Kului muutamia päiviä, mutta Kmicic ei palannutkaan. Sensijaan
saapui Wodoktyyn kolme laudalaista aatelismiestä. Yksi näistä oli
Pakosz Gasztowt Pacunelesta, sama, joka piti herra Wolodyjowskia
luonaan vieraana ja joka oli kuuluisa rikkauksistaan ja kuudesta
tyttärestään, joista kolme oli naimisissa kolmella Butrymilla, kukin
sadan hopeataalerin myötäjäisineen, paitsi muuta irtainta. Toinen
oli Kassyan Butrym, Laudan vanhin mies, joka hyvin muisti kuningas
Batoryn, ja kolmas Pakoszin vävy, Jozwa Butrym. Vaikka Jozwa oli
parhaassa miehuuden iässä, ei hän ollut noudattanut yleistä kutsuntaa,
sillä hän oli menettänyt kasakkasodissa toisen jalkansa, minkätähden
hän olikin saanut liikanimen Jalaton. Muuten hän oli peloittava mies,
vahva kuin karhu, älykäs, mutta karkea, tulinen ja ankarasti ihmisiä
arvosteleva. Häntä kunnioitettiin, sillä hän ei voinut suoda mitään
anteeksi itselleen enemmän kuin muillekaan. Erittäin vaarallinen hän
oli juovuspäissään, mikä muuten sattui hänelle harvoin.
Nämä kolme olivat saapuneet neiti Billewiczin luo. Tämä otti vieraansa
ystävällisesti vastaan, vaikka hän heti arvasikin, että vieraat olivat
tulleet hankkimaan tietoja herra Kmicicistä.
— Aikomuksemme oli ajaa hänen luokseen tervehdykselle, mutta hän ei
liene vielä palannut Upitasta, — sanoi Pakosz. — Senpätähden päätimme
poiketa sinun luoksesi, pikku ystäväni, kysymään, milloinka häntä voi
tavata?
— Luulen, että piakkoin, — vastasi neiti. — Hän on tuleva iloiseksi
teidän tulostanne, sillähän on kuullut niin paljon hyvää teistä, ensin
isoisältä ja nyt minulta.
— Kunpa hän vain ei ottaisi meitä vastaan samalla lailla kuin
Domaszewiczeja, kun nämä toivat hänelle sanoman everstin kuolemasta! —
murahti Jozwa synkästi.
Oleńka ymmärsi ja virkkoi vilkkaasti:
— Teidän ei pidä olla siitä pahoillanne. Mahdollisesti hän ei ole
ottanut heitä vastaan kyllin kohteliaasti, mutta hän on tunnustanut
minulle erehtyneensä. Teidän pitää myös muistaa, että hän palaa
sodasta, jossa hänen on täytynyt kestää vaivoja ja kokea ikävyyksiä. Ei
pidä ihmetellä, jos sotilaat ovatkin tulisia, sillä heidän mielensä on
kuin miekan terä.
Pakosz Gasztowt, joka tahtoi elää sovussa koko maailman kanssa,
viittasi kädellään ja virkkoi:
— Me emme ihmetelleetkään! Villisika kimmastuu toiselle, jos sen äkkiä
tapaa, miks'ei ihminen toiselle tulistuisi. Meidän aikomuksemme on
ajaa Lubicziin tervehtimään herra Kmiciciä, jotta hän eläisi kanssamme
sovussa ja kävisi kanssamme sotia ja metsiä, kuten everstivainajakin.
— Sanopas minulle, pikku ystäväni, miellyttikö hän sinua vai eikö? —
uteli Kassyan Butrym. — Onhan meillä oikeus kysyä tätä?
— Jumala palkitkoon teidän huolenpitonne! Herra Kmicic on urhea
kavaljeeri, ja jos minulla olisikin jotakin muistuttamista häntä
vastaan, en siitä puhuisi.
— Entä eikö sinulla ole mitään muistuttamista?
— Ei. Sitäpaitsi kenelläkään täällä ei ole oikeutta tuomita häntä eikä
osoittaa hänelle epäluottamusta. Parempi on, kun kiitämme Jumalaa!
