Seuraavina päivinä herra Andrzej kävi tuon tuostakin Wodoktyssa palaten
sieltä joka kerta yhä rakastuneempana ja yhä ihastuneempana omaan
Oleńkaansa. Tovereitten kuullen hän ylisti neitostaan aina taivaaseen
saakka. Eräänä päivänä hän sanoi heille:
— Rakkaat kuomaseni, tänään teidän tulee käydä tervehdyksellä
Wodoktyssa, sillä sitten me lähdemme kaikki yhdessä katsomaan kolmatta
maatilaa Mitrunyssa. Hän ottaa meidät kyllä vieraanvaraisesti vastaan,
mutta muistakaa käyttäytyä säädyllisesti, muuten survon teidät
silpuksi...
Kavaljeerit riensivät halukkaasti siistimään itseään, ja pian
neljä rekeä kiidätti elämänhaluista nuorta väkeä Wodoktyyn. Herra
Kmicic istui ensimmäisessä reessä, joka oli sangen komea ja karhun
muotoinen. Sen edessä oli kalmukkilainen kolmivaljakko, jonka valjaat
oli koristettu kirjavilla nauhoilla ja riikinkukon sulilla, kuten
Smolenskissa oli tapana. Hevosia ohjasi tallipoika, joka istui karhun
kaulalla. Herra Andrzejn yllä oli vihreät, kullanvärisillä nauhuksilla
koristetut ja soopelinnahalla reunustetut samettiturkit ja päässä
soopelinnahkainen lakki, jossa oli haikaransulka. Hän oli hyvällä
tuulella, innostunut ja puheli vieressään istuvalle Kokosinskille tähän
tapaan:
— Kuulehan, Kokoszko! Me olemme remunneet aika lailla näinä parina
iltana, etenkin ensimmäisenä, jolloin pääkallot ja muotokuvatkin saivat
osansa. Pahinta tässä on se tyttöjen juttu. Aina se pahuksen Zend
keksiikin jos jotakin, ja kuka tästä sitten saa vastata, jollen minä!
Pelkään, että ihmiset saavat kuulla, ja maineeni joutuu vaaraan.
— Mene hirteen maineinesi, sillä ei se mihinkään muuhunkaan kelpaa,
enemmän kuin meidänkään maineemme!
— Mutta kenen syy, jollei teidän. Muistapas vain, Kokoszko, että
Orszassa minä teidän tähtenne sain pahan maineen, minkä tähden minua
haukuttiin ja pisteltiin.
— Entä kuka raastoi herra Tumgratia pakkasessa hevoseen sidottuna? Ja
kuka tappoi virkamiehen, joka kysyi: käydäänkö Orszassa jo kahdella
jalalla vaiko neljällä vielä? Kuka piteli Wyzinskeja niin pahasti, että
haavoja saivat? Kuka hajoitti maapäivät Orszassa?
— Maapäivät minä hajoitin, mutta se on orszalaisten ja minun välinen
asia. Herra Tumgrat antoi minulle anteeksi, ennenkuin heitti henkensä,
ja mitä muuhun tulee, niin sanon, että viattominkin voi joutua
kaksintaisteluun.
— Enpä ole vielä luetellut kaikkia syntejäsi; sotaoikeudessakin sinua
kaksi juttua odottaa.
— Ei minua, vaan teitä, sillä vain sen verran on minussa syytä, että
annoin teidän vorota rauhallisia kansalaisia. Mutta mitäpä tuosta!
Muista pitää kitasi kiinni, Kokoszko, ja olla Oleńkalle mitään
virkkamatta niin kaksintaisteluista kuin muotokuvien pommituksesta
ja tytöistä. Jos jotakin käy ilmi, työnnän syyn teidän niskoillenne.
Väelle olen jo sanonut ja tytöille myöskin, että niskat nitistän nurin,
jos hiiskuvat sanallakaan.
— Mene suohon, Jendrus, koska noin neitoasi pelkäät! Orszassa sinä olit
aivan toisenlainen. Näenpä jo surullisen loppusi, kuinka sinä kiltisti
tulet kulkemaan talutusnuorassa.
