Herra Wolodyjowski, tuo kuuluisa, vaikkakin vielä nuori soturi, asui,
kuten sanottu, yhä Pacunelessa Pakosz Gasztowtin luona, jota pidettiin
paikkakunnan rikkaimpana miehenä. Kolme tytärtään herra Gasztowt oli
naittanut Butrymeille ja antanut heille niin runsaat myötäjäiset,
että moni jalosukuinen neiti olisi voinut heitä kadehtia. Kolme muuta
tytärtä oli vielä kotona, ja nämä hoitivat herra Wolodyjowskia, jonka
käsivarsi oli milloin parempi, milloin pahempi, riippuen ilmoista.
Kaikki laudalaiset olivat hyvin huolissaan tästä käsivarresta,
sillä he olivat nähneet sen työssä Szklowin ja Sepielowin luona,
ja yleinen mielipide oli, että parempaa oli vaikea löytää koko
Liettuasta. Siksipä kaikki kunnioittivat ja suosivat nuorta everstiä.
Gasztowtit, Domaszewiczit, Gosciewiczit ja Stakjanowit ynnä muut
lähettivät säännöllisesti Pacuneleen kaloja, sieniä, metsänriistaa ja
heiniä hevosille, jottei ritarin ja hänen väkensä tarvitsisi kärsiä
minkäänlaista puutetta. Heti kun hän tunsi itsensä heikommaksi, he
ajoivat minkä jaksoivat lähintä välskäriä noutamaan, sanalla sanoen,
kilpailivat kohteliaisuudessa.
Ja herra Wolodyjowski viihtyikin siellä niin hyvin, että vaikka
Kiejdanyssa olisi ollut mukavampi ja lääkärinhoito parempaa, hän
kuitenkin jäi Pacuneleen. Vanha Gasztowt oli mielissään eikä säästänyt
hänen tähtensä mitään, sillä hänen arvonsa kohosi koko Laudassa, kun
hän sai pitää luonaan vierasta, josta itse Radziwill olisi voinut
ylpeillä.
Kmicicin tappion ja paon jälkeen Wolodyjowskiin ihastuneet
tilanomistajat päättivät naittaa Aleksandra-neidin hänelle. »Miksi
etsiä hänelle miestä pitkin maailmaa?» — sanoivat vanhimmat eräässä
kokouksessa, jossa pohdittiin vain mainittua kysymystä. — Kun Kmicic on
tahrannut kunniansa niin katalilla teoilla, että hänet olisi jätettävä
pyövelille, jos hän vielä hengissä on, niin on neidin heitettävä hänet
sydämestään, kuten testamentissakin oli määrätty. Ottakoon herra
Wolodyjowski hänet! Holhoojina voimme siihen suostua, ja siten hän saa
kelpo miehen ja me oivallisen naapurin ja päällikön.
Kun yksimielinen päätös oli tehty, läksivät vanhimmat ensin herra
Wolodyjowskin luo, joka sen pitempään harkitsematta suostui, ja sitten
Aleksandra-neidin luo, joka vielä lyhyemmin kielsi jyrkästi:
— Lubicziin nähden, — sanoi Oleńka, — saattoi ainoastaan isoisä-vainaja
määrätä, eikä maatilaa voida ottaa pois Kmiciciltä muuten kuin oikeuden
tuomiolla. Mitä tulee minun naimisiinmenooni, niin älkää sitä edes
ajatelko. Minulla on liian paljon suruja voidakseni ajatella mitään
sellaista... Sen toisen olen sydämestäni karkoittanut enkä tälle mene,
vaikkapa hän olisi vielä kunniakkaampikin.
Näin päättäväiseen kieltoon ei voitu mitään vastata, ja tilanomistajat
palasivat kotiin julman pettyneinä. Vähemmän pettynyt oli herra
Wolodyjowski ja vähimmin kaikista nuoret Gasztowtin neitoset: Terka,
Maryska ja Zonia. Nämä olivat punaposkisia, pellavatukkaisia,
sinisilmäisiä, leveäharteisia tyttöjä. Vanha Gasztowt ei ollut
säästänyt varojaan antaessaan heille kasvatuksen. Mitrunyn kanttori
oli opettanut heitä lukemaan ja laulamaan virsiä ja vanhinta, Terkaa,
luuttuakin soittamaan. Hyväsydämisiä kun olivat, he pitivät herra
Wolodyjowskista hellää huolta kilpaillen keskenään huolenpidossa ja
auliudessa. Maryskan sanottiin rakastuneen nuoreen ritariin; tässä ei
ollut kuitenkaan koko totuutta, sillä he olivat kaikki kolme julman
rakastuneita häneen. Myöskin herra Wolodyjowski rakasti heitä kovasti,
etenkin Maryskaa ja Zoniaa, sillä Terkalla oli ruma tapa alituisesti
hokea miesten petollisuudesta.