— Aikaista on kiittää! Kun tulee syytä olemaan, niin kiitämme, mutta
kun ei ole, niin ei pidä kiittää, — vastasi synkkä Jozwa, joka oli,
kuten samogitialaiset ainakin, sangen varovainen.
— Entä puhuitteko häistä? — kysyi Kassyan taaskin.
Oleńka loi katseensa maahan:
— Herra Kmicic tahtoo mahdollisimman pian...
— Sehän on selvä, että hän niin tahtoo! — mörisi Jozwa. — Ei hän niin
tyhmä ole! Mikäpä karhu ei hunajaa nuolisi? Mutta miksi kiirehtiä? Eikö
ole parempi ensin odottaa ja katsoa, mitä miehiä hän on? Isä Kassyan,
sanokaa kaunistelematta mitä hänestä tiedätte, älkääkä siinä istua
kuhnustelko niinkuin jänis keskipäivällä!
— En kaunistele enkä kuhnustele, ajattelen vain, mitä sanoa, — vastasi
ukko. — Me emme tahdo herra Kmicicille mitään pahaa, älköönkä hänkään
meille! Amen!
— Kunhan vain on mielemme mukaan, — lisäsi Jozwa.
Neiti Billewicz rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi ylpeä sävy äänessä:
— Muistakaa, hyvät herrat, ettemme puhu mistään palvelijasta. Hän
täällä isäntä tulee olemaan ja hänen tahtonsa ylinnä, eikä meidän. Hän
on myös oleva minun holhoojani.
— Merkitseekö tämä sitä, että meidän ei enää pidä sekaantua sinun
asioihisi? — kysyi Jozwa.
— Se merkitsee sitä, että teidän tulisi olla hänen ystäviään, kuten
hän haluaa olla teidän. Hänhän täällä suojelee kunkin omaisuutta, jota
kukin siitä huolimatta saa käyttää mielensä mukaan. Eikö totta, isä
Pakosz?
— Totisesti totta! — vastasi Pacunelen ukko. Mutta Jozwa kääntyi
uudestaan vanhan Butrymin puoleen:
— Älkää kuhnustelko, isä Kassyan!
— Enhän minä... ajattelen vain...
— Sanokaa pois, mitä ajattelette!
— Mitäkö ajattelen? Kas näin minä ajattelen!... Herra Kmicic on
jalosukuinen, ylhäistä verta, mutta me tavallista maa-aatelia.
Sitäpaitsi hän on kuuluisa soturi, joka yksin on pitänyt puoliaan
vihollista vastaan, kun kaikki muut ovat laskeneet miekkansa maahan.
Jumala suokoon, että meillä olisi enemmän sellaisia miehiä! Mutta
hänen asetoverinsa ovat aivan roskaväkeä!... Hyvä naapurini Pakosz,
mitä kuulittekaan Domaszewiczeilta?... Että he ovat kunniattomia
miehiä, mikä mistäkin rikoksesta tuomittu. Hiiden hurttia! He ovat
vihollista vahingoittaneet, se on totta, mutta myöskin maan asukkaita.
He polttavat, ryöstävät ja harjoittavat väkivaltaa missä ikänä
liikkuvatkin! Jos he ovat siellä tappaneet ja lyöneet, niin sellaista
voi sattua kelle kunnon miehelle hyvänsä, mutta he ovat, kuulemma,
eläneet ihan kuin tataarit ja olisivatkin jo varmaan nääntyneet
vankityrmissä, jollei herra Kmicic olisi ottanut heitä suojelukseensa.
He ovat hänessä kiinni kuin paarmat kesällä hevosissa. Nyt he ovat
tulleet tänne, ja kaikki tietävät jo, mitä miehiä he ovat. Jo
ensimmäisenä päivänä he Lubiczissa ammuskelivat maaliin Billewiczien
muotokuviin, mitä herra Kmicicin ei olisi pitänyt sallia, koska
Billewiczit ovat hänen hyväntekijöitään.
Oleńka peitti käsillä silmänsä.
— Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista!
