Saman päivän illalla herra Kmicic saapui Wodoktyyn, mukanaan muutama
sata miestä, jotka hän aikoi lähettää suurhetmanille Kiejdanyyn.
Hän oli tullut huomaamaan, että niin pieni kaupunki kuin Upita oli
sopimaton majoituspaikaksi suuremmalle joukolle sotilaita, jotka olivat
hurjia ja pelkäsivät ainoastaan päällikköään. Tarvitsi vain vilkaista
herra Kmicicin vapaaehtoisiin tullakseen vakuutetuksi, että huonompaa
väkeä oli vaikea löytää koko valtakunnasta. Mutta Kmicic ei olisi
voinut parempaa saadakaan, sillä suurhetmanin kärsittyä tappion oli
vihollinen vallannut koko maan, ja vakituisten liettualaisten joukkojen
jäännökset olivat vetäytyneet joksikin aikaa Birźeen ja Kiejdanyyn
järjestäytyäkseen siellä uudelleen. Aatelisista rohkeimmat olivat
kuninkaan kiertokirjeen kutsusta lähteneet Grodnoon, joka oli määrätty
yleiseksi varustuspaikaksi. Mutta, ikävä kyllä, oli vain vähäisen
sellaisia, jotka noudattivat kiertokirjeen määräystä, ja ne, jotka
seurasivat velvollisuutensa ääntä, läksivät niin hitaasti liikkeelle,
ettei ollut ketään vihollista vastustamassa, lukuunottamatta
herra Kmiciciä, jota innostuttivat enemmän sotaseikkailut kuin
isänmaanrakkaus. On näin ollen ymmärrettävää, että vakituisten
joukkojen ja aatelisten puutteessa hän haali kokoon sellaista väkeä
kuin sai: joko sellaisia, joille velvollisuus astua hetmanin lippujen
alle ei merkinnyt mitään, tai sellaisia, joilla ei ollut mitään
menetettävää. Täten liittyi häneen kodittomia tyhjäntoimittajia, miehiä
alimmista kansankerroksista, sotaväestä paennutta palvelusväkeä ja
erilaisia rikoksentekijöitä. Nämä toivoivat turvaa lipun suojassa,
mutta myöskin sotasaalista. Kmicicin rautaisissa kourissa he muuttuivat
rohkeiksi sotureiksi, rohkeiksi ihan mielettömyyteen saakka, ja jos
itse Kmicic olisi ollut lainkuuliainen kansalainen, olisi hän voinut
tehdä valtakunnalle suuria palveluksia. Mutta Kmicic oli omavaltainen
soturi, jonka veri poltti alati kuin tuli. Sitäpaitsi, mistäpä hän
olisi ottanut muonavarat, aseet ja hevoset, kun hän vapaaehtoisena
ei saanut minkäänlaista kannatusta valtakunnan rahastosta? Sentähden
hän otti väkivallalla, usein viholliselta, useinpa myös omilta
maanmiehiltä. Mutta vastustusta hän ei sietänyt, ja vähimmästäkin
sellaisesta hän rankaisi ankarasti.
Alituisissa taisteluissa ja hyökkäyksissä hän oli villiintynyt ja
tottunut verenvuodatukseen siinä määrin, että tuskin mikään saattoi
liikuttaa hänen luonnostaan hyvää sydäntään. Hän piti sellaisista
miehistä, jotka olivat valmiita kaikkeen eivätkä säikkyneet mitään.
Pian hänen nimensä sai pahaa ennustavan kaiun. Pienemmät vihollisjoukot
eivät uskaltaneet ulos kaupungista eikä leireistä seuduilla, missä
tämä partiosoturi liikkui. Mutta myöskin paikkakuntain sodasta
kärsineet omat asukkaat pelkäsivät häntä melkein kuin vihollista.
Etenkin silloin, kun joukkoja ei johtanut Kmicic itse, vaan joku hänen
upseereistaan, kuten Kokosinski, Uhlik, Kulwiec, Zend tai villi ja
verenhimoinen, joskin jalosukuinen Ranicki. Silloin saattoi täydellä
syyllä kysyä: ovatko he puolustajia vai hyökkääjiä? Toisinaan Kmicic,
millä tuulella sattui olemaan, rankaisi omia miehiäänkin armottomasti,
mutta tavallisesti hän asettui heidän puolelleen välittämättä
oikeudesta, kyynelistä ja ihmishengistä.
Sellainen oli Kmicicin sotajoukko.
Nyt hän toi roskajoukkonsa pois Upitasta lähettääkseen sen Kiejdanyyn.
Kun joukko pysähtyi Wodoktyn edustalle, ja Aleksandra-neiti huomasi
sen ikkunasta, niin hän ihan säikähti; sellaiselta rosvojoukko näytti.
Jokainen oli puettu eri tavalla: millä oli viholliselta anastettu
kypärä päässä, millä kasakkalakki, hattu tai muu reuhka, toisilla oli
yllä haalistunut samettinuttu, toisilla turkki, ja aseina oli pyssyjä,
keihäitä, kirveitä. Hevoset olivat laihoja, pörröisiä, ja valjaat
kenellä puolalaiset, kenellä venäläiset tai turkkilaiset. Oleńka
rauhoittui vasta sitten, kun herra Andrzej, reippaana ja iloisena kuten
aina, hyökkäsi huoneeseen ja tulisesti suuteli hänen käsiään.