— Typeryyksiä latelet, Kokoszko! Mutta mitä Oleńkaan tulee, niin
saatpa nähdä, ettet tiedä, miten pysyt jaloillasi hänet nähdessäsi,
sillä sellaista naista et ole ikänäsi tavannut. Mikä hyvää on, sitä
hän ylistää, mutta mikä on pahasta, sen hän tuomitsee; hänen omat
hyveensä ovat hänen mittapuunsa, ja sellaiseksi on everstivainaja
hänet kasvattanut. Jos sinä hänen edessään päästät ritarillisen
mielikuvituksesi valloilleen ja innostut kehaisemaan rikkoneesi lakia,
niin häpeälle joudut, sillä hän sanoo siihen heti, että niin ei saa
kunnon kansalainen menetellä, koska se on turmioksi isänmaalle...
Niin hän sanoo, ja sinusta tuntuu kuin olisit saanut vasten kuonoasi,
ja ihmettelet, ettet ennemmin ollut sitä käsittänyt... Hyi olkoon,
kuinka olemme eläneet, ja nyt meidän täytyy katsoa itse hyvettä ja
viattomuutta suoraan silmiin... Pahinta ovat ne tytöt...
— Eikös mitä, eivät ne niinkään pahinta olleet. Mutta kuulin, että
lähiseudun taloissa pitäisi olla sellaisia tyttäriä kuin hunaja ja
mesi... eikä pahasti äksyjä.
— Kuka niin sanoi? — kysyi Kmicic innokkaasti.
— Kukako sanoi? Kukas muu kuin Zend? Ajaessaan eilen koetteeksi hevosta
hän joutui Wolmontowiczeen, jossa tapasi joukon »lintusia», jotka
olivat menossa iltamessusta kotiin. »Luulin putoavani hevosen selästä»,
— sanoi, — »niin suloisia ja sieviä olivat». Ja ketä katsoikin, se
heti nauroi hänelle hampaita välkytellen. Eikä ihmekään: ovathan pojat
kaikki poissa, sodassa, ja »lintuset» ikävissään yksikseen.
Kmicic tökkäsi nyrkillä toveriaan kylkeen:
— Kuulehan, Kokoszko, emmekö lähde joskus illalla... muka eksyneinä...
mitä?
— Entä sinun maineesi?
— Senkin vietävä! Tuki turpasi! lähtekää hiidessä ilman minua, jos
sikseen tulee... tai ehkä on parempi, että ette lähde lainkaan! Te
ette kuitenkaan voisi olla rymyämättä, ja minä tahdon elää sovussa
täkäläisten aatelisten kanssa, jotka everstivainaja on määrännyt
Oleńkan holhoojiksi.
— Niin, sinä olet maininnut siitä minulle, mutta minä en sitä ottanut
uskoakseni. Mistä sellainen luottamus?
— Hän on käynyt heidän kanssaan sotia, ja Orszassa minä jo kuulin
häneltä itseltään, että nämä laudalaiset ovat oivallista väkeä. Totta
puhuen, minä itsekin ensin sitä ihmettelin; oli kuin hän olisi tahtonut
määrätä heidät pitämään minua silmällä.
— Mitäpä tehdä? Saat nöyrästi kumartaa heille.
— Suus kiinni! Sitä en tee ikänä!... Kumartakoot he minulle ja
totelkoot komennustani!
— Joku muu tulee heitä komentamaan. Zend kertoi, että täällä on muuan
eversti, josta kuuleman mukaan tulee lippukunnan päämies... Mikäs
hänen nimensä olikaan?... Wolodyjowski se taisi olla. Hän on johtanut
heitä jo Szklowin luona, lujasti olivat otelleet, mutta selkään olivat
kuitenkin saaneet.
— Olen kuullut puhuttavan eräästä Wolodyjowskista, kuuluisasta
soturista... Kas tuollapa Wodokty jo näkyy!
— Hyvä näyttää ihmisten täällä Samogitiassa olevan, koska kaikkialla on
niin ankara järjestys. Ukko lienee ollut kova maanviljelijä. Komea on
päärakennuskin. Vihollinen polttaa täällä harvoin, niin että kelpaahan
sitä sitten rakennella.
