Harmaa aamu valkeni ja valaisi Wolmontowiczen raunioita, kyteviä
rakennusrykelmiä ja palaneita tai miekoilla silvotuita ihmisten ja
hevosten ruumiita. Kalpeita kyläläisiä oli etsimässä sammuvain hiilten
seasta rakkaitten vainajain ruumiita tai jäännöksiä omaisuudesta. Se
päivä oli murheen ja tuskan päivä koko Laudalle. Olivathan laudalaiset
kyllä voittaneet Kmicicin joukon, mutta se voitto oli raskas ja
verinen. Paitsi Butrymeja, jotka olivat menettäneet eniten, ei ollut
kylää, jossa leskivaimot eivät olisi itkeneet miehiään, vanhemmat
lapsiaan tai lapset isiään. Vaikea oli laudalaisten ollut kukistaa
hyökkääjiä, sillä sotakuntoisimmat miehet olivat poissa, ja ukot ja
pojat vain olivat ottaneet osaa taisteluun. Kmicicin joukosta ei ollut
yksikään päässyt pakoon. Toiset olivat kaatuneet Wolmontowiczessa
puolustautuessaan viimeiseen saakka, toiset tavattiin seuraavana
päivänä metsistä ja tapettiin armotta. Mutta Kmicic itse oli kadonnut
jäljettömiin. Kyllä koetettiin arvata minne hän oli joutunut, mutta
turhaan.
Jäljelläolevat Butrymit siirtyivät Wodoktyyn ja asettuivat siellä kuin
leiriin. Talo oli täynnä naisia ja lapsia. Ne, joille tilaa ei ollut,
jatkoivat matkaa Mitrunyyn, jonka Aleksandra-neiti oli luovuttanut
palosta kärsineitten käytettäväksi. Asestetut miehet vartioivat
Wodoktya sekä päivin että öin; pelättiin näet, että herra Kmicic ei
pidä itseään vielä voitettuna ja jonakin päivänä saattaa hyökätä
asevoimin ryöstämään kihlattunsa. Paikkakunnan huomatuimmat kartanot
lähettivät sinne kasakoita ja heitukoita. Wodokty näytti piiritykseen
varustautuvalta kaupungilta.
Keskellä asestettujen miesten ja puuhaavain naisten parvea kulki
surupukuinen Aleksandra-neiti kalpeana ja surullisena, kuunnellen
ihmisten valituksia ja Kmiciciin kohdistettuja kirouksia, jotka
pistivät hänen sydämeensä kuin miekanterä, sillä olihan hän tavallaan
syynä kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hänen tähtensähän oli
paikkakunnalle saapunut tuo mieletön mies, joka häiritsi järjestystä,
jätti jälkeensä verisiä muistoja ja hävitti kuin turkkilainen kyliä
tulella ja miekalla. Olipa ihmeellistä, että yksi ainoa mies oli voinut
tehdä niin paljon pahaa niin lyhyessä ajassa, mies, joka ei ollut
varsin paha eikä pilaantunutkaan. Aleksandra-neiti, joka parhaiten
tunsi miehen, käsitti tämän paremmin kuin muut. Herra Kmicicin ja
hänen tekojensa välillä oli kuin syvä kuilu. Mutta Aleksandra-neiti
tunsi sydämessään kipua juuri siksi, että tuo mies, johon hän oli
rakastunut nuoren sydämensä koko hehkulla, olisi voinut olla niin
toisenlainen: hänellä oli edellytykset olla mallikelpoinen ritari,
sotilas ja kansalainen, ja hän olisi voinut voittaa ihmisten rakkauden
ja siunauksen — inhon ja kirousten sijaan.
Toisinaan Aleksandra-neidistä tuntui, että jokin paha voima ajoi
Kmiciciä väkivaltaisiin tekoihin, ja silloin hänen tuli kovasti sääli
onnetonta miestä, ja rakkaus leimahti taas hänen sydämessään.
Sillävälin sateli haasteita herra Kmicicille piirikaupungissa, ja
Storöstä Hlebowicz lähetti sotilaita etsimään rikoksentekijää.