Oleńka oli päättänyt ottaa hänet vastaan kylmästi ja ankarasti, mutta
hän ei voinut voittaa sitä iloa, minkä soturin tulo aiheutti. Muuten
lienee tässä ollut naisen kavaluuttakin mukana, sillä täytyihän Oleńkan
kertoa Andrzejlle ajaneensa hänen toverinsa pellolle, jota varten
hänen tuli saada soturi puolelleen. Sitäpaitsi tulija tervehti niin
vilpittömällä rakkaudella, että paha mieli suli kuin lumi auringon
paahteessa.
»Hän rakastaa minua... epäilemättä», — ajatteli Oleńka. Mutta Andrzej
sanoi:
— Minun oli siellä niin ikävä, että olin polttaa koko Upitan
päästäkseni mitä pikimmin luoksesi. Senkin upitalaiset!
— Olin jo rauhaton ja pelkäsin, että siellä on syntynyt tuima taistelu.
Jumalan kiitos, että tulitte!
— Taistelu? Sotilaat iskivät vain vähäisen kaupunkilaisten suonta...
— Ja rauha palasi?
— Kohta kerron kaikki, silmäteräni, kunhan olen hiukan levähtänyt,
sillä olen väsyksissä. Oli kuinka täällä on lämmin ja niin suloista
kuin paratiisissa. Tässä tahtoisin istua ikäni ja katsella noita
kauniita silmiä... Mutta eipä olisi hullummaksi saada juoda jotakin
lämmintä, sillä ulkona on aikamoinen pakkanen.
— Käsken heti lämmittää teille viiniä.
— Lähetäpäs samalla lekkerillinen viinaa niille hirtehisille sinne
ulos ja anna heille lupa mennä talliin lämmittelemään. Viluisia ja
konttaisia ovat.
— Koska he ovat Kmicicin sotilaita, niin pidettäköön heistä hyvää
huolta.
Ja Oleńka hymyili niin, että Kmicicin sielua sykähdytti, ja poistui
hiljaa kuin kissa tupaan antamaan määräyksiä palvelijoille.
Kmicic rupesi astelemaan pitkin huonetta ja tuumimaan, miten hän
parhaiten kertoisi Oleńkalle, mitä Upitassa oli tapahtunut.
— Täytyy tunnustaa hänelle totuus, - jupisi hän. — Ei tässä muuta
neuvoksi... sillä muuten toverini nauraisivat minulle ja alkaisivat
taas puhua talutusnuorasta...
Ja hän käveli ja tuumi nyyhtäen viiksiään ja raapien korvallistaan.
Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi, kun Oleńkaa ei kuulunut.
Tulipa silloin eräs poika tuoden kynttilää ja kumartaen hyvin syvään,
mennen samassa menojaan, ja hänen jäljessään itse ihana emäntä kiiltävä
tinalautanen kummassakin kädessä. Toisella lautasella oli kannu täynnä
höyryävää unkarilaista viiniä, toisella lasinen tuoppi, jossa oli
Kmicicien vaakuna. Ukko Billewicz oli saanut tuopin kerran lahjaksi
Andrzejn isältä.
Herra Andrzej harppasi emännän luo.
— Aha! — huudahti kavaljeeri. — Nyt ovat molemmat kätesi kiinni, nyt et
pelastu!
Ja Kmicic kumartui lautasten yli, ja Oleńka taivutti vaalean päänsä
taaksepäin suojanaan vain viinikannusta nouseva höyrypilvi.
— Kas sitä petturia! Annahan, hyvä mies, minun olla rauhassa, muuten
pudotan viinin!...
Mutta ritari ei antanut uhkauksen peloittaa itseään. Sitten hän
huudahti:
— Hyvä Jumala, sinun suloutesi sekoittaa järkeni!
— Se on tainnut sekaantua jo aikoja sitten... Istukaa, istukaa!
Kmicic istuutui tottelevasti. Oleńka täytti tuopin.
— Ja nyt haluan kuulla, miten tuomitsitte syyllisiä Upitassa.
— Upitassa? Kuin itse Salomon!
— Jumalan kiitos!... Tahtoisin, että kaikki paikkakuntalaiset
pitäisivät teitä oikeudenmukaisena miehenä. Mutta miten siellä kävi?
Kmicic joi viiniä, hengähti ja alkoi:
— Minun täytyy kertoa alusta alkaen. Näin tapahtui: kaupunkilaiset
vaativat muonitusvaltakirjaa suurhetmanilta tai valtiovarainhoitajalta.
»Te», sanoivat he sotilaille, »olette vapaaehtoisia ettekä voi vaatia
mitään. Asunnon annamme teille armosta, mutta muonaa vasta sitten, kun
saamme varmuuden siitä, että se maksetaan.»
— Olivatko he oikeassa vai eivätkö?
— Lain mukaan he olivat oikeassa, mutta sotilailla oli sapelit,
ja kuten ennenkin oli nytkin oikeassa se, jolla sapeli oli. Ja
sotilaat sanoivat: »Kyllä me kohta kirjoitamme teille valtakirjat
selkänahkaanne!» Alkoi tappelu. Pormestari ja kaupunkilaiset
sulkeutuivat eräälle kadulle, ja minun mieheni hyökkäsivät, paukauksia
vaihdettiin. Sotilaat sytyttivät peloitukseksi kaksi vajaa tuleen ja
muutamia porvareita jo rauhoittivat...
— Mitenkä rauhoittivat?