— Luulen, ettei hän tiedä mitään hurjastelustamme Lubiczissa, — arveli
Kmicic ikäänkuin itsekseen.
Sitten hän kääntyi naapurinsa puoleen:
— Kokoszko, muista sanoa muille, että käyttäytyvät arvokkaasti. Joka
vähääkään liikoja puhuu, sen minä, niin totta kuin Jumala on pyhä,
säpäleiksi silvon.
— Oletpas sinä joutunut pahaan asemaan.
— Olen tai en, se ei ole sinun asiasi. Poika, hoi! Ammu!
Karhun hopeoidulla kaulalla istuva tallipoika ampua paukahdutti, muut
ajopojat seurasivat esimerkkiä, ja reet ajoivat iloisessa hälinässä
pihalle.
Tulijat astuivat suureen eteiseen ja sieltä ruokasaliin, jonka seinät
oli, samoinkuin Lubiczissa, koristettu petojen pääkalloilla. Täällä he
odottivat katsoen tarkasti ja uteliaasti oveen, josta Aleksandra-neidin
piti tulla. Kaikesta päättäen olivat Kmicicin varoitukset heillä
tuoreessa muistissaan, koska he juttelivat hiljaa kuin kirkossa.
— Sinä puhut kauniisti... — kuiskasi herra Uhlik Kokosinskille. —
Tervehdipäs sinä häntä meidän kaikkien puolesta.
— Ajattelin kyllä matkalla sanoja tervehdykseksi, — vastasi siihen
herra Kokosinski, — mutta en tiedä, miten sujuvasti saan ne sanotuksi,
sillä Jendrus häiritsi minua.
— Rohkeasti vain, niin hyvin käy! Tuossa hän jo tuleekin.
Neiti Billewicz tuli todellakin, mutta pysähtyi kynnykselle, ikäänkuin
hän olisi hämmästynyt vieraitten paljoutta. Herra Kmicicin löi tulijan
kauneus kuin salama; hän oli, näet, nähnyt Oleńkan vain illoin, mutta
päivän valossa oli neitonen vieläkin kauniimpi. Hänen silmissään
oli ruiskaunokin sineä, mustat kulmakarvat erottautuivat kirkkaasti
valkoisesta otsasta, ja vaalea tukka loisti kuin kruunu kuningattaren
päässä. Rohkeasti, katsettaan alas luomatta, kuten kunnianarvoinen
emäntä ainakin, hän vastaanotti vieraansa silmäillen säteilevästi
ympärilleen; hänen vaikutustaan lisäsi vielä musta puku. Noin ylevää
ja loistavan kaunista neitiä eivät soturit vielä milloinkaan olleet
nähneet — he olivat tottuneet toisenlaisiin tyttöihin — ja senpätähden
he rivissä seisoen ja kantapäitään kopahduttaen kumarsivat syvään ja
ikäänkuin komennon mukaan. Herra Kmicic astui neidin luo, suuteli kättä
ja sanoi:
— Tässä, minun aarteeni, ovat asetoverini, joiden kanssa olen
kamppaillut viimeisessä sodassa.
— Minulle on suuri kunnia, — vastasi neiti Billewicz, — saada
vastaanottaa talooni niin uljaita ritareja, joitten jalosta
syntyperästä olen jo kuullut herra lipunkantajalta.
Tämän sanottuaan neiti kohautti hyppysillään hamettaan ja kumarsi
mitä suurimmalla arvokkuudella. Herra Kmicic puri huultaan, mutta
iloitsi samalla siitä, että hänen neitosensa oli uskaltanut puhua niin
rohkeasti.
Jalot ritarit yhä kumartelivat kantapäitään kopahduttaen ja työntäen
Kokosinskia kylkeen:
— Astu esiin, astu esiin...
Herra Kokosinski astui askelen eteenpäin, rykäisi ja alkoi:
— Jalosukuinen neiti! En tiedä mitä minun tulee koko orszalaisen
lippukunnan nimessä enemmän ylistää, armollisen neidin kauneutta ja
hyväsydämisyyttäkö vaiko meidän ratsumestarimme ja asetoverimme herra
Kmicicin osaksi tullutta sanomatonta onnea, sillä vaikkapa hän nousisi
pilviin saakka, kohoaisi pilvien... minä tarkoitan, ihan pilviin
saakka...
