostettuaan miekan kahvan rintaansa vastaan ja suunnattuaan
miekan terän vastustajaansa. Mutta Kmicic sieppasi miekkansa maasta ja
karkasi peloittavaa miekkailijaa kohti.
Katsojain joukosta kuului puheen sorinaa, piiri pienentyi yhä
ahtaammaksi, ja sen taakse muodostui katsojista toinen piiri, jopa
kolmaskin... Kmicicin kasakat pistivät päänsä laudalaisten olkapäitten
väliin, ikäänkuin he olisivat jo iät ja ajat eläneet suloisessa sovussa
näitten kanssa. Katsojilta pääsi hurjia huutoja; toisinaan kajahti
hillitön nauru. Kaikki tunnustivat, että herra Wolodyjowski oli
mestarien mestari.
Tämä leikki julmasti kuin kissa hiiren kanssa käsitellen miekkaansa
yhä huolettomammin. Hän pisti vasemman kätensä housuntaskuun. Kmicic
raivosi, sähisi ja sai vihdoin yhteenpurtujen hampaittensa välistä
puserretuksi pari käheätä sanaa:
— Tehkää loppu... hävettää...
— Olkoon menneeksi! — sanoi Wolodyjowski. Kuului kiljahdus, lyhyt,
mutta kauhea, sitten tukahtunut huudahdus. Kmicic huitoi käsillään,
miekka putosi maahan, ja hän kaatui kasvoilleen everstin jalkain
juureen...
— Elää, — sanoi Wolodyjowski, — kosk'ei kaatunut selälleen.
Ja hän käänsi Kmicicin nutun lievettä ja pyyhki siihen miekkansa.
Laudalaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen:
— Tappakaa se petturi!... Tappakaa! Lyökää palasiksi!
Muutamat Butrymeista hyökkäsivät jo luo paljastetut miekat käsissä.
Samassa tapahtui jotakin tavatonta: pienikasvuinen eversti kasvoi
näkijäin silmissä jättiläiseksi, miekka lensi lähimmän Butrymin kädestä
aivan kuin äsken Kmiciciltä, ja herra Wolodyjowski huusi säihkyvin
silmin:
— Takaisin!... Nyt hän on minun eikä teidän!... Pois!
Kaikki vaikenivat peläten ritarin vihaa, ja hän jatkoi:
— Minä en anna teurastaa!... Koska me olemme aatelista syntyperää, niin
meidän pitää muistaa ritarillisia tapoja eikä surmata haavoittuneita.
Sitä ei saa tehdä edes viholliselle, vielä vähemmän vastustajalle, joka
on voitettu kaksintaistelussa.
— Hän on petturi! — ärähti joku Butrymeista. — Sellainen on tapettava,
— Jos hän on petturi, on hänet jätettävä hetmanille ja rangaistava
varoitukseksi muille. Muuten, kuten jo sanoin teille: hän on nyt minun
eikä teidän. Jos hän jää eloon, voitte haastaa hänet oikeuteen, ja
elävältä saatte paremmin korvausta kuin kuolleelta. Kuka osaa sitoa
haavoja?
— Krzych Domaszewiez. Hän on laudalaisten vanha haavuri.
— Toimittakaa hänet sidotuksi ja kantakaa sitten sisälle sänkyyn. Minä
menen lohduttamaan onnetonta neitiä.
Sen sanottuaan herra Wolodyjowski työnsi miekkansa huotraan ja meni
sisälle taloon. Laudalaiset alkoivat nyt pyydystää Kmicicin kasakoita,
jotka tästä lähtien joutuivat kyntämään Laudan peltoja. He antautuivat
suurimmaksi osaksi heti ilman vastarintaa. Sitten laudalaiset kävivät
kuormien kimppuun saaden niistä oivallisen saaliin. Muutamat yllyttivät
ryöstämään taloakin, mutta eversti Wolodyjowskin nimi ja ehkä myöskin
neiti Billewiczin läsnäolo estivät heitä siitä. Kaatuneensa, joitten
joukossa oli kolme Butrymia ja kaksi Domaszewiczia, he nostivat
rattaille haudatakseen heidät kristillisesti. Kaatuneille kasakoille
kaivoivat talonpojat kuopan puutarhan taakse.