— Joka saa sapelista pääkalloonsa, se vasten tahtoaankin rauhoittuu.
— Hyvä Jumala, sehän on murhaa!
— Juuri silloin minä saavuin perille. Sotilaat tulivat heti luokseni
valittamaan kurjuutta, jota saivat syyttömästi kärsiä. »Vatsa on
tyhjä», sanoivat, »mitä tehdä?» Käskin pormestarin tulla luokseni. Hän
mietti kauan, mutta saapui vihdoin kolmen miehen kanssa, ja he alkoivat
heti itkeä: »Ei niillä valtakirjoilla olisi niin väliä ollut, mutta
miksi meitä tapetaan, miksi poltetaan kaupunkia? Me olisimme antaneet
heille hyvällä sekä ruokaa että juomaa, mutta he vaativat lihaa,
hunajaa ja muita herkkuja, ja me olemme itse köyhiä eikä ole meillä
sellaisia. Aiomme hakea turvaa oikeudelta, jolloin teidän armonne
vastatkoon sotilaistaan.»
— Jumala teitä palkitkoon, jos menettelitte oikeuden mukaisesti! —
huudahti Oleńka.
— Jos menettelin?...
Herra Andrzej vinkuroi kuin koulupoika, joka on joutunut kiinni
vilpistä, ja alkoi sivellä otsaansa.
— Kuningattareni!... Aarteeni! — alkoi hän vihdoin valittavalla
äänellä. — Älä vain suutu minulle...
— Mitä nyt taas olette tehnyt? — kysyi Oleńka rauhattomasti.
— Käskin antaa pormestarille ja hänen kolmelle neuvosmiehelleen sata
paria raippoja! — päästi herra Andrzej kuin yhdellä henkäyksellä.
Oleńka ei vastannut mitään. Hän kiersi kätensä polviensa ympäri, painoi
päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.
— Lyö pääni poikki! — huudahti Kmicic, — kunhan et vain suutu... En ole
vielä tunnustanut kaikkea...
— Ettekö vielä kaikkea? — huokasi Oleńka.
— Sitten he lähettivät Poniewieźiin apua hakemaan. Saapui sata hölmöä
solttua ja muutamia upseereita. Soltuille me annoimme heti matkapassin,
mutta upseereita — älkää Herran tähden vain suuttuko — upseereita
käskin ajamaan alastomina pitkin lunta, kuten kerran herra Tumgratia
Orszassa...
Neiti Billewicz nosti päänsä; hänen ankarat silmänsä säihkyivät, ja
hänen kasvoilleen nousi puna.
— Teillä ei ole häpyä eikä omaatuntoa! — sanoi hän.
Kmicic katsoi häneen ihmetellen, oli hetken vaiti ja kysyi sitten
toisenlaisella äänellä:
— Puhutko tosissasi vaiko muuten vain?
— Tosissani! Sellainen teko sopii pakanalle, vaan ei ritarille!...
Tahtoisin suojella mainettanne, mutta nyt minua hävettää se, että
tuskin olette saapunut, kun jo kaikki paikkakuntalaiset osoittavat
teihin kuin rosvoon!
— Mitä minä teidän paikkakuntalaisistanne! Yksi rakki vartioi kymmentä
tupaa, ja sittenkin on sillä vähän työtä.
— Mutta yhdelläkään näistä tupalaisista ei ole häpeän tahraa nimessään.
Yhtäkään ei ole oikeudessa tuomittu, paitsi teitä!
— Oh, älä sure sitä! Meidän valtakunnassamme on herra kukin, jolla on
miekka ja miehiä. Mitä he minulle mahtavat? Miksi heitä pelkäisin?
— Jollette pelkää ketään, niin tietäkää, että minä pelkään Jumalan
vihaa... ja ihmisten kyyneleitä minä pelkään ja vääryyttä. Mutta
häpeätä en tahdo jakaa kenenkään kanssa! Vaikka olenkin heikko tyttö,
niin rakastan nimeni kunniaa enemmän kuin moni muu, joka sanoo olevansa
jalosukuinen ritari.
— Kautta Jumalani, älä uhkaa minua rukkasilla, sillä et tunne minua
vielä!
— Oh, isoisäni varmaan ei myöskään teitä tuntenut!
Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, mutta Oleńkassa alkoi Billewiczien
veri kiehua.
— Uhatkaa minua vain! — sanoi tyttö rohkeasti, — minä en pelkää, vaikka
olenkin yksin ja teillä on koko komppania roistoja käskettävänänne!
Oikeus on minun turvani!... Luuletteko, etten tiedä teidän
Lubiczissa ampuneen maaliin Billewiczien muotokuviin ja viettäneen
palvelustyttöjen kanssa irstasta elämää?... Ette tunne minua, jos
luulette minun nöyrästi taipuvan. Vaadin teiltä kunniallisuutta, eikä
sitä voi mikään testamentti estää... Päinvastoin, isoisäni tahto oli,
että minusta tulisi rehellisen miehen vaimo.
Kmicic häpesi nähtävästi tapahtumia Lubiczissa, koska hän painoi päänsä
alas ja kysyi hiljaisella äänellä:
— Kuka on puhunut sinulle siitä maaliinampumisesta?
— Koko paikkakunta siitä puhuu.
— Kyllä minä vielä näytän niille sarkatakeille, — virkkoi Kmicic
synkästi. — Mutta se tapahtui kaikki humalassa... ja silloin soturit
eivät kysy mitä saa tehdä, mitä ei. Ja mitä palvelustyttöihin tulee,
niin en minä ainakaan niitä sisälle tuonut.