— Astuhan nyt jo alas niistä pilvistä! — huudahti Kmicic.
Ritarit purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta muistettuaan samassa
Kmicicin varoituksen nostivat kämmenensä suun eteen.
Herra Kokosinski hämmentyi kokonaan, punastui ja sanoi:
— Puhukaa itse, senkin pakanat, koska kerran minua häiritsette!
Aleksandra-neiti kohautti taas hyppysillään hamettaan:
— Minä en kykenisi vastaamaan teille niinkuin pitäisi, mutta sen
tiedän, etten ansaitse niitä ylistyksiä, joita te esiintuotte minulle
koko orszalaisen lippukunnan nimessä, — sanoi hän ja kumarsi taas
erinomaisen arvokkaasti.
Orszalaiset kavaljeerit tunsivat asemansa hieman kiusalliseksi tämän
hovitapoja taitavan neidin edessä. He koettivat olla niinkuin kaikki
olisi hyvin, mutta se ei oikein onnistunut. Toiset alkoivat purra
viiksiään, toiset mutista jotakin hampaittensa välistä, tarttuivatpa
jotkut jo miekkansa kahvaan. Silloin sanoi Kmicic:
— Olemme saapuneet tänne lähteäksemme yhdessä teidän kanssanne
Mitrunyyn, kuten eilen oli puhe. Keli on hyvä ja sää suloinen.
— Minä lähetin tädin jo edeltäpäin sinne, jotta hän valmistaisi
päivällisen. Jos herrat ovat hyvät ja odottavat vähäisen, niin pukeudun.
Sen sanottuaan hän poistui, ja Kmicic syöksyi toveriensa luo.
— No mitä, kalliit kuomaseni, eikö hän ole kuin itse ruhtinatar?... Ja
sinä, Kokoszko? Sinä puhuit minulle pahasta asemasta, mutta taisitpa
seisoa kuin poikanulikka hänen edessään?... Oletko koskaan nähnyt
sellaista?
— Olisit antanut vain minun puhua rauhassa... vaikka kyllä minä
tunnustan, etten ole tottunut puhumaan sellaiselle hovinaiselle.
— Everstivainaja, — selitti Kmicic, — oli usein hänen kanssaan
Kiejdanyssa vojevodaruhtinaan hovissa tai herra Hlebowiczin luona:
siellä hän on oppinut ylhäisiä tapoja. Entä eikö ollut kaunis?...
Kylläpäs te olette vieläkin hämmästyneitä!
— Hän mahtaa pitää meitä pässinpäinä! — tiuskaisi Ranicki
harmistuneena. — Mutta suurin pässinpää on Kokosinski!
— Sinä petturi! Itse työnsit minua kylkeen, kun häpesit rupista
naamaasi!
— Hiljaa, pojat, hiljaa! — sanoi Kmicic. — Ihailla saatte, mutta ette
tapella.
— Minä juoksisin vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Rekuc. — Lyö,
Jendrus, mutta minä pidän sanani!
Kmicic ei kuitenkaan aikonut lyödä. Hän oli, päinvastoin, perin
tyytyväinen, kierteli viiksiään ja katseli tovereitaan voitonriemulla.
Samassa astui Aleksandra-neiti sisään, päässä näädännahkainen lakki,
jonka alla hänen kasvonsa näyttivät vieläkin kauniimmilta. Kaikki
menivät kuistille.
— Tähänkö rekeen me istumme? — kysyi neiti osoittaen hopeanväristä
karhua. — Ikänä en ole kauniimpaa rekeä nähnyt.
— Kaunis se on, kenenkä sitten lie ollut, sitä en tiedä... se on
nimittäin sotasaalis. Me, kuljeskelevat ritarit, joilta sota on kaiken
omaisuuden vienyt, emme omista muuta kuin mitä sota myös antaa. Olen
sodan jumalatarta uskollisesti palvellut, ja hän on uskollisuuteni
palkinnut.
— Jumala suokoon, että saisitte paremman palkinnon, sillä tämä
palkitsee vain yhtä, samalla kuin koko isänmaa vuodattaa kyyneleitä.