— On, sillä se on totta! Hän antoi ampua henkilöitä, joiden
sukulaiseksi hän tahtoo tulla. Ja sitten he veivät sisälle talon
tyttöjä irstaillakseen!... Hyi olkoon! Sellaista ei meillä vielä
milloinkaan ole ollut!... Jo ensimmäisenä päivänä ammuskellaan ja
irstaillaan! Ensimmäisenä päivänä!...
Vanha Kassyan suuttui ja alkoi koputella sauvallaan lattiaan. Oleńkan
kasvoille nousi tumma, puna. Jozwa puuttui puheeseen:
— Entä herra Kmicicin sotaväki Upitassa? Onko se sen parempaa?
Millaisia upseerit, sellaisia soltutkin! Herra Sollohubin karja on
varastettu, ja väitetään, että Kmicicin miehet ovat sen tehneet. Tervan
ajossa olevia Mejzagolskin talonpoikia he ovat tappaneet yleisellä
maantiellä. Herra Sollohub on matkustanut Hlebowizin luo valittamaan.
Nyt Upitassa taas mellastetaan! Kaikki tämä on Jumalaa vastaan!
Rauhallista on täällä ennen ollut, mutta nyt pitää nukkua ladattu pyssy
vieressä, ja minkätähden?... Sentähden, että herra Kmicic kumppaneineen
on saapunut paikkakunnalle.
— Jozwa hyvä, älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, — valitti Oleńka.
— Kuinka minun sitten pitää puhua? Jos herra Kmicic on syytön, niin
miksi hän pitää sellaisia miehiä? Miksi hän asuu sellaisten kanssa?
Sanokaa hänelle, että hän ajaa ne hiiteen tai antaa pyövelille, muuten
täällä ei tule olemaan rauhallista! Onko kuultu moista, että ammutaan
muotokuvia ja julkeasti harjoitetaan irstasta elämää! Koko paikkakunta
puhuu vain tästä.
— Mitä voin minä tehdä? — kysyi Oleńka. — He ovat kaiketi kehnoja
miehiä, mutta hän on kuitenkin heidän kanssaan sotaa käynyt. Mahtaisiko
hän ajaa heidät pois minun pyynnöstäni?
— Jollei hän aja, - murahti Jozwa, — on hän itse samanlainen!
Aleksandra-neidin veri alkoi kuohua, kun hän ajatteli sellaisia
tovereita — murhamiehiä ja roistoja.
— Niin tapahtukoon! Hänen on ajettava heidät tiehensä! Valitkoon minun
ja heidän välillään. Jos on totta mitä puhutte — ja siitä otan selvän
vielä tänään — niin sitä en suo hänelle anteeksi. Olen vain yksinäinen
ja orpo tyttö, ja, heitä on kokonainen joukko asestettuja, mutta minä
en pelkää...
— Me autamme sinua! — sanoi Jozwa.
— Kautta Jumalani! — lausui Oleńka yhä kiihtyneemmin, — tehkööt mitä
haluavat, mutta ei ainakaan täällä, Lubiczissa... Olkoot millaisia
hyvänsä, se on heidän asiansa, siitä vastatkoon heidän päänsä, mutta
älkööt vietelkö herra Kmiciciä irstautta harjoittamaan!... Häpeällistä!
Luulin heitä vain hurjiksi sotilaiksi, mutta nyt näenkin kuinka kehnoja
he ovat. Niin, niin, pahuus loisti heidän silmistään, mutta minä,
hölmö, en ymmärtänyt. Hyvä on! Kiitän teitä, että avasitte silmäni
näkemään... Nyt tiedän mitä on tehtävä.
Viha valtasi Oleńkan sydämen, ja kiukku kasvoi kasvamistaan Kmicicin
tovereita kohtaan. Mutta kyllä hän olikin julmasti loukkaantunut sen
rakkauden ja luottamuksen tähden, jolla hän oli antautunut herra
Kmicicille. Hän häpesi sekä hänen että omasta puolestaan ja etsi nyt
syyllisiä, joihin olisi voinut vihansa purkaa.
Oleńka aikoi sanoa jotakin, mutta purskahti yht'äkkiä itkemään.