Usein pitkinä talvi-iltoina, kun ukko Gasztowt jo oli mennyt levolle,
tyttäret ja herra Wolodyjowski jäivät lieden ääreen istumaan.
Viehättävä Terka kehräsi, lempeä Maryska puhdisti höyheniä, ja Zonia
vyyhti kehrätyitä lankoja. Mutta kun herra Wolodyjowski alkoi kertoa
sodista, joihin hän oli ottanut osaa, tai merkillisyyksistä, joita oli
nähnyt mahtavien magnaattien palatseissa, niin silloin työ taukosi, ja
sisarukset katsoivat haltioissaan kertojaan. Myöhään eräänä iltana, kun
Wolodyjowski oli kertonut kuninkaan linnan merkillisyyksistä Varsovassa
ja puhe senjälkeen oli kääntynyt Kmiciciin, jonka arveltiin ainaiseksi
kadonneen paikkakunnalta, kuului yht'äkkiä eteisestä jyskettä, ja ääni
ulkoa! huusi vihlovasti:
— Hei, kuulkaa! Avatkaa ovi pian, pian!... Tytöt säikähtivät kovasti.
Herra Wolodyjowski juoksi kamariinsa miekkaa hakemaan, mutta ennätti
tuskin takaisin, kun tuntematon mies syöksyi huoneeseen ja lankesi
hänen jalkojensa juureen.
— Auttakaa, herra eversti!... Neiti on ryöstetty!...
— Kuka neiti?
— Wodoktyssa...
— Kmicic! — huudahti herra Wolodyjowski.
— Kmicic! — huusivat tytöt.
— Kmicic! — toisti sanantuoja.
— Kuka sinä olet? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Wodoktyn vouti.
— Me tunnemme hänet kyllä! — virkkoi Terka.
Uninen ukko Gasztowt kömpi esille uunin takaa, ja ovelle ilmaantui
kaksi herra Wolodyjowskin sotamiestä, jotka melu oli houkutellut tupaan.
- Satuloikaa hevoset! — huusi herra Wolodyjowski. — Toinen teistä
ajakoon heti Butrymeille, toinen tuokoon hevosen minulle!
— Minä olin jo Butrymeilla, — sanoi vouti, - sillä heille on meiltä
lyhyin matka. Mutta he lähettivät minut teidän armonne luo.
— Milloin teidän neitinne ryöstettiin? — kysyi Wolodyjowski.
— Äsken juuri... Siellä talonväkeä vielä tapetaan... Pääsin töin tuskin
lähtemään... Ukko Gasztowt hieroi silmiään. — Mitä nyt? Onko kartanon
neiti ryöstetty?
— On. Kmicic on ryöstänyt! — sanoi herra Wolodyjowski. — Täytyy rientää
apuun!
Hän kääntyi sanantuojan puoleen: — Aja Domaszewiczeille ja sano, että
rientävät heti tänne ottaen aseita mukaan!
— Kuulkaahan, tyttäret! — huusi ukko yht'äkkiä. — Nyt sukkelasti kylään
herättämään väkeä! Varustautukoon jokainen aseilla. Vai on Kmicic
ryöstänyt neidin? Sitä lurjusta, roistoa!
Hetken kuluttua ajoi herra Wolodyjowski muutaman muun miehen seurassa
kylään. Talojen ohi ajaessa he löivät oviin ja ikkunoihin huutaen:
— Aseihin! Aseihin! Neiti Billewicz on ryöstetty! Kmicic on
paikkakunnalla!