Kmicic peitti Oleńkan komealla, valkoisella rekipeitteellä, johon
oli ommeltu valkoisia suden kuvia, istuutui sitten viereen ja huusi
ajajalle: »Anna mennä!» Hevoset läksivät juoksemaan.
Kylmä ilma virtasi kasvoja vastaan ja vaikeutti hengitystä. Kuului
lumen nitinää jalasten alla, hevosten korskuntaa, kavioitten kapsetta
ja ajajain huutoja.
Yht'äkkiä herra Andrzej nojasi Oleńkan puoleen ja kysyi:
— Onko hyvä olla?
— On, — vastasi Oleńka nostaen hihansa suojellakseen sillä kasvojaan
vinhalta viimalta.
Reki kiiti vihurina. Päivä oli kirkas ja kylmä. Lumi kimalteli
ikäänkuin joku olisi sirotellut sille kiteitä. Mökkien katoilta nousi
punertava savu patsaina ilmaan. Parvi variksia lensi rääkkyen rekien
editse lehdettömien puitten välitse. Jonkin matkan päässä Wodoktysta
tie painui synkkään, hiljaiseen metsään, joka näytti nukkuvan
lumitaakkansa alla. Puut vilahtivat ohi niin vinhasti, että tuntui
siltä, kuin hevosilla olisi ollut siivet. Sellainen vauhti huimaa ja
huumaa; niin kävi Aleksandra-neidinkin. Hän heittäytyi reen selkämystää
vasten, sulki silmänsä, antautui huimaavan vauhdin valtoihin ja
tunsi suloista uupumusta. Hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo
orszalainen aatelismies oli ryöstänyt hänet ja kiiti nyt vihurina
pois, eikä hänellä, ryöstetyllä naisella, ollut voimia vastustaa eikä
huutaa... Ja he lentävät yhä nopeammin ja nopeammin... Oleńka tuntee,
kuinka jonkun käsivarret kietoutuvat hänen ympärillensä... tuntee
samassa huulillaan jotakin hehkuvaa, polttavaa... silmät eivät jaksa
avautua, ne ovat unenraskaat... He lentävät... lentävät... Vihdoin
herättää uinuvan neidon kysyvä ääni:
— Rakastatko minua? Oleńka avasi? silmänsä:
— Kuin omaa sieluani!
— Ja minä kautta elämän ja kuoleman! Kmicicin soopelinnahkainen lakki
kallistui taas Oleńkan näädännahkaisen lakin puoleen. Neitonen ei
tietänyt enää itsekään, mikä häntä enemmän huumasi, suudelmat vaiko
tämä huimaava vauhti.
Ja he lensivät yhä kauemmas halki metsien, metsien. Puut jäivät taakse
joukoittain. Lumi lenteli, hevoset korskuivat, ja he olivat onnellisia.
— Näin tahtoisin ajaa halki maailman! — huudahti Kmicic.
— Mitä olemmekaan tehneet? Syntiä! — kuiskasi Oleńka.
— Eihän tämä mitään syntiä ole! Annapas vielä tehdä syntiä!
— Ei, ei... Olemme jo lähellä Mitrunya.
— Lähellä tai kaukana, yhdentekevä!
Ja Kmicic nousi seisomaan reessä, kohotti käsivartensa taivasta kohti
ja alkoi huutaa kuin ilon kyllyydestä:
— Hei... vaan! Hei... vaan!
— Hei! Hei! Hei! Hei! Hop! — vastasivat toverit takana olevista reistä.
— Miksi noin huudatte? — kysyi Oleńka.
— Ilosta! Ilosta! Huuda sinäkin, neitoseni!
— Hei... vaan! — kuului hento naisen ääni.
— Kuningattareni! Minä polvistun jalkojesi juureen!
— Toverit nauraisivat.
Heidät valtasi hurja, huima ilo, yhtä huima kuin vauhtikin. Kmicic
alkoi laulaa:
— Ja pihalta katseli neitonen
päin kaukaista peltojen rantaa.
»Kas, äitini, joukkoa ritarien!
Oi, mitähän kohtalo antaa?»