Etsiessään neiti Billewicziä täytyi herra Wolodyjowskin penkoa
koko talo, ennenkuin hän löysi neidin rahakammiosta, jonka pieni,
raskas ovi erotti makuukamarista. Huone oli pienen pieni, kapeine
ristikkoikkunoineen, ja se oli rakennettu kivestä niin lujaksi, että
herra Wolodyjowski heti huomasi, että se olisi säilynyt eheänä,
jos Kmicic olisikin räjähdyttänyt talon ilmaan. Tämä paransi hänen
käsitystään Kmicicistä.
Aleksandra-neiti istui kirstulla lähellä ovea pää painuksissa ja kasvot
hajalla olevan tukan peitossa. Hän ei nostanut päätään, vaikka kuuli
lähestyviä askeleita. Varmaankin hän ajatteli, että tulija oli Kmicic
tai joku hänen miehistään. Herra Wolodyjowski pysähtyi ovelle, otti
lakin päästään, yskähti pari kolme kertaa, mutta huomattuaan, ettei
sekään auttanut, sanoi:
— Armollinen neiti... te olette vapaa!...
Tuuhean tukan lomitse katsoi ritariin kaksi sinistä silmää, ja sitten
näyttäytyivät niitten takaa kauniit, kalpeat, ikäänkuin elottomat
kasvot. Herra Wolodyjowski oli odottanut kiitoksia, ilonhuudahduksia,
mutta neiti istui liikkumatta tuijottaen tulijaan.
Ritari toisti:
— Malttakaa mielenne, armollinen neiti. Jumala on nähnyt
viattomuutenne. Te olette vapaa ja voitte palata Wodoktyyn.
Tällä kertaa nousi neiti Billewiczin kasvoille ymmärtäväisempi ilme.
Hän nousi, viskasi hiuksensa taakse ja kysyi.
— Kuka te olette?
— Michal Wolodyjowski, eversti Vilnon vojevodan rakuunarykmentissä..
- Olen kuullut taistelua... laukauksia... Kertokaa...
Neiti Billewicz havahtui nyt kokonaan.
— Kiitän teitä! — sanoi hän hiljaisella äänellä, jossa väreili
kalmankammo. — Entä hän?... Miten on hänen käynyt?...
— Kmicicinkö? Älkää pelätkö, neiti, hän makaa tiedotonna pihalla... ja
kehumatta itseäni tunnustan tehneeni sen.
Wolodyjowski sanoi sen jonkinlaisella itsetyydytyksellä, mutta jos
hän odotti ihmettelyä, niin hän pettyi suuresti. Neiti Billewicz ei
virkkanut sanaakaan, vaan alkoi horjua ja käsillään haparoida tukea ja
vaipui vihdoin samalle kirstulle, jolta hän vast'ikään oli noussut.
Ritari syöksyi hänen luokseen.
— Mikä teitä vaivaa, armollinen neiti?
— Ei mikään... ei mikään... Odottakaahan! Onko herra Kmicic kaatunut?...
— Mitäpä nyt Kmicicistä, — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt on kysymys
teistä.
Samassa neidin voimat palautuivat. Hän nousi jälleen ja katsoen ritaria
suoraan silmiin huusi vihaisesti, kärsimättömästi, epätoivoisesti:
— Jumalan nimessä, sanokaa, onko hän kaatunut?...
— Herra Kmicic on haavoittunut, — vastasi hämmästynyt Wolodyjowski.
— Elääkö hän?
— Elää.
— Hyvä on. Kiitän teitä...
Ja yhä horjuvin askelin neiti läksi ovea kohti. Wolodyjowski seisoi
hetkisen paikallaan nyhtäen kiivaasti viiksiään ja ravistaen päätään.
Vihdoin hän virkkoi itsekseen:
— Kiittikö hän minua siitä, että Kmicic on haavoittunut, vai siitäkö,
että hän elää?