Miehet lohduttivat häntä, mutta turhaan. Heidän lähdettyään tunsi
Aleksandra-neiti harmia heitäkin kohtaan. Ylpeä neiti oli julmasti
loukkaantunut myöskin siitä, että hänen oli täytynyt puolustaa
Kmiciciä. Ja nuo toverit! Jo heitä ajatellessaan puristi hän kätensä
nyrkkiin. Hän näki selvästi edessään herra Kokosinskin, Uhlikin,
Zendin, Kulwiec-Hippocentauruksen ynnä muut ja luki heidän kasvoistaan,
mitä ensin ei ollut niissä nähnyt: kehnoutta! Tähän saakka hänelle
tuntematon tunne alkoi nyt saada hänet valtoihinsa; se oli viha.
Hetki hetkeltä kasvoi hänen harminsa myöskin Kmiciciä kohtaan.
— Mikä häpeä! — kuiskasivat hänen kalpeat huulensa. — Iltaisin hän on
palannut täältä kotiinsa sellaisten tyttöjen luo.
Hän tunsi nöyryytystä. Raskas taakka painoi hänen rintaansa ahdistaen
hengitystä.
Ulkona alkoi jo hämärtää, mutta Aleksandra — neiti käveli yhä nopein
askelin edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui vieläkin. Hän
ei ollut mikään nöyrä luonne, joka ilman taistelua alistui kohtaloonsa:
tytön suonissa virtasi soturin verta. Hänen mielensä olisi tehnyt
aloittaa heti sota tuota pahain henkien joukkoa vastaan — heti. Mutta
mitä hän kykeni tekemään?... Ei mitään! Hän saattoi vain itkien
rukoilla Andrzejta ajamaan kehnot asetoverinsa matkoihinsa. Entä jollei
hän suostu siihen?...
— Jollei suostu...
Hän ei uskaltanut vielä ajatella sitä.
Neidin mietteet keskeytyivät, sillä sisään astui nuorukainen kantaen
puita uuniin. Samassa juolahti Oleńkan mieleen odottamaton ajatus.
— Kostek! — sanoi hän, — aja heti Lubicziin. Jos herra Kmicic on
palannut kotiin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni, jollei, niin tuo
vouti, vanha Znikis, muassasi tänne. Mutta joudu!
Poika viskasi pivollisen tervaisia lastuja uuniin, pani puita päälle ja
juoksi ulos.
Tuli uunissa alkoi ritistä ja räiskyä. Oleńka tunsi heti helpotusta.
— Ehkä Jumala kääntää vielä kaikki parhain päin, — ajatteli hän, —
ja kuka tietää, vaikk'ei asia olisikaan niin paha kuin holhoojat
väittivät...
Hetken kuluttua hän meni väentupaan katsomaan kehrääjättärien työtä ja,
Billewiczien vanhan tavan mukaan, laulamaan hengellisiä lauluja.
Kahden tunnin kuluttua Kostek palasi kylmästä kontistuneena.
— Znikis on eteisessä! — sanoi poika. — Herra Kmicic ei ollut
Lubiczissa.
Oleńka riensi eteiseen. Vouti kumarsi syvään.
— Suokoon Jumala sinulle terveyttä, armollinen neiti...
He menivät ruokasaliin. Znikis jäi oven suuhun.
— Mitä sinne kuuluu? — kysyi neiti. Talonpoika kohautti olkapäitään.
— Herra ei ole vielä palannut...
— Tiedän, hän on Upitassa. Entä mitä talossa tapahtuu?
— Oh...
— Kuule, Znikis, sinä voit puhua suoraan, sillä yhtäkään hiusta ei
tule päästäsi putoamaan. Sanotaan, että isäntä on hyvä, mutta hänen
toverinsa ilkivaltaisia?
— Ettäkö vain ilkivaltaisia...
— Puhu suoraan.
— En saa, hyvä neiti... pelkään... On kielletty.
— Kuka on kieltänyt?
— Isäntä.
— Vai niin.
Seurasi hetken hiljaisuus. Oleńka käveli edestakaisin huoneessa huulet
puristettuina yhteen ja kulmakarvat rypyssä. Znikis seurasi häntä
silmillään.
Yht'äkkiä neiti pysähtyi voudin eteen.
— Kenen palveluksessa olet?
— Billewiczien. Olen Wodoktysta enkä Lubiczista.
— Sinun ei tarvitse enää palata Lubicziin, vaan saat jäädä tänne. Ja
kerro nyt kaikki, mitä tiedät!
Talonpoika heittäytyi hänen jalkojensa juureen.
— Armollinen neiti, minä en tahdokaan palata Lubicziin, siellä eletään
kuin maailman loppu olisi tulossa!... Rosvoja ja murhamiehiä siellä
vain on... Et tiedä, milloin hetkesi on tullut...
Neiti Billewicz hytkähti, ikäänkuin nuoli olisi häneen iskenyt. Hän
kalpeni, mutta kysyi rauhallisesti:
— Onko totta, että he ovat ampuneet maaliin Billewiczien muotokuviin?
— Totta on! Ja tyttöjä he raastavat pitkin huoneita, ja joka päivä on
samanlaista. Kylässä itketään, kartanossa on Sodoma ja Gomorra! Härkiä
tapetaan, lampaita myös... Talonpoikia sorretaan... Eilen surmasivat
tallirengin, vaikka syytön oli...
— Surmasivat tallirengin?!
— Surkeinta on tyttöjen kohtalo. Nyt eivät riitä enää kartanon tytöt,
vaan nyt niitä ajetaan takaa pitkin kyliä...
Seurasi taas hetken hiljaisuus. Hehkuva puna oli noussut neidin
kasvoille.
— Milloinka he odottavat isäntää takaisin?...
— He eivät tiedä mistään mitään, mutta kuulin heidän keskenään
juttelevan, että huomenna täytyy lähteä joukolla Upitaan. Käskivät
laittaa hevoset kuntoon. Aikovat ohimennessä ajaa tänne ja pyytää väkeä
ja ruutia, jota saattavat siellä tarvita.
— Tänne?... Hyvä on! Mene nyt tupaan. Lubicziin sinun ei tarvitse enää
palata.
— Jumala suokoon sinulle terveyttä ja onnea, armollinen neiti!...
Aleksandra-neiti tiesi nyt, mitä hän tahtoi ja miten hänen tuli
menetellä.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Aikaisin aamulla, ennenkuin naiset
Wodoktysta olivat lähteneet kirkkoon, saapuivat herrat Kokosinski,
Uhlik, Kulwiec-Hippocentaurus, Ranicki, Rekuc ja Zend ratsain koko
Lubiczin asestetun väen etunenässä. Kavaljeerit olivat päättäneet
lähteä Kmicicin avuksi Upitaan.
Aleksandra-neiti astui heitä vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti,
mutta aivan toisena kuin pari päivää sitten. Hän tuskin nyökäytti
päätään heidän syviin kumarruksiinsa. Mutta kavaljeerit luulivat,
että herra Kmicicin poissaolo teki hänet niin varovaiseksi, eivätkä
aavistaneet mitään.
Herra Kokosinski astui esiin rohkeammin kuin edellisellä kerralla ja
lausui:
— Armollinen neiti! Matkalla Upitaan me poikkesimme tänne pyytämään
ruutia ja pyssyjä ja apuväkeä. Me otamme Upitan rynnäköllä ja iskemme
vähäisen porvarien suonta.
— Minua ihmetyttää, — vastasi Aleksandra-neiti, — että te lähdette
Upitaan, vaikka, kuten itse kuulin, herra Kmicic käski teitä pysymään
rauhallisesti Lubiczissa, ja hän on kai se, joka käskee, ja te
tottelette.
Kavaljeerit silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Zend pani huulensa
suppuun, ikäänkuin hän olisi aikonut visertää jonkin linnun äänellä, ja
Kokosinski siveli leveällä kämmenellä otsaansa.