Huudot kuultuaan moni tuli tuvastaan ulos katsomaan, mitä tapahtui, ja
saatuaan asiasta selon alkoi huutaa: — Kmicic on paikkakunnalla! Neiti
Billewicz on ryöstetty! — ja juoksi sitten kiireimmän kautta talliin
satuloimaan hevosta tai tupaan aseita ottamaan. Yhä useammat äänet
huusivat: »Kmicic on paikkakunnalla!» Tulia sytytettiin, kuului naisten
itkua ja koirien haukuntaa. Vihdoin lähdettiin liikkeelle, osaksi
ratsain, osaksi jalkaisin. Päitten yläpuolella kimmelsi yössä miekkoja,
pistimiä, keihäitä, vieläpä rautahankoja.
Herra Wolodyjowski silmäili joukkoaan, lähetti muutamia miehiä eri
suuntiin ja jatkoi muitten kanssa matkaa eteenpäin.
Ratsumiehet ajoivat etupäässä, heidän jäljessään seurasivat
jalkamiehet, ja matka suunnattiin Wolmontowiczeen, jossa aiottiin
yhtyä Butrymeihin. Kello oli kymmenen, yö oli valoisa, vaikk'ei kuu
ollut vielä noussut. Suurhetmanin luota sotapalveluksesta palanneet
maalaisaateliset asettuivat heti riveihin, mutta muut, etenkin
jalkamiehet, kulkivat epäjärjestyksessä kalistaen aseitaan, jutellen
ja kiroten Kmiciciä, joka oli häirinnyt heidän yörauhaansa. Vihdoin he
saapuivat Wolmontowiczeen, jossa kohtasivat toisen joukon.
— Seis! Keitä siellä on? — huusivat useat.
— Gasztowteja täällä on!
— Me olemme Butrymeja. Domaszewiczit ovat myöskin jo täällä.
— Kuka teitä johtaa? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Jozwa Jalaton, herra eversti.
— Mitä tiedätte asiasta?
— Kmicic on vienyt neidin Lubicziin. Yli soitten he ovat ajaneet
kiertääkseen Wolmontowiczen.
— Lubicziin?! — ihmetteli herra Wolodyjowski. — Miten hän siellä
aikonee puolustautua? Eihän Lubicz ole mikään linna.
— Hän luottaa joukkoonsa. Pari sataa miestä kuuluu hänellä olevan. He
aikovat viedä sieltä omaisuutta mukanaan, koska heillä on rattaat ja
hevoset. Nähtävästi hän ei tiedä meidän palanneen sotaväestä, koska
noin rohkeasti toimii.
— Sitä parempi! — sanoi siihen herra Wolodyjowski. — Nyt hän ei pääse
käsistämme. Montako pyssyä teillä on?
— Meillä butrymilaisilla on noin kolmekymmentä, Domaszewiczeilla puolta
enemmän.
— Hyvä on! Viisikymmentä pyssymiestä ajakoon heti soille tietä
vartioimaan! Loput seuratkoot minua! Älkää unohtako kirveitä!
Lähdettiin uudelleen liikkeelle. Pieni osasto ajoi täyttä laukkaa
Jozwa Jalattoman johdolla soita kohti. Samalla saapui heidän tilalleen
kymmenkunta Butrymia, jotka olivat ajelleet ympäriinsä hälyyttämässä
muita liikkeelle.
— Ettekö ole nähneet Gosciewiczeja? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Kyllä, herra eversti! — huusivat äsken saapuneet. — Gosciewiczit ovat
jo tulossa... tuolla metsässä! Tietääkö herra eversti, että hän on
vienyt neidin Lubicziin?
— Kyllä. Mutta siellä hän ei kauan saa rauhassa olla.
Kmiciciltä oli todellakin jäänyt eräs seikka huomioon ottamatta,
kun hän lähti tätä uhkarohkeata yritystään täyttämään; hän ei
näet tietänyt, että suuri osa kyläläisiä oli saapunut kotiin
sotapalveluksesta, vaan luuli kylän olevan yhtä tyhjän kuin silloin,
kun hän ensikertaa oli Lubiczissa. Herra Wolodyjowski voi asettaa häntä
vastaan noin kolmesataa harjaantunutta, sotakelpoista soturia.