— Tiedän, että ne häpeämättömät roistot houkuttelivat...
— He eivät ole roistoja, vaan minun upseereitani...
- Mutta minä ajoin nuo teidän upseerinne talostani ulos!
Oleńka odotti vihan purkausta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että
upseerien ulosajo ei herättänyt pahaa verta, vaan päinvastoin iloa.
— Vai ajoit sinä heidät ulos?
— Ajoin.
— Ja he menivät?
— Menivät.
— Jumaliste, sinussa on ritarin verta! Se on minusta julman hauskaa...
sillä sellaisten poikain kanssa on leikki kaukana. Moni on saanut
maksaa pahasti. Kyllä he tietävät, kuka Kmicic on! He tottelivat
nätisti kuin karitsat! Ja miksi? Minua pelkäsivät!
Ja herra Andrzej katsoi Oleńkaan tyytyväisesti alkaen kierrellä
viiksiään. Mutta tämä mielenmuutos ja tyytyväisyys kiusoitti tyttöä yhä
enemmän, ja hän sanoi:
— Teidän täytyy valita minun ja heidän välillä! Kmicic ei odottanut
tällaista ankaruutta ja vastasi vain huolettomasti, melkeinpä iloisesti:
— Mitäs minä tässä valitsemaan, kun pidän sekä sinut että heidät.
Täällä Wodoktyssa voit tehdä mitä haluat, mutta jos minun kumppanini
eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa, niin miksi ajaisin heidät
pois? Neitiseni ei näy käsittävän, mitä merkitsee taisteleminen saman
lipun alla samassa sodassa... Mikään sukulaisuus ei solmi sellaista
toveruutta kuin yhteinen sodankäynti. Ainakin tuhat kertaa he ovat
henkeni pelastaneet. Laki vainoaa heitä — siis sitä suurempi syy on
minulla suojella heitä. He ovat kaikki aatelissukua, paitsi Zend,
josta piru selvän ottakoon, mutta sellaista hevosten kasvattajaa et
löydä koko valtakunnasta. Muuten, jos kuulisit, kuinka hän matkii
kaikenlaisia petoja ja lintuja, niin varmaan pitäisit hänestä.
Herra Andrzej rupesi nauramaan tavalla sellaisella kuin heidän
välillään ei olisi koskaan ollut vähintäkään väärinkäsitystä, ja Oleńka
väänsi käsiään nähdessään kuinka tuo kapinallinen luonne luisui hänen
käsistään. Kaikki mitä hän oli puhunut hänelle ihmisten mielipiteestä,
kunniattomuudesta ja siitä, että kaikella pitää olla jokin määrä,
kaikki se kimposi hänestä takaisin kuin nuoli haarniskasta.
Tämän soturin heräämätön omatunto ei antanut vastakaikua Oleńkan
mielipahalle, jota jokainen vääryys, jokainen häpeällinen ilkityö
oli kasvattanut. Mitenkä häneen voisi vaikuttaa, mitenkä saada hänet
vakuutetuksi?
— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi Oleńka vihdoin. — Koska minusta
kieltäydytte, niin tiemme eroavat! Kyllä Jumala suojelee minua orpoa!
— Minäkö kieltäytyisin sinusta? — kysyi Kmicic hämmästyneenä.
— Niin; jollette sanoin, niin ainakin töin... jollette te minusta,
niin minä teistä... Minä en ikänä mene naimisiin miehen kanssa, jolla
on ihmisten kyyneleitä ja verta omallatunnollaan, ja jota sormella
osoittaen sanotaan rosvoksi ja petturiksi!
— Petturiksi? Älä saata minua tekemään jotakin, jota voisin katua.
Lyököön salama minut heti kuoliaaksi, nylkeköön piru minut, jos olen
petturi, minä, joka olen puolustanut isänmaata silloin, kun kaikki muut
ovat laskeneet kätensä!
— Te olette puolustavinanne, mutta teette kuin vihollinen: hävitätte
sitä, rääkkäätte kansalaisia, rikotte sekä Jumalaa että ihmisiä
vastaan. Ei! Vaikka sydämeni särkyisi, niin en huoli sellaisesta
miehestä!
— Älä puhu noin, muuten tulen hulluksi! Kaikkien pyhimysten nimessä,
jollet suostu hyvällä, niin minä otan sinut kuitenkin, vaikka kaikki
nuo aateliset, vaikka Radziwillit, vaikkapa itse kuningas ja kaikki
paholaiset sarvineen puolustaisivat sinua minua vastaan, vaikka minun
täytyisi myydä sieluni pirulle...
— Älkää kutsuko pahoja henkiä, sillä ne voisivat kuulla! — huudahti
Oleńka tehden käsillään suojelevia liikkeitä.
— Mitä minulta vaadit?
— Kunniallisuutta!
Molemmat vaikenivat, ja hiljaisuus seurasi. Kuului vain herra Andrzejn
raskas hengitys. Oleńkan viimeiset sanat olivat kuitenkin puhkaisseet
sen panssarin, joka ympäröi hänen omaatuntoaan. Hän tunsi nöyryytystä,
eikä tiennyt mitä sanoa, miten puolustautua. Hän alkoi kiivain askelin
kulkea edestakaisin huoneessa Oleńkan istuessa liikkumattomana.