Ja hän meni neidin jälkeen ja näki hänen seisovan keskellä viereistä
makuuhuonetta kuin kivettyneenä. Neljä laudalaista aatelismiestä kantoi
juuri Kmiciciä sisään. Kaksi etumaista seisoi kyljittäin ovessa, ja
heidän käsivarsiensa yli riippui herra Andrzejn kalpea pää silmät
ummessa ja mustia veripisaroita tukassa.
— Varovasti! — sanoi kantajain jäljessä kulkeva Krzych Domaszewicz, —
varovasti ovessa. Nostakaa hänen päätään vähäisen.
— Millä minä sitä nostan, kun molemmat kädet ovat kiinni? — vastasi
toinen etumaisista.
Aleksandra-neiti lähestyi kalpeana kuin haavoittunut itse ja kohotti
veristä päätä kaksin käsin.
— Sehän on meidän neiti! — huudahti Krzych Domaszewicz.
— Niin on... Varovasti! — sanoi neiti hiljaa. Herra Wolodyjowski
katseli vain ja nyhti viiksiään yhä kiivaammin.
Kmicic laskettiin vuoteelle. Krzych Domaszewicz alkoi pestä hänen
päätään ja kiinnitti sitten jo edeltäpäin valmistetun siteen
laastareineen paikoilleen.
— Maatkoon nyt vain rauhassa! — sanoi hän. — Kyllä sillä miehellä on
ihan rautainen pää, kosk'ei moisesta iskusta haljennut. Ehkä hän siitä
kohta paraneekin, sillä onhan hän vielä nuori. Mutta aimo iskun hän
sai...
Samassa hän kääntyi Oleńkan puoleen sanoen:
— Neiti pesköön nyt kätensä... Tässä on vettä. Hyvä on sydämenne, koska
moisen miehen tähden ette pelännyt tahria käsiänne.
Hän kuivatti neidin kädet hurstilla. Neiti kalpeni kalpenemistaan ihan
näkyvästi.
Herra Wolodyjowski riensi taas hänen luokseen.
— Teidän ei pidä viipyä täällä, armollinen neiti! Koska olette
osoittanut kristillistä laupeutta viholliselle, niin voitte nyt palata
kotiinne.
Ja Wolodyjowski tarjosi käsivartensa. Mutta Oleńka ei edes katsonut
häneen, vaan kääntyi Krzych Domaszewiczin puoleen sanoen.
— Herra Domaszewicz, olkaa hyvä ja saattakaa minua.
He menivät ulos. Herra Wolodyjowski seurasi heitä. Pihalla laudalaiset
alkoivat neidin nähtyään huutaa ja tervehtiä, mutta hän astui eteenpäin
kalpeana, horjuvin askelin, huulet puristettuina yhteen ja silmissä
kuumeinen kiilto.
— Eläköön neiti! Eläköön eversti! — huudettiin lujasti.
Tuntia myöhemmin palasi herra Wolodyjowski laudalaistensa kanssa
kotiin. Aurinko oli jo noussut; oli säteilevä kevätaamu. Laudalaiset
kulkivat epäjärjestyksessä maantietä pitkin jutellen kuluneen yön
tapahtumista ja ylistäen herra Wolodyjowskia taivaaseen saakka. Mutta
tämä ratsasti ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei saanut mielestään
noita sinisiä silmiä, jotka olivat katsoneet häneen tuuhean tukan alta,
eikä tuota sorjaa, hienoa, surun taivuttamaa vartaloa.
— Ihmeen ihana! - jupisi hän itsekseen. — Todellinen ruhtinatar... Hm!
Olen pelastanut hänen maineensa ja varmaan myöskin henkensä, sillä
vaikka räjähdys ei olisikaan hävittänyt rahakammiota, niin olisi hän
kuitenkin kuollut pelkästä säikähdyksestä... Hänen tulisi olla minulle
kiitollinen... Mutta kuka niitä naisia ymmärtää?!...