Yhä enemmän saapui Wolmontowiczeen väkeä. Saapuivatpa vihdoin
Gosciewiczitkin. Herra Wolodyjowski komensi riveihin, ja hänen
sydämensä ihan sykähti ilosta nähdessään, kuinka sujuvasti hänen
komentonsa suoritettiin. Jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että
siinä oli oikeita sotureita eikä mielivaltaisia aatelisrosvoja. Herra
Wolodyjowski oli iloissaan siitäkin, että lähimmässä tulevaisuudessa
saisi johtaa tätä joukkoa oikeissa taisteluissa.
Niinpä lähdettiin Lubicziin ja saman metsän halki, josta Kmicickin oli
äskettäin kulkenut. Sydänyö oli kulumassa. Kuu kumotti jo taivaalta
valaisten metsän, tien ja soturit, ja sen valo välähteli keihäitten
kärjissä ja miekkain terissä. Laudalaiset juttelivat matalalla äänellä
harvinaisesta tapahtumasta, joka oli saanut heidät liikkeelle näin
keskellä yötä.
— Täällä kuljeskeli äskettäin outoja miehiä, — kertoi eräs
Domaszewiczeista. — Me luulimme heitä pakolaisiksi, mutta he ovatkin
nähtävästi olleet Kmicicin urkkijoita.
— Kuinkas muuten! Wodoktyssa on myöskin melkein joka päivä käynyt
tuntemattomia kerjäläisiä... — lisäsi eräs toinen.
— Mitä miehiä sillä Kmicicillä tällä kertaa on?
— Wodoktyn talonväki väitti niitä kasakoiksi. Varmaankin on Kmicic
ollut tekemisissä Chowafiskin tai Zoltarenkon kanssa. Tähän saakka hän
on ollut rosvon kirjoissa, mutta nyt hän näkyy olevan petturi.
— Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut tuoda kasakoita näin kauaksi?
Kun jonkin matkaa oli vielä kuljettu ja keskustelun sorina yhä kasvoi,
kääntyi etupäässä ratsastava herra Wolodyjowski vihdoin ympäri sanoen:
— Hiljemmin, hyvät herrat!
Laudalaiset vaikenivat, sillä Lubicz oli jo näkyvissä. Päärakennuksen
kaikki ikkunat olivat valaistut, ja piha näytti olevan täynnä
asestettuja miehiä ja hevosia. Ei vahteja eikä minkäänlaisia
varovaisuustoimenpiteitä — nähtävästi luotti herra Kmicic ylivoimaansa.
Kun oli tultu vielä lähemmäksi, tunsi herra Wolodyjowski, että pihalla
olevat miehet olivat kasakoita, joita vastaan Wolodyjowski oli usein
taistellut. Hän mutisi itsekseen:
— Jos he ovat vieraita kasakoita, niin on Kmicic todella roistomaisesti
mennyt yli kaikkien sopivaisuuden rajojen!
Eversti Wolodyjowski katseli yhä pihalle, jossa vallitsi sanomaton
sekamelska. Toiset kasakat valaisivat soihduilla, toiset juoksivat
edestakaisin, menivät sisälle taloon ja palasivat kohta jälleen kantaen
tavaroita, joilla kuormattiin rattaita. Hevosia talutettiin ulos
tallista, karjaa navetasta. Huutoja ja komentosanoja sinkoili ilmassa.
Krzysztof Domaszewicz, sukunsa vanhin, astui herra Wolodyjowskin luo ja
sanoi:
— Herra eversti! Ne aikovat kai lastata koko Lubiczin rattaille.
— Tavaroita he eivät vie eivätkä omaa nahkaansakaan pelasta! — vastasi
eversti. — Mutta minä en ymmärrä Kmiciciä, joka kuitenkin on kokenut
sotilas: ei yhtään vahtia!
— Hän ei ole komentanut vahtiin, kun hänellä on miehiä niin lujasti;
niitä näyttää olevan vähintään kolmesataa. Jollemme me olisi palanneet
sotaväestä, niin hän olisi vaikka keskellä kirkasta päivää voinut ajaa
kylän läpi kuormineen matkoihinsa.
— Sanokaahan, onko taloon vain tämä yksi tie? — kysyi Wolodyjowski.
— Tämä yksi on vain, sillä takana on lammikoita ja soita.
— Hyvä on! Nouskaa alas hevosilta! Laudalaiset hyppäsivät heti
satuloista. Sitten muodostettiin pitkä rivi, joka ympäröi talon
kaikkine rakennuksineen.