Heidän yllään riippui eripuraisuuden ja vihan pilvi. Heidän oli
kiusallista olla nyt kahden kesken, ja pitkä vaitiolo alkoi tuntua yhä
sietämättömämmältä.
— Hyvästi! — sanoi Kmicic äkkiä.
— Lähtekää, ja johtakoon Jumala askeleitanne! — vastasi Oleńka.
— Minä lähden. Katkera oli juoma, jonka minulle tarjosit, karvas oli
leipä! Etikkaa olet minulle täällä juottanut!
— Ja te luulette juottaneenne minulle hunajaa? — vastasi Oleńka
itkunsekaisella äänellä.
— Hyvästi!
— Hyvästi!...
Kmicic astui ovea kohti, mutta kääntyi äkisti ympäri, riensi Oleńkan
luo, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja sanoi:
— Kristuksen nimessä! Tahdotko, että minä kuolleena syöksyisin
hevoseltani maahan?
Oleńka hyrskähti itkuun. Andrzej kiersi käsivartensa tytön ympäri ja
syleili tuota hytkähtelevää vartaloa hokien hampaittensa välistä:
— Lyö minua, lyö, älä sääli!... Herkeä jo itkemästä, rakas Oleńka! Minä
teen mitä vain haluat. Minä lähetän ne pois... sovitan Upitan asian...
minä alan elää toisin... sillä minä rakastan sinua... Hyvä Jumala,
sydämeni on haljeta... minä teen kaikki, kunhan et vain itke... ja
rakastat minua edelleen...
Näin hän neitoaan rauhoitteli ja lohdutti. Oleńka pyyhki kyynelensä ja
sanoi:
— Lähtekää nyt. Kyllä Jumala sovittaa välimme. Sydämessäni ei ole
vihaa... vaan tuskaa...
Kuu kumotti jo korkealla yli valkoisten kenttien, kun herra Andrzej
ajoi joukkonsa etunenässä Lubicziin. Hänen joukkonsa kiemurteli kuin
käärme leveätä tietä pitkin. He ajoivat ensin Wolmontowiczeen, mutta
sieltä jäätyneitten soitten yli oikotietä pitkin.
Vääpeli Soroka lähestyi herra Andrzejta ja kysyi:
— Herra ratsumestari, mihin me majoitumme Lubiczissa?
— Pois tieltä! — vastasi Kmicic ja ajoi edelle sanomatta kenellekään
mitään. Hänen sydämessään kamppailivat suru ja viha; toisinaan hän
tunsi suuttumusta omaa itseään kohtaan. Tämä oli ensimmäinen yö hänen
elämässään, jolloin hän teki tiliä omantuntonsa kanssa, ja tämä
painosti häntä kovemmin kuin raskain haarniska. Maine tahrattuna
hän oli saapunut näille maille, ja mitä hän oli tehnyt korjatakseen
sitä? Jo ensimmäisenä päivänä hän oli antanut ammuskella ja viettää
irstasta elämää Lubiczissa. Sitten: sotilaat olivat tehneet vääryyttä
Vielä pahempaa: hän oli hyökännyt Poniewieźin viranomaisten kimppuun,
kaatanut miehet, ajanut upseereita alastomina pakkasessa... Häntä
vastaan tullaan tästä nostamaan oikeusjuttu, ja hän häviää. Eikä
hän voi nyt, kuten ennen, haalia kokoon asestettua roskajoukkoa
ja nauraa korkealle oikeudelle, sillä hän aikoo naida, asettua
Wodoktyyn asumaan ja ottaa vastaan viran vakituisessa armeijassa.
Ja vaikkapa hän välttäisikin tuomion, niin kaikki nämä ilkityöt,
jotka eivät ole arvokkaalle soturille sopivia, tuottaisivat hänelle
kuitenkin rangaistuksen. Ehkä pahat työt voitaisiinkin sovittaa,
mutta muisto niistä tulisi kuitenkin elämään ihmisten mielissä, hänen
omassatunnossaan ja Oleńkan sydämessä...
Hän muisteli, ettei Oleńka ollut kuitenkaan ajanut häntä luotaan, vaan
olipa tytön silmistä saattanut lukea anteeksiantamusta, ja Oleńka oli
hänestä hyvä kuin enkeli. Hänen teki silloin mielensä kääntyä ympäri,
ajaa minkä hevosesta lähtee, heittäytyä Oleńkan jalkain juureen, pyytää
anteeksi ja suudella niitä suloisia silmiä, joitten kyynelet olivat
tänään hänenkin kasvojaan kostuttaneet.
Eipä puuttunut paljoa, ettei hän purskahtanut itkemään, ja hän tunsi,
ettei ollut eläessään rakastanut ketään niin kovasti kuin tuota tyttöä.
»Vannon kautta Pyhän Neitsyen», — ajatteli hän, — »että teen kaikki,
mitä hän tahtoo. Minä annan kumppaneilleni runsaat lahjat ja lähetän
heidät sitten maailman ääriin, sillä totta on, että he johdattavat
minut pahaan.» Juolahtipa miehen mieleen, että Lubiczissa hän varmaan
tapaa heidät humalassa tai rehkimässä tyttöjen kanssa, ja hänet valtasi
sellainen viha, että hän olisi hakannut maahan omat soturinsakin.
— Kyllä minä heille näytän! — mutisi hän. — Vielä eivät ole minua
tällaisena nähneet...
Ja hän kannusti hevostaan vimmatusti ja kiskoi ohjaksista. Soroka, joka
äkkäsi sen, huomautti sotilaille:
— Nyt on ratsumestari ärjyllä päällä. Jumala varjelkoon joutumasta
hänen kynsiinsä!
Herra Andrzej oli todella raivoissaan. Ympärillä vallitsi syvä
hiljaisuus. Kuu kumotti kirkkaasti, tuhannet tähdet tuikkivat, tuulen
henki ei hievahduttanut puitten oksia — mutta ritarin sydämessä raivosi
myrsky. Matka Lubicziin tuntui hänestä pitemmältä kuin koskaan. Synkät
metsät ja valkeat kentät herättivät hänessä pelkoa, jollaista hän ei
ollut vielä tuntenut. Sitäpaitsi painosti häntä väsymyskin, sillä koko
edellisen yön hän oli viettänyt Upitassa helussa ja melussa. Mutta hän
päätti voittaa sekä väsymyksen että mielenapeuden ja kääntyi joukkoon
päin huutaen:
— Täyttä vauhtia!
Hän singahti lentoon kuin nuoli, ja koko joukko seurasi hänen
kintereillään. He kiitivät halki metsien ja tasankojen kuin lauma
kummittelevia ristiritareja, joita samogitialaisten sanojen mukaan
saattaa nähdä lentävän ilmassa kirkkaina, kuutamoisina öinä ennustaen
sotaa ja onnettomuutta. Kavioitten kopse kiiri heidän edellään ja
jäljessään, ja hevoset alkoivat höyrytä. Vasta kun Lubiczin lumiset
katot alkoivat häämöttää, he hiljensivät vauhtia.
Kartanon portti oli selkoisen selällään. Kmicic ihmetteli, ettei
kukaan tullut ulos katsomaan tulijoita, vaikka koko pihamaa täyttyi
hevosista ja miehistä. Hän oli odottanut näkevänsä ikkunat valaistuina
ja kuulevansa Uhlikin tshekanikan säveleitä ja hurjaa humua. Mutta
ainoastaan ruokasalin kahden ikkunan läpi tuikahteli himmeä tuli;
muuten oli aivan pimeätä, hiljaista, kolkkoa. Vääpeli Soroka hyppäsi
ensimmäisenä hevosen selästä ja astui ratsumestarin luo pitämään
jalustinta.
— Menkää nukkumaan! — sanoi Kmicic. — Väentupa täyteen, loput
tallinvajaan! Hevoset talliin; heiniä on ladossa!
— Ymmärrän! — vastasi vääpeli.
Kmicic astui hevosen selästä alas. Eteisen ovi oli aivan auki ja
eteisessä kylmä kuin pihalla.
— Hoi! Onko siellä ketään? — huusi Kmicic. Ei vastausta.
— Hoi! — huusi hän vielä kovemmin. Hiljaista.
— Tukkihumalassa ovat! — murahti Andrzej. Ja hänet valtasi sellainen
kiukku, että hän alkoi purra hammasta. Matkalla Lubicziin hän oli
vavissut vihasta ajatellessaan tapaavansa kumppanit juomassa ja
irstailemassa, mutta nyt tämä hiljaisuus kiusoitti häntä vieläkin
enemmän.
Hän astui ruokasaliin. Suurella pöydällä paloi savuava talikynttilä
levittäen ympärilleen punertavaa hohdetta. Ilma, joka tulvahti avatusta
ovesta, sai kynttilän liekin lepattamaan, niin ettei herra Andrzej
ensinnä nähnyt mitään. Vasta kun lepatus oli laannut, huomasi hän
seinän vieressä jonon makaavia ihmisiä.
— Ovatko he juoneet itsensä kuoliaiksi, vai mitä? — mutisi hän
rauhattomasti.
Hän astui lähimmän makaavan luo. Kasvoja hän ei voinut nähdä, ne olivat
varjossa, mutta valkoisesta vyöstä ja valkoisesta tshekanikan kotelosta
hän tunsi, että se oli herra Uhlik, ja alkoi kursailematta potkia häntä
jalallaan.
— Ylös, naudat! Ylös!...
Mutta herra Uhlik makasi liikkumatta, kädet kylkiä pitkin, ja yhtä
liikkumatta olivat muutkin. Kukaan ei haukotellut, ei ojennellut,
ei herännyt, ei huutanut. Herra Kmicic pani merkille, että kaikki
makasivat selällään samassa asennossa, ja kauhea aavistus juolahti
hänen mieleensä.
Hän syöksyi pöydän luo, otti vapisevin käsin talikynttilän ja valaisi
sillä makaavien kasvoja.
Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, sillä näky oli kerrassaan
hirvittävä... Uhlikin saattoi tuntea vain valkoisesta vyöstään, sillä
kasvot ja pää olivat yhtenä muodottomana, verisenä massana ilman
silmiä, nenää ja suuta; pitkät viikset vain pistivät esiin tästä
hirvittävästä läjästä. Herra Kmicic valaisi seuraavia... Toisena
rivissä makasi Zend hampaat purtuina yhteen ja silmät, joissa vieläkin
kuvastui kuoleman kammo, pullistuneina ulos kuopistaan. Kolmannen,
Ranickin, silmät olivat ummessa, ja kasvot täynnä valkoisia, punaisia
ja mustia täpliä. Herra Kmicic valaisi edelleen... Neljäntenä oli
herra Kokosinski, rakkain Kmicicin kumppaneista, sillä olivathan
he vanhoja naapureita. Hän näytti nukkuvan rauhallisesti, mutta
kaulassa oli ammottava haava. Viidentenä virui jättiläiskasvuinen
Kulwiec-Hippocentaurus, nuttu rinnan kohdalta avattuna ja pää
muodottomaksi ruhjottuna. Herra Kmicic vei kynttilän kunkin kasvoille,
ja kun hän vihdoin katseli kuudetta, Rekucia, näytti hänestä kuin
onnettoman silmäluomet olisivat hiukan liikahtaneet.