Laki oli häntä rankaiseva.
Mutta oikeuden tuomioista oli vielä pitkä matka niitten toimeenpanoon,
sillä epäjärjestys kasvoi valtakunnassa kasvamistaan. Hirvittävä sota
uhkasi maata ja lähestyi verisin askelin Samogitiaa. Mahtava Radziwill
Birźesta, joka yksin olisi pystynyt tekemään viholliselle vastarintaa,
oli kokonaan hukkumaisillaan yleisiin poliittisiin asioihin ja vielä
enemmän omaa sukuaan koskeviin suuriin suunnitelmiin, joilla hän koetti
kohota muita ylemmäksi, vaikkapa yleisen hyvän kustannuksella. Muut
magnaatit ajattelivat myös enemmän omaa itseään kuin isänmaataan.
Aina kasakkasotain alkupuolelta saakka oli valtakunnan mahtava
valtiorakennus ruvennut liitoksissaan liikkumaan.
Rikkaasta, tiheäänasutusta maasta, jossa asui ritarillista kansaa, oli
tullut vihollisten ryöstöjen esine, ja itsevaltaisuus ja väkivalta
nostivat päätään yhä korkeammalle välittämättä laista.
Sorretujen paras ja ainoa turva sortajia vastaan oli miekka. Tästä
syystä oli koko Laudakin yhä aseissa valmiina väkivoimalla torjumaan
Kmicicin väkivallan.
Kului kuukausi ilman että Kmicicistä saatiin mitään tietoja. Alettiin
hengittää vapaammin. Varakkaat tilanomistajat kutsuivat pois Wodoktyyn
lähettämänsä väen. Pikkueläjät alkoivat myös ikävöidä työhön kotoisille
konnuilleen ja läksivät toinen toisensa jälkeen pois. Ajan kuluessa
laimeni sotaisa innostus, ja köyhä maalaisaatelisto halusi yhä enemmän
rangaista karkuria oikeuden voimalla ja saada korvausta rauhallisin
keinoin. Itse Kmiciciä ei rangaistus voinut kohdata, mutta olihan
Lubicz jäljellä, suuri ja komea maatila, joka hyvin riitti korvaamaan
kaikki vauriot. Aleksandra-neiti kannatti muuten laudalaisten naapurien
päätöstä ryhtyä käymään oikeutta. Pari kertaa saapui laudalaisia
hänen luokseen neuvottelemaan, eikä hän ainoastaan ottanut näihin
neuvotteluihin osaa, vaan vieläpä johti niitä hämmästyttäen kaikkia
terävällä älyllään, jota oikeusoppinutkin olisi voinut kadehtia.
Laudalaiset tahtoivat vallata Lubiczin ja antaa sen Butrymeille, mutta
neiti oli jyrkästi sitä vastaan.
— Älkää maksako väkivaltaa väkivallalla, — sanoi hän, — sillä siten
kääntyisi teidänkin asianne pahaksi. Tulkoon oikeus ja totuus olemaan
kokonaan teidän puolellanne. Hän on mahtava mies, jolla on paljon
suhteita, ja hän löytää oikeudessa varmasti puolustajan, joka ottaa
ajaakseen hänen asiaansa, jos te annatte siihen vähintäkään syytä,
laittakaa niin, että asianne on päivänselvä ja ettei oikeus voi
muuta kuin tuomita teidän hyväksenne, vaikka se olisi kokoonpantu
vain hänen veljistään. Sanokaa Butrymeille, etteivät he ota karjaa
eikä viljelyksiä, vaan jättävät Lubiczin aivan koskemattomaksi. Minä
luovutan heille Mitrunysta mitä ikänä tarvitsevat; siellä on kaikkea
hyvää enemmän kuin milloinkaan Wolmontowiczessa. Ja jos herra Kmicickin
sattuisi palaamaan paikkakunnalle, niin jättäkää hänet rauhaan, kunnes
oikeus on ratkaissut hänen asiansa. Muistakaa, että vain niin kauan
kuin hän on elossa, teillä on oikeus vaatia häneltä korvausta.