»Älä, tyttöni, katso, vaan silmäsi
jo käsilläs valkeilla peitä,
sun sydämes särkyisi varmasti,
jos sotaan käyt vastahan heitä.»
— Kuka on opettanut teille noin kauniita lauluja? — kysyi
Aleksandra-neiti.
— Sota, Oleńka. Leirissä olemme tätäkin ikävissämme laulelleet.
Heidän keskustelunsa katkesi, sillä takimmaisista reistä huudettiin
kovasti:
— Seis! Seis! Kuulkaa siellä! Seisottakaa! Herra Andrzej kääntyi
ympäri suuttuneena ja hämmästyneenä ja näki muutaman askelen päässä
ratsastajan, joka läheni kovaa vauhtia.
— Kautta Jumalan! Sehän on minun ratsuvääpelini Soroka; jotakin on
tapahtunut! — sanoi herra Andrzej.
Sillävälin oli vääpeli ajanut reen viereen ja pysähdytti hevosensa niin
äkkiä, että se nousi takajaloilleen.
— Herra ratsumestari! — alkoi hän hengästyneenä.
— Mitä nyt, Soroka?
— Upita palaa... siellä tapellaan!
— Jeesus Maaria! — huudahti Oleńka.
— Ei mitään hätää, Oleńka... Kutka tappelevat?
— Sotilaat ja kaupunkilaiset. Nämä ovat lähettäneet hakemaan apua
Poniewieźista, mutta minä ajoin ilmoittamaan teidän armollenne. Olen
aivan hengästynyt...
Samassa olivat takimmaisetkin reet siinä. Kokosinski, Ranicki,
Kulwiec-Hippocentaurus, Uhlik, Rekuc ja Zend hyppäsivät lumelle ja
ympäröivät keskustelevat.
— Mikä oli syynä? — kysyi Kmicic.
— Kaupunkilaiset eivät suostuneet antamaan ylläpitoa hevosille
eikä miehille, kun ei ollut määräystä; sotilaat rupesivat ottamaan
väkivallalla. Me piiritimme pormestarin ja torille varustuksien suojaan
asettuneet joukot ja sytytimme kaksi taloa tuleen. Nyt siellä on hirveä
hälinä, ja hätäkelloja soitetaan...
Kmicicin silmät alkoivat säihkyä vihaa.
— Meidän täytyy lähteä auttamaan! — huusi Kokosinski.
— Sotaväkeä kurittavat! — ärjäisi Ranicki, jonka kasvoille nousi
punaisia, valkoisia ja mustia täpliä. — Mikä häpeä!
Zend huusi kuin huuhkain, että hevosetkin pelästyivät, ja Rekuc vikisi
nostaen katseensa taivasta kohti:
— Iskekää, Jumalan nimessä!
— Hiljaa! — huusi Kmicic, niin että metsä kaikui ja lähinnä seisova
Zend huojahti kuin juopunut. — Ei teitä siellä tarvita! Turhia ovat
murhat! Istuutukaa kahteen rekeen, antakaa minulle yksi, ja ajakaamme
Lubicziin. Siellä täytyy teidän odottaa, ehkä lähetän teiltä apua
hakemaan.
— Mitä? — sanoi Ranicki vastustavasti. Mutta herra Andrzej tarttui
hänen niskaansa, ja hänen silmänsä säihkyivät entistä enemmän.
— Ei sanaakaan! — sanoi hän.
Kaikki vaikenivat. Näkyi, että he pelkäsivät häntä, vaikka tavallisesti
elivätkin niin veljellisesti keskenään.
— Oleńka palatkoon Wodoktyyn, — sanoi Kmicic, — tai ajakoon täti
Kulwiecin luo Mitrunyyn. Huvimatkamme päättyi ikävästi. Tiesin,
etteivät ne siellä pysyisi rauhassa... Mutta kyllä ne kohta
rauhoittuvat, kun muutamat menettävät päänsä. Hyvää voimista ja rauhaa,
kohta käyn talossa taas...
Sen sanottuaan hän suuteli Oleńkan kättä, peitti neitosen
sudennahkoihin, istuutui toiseen rekeen ja huusi ajajalle:
— Upitaan!