Hän laski talikynttilän lattialle ja ravisti haavoitettua hiukan.
— Rekuc, Rekuc! — huusi hän. — Se olen minä, Kmicic!...
Haavoittuneen kasvot alkoivat liikkua, silmät ja huulet avautuivat,
mutta sulkeutuivat kohta jälleen.
— Se olen minä! — toisti Kmicic. Rekucin silmät avautuivat nyt
kokonaan. Hän tunsi ystävänsä ja voihki hiljaa:
— Jendrus!... Pappia!...
— Kuka on murhannut teidät?! — huusi Kmicic tarttuen tukkaansa.
— Bu-try-mit... — voihki Rekuc tuskin kuuluvasti.
Sitten hän ojensi itseään, jäykistyi, silmät sammuivat — ja hän oli
kuollut.
Kmicic meni ääneti pöydän luo, laski sille kynttilän, istuutui tuolille
ja alkoi käsillään hieroa kasvojaan kuin herännyt, joka ei vielä
itsekään tiedä, onko hän valveilla vai näkeekö unta.
Sitten hän katsoi taas ruumiita, jotka makasivat lattialla hämärässä.
Kylmä hiki pusertui hänen otsalleen, hiukset nousivat pystyyn, ja hän
huusi yht'äkkiä niin julmasti, että ikkunaruudut helisivät kehyksissään:
— Tänne! Miehet! Tänne!
Väentuvassa nukkuvat sotilaat kuulivat huudon ja karkasivat saliin.
Kmicic osoitti ruumiita seinän vieressä.
— Murhatut! Murhatut! — sanoi hän käheällä äänellä.
Sotilaat juoksivat katsomaan ruumiita; toiset heistä sytyttivät
päreen, jolla valaisivat vainajain kasvoja. Ensimmäistä hämmästyksen
hetkeä seurasi melua ja huutoja. Tulivatpa jo nekin, jotka olivat
joutuneet talliin nukkumaan. Koko talo oli valaistu, miehiä kuhisi,
ja tässä huutojen, kysymysten ja liikkeitten sekamelskassa makasivat
vain murhatut — vastoin tapaansa — rauhallisina ja välinpitämättöminä
kaikesta. Heidän sielunsa olivat kaikonneet kauaksi pois; ei sotatorvi
eikä maljojen kilinä olisi saanut enää heidän ruumiitaan liikkeelle.
Sotilaitten laumasta kuului yhä useammin uhkauksia ja kirouksia.
Kmicic, joka tähän saakka oli ollut kuin tajuton, ryntäsi yht'äkkiä
pystyyn ja ärjäisi:
— Hevosille!
Kaikki hyökkäsivät ovea kohti. Tuskin oli puolta tuntia kulunut,
kun satakunta ratsumiestä kiiti täyttä laukkaa leveätä, lumista
tietä pitkin, ja heidän etunenässään herra Andrzej kuin paholaisen
riivaamana, lakitta ja paljastettu miekka kädessä. Yön hiljaisuudessa
kajahteli villejä huudahduksia:
— Lyökää! Surmatkaa!...
Kuu oli juuri kohonnut öisellä taipalellaan korkeimmilleen, kun sen
hohde alkoi sulautua punertavaan valoon, joka näytti nousevan kuin
maasta. Vähitellen muuttui taivas yhä punaisemmaksi, ja vihdoin näkyi
koko seutu punertavassa valaistuksessa. Koko Butrymien asuma laaja kylä
oli yhtenä tulimerenä, ja Kmicicin villit soturit kiitivät ympäri halki
savupilvien, savuavien raunioitten ja murhasivat kauhun turruttamaa
kansaa...
Läheisten kylien asukkaat heräsivät unestaan. Missä suurempina, missä
pienempinä joukkoina kokoontui kansaa teille ja talojen edustoille
katsomaan kohti palopaikkaa ja vaihtamaan tuskallisia huomautuksia:
»Vihollinen on kai tunkeutunut Volmontowiczeen ja polttaa kylää... Tuo
ei ole mikään tavallinen tulipalo!»
Laukaukset, jotka silloin tällöin kajahtelivat palopaikalta päin,
vahvistivat tällaisia otaksumisia.
— Lähtekäämme auttamaan! — kehoittivat rohkeammat. — Älkäämme antako
veljiemme sortua!...
Kun vanhemmat näin haastelivat, olivat nuoremmat jo nousseet hevosten
selkään. Krakinowissa ja Upitassa soitettiin kirkonkelloja.
Wodoktyssa heräsi Aleksandra-neiti siihen, että joku koputti hiljaa
oveen.
— Oleńka! Nouse! — sanoi neiti Franciszka Kulwiec.
— Tule sisälle, täti! Mitä on tapahtunut?
— Wolmontowicze palaa! Kuuluu laukauksia ihan tänne saakka! Siellä
taistellaan! Jumala, ole meille armollinen!