— Totta totisesti! — sanoi hän. — Joku sivullinen voisi luulla, että
armollinen neiti puhuu herra Kmicicin rengeille! Meidän oli kyllä määrä
pysyä kotona, mutta kun neljä päivää on jo kulunut eikä Jendrusta vain
kuulu, niin me tulimme vakuutetuiksi, että siellä on syntynyt hurja
mellastus, jossa meidänkin miekkamme voisivat olla tarpeen.
— Herra Kmicic ei lähtenyt mellastamaan, vaan omavaltaisia sotilaita
kurittamaan, mikä teillekin voi sattua, jollette noudata hänen
käskyjään. Sitäpaitsi mellastus vain kasvaisi, jos te siellä mukana
olisitte.
— Vaikea meidän on väitellä armollisen neidin kanssa. Pyydämme vain
aseita ja väkeä.
— En anna aseita enkä väkeä!
— Kuulenko oikein? — ihmetteli Kokosinski. — Eikö armollinen neiti siis
anna? Ettekö halua auttaa Jendrusta? Tahdotteko, että häntä kohtaisi
onnettomuus?
— Pahin onnettomuus, mikä häntä voi kohdata, on teidän seuranne!
Neidin silmät alkoivat säihkyä. Hän nosti päänsä ja astui muutaman
askelen noita huimapäitä kohti, jotka ällistyneinä peräytyivät.
— Petturit! — suutahti hän. — Kuin pahat henget te viekoittelette häntä
syntiin! Mutta minä tunnen teidät nyt, tiedän teidän irstailunne ja
kehnot tekonne, Laki etsii teitä, ihmiset kääntyvät inhoten luotanne,
ja kenelle lankeaa häpeä? — Hänelle, te kunniattomat roistot!
— Kautta kunniani! Toverit, kuuletteko? — huusi Kokosinski. — Mitä tämä
on? Emmehän vain torku, asetoverini?
Neiti Billewicz astui vielä askelen eteenpäin ja tiuskaisi osoittaen
ovea:
— Ulos!
Ritarit kalpenivat, eikä kukaan saanut sanaakaan suustaan. Toiset
purivat hammasta, toiset sivelivät miekkansa kahvaa, ja silmät
salamoivat ennustaen pahinta. Mutta tämä talo oli mahtavan Kmicicin
suojeluksen alainen, ja tuo röyhkeä neiti oli hänen kihlattunsa. Ei
auttanut muu kuin niellä kiukkunsa. Aleksandra-neiti osoitti yhä ovea
silmät salamoita sinkahutellen.
Vihdoin herra Kokosinski sanoi vihasta tukahtuvalla äänellä:
— Koska meidät on täällä vastaanotettu näin kohteliaasti... niin...
meillä ei muu neuvoksi kuin... kumartaa... armolliselle emännälle ja
lähteä... kiittäen vieraanvaraisuudesta...
Sen sanottuaan hän tahallaan kumarsi hyvin syvään ja hänen jäljessään
muut, ja sitten he lähtivät. Kun ovi oli sulkeutunut viimeisen jälkeen,
vaipui Oleńka uupuneena nojatuoliin, sillä hänen voimansa eivät olleet
niin kestävät kuin tahtonsa.
Metsän läpi häämötti jo Wolmontowicze, jota kohti kavaljeerit
laskettivat täyttä laukkaa, sillä pakkanen oli pureva ja Upitaan oli
vielä pitkälti. Mutta keskellä kylää heidän täytyi hiljentää vauhtia,
sillä leveä kylätie oli täynnä kansaa, kuten tavallisesti sunnuntaisin.
Butrymit tyttärineen ja sisarineen palasivat, kuka käyden, kuka ajaen,
jumalanpalveluksesta Mitrunysta. Miehet katselivat tuntemattomia
ratsastajia puoleksi arvaillen keitä he olivat. Tytöt, jotka jo olivat
kuulleet puhuttavan irstaasta elämästä Lubiczissa ja herra Kmicicin
paikkakunnalle tuomista kuuluisista rehkijöistä, katselivat heitä
sitäkin uteliaammin. Kavaljeerit ratsastivat ylpeästi, sotilaallisessa
asennossa, yllään samettiset nutut ja päässä ilveksennahkaiset lakit.
Saattoi heti huomata, että he olivat sotilaita: katse oli ylpeä,
röyhkeä, oikea käsi puuskassa, pää takakenossa. Ketään väistämättä he
ajoivat rinnakkain ja huusivat tuon tuostakin: - Pois tieltä! Joku
Butrymeista katseli heitä jo pahasti alta silmäkulmain, mutta väistyi
kuitenkin.
— Katsokaa, hyvät herrat, — sanoi Kokosinski, -. millaisia talonpoikia
täällä on: kyräävät kuin vihaiset sonnit tai mulkoilevat kuin sudet.
— Mutta tytöt sitävastoin ovat suloisia...! — huudahti Rekuc
innostuneesti.
Äänekkäästi jutellen he olivat saapuneet halki kylän ja jatkoivat
matkaa täyttä laukkaa. Puolisen tuntia ajettuaan he saapuivat
Doly-nimiselle kapakalle, joka oli puolivälissä Wolmontowiczea ja
Mitrunya. Butrymit pysähtyivät tavallisesti kirkkomatkalla siihen
lepuuttamaan ja lämmittelemään jäseniään kylminä vuodenaikoina. Kapakan
pihamaalla kavaljeerit huomasivat useita rekiä ja satuloituja hevosia.
— Nouskaamme juomaan viinaa, muuten tässä tulee kylmä! — ehdotti
Kokosinski.
— Eipä ole hullummaksi! — vastasi yksimielinen kuoro.
He nousivat hevosilta, sitoivat ne ja astuivat suureen, hämärään
tupaan, jossa oli paljon kansaa. Toiset istuivat penkeillä, toiset
seisoskelivat tarjoilupöydän edessä juoden lämmitettyä olutta, hunajaa
tai viinaa. He olivat kaikki Butrymeja, kookkaita, synkännäköisiä ja
harvasanaisia talonpoikia. Heillä oli yllään harmaat sarkatakit ja
nahkaiset vyöt, joissa riippui rautakahvainen miekka. Tämä pukujen
yhdenkaltaisuus vaikutti sen, että he olivat kuin sotajoukkoa. Useimmat
heistä olivat jo ikämiehiä, päälle kuudenkymmenen, tai nuorukaisia,
alle kahdenkymmenen. Nämä olivat jääneet kotiin pitämään huolta
talvitöistä; muut, miehet parhaassa iässä, olivat lähteneet yleiseen
kutsuntaan.
Nähtyään orszalaiset kavaljeerit he poistuivat tarjoilupöydän luota
ja alkoivat syrjästä katsella tulijoita, joitten kaunis puku heitä
miellytti. »Ovatko nuo Lubiczista?» — kysyi joku. — »Ovat. Herra
Kmicicin kumppaneita!» - »Vai heitä ovat?» — »Heitä juuri!»
Kavaljeerit istuutuivat pöydän ääreen juomaan viinaa ja katsoa
tirkistelivät ympärilleen, sillä huone oli hämärä. Ikkunat olivat lumen
peitossa, ja suuri takka, jossa tuli paloi, oli muutamain selin tupaan
päin istuvain takana.
Juoma alkoi lämmittää kavaljeerien jäseniä, ja heidän iloinen
mielialansa, joka oli Wodoktyn tapahtuman johdosta ollut niin
painuksissa, alkoi nousta. Zend rupesi yht'äkkiä rääkkymään kuin varis,
ja niin hyvin, että kaikki katsoivat häneen.
Kavaljeerit nauroivat, Butrymit lähestyivät suut hymyssä, etenkin
nuoret, jotka olivat rotevia, hartiakkaita, punaposkisia poikia. Takan
ääressä istuvat kääntyivät ympäri, ja Rekuc ensimmäisenä huomasi, että
he olivat naisia.
Zend sulki silmänsä ja rääkkyi rääkkymistään. Yht'äkkiä hän vaikeni,
ja hetken kuluttua alkoi kuulua metsäkoiran kynsissä potkivan jäniksen
vikinää; jänis korahteli ja vikisi yhä heikommin ja heikommin, vingahti
epätoivoisesti ja vaikeni iäksi. Mutta sensijaan saatiin kuulla
uroshirven mahtavaa mylvintää sen naarasta vainutessa.