Näin puhui viisas ja selväjärkinen Aleksandra-neiti, ja laudalaiset
ylistivät hänen älyään ajattelematta, että asian lykkääminen
saattaa myös hyödyttää herra Andrzejta, ainakin pelastaa hänen
henkensä. Kukaties Oleńka tahtoikin pelastaa onnettoman uhkaavasta
hengenvaarasta? Oli miten hyvänsä, laudalaiset seurasivat Oleńkan
neuvoa, sillä he olivat jo ammoisista ajoista saakka tottuneet pitämään
pyhinä Billewiczien sanoja. Lubicz jäi koskemattomaksi, ja herra
Andrzej, jos hän olisi palannut, olisi saanut olla ainakin jonkin aikaa
rauhassa maatilallaan.
Mutta Kmiciciä ei vain kuulunut. Sensijaan sai Aleksandra-neiti
puolitoista kuukautta myöhemmin kirjeen, jonka toi tuntematon mies.
Kirje oli Kmiciciltä ja kuului:
»Rakastettu, kallein, kaivattu Oleńka! Jokaiselle luodulle, etenkin
ihmiselle, vieläpä kaikkein kurjimmallekin on synnynnäistä halu
saada kostaa kärsimänsä vääryys. Ja jos minä kaadoin sen kehnon
maalaisaateliston, niin — kautta Jumalani! — se ei tapahtunut
verenhimosta, vaan siksi, että he, vastoin Jumalan ja ihmisten
lakia, murhasivat minun toverini välittämättä heidän nuoruudestaan
ja jalosta syntyperästään, murhasivat julmemmin kuin kasakat ja
tataarit konsanaan. En kiellä, että yli-inhimillinen viha valtasi
minut silloin, mutta kukapa ei ymmärtäisi veljesveren sytyttämää
vihaa? Elämänsä kukoistuksessa syyttömästi murhattujen herrojen
Kokosinskin, Ranickin, Uhlikin, Rekucin, Kulwiecin ja Zendin henki
nosti minun käteni juuri sillä hetkellä, kun minä — sen Jumala
todistaa! — ajattelin rauhaa ja ystävyyttä koko Laudan aateliston
kanssa aikoen sinun suloisten neuvojesi mukaan ruveta elämään
uutta elämää. Kun kuulet minua soimattavan, niin kuule myös minun
puolustukseni ja tuomitse oikeudenmukaisesti! Minun tulee nyt sääli
noita ihmisiä Wolmontowiczessa, jossa mahdollisesti syyttömätkin
saivat kärsiä, mutta kun soturi kostaa veljensä veren, niin hän ei
erota syyllisiä ja syyttömiä eikä säästä ketään. Jumala suokoon, ettei
tämä pahentaisi minua sinun silmissäsi! Se olisi suurin rangaistus
minulle muitten syntien ja oikeutetun vihan tähden, sillä luotasi
lähdettyäni minä epätoivoisena käyn nukkumaan ja epätoivoisena herään
voimatta unohtaa sinua ja rakkauttani. Tuomitkoon oikeus minut,
onnettoman, vahvistakoot valtiopäivät tuomion, julistakoot minut
kunniattomaksi, auetkoon maa jalkojeni alla, kaikki minä kärsin,
kaikki kestän, kun sinä väin et karkoita minua sydämestäsi. Minä teen
kaikki, mitä he haluavat, luovutan Lubiczin ja vihollisen poistuttua
maasta myös maatilani Orszassa. Minulla on rahaa maahan kaivettuna
metsässä, ja he saavat ottaa senkin, kunhan sinä vain sanot olevasi
minun, kuten isoisäsi toivoi. Sinä olet pelastanut henkeni, pelasta
myöskin sieluni, sillä minä näen, että jos sinä minut hylkäät, niin
hylkää minut Jumalakin, ja epätoivo yllyttää minua vielä pahempiin
tekoihin...»
Kuka voi ymmärtää, kuka kertoa, kuinka monta myötätuntoista ääntä
Oleńkan sielussa heräsi Andrzejta puolustamaan! Rakkaus lentää kevyesti
kuin siemen tuulen mukana, mutta kun siemen on sydämessä kasvanut
puuksi, niin voi sen temmata irti vain samalla kuin sydämenkin. Neiti
Billewicz oli niitä, jotka rakastavat sydämensä koko voimalla, ja
siksipä hän kostuttikin kirjeen kyynelillään. Mutta hän ei voinut
kuitenkaan ensimmäisestä sanasta unohtaa kaikkea, antaa kaikkea
anteeksi. Kmicicin katumus oli varmaan vilpitön, mutta hänen villi
luonteensa ei ollut näitten tapahtumain tähden muuttunut, niin että
tulevaisuutta täytyi vieläkin ajatella pelolla. Herra Andrzejlta
ei olisi pitänyt vaatia sanoja, vaan tekoja. Muuten, kuinka Oleńka
olisi voinut sanoa miehelle, joka oli ollut hukuttamaisillaan koko
seudun vereen ja jota kaikki Raudassa kirosivat: »Tule, murhista ja
murhapoltoista, verestä ja kyynelistä minä annan rakkauteni ja käteni.»
Niinpä hän vastasikin tähän tapaan:
»Olen sanonut, etten tahdo teitä tuntea ja nähdä, ja pidän sanani,
vaikka sydämeni murtuisi. Sellaisia rikoksia ja vahinkoja kuin
täällä tekemänne ei voi korvata rahalla eikä maatiloilla, koska
kuolleita ei voi herättää henkiin. Te ette myöskään menetä ainoastaan
omaisuuttanne, vaan kunnianne. Jos ne henkilöt, joitten kodit olette
polttanut ja heidät itsensä surmannut, antavat anteeksi, niin annan
minäkin. Mutta koska tätä ei milloinkaan tule tapahtumaan, niin
etsikää onneanne jostakin muualta, mutta ennen kaikkea Jumalan
anteeksiantamusta, sillä se on teille ihmisten anteeksiantoa
välttämättömämpi...»
Aleksandra-neiti kostutti joka sanan kyynelillään. Sitten hän sinetöi
kirjeen ja vei sen itse lähetille.
— Mistäpäin olet? — kysyi hän katsellen miestä, joka oli puettu
puoleksi talonpojan, puoleksi renkimiehen tavoin.
— Metsistä olen, armollinen neiti.
— Entä missä on isäntäsi?
— Sitä en saa sanoa... Mutta hän on kaukana täältä. Olen ajanut viisi
päivää ja hevoseni melkein kuoliaaksi.
— Tuossa saat taalerin, — sanoi Oleńka. — Onko isäntäsi terve?
— Terve on kuin metsähärkä.
— Eikö hän kärsi puutetta?
— Hän on rikas herra.
— Jumalan haltuun! Sano terveisiä isännällesi... odotapas... sano, että
toivon Jumalan häntä auttavan.
Mies meni — ja taas kului päiviä ja viikkoja ilman että Kmicicistä
mitään kuului. Sensijaan saapui toinen toistaan surullisempia
valtakunnan yleisiä asioita koskevia sanomia. Chowanskin johtamat
moskovalaiset joukot levisivät yhä laajemmalle yli maan. Paitsi
Ukrainaa oli jo suuri osa Suur-Puolan vojevodakuntia vihollisen
hallussa. Vain Samogitia ja muutamat muut seudut hengittivät vielä
vapaina, mutta nekin odottivat noita kutsumattomia vieraita joka
päivä. Valtakunta oli heikontunut äärimmilleen, koskei se enää kyennyt
vastustamaan vihollista, jota oli tähän saakka vähäksynyt ja jonka
kanssa oli helposti tullut aikoihin. Totta kyllä, tällä vihollisella
oli tuntuvaa apua Chmielnickin kapinasta, jota ei vieläkään ollut saatu
kukistetuksi. Mutta huolimatta kapinasta ja siitä, että maan voimat
olivat kovin uuvuksissa edellisistä sodista, sekä valtiomiehet että
sotapäälliköt vakuuttivat, että Suur-Puola yksin kykeni ei ainoastaan
vastustamaan vihollista, vaan vieläpä voitokkaasti viemään lippunsa
maan rajojen yli. Pahaksi onneksi teki tämän mahdottomaksi sisäinen
eripuraisuus, joka lamautti uhrauksiin valmiina olevien kansalaisten
voimia. Sillävälin tulvi tuhansia kansalaisia, sekä ylhäisiä että
alhaisia, niille seuduille, jotka vielä olivat vihollisesta vapaat.
Samogitian kaupungit ja kylät olivat täynnä ihmisiä, jotka sota oli
syössyt kurjuuteen. Paikkakuntain asukkaat eivät voineet antaa heille
riittävästi suojaa asunnoissaan, puhumattakaan ravinnosta — ja monet
kuolivat nälkään. Usein he väkivalloin ottivat sellaista, joka heiltä
kiellettiin, ja tästä syystä olivatkin murhat, tappelut ja muut kahakat
tavallisia.
Talvi oli tuima. Vielä huhtikuussa oli lunta syvälti ei ainoastaan
metsissä, vaan tasangoillakin. Kun edellisen vuoden viljavarat olivat
huvenneet eikä uusia vielä ollut, alkoi nälänhätä, sodan veli, raivota
levittäen valtaansa yhä laajemmalle. Teitten varsilla ja pelloilla
saattoi tavata laihtuneita ihmisruumiita, joita sudet olivat syöneet.
Susia oli sinä vuonna runsaasti, ja ne lähestyivät kyliä suurina
laumoina. Niitten ulvonta yhtyi ihmisten valitushuutoihin. Pelloilla
ja metsissä paloi öisin tuhansia nuotioita, joitten ääressä onnettomat
vaeltajat lämmittelivät paleltuneita jäseniään. Jos joku sattui ajamaan
ohi, juoksivat nämä heti pyytämään rahaa tai leipää milloin kiroten,
milloin nyyhkyttäen.
Taikauskoinen pelko painosti ihmisten mieliä. Useat vakuuttivat, että
kaikki nämä sodat ja onnettomuudet olivat yhteydessä kuninkaan nimen
kanssa. Selitettiin, että rahoissa olevat kirjaimet I.C.R. eivät
merkinneet ainoastaan Ioannes Casimirus Rex (Kuningas Jan Kasimir) vaan
myöskin Initium Calamitatis Regni (Kuningaskunnan onnettomuuksien alku).
Jos moinen pelko ja epäjärjestys vallitsi niissä maakunnissa, joihin
sota ei vielä ollut levinnyt, niin saattaa helposti käsittää, mitä
tapahtuikaan niissä, joihin vihollinen jo oli astunut. Koko valtakunta
oli hajoamaisillaan, puoluetaistelujen runtelema ja kuumeessa, kuten
sairas ennen kuolemaa. Ennustettiin uusia sotia, sekä ulkonaisia
että sisäisiä, eikä syytä puuttunutkaan. Useat mahtavat suvut,
jotka olivat joutuneet eripuraisuuden pyörteisiin, pitivät toisiaan
ihan vihollisvaltoina, ja esimerkkiä seuraten koko maa jakautui eri
leireihin. Niin oli asian laita Liettuassakin, missä vanha viha
suurhetmani Janusz Radziwillin ja sotahetmani ja valtiovarainhoitaja
Gosiewskin värillä oli muuttunut ilmeiseksi sodaksi. Gosiewskin
puolella olivat mahtavat Sapiehat, joille Radziwill-suvun mahti oli jo
aikoja sitten ollut kuin tikku silmässä. Raskaita olivat ne syytökset,
joita Sapiehat kohdistivat suurhetmaniin: tämä oli omaa kunniaansa
tavoitellen johtanut joukot Szklowin luona häviölle, jättänyt maan
alttiiksi vihollisen ryöstöille, hankkinut itselleen oikeuden saada
ottaa osaa Saksan keisarikunnan maapäiviin vahingoittaen maan etua,
ruvennut haaveilemaan omaa valtakuntaa ja vainonnut katolilaisia...
Useammin kuin kerran olivat eri puolueitten kannattajat hyökänneet
toistensa kimppuun ja puolueitten johtajat valittaneet siitä Varsovaan.
Heidän vaikutuksensa tuntui valtiopäivilläkin. Tämä tällainen edisti
yhä hillittömämpää mielivaltaa ja Kmicicin tapaisten miesten toimia..
Tarvitsi vain ilmoittaa kuuluvansa johonkin puolueeseen, niin sai siltä
turvaa.
Mutta sillävälin vihollinen yhä eteni, vain paikka paikoin vastarintaa
kohdaten, kuten linnojen luona.
Tällaisten olosuhteitten vallitessa laudalaisten täytyi elää valmiina
taistelemaan, etenkin kun hetmanit eivät olleet lähitienoilla. He
olivat nimittäin lähteneet vihollista vastaan ja taistelivat siellä
ilman erikoista menestystä, tosin kyllä häiriten vielä vapaitten
maakuntain valtaamista. Pawel Sapieha taisteli omien joukkojensa
etunenässä aika kunniakkaasti. Mainehikas sotaherra Janusz Radziwill,
jonka pelkkä nimi oli Szklowin taisteluun saakka täyttänyt vihollisen
pelolla, sai muutamia melko huomattavia voittoja. Gosiewski milloin
kävi sotaa, milloin neuvotteluja; molemmat päälliköt kokosivat yhä
suurempia joukkoja tietäen, että keväällä sota leimahtaa uudelleen.
Mutta miehistä oli puute, valtiovarat olivat lopussa ja yleistä
kutsuntaa oli melkein mahdoton toimittaa vihollisen valtaamilla
seuduilla. »Tätä olisi pitänyt harkita jo ennen Szklowia», — sanoivat
gosiewskilaiset. — »Nyt on jo myöhäistä.» Ja olipa todellakin
myöhäistä. Kruunun joukot eivät voineet tulla avuksi, koska olivat
kaikki Ukrainassa ankarassa työssä Chmielnickia, Szeremetowia ja
Buturlinia vastaan.
Vain viestit Ukrainassa tapahtuneista sankarillisista taisteluista,
valloitetuista kaupungeista ja ennenkuulumattomista sotaretkistä
jossakin määrin kohottivat painunutta mielialaa ja rohkaisivat
puolustukseen. Kruununhetmanien nimet kajahtivat kunniaa, ja niitten
rinnalla mainittiin Stefan Czarnecki yhä useammin. Mutta kunnia ei
voinut yksinään korvata sotajoukkoja, ja liettualaiset hetmanit
peräytyivät hitaasti kantaen keskinäistä vihaa.
Vihdoin oli Radziwill Samogitiassa. Hänen kanssaan palasi rauha
Laudan seuduille. Mutta kalvinilaiset kaupungeissa nousivat, kun
tiesivät päämiehensä olevan lähellä, ja alkoivat harjoittaa väkivaltaa
katolilaisia ja heidän kirkkojaan kohtaan. Sitävastoin ne rosvojoukot,
jotka Radziwillien, Gosiewskien ja Sapiehojen värejä käyttäen olivat
hävittäneet seutua, katosivat, ja kansalta pääsi helpotuksen huokaus.
Kun epätoivo saattaa helposti kääntyä toivoksi, niin alkoi mieliala
Laudassakin nousta. Aleksandra-neiti asusti kaikessa rauhassa
Wodoktyssa. Herra Wolodyjowski, joka yhä asui Pacunelessa toipuen
vähitellen, tiesi kertoa, että kuningas keväällä asettuisi uuden
sotajoukon johtoon, jolloin sota tulisi tekemään käänteen. Lumi suli,
ja koivut puhkesivat hiirenkorvalle. Laudalaiset alkoivat kyntää
peltojaan. Laudan joki tulvi yli äyräittensä. Taivas kirkastui. Ihmiset
tulivat toivehikkaammiksi.
Silloin tapahtui jotakin, joka taas karkoitti hiljaisuuden Laudasta ja
sai asukkaat vaihtamaan auran miekkaan.