Oleńkalta pääsi kauhun huudahdus. Hän hyppäsi vuoteestaan ja alkoi
pukeutua kiireisesti. Hänen ruumiinsa vapisi kuin kuumeessa. Hän yksin
aavisti heti, mikä vihollinen oli hyökännyt onnettomien Butrymien
kimppuun.
Hetkisen kuluttua tulivat unesta säikähtyneet tytöt itkien sisään.
Oleńka polvistui pyhimyksen kuvan eteen, ja muut seurasivat hänen
esimerkkiään. Kaikki alkoivat lukea rukousta kuolevain puolesta.
He olivat ehtineet tuskin puoliväliin rukousta, kun eteisen ovelta
kuului kovaa kolkutusta. Tytöt hypähtivät pystyyn, ja pelokas huudahdus
nousi heidän rinnoistaan.
— Älkää avatko! Älkää avatko!
Kolkutus kuului kahta kovemmin, ja saattoi jo odottaa, että ovi tuossa
tuokiossa romahtaa sisään. Ajopoika Kostek syöksyi huoneeseen keskelle
tyttöjen parvea.
— Armollinen neiti! — huusi hän. — Joku kolkuttaa oveen! Avaanko?
— Onko hän yksin?
— Yksin on.
— Mene avaamaan!
Poika riensi ulos. Oleńka otti kynttilän ja meni ruokasaliin. Neiti
Kulwiec ja tytöt seurasivat häntä.
Hän oli tuskin ennättänyt laskea kynttilän pöydälle, kun eteisestä
kuului aseitten kalinaa, ovi narahti, ja naisten eteen ilmaantui herra
Kmicic kauhean näköisenä, verisenä, savun mustaamana, huohottaen ja
silmissä mieletön ilme.
— Hevoseni kaatui metsässä!... — huusi hän. — He ajavat minua takaa!...
Aleksandra-neiti katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:
— Oletteko polttaneet Wolmontowiczen?
— Olemme!...
Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta ulkoa kuului samassa huutoa ja
kavioiden kapsetta, mikä lähestyi nopeasti.
— Paholaiset tulevat ottamaan sieluani!... Hyvä on! — huusi Kmicic kuin
pyörryksissä.
Aleksandra-neiti kääntyi tyttöjen puoleen sanoen:
— Jos kysytään, niin sanokaa, ettei täällä ole ketään. Menkää nyt
tupaan!
Sitten hän kääntyi Kmiciciin päin ja sanoi osoittaen viereistä huonetta:
— Menkää tuonne!
Ja melkein väkisin Oleńka työnsi hänet ulos avatusta ovesta, jonka hän
heti sulki.
Sillävälin oli koko piha täyttynyt asestetuista miehistä, ja kohta
senjälkeen astuivat Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit ynnä muut
taloon. Huomattuaan emännän he pysähtyivät ruokasaliin. Oleńka, seisoen
kynttilä kädessä, sulki heiltä tien muihin huoneisiin.
— Mitä on tekeillä? Mitä asiaa? — sanoi hän silmäänsä räpäyttämättä
hurjien katseitten ja paljastettujen miekkojen edessä.
— Kmicic on sytyttänyt Wolmontowiczen tuleen! — huusivat tulijat
kuorossa. — Hän on surmannut miehiä, naisia, lapsia!...
— Me olemme tappaneet hänen kumppaninsa! — kuului Jozwa Butrymin ääni.
— Nyt tahdomme hänen päänsä!...
— Hänen päänsä!... Verta! Surma rosvolle!
— Ottakaa hänet kiinni! — huusi neiti. — Mitä siinä seisotte! Ottakaa
kiinni!
— Eikö hän ole piiloutunut tänne? Me löysimme hänen hevosensa
metsästä...
— Täällä häntä ei ole... Ovi oli lukittu! Etsikää tallista ja vajoista!
— Hän on piiloutunut metsään! — huusi joku.
— Suu kiinni! — jyrisi Jozwa Butrymin mahtava ääni. — Oleńka hyvä! —
sanoi hän, — älä piilota häntä meiltä! Se on kirottu mies!
Oleńka kohotti molemmat kätensä ylös.
— Minä kiroan hänet, kuten tekin!
— Amen! — huudettiin. — Ensin talliin ja vajoihin, sitten metsään!
Kyllä me hänet löydämme! Surma roistolle!
— Surma! Surma!
Kuului taas aseitten kalinaa ja nopeita askelia. Takaa-ajajat
syöksyivät ulos ja nousivat hevosten selkään. Osa heistä tarkasti
tallin, navetan ja vajat — sitten alkoivat huudot hävitä metsään päin.
Aleksandra-neiti odotti, kunnes kaikkialla oli taas hiljaista. Sitten
hän koputti kuumeisesti sen huoneen oveen, jonka taakse oli piilottanut
Kmicicin.
— Täällä ei ole ketään! Tulkaa!
Herra Kmicic hoiperteli huoneesta kuin humalainen.
— Oleńka... — alkoi hän.
Oleńka ravisti hajalla olevaa tukkaansa, joka peitti viittana hänen
olkapäänsä.
— En tahdo nähdä teitä silmieni edessä! Ottakaa hevonen ja ajakaa
matkoihinne!
— Oleńka!... — voihki Kmicic ojentaen kätensä.
— Teidän kätenne ovat veriset kuin Kainin kädet! — huusi Oleńka
peräytyen, ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen. — Pois! Iäksi!