Butrymit seisoivat hämmästyneinä paikallaan, vaikka Zend oli jo
vaiennut. He odottivat saavansa kuulla vielä jotakin, mutta kuulivatkin
vain Rekucin kimakan äänen:
— Takan luona istuu lintusia!
— Todellakin! — virkkoi Kokosinski varjostaen kädellä silmiään.
— Todellakin! — toisti Uhlik. — Niin pimeä täällä on, etten sitä
ennemmin huomannut.
— Mitähän heillä on tekeillä?
— Ehkä ovat tulleet tanssimaan.
— Antakaahan olla, minä kysyn! — sanoi Kokosinski. Ja koroittaen
äänensä hän huusi:
— Suloiset tyttäret, mitä te siellä takan ääressä teette?
— Jalkoja lämmitämme! — vastasivat hennot äänet.
Kavaljeerit nousivat ja lähestyivät uunia. Pitkällä penkillä istui
kymmenkunta naista, nuorta ja vanhaa, pitäen paljaita jalkojaan tukilla
tulen ääressä.
— Vai niin, armolliset naiset lämmittävät jalkojaan? — kysyi Kokosinski.
— Niin, niitä paleltaa.
— Sieviä jalkoja! — vikisi Rekuc kumartuen tukille.
— Anna olla! — tiuskaisi yksi tytöistä.
— Minulla on parempi keino kylmettyneille jaloille, ja se on: tanssi.
— No tanssitaan sitten! — huusi herra Uhlik.
— Ei tässä tarvita viuluja, kun minä soitan teille tshekanikkaani.
Ja otettuaan vyössä, miekan vieressä, riippuvasta kotelosta tuon
välttämättömän soittimensa hän alkoi soittaa, mutta kavaljeerit
astuivat kumartaen naisten luo ja rupesivat kiskomaan heitä penkiltä.
Naiset olivat vastustelevinaan, mutta todellisuudessa heillä ei ollut
mitään tanssia vastaan näin sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen. Ehkä
miehetkin olisivat antaneet temmata itsensä mukaan, jollei »kumppanien»
maine olisi ollut niin yleisesti tunnettu asia Wolmontowiczessa. Ontuva
Jozwa Butrym nousi penkiltään, lähestyi Kulwiec-Hippocentaurusta,
tarttui hänen rintamuksiinsa ja sanoi äreästi:
— Jos haluatte tanssia, niin ehkä ensin minun kanssani?...
Kulwiec-Hippocentaurus rypisti kulmakarvojaan ja alkoi kiihkeästi
kiertää viiksiään.
— Ensin tyttöjen kanssa, — sanoi hän, — mutta ehkä sitten teidän
kanssanne...
Ranicki juoksi siihen kasvot hehkuvina; hän aavisti tappelun olevan
tulossa.
— Mitä sinä siinä vastustelet? — kysyi hän vieden kätensä miekankahvaan.
Uhlik herkesi soittamasta, ja Kokosinski huusi:
— Hei, pojat! Riviin! Riviin!
Mutta Butrymit olivat myös alkaneet ryhmittyä Jozwan ympärille möristen
kuin karhut.
— Mitä te tahdotte? Tappeluako, vai mitä? — kysyi Kokosinski.
— Mitäs se sinulle kuuluu? Mene matkoihisi! — vastasi Jozwa tyynesti.
Ranicki, joka parhaiten piti huolta siitä, ettei kulunut päivää ilman
tappelua, iski miekkansa kahvalla Jozwan rintaan, että jymähti, ja
huusi:
— Lyökää!
Miekat välähtivät, naiset kirkuivat. Mellastus oli hirvittävä. Yht'äkkiä
jättiläinen Jozwa riuhtaisihe rytäkästä, sieppasi pitkän, painavan
penkin pöydän luota ja nosti sen ilmaan kuin lastun.
Pöly pöllähti ja peitti tappelevat. Alkoi kuulua valitushuutoja...