Lubiczin kartanossa, jonne herra Andrzej ajoi, loistivat tulet,
ikkunoista ja humu kuului aina pihalle saakka. Kulkusten helähdyksen
kuultuaan palvelusväki riensi vastaanottamaan isäntää, jonka tulosta
oli saatu tietää tämän asetovereilta. Vanha vouti Znikis seisoi
kuistilla pitäen suolaa ja leipää ja kumartaen syvään. Kaikki
katselivat levottomina ja uteliaina uutta isäntää. Hän heitti
rahakukkaron tarjottimelle ja kysyi tovereitaan ihmetellen, ettei
yksikään heistä tullut häntä vastaan.
Mutta toverit eivät kyenneet häntä vastaanottamaan, sillä he olivat
jo kolmisen tuntia istuneet pöydän ääressä maljojen parissa eivätkä,
kaiketi, olleet kuulleet kulkusia edes ikkunan takaa. Mutta kun isäntä
astui huoneeseen, kohosi kaikkien rinnoista kova huuto: »Perijä
saapui!» Aseveikot nousivat paikoiltaan ja yrittivät rientää häntä
vastaan malja kädessä. Isäntä nauroi kylkiään pidellen nähdessään
kuinka kotiutuneita he olivat hänen talossaan ja kuinka runsaasti he
olivat ennättäneet tyhjentää jo ennen hänen tuloaan. Hän nauroi yhä
äänekkäämmin, kun he törmäsivät penkkejä vastaan koettaen säilyttää
tasapainonsa. Ensimmäisenä lähestyi jättiläinen Jaromir Kokosinski,
kuuluisa soturi, jonka otsan, silmän ja posken yli kulki hirvittävä
arpi ja jonka viiksistä toinen oli pitkä, toinen lyhyt. Hän oli herra
Kmicicin luutnantteja ja hyvä ystävä, tuomittu Smolenskissa kuolemaan
ja menettämään kunniansa naisryöstön, murhan ja murhapolton tähden.
Nyt häntä suojeli sota ja herra Kmicic, joka oli hänen ikäisensä ja
entinen naapurinsa Orszassa, ennenkuin herra Jaromir oli ehtinyt juoda
maatilansa. Hänen jäljessään tuli herra Ranicki, kotoisin Mscislawin
vojevodakunnasta, josta hänet oli karkoitettu kahden aatelismiehen
murhan tähden. Toisen hän, ollen etevä miekkailija, oli kaatanut
kaksintaistelussa, toisen ilman muuta ampunut. Kolmas järjestyksessä
oli Rekuc Leliwa, jonka omallatunnolla ei ollut yhtään murhaa. Hän
oli menettänyt omaisuutensa osaksi noppapelissä, osaksi juomalla ja
oli jo kolme vuotta elänyt herra Kmicicin kustannuksella. Neljäs,
herra Uhlik, myös smolenskilainen, oli oikeuden loukkaamisesta
tuomittu kunniattomaksi ja kuolemaan. Herra Kmicic oli ottanut hänet
hoteisiinsa, koska hän soitti niin kauniisti czekanik-soitinta. Paitsi
näitä oli vielä herra Kulwiec-Hippocentaurus, Kokosinskin kokoinen
mies, mutta voimakkaampi, ja Zend, hevosten harjoittaja, joka osasi
mainiosti matkia petoja ja kaikkia lintuja, mies, jonka syntyperä oli
hyvin hämärä, vaikka hän sanoikin olevansa kuurinmaalaista aatelissukua.
Nämä ympäröivät nyt nauravan Kmicicin. Kokosinski kohotti maljansa ja
lauloi:
— Juo kanssamme rakas, isäntämme,
rakas isäntämme!
Me yhdess' juomme halki elämämme,
halki elämämme!
Toiset yhtyivät kuorossa. Sitten herra Kokosinski ojensi maljansa
Kmicicille ja sai sen sijaan toisen maljan Zendilta.
Kmicic kohotti maljansa korkeuteen ja lausui:
— Minun neitoseni terveydeksi!
— Eläköön!... Eläköön! — huusivat kaikki, niin että ikkunaruudut
helisivät lyijyisissä kehyksissään.
Alkoi sadella kysymyksiä:
— Miltä hän näyttää? Hei, onko hän kaunis? Onko sellainen kuin
kuvittelit? Onko Orszassa hänen vertaistaan?
— Orszassa? — huusi Kmicic. — Uuniin tekisi mieli työntää kaikki Orszan
tyttäret hänet nähtyään!... Tuhat tulimmaista! Toista sellaista ei ole
koko maailmassa!
— Juuri sellaista me sinulle toivoimmekin! — vastasi herra Ranicki. —
Entä milloinka häät ovat?
— Suruajan päätyttyä.
— Vähät surusta! lapset eivät synny mustina, vaan valkoisina.
— Häissä ei ole surua! Pane toimeksi, Jendrus! [Jendrus = Andrzej.]
— Pane toimeksi, Jendrus! — alkoivat kaikki huutaa.
— Hyvät herrat! — sanoi Rekuc Leliwa kimakalla äänellä. — Juokaamme
häitten malja!
— Velikullat, veikkoseni! — keskeytti Kmicic, — armahtakaa, tai
oikeammin sanoen: menkää hiiteen, jotta minä saisin tarkastaa taloani!
— Ei nyt! — vastusti Uhlik. — Tarkasta huomenna... Nyt pöytään!
— Me olemme tarkastaneet talon sinun puolestasi. Kultainen omena — tämä
Lubicz, — virkkoi Ranicki.
— Talli on mainio! — huusi Zend. — Siellä on pari tataarilaista, pari
husaarioritta, pari samogitialaista, pari kalmukkilaista, kaikkia vain
parittain, kuten silmiä päässä. Huomenna tarkastamme tallin.
Zend alkoi hirnua kuin hevonen, ja kaikki rähähtivät nauramaan.
— Täällä on siis kaikki järjestyksessä? — kysyi Kmicic iloisesti.
— Kyllä kelpaa kellariakin katsella! — ilmaisi Rekuc. — Tervatut
tynnyrit ja homehtuneet, pyylevät pullot seisovat siellä kuin komppania.
— Jumalan kiitos! Istukaamme pöytään!
— Pöytään, pöytään!
Tuskin olivat kaikki ehtineet kunnolla asettua paikoilleen ja täyttää
maljansa, kun Ranicki jälleen karkasi pystyyn.
— Eversti Billewiczin malja!
— Hölmö! — virkkoi Kmicic. — Vainajan malja?
— Hölmö! — huusivat muut. — Isännän malja! — Teidän maljanne!...
— Antakoon tämä talo meille ilon päiviä!
Kmicic tuli vilkaisseeksi ympärilleen ja huomasi vanhuuttaan
mustuneilla honkaisilla seinillä joukon ankaria katseita, jotka olivat
suunnatut häneen. Nämä katseet tuijottivat vanhoista Billewiczien
muotokuvista, jotka olivat ripustetut vain parin kolmen kyynärän
korkeuteen lattiasta, sillä huone oli matala. Muotokuvien yläpuolella
oli jono hirvien ja petoeläinten kalloja, toiset mustuneita, mutta
toiset valkeuttaan loistavia. Kaikki neljä seinää oli koristettu samaan
tapaan.
— Täällä näyttää olevan hyvät metsästysmaat ja petoja runsaasti, —
virkkoi Kmicic.
— Huomenna tai ylihuomenna lähdemme katsomaan. Pitää tutustua
ympäristöönkin, — arveli Kokosinski. — Sinä olet onnellinen, Jendrus,
sillä sinulla on mihin pääsi kallistat!
— Sinulla on toisin kuin meillä, — huokasi Ranicki.
— Juokaamme surut pois! — esitti Rekuc.
— Ei! — vastasi Kulwiec-Hippocentaurus. — Nyt juomme vielä Jendruksen,
meidän rakastetun ratsumestarimme terveydeksi! Juuri hän, hyvät herrat,
on ottanut tänne Lubicziin hoteisiinsa meidät, kodittomat pakolaiset.
— Hyvin sanottu! — huusivat muutamat. — Tuo Kulwiec ei ole niin typerä
kuin miltä hän näyttää.
— Kova on kohtalomme, — valitti Rekuc. — Toivomme, että sinä et aja
pellolle meitä poloisia.
— Heretkää! — virkkoi Kmicic. — Mikä on minun, se on teidänkin!
Tämän kuultuaan kaikki karkasivat paikoiltaan syleilemään isäntää.
Malja seurasi maljaa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan kuunnellut
muuta kuin omaa itseään, lukuunottamatta herra Rekucia, joka näytti
uinailevan pää painuneena rinnalle. Kokosinski pisti lauluksi, ja
herra Uhlik otti povesta tshekanikkansa, jolla alkoi säestää. Mutta
miekkailumestari Ranicki miekkaili paljaalla kädellään näkymättömän
vastustajan kanssa hokien puoliääneen:
— Sinä noin, mutta minä näin, sinä tänne, minä tuonne... Yks, kaks,
kolme — noin!
Jättiläinen Kulwiec-Hippocentaurus avasi silmänsä selko selälleen
ja katseltuaan jonkin aikaa tarkkaavasti Ranickin temppuja huitaisi
kädellään sanoen:
— Sorki mitä sorkit, mutta Kmicicin kanssa et vetele vertoja miekan
mittelössä.
— Eikä kukaan muukaan. Koetapas itse.
— Pistolillakaan et ammu niin kuin minä.
— Dukaatti vetoa!
— Olkoon menneeksi! Mutta missä ja mihin? Ranicki silmäili ympärilleen
ja huusi osoittaen pääkalloa seinällä:
— Sarvien väliin! Dukaatti murskaksi!
— Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.
— Sarvien väliin! Kaksi dukaattia! Kolme! Antakaa pistoli!
— Kiinni on! — huusi herra Andrzej. — Kolme dukaattia! Zend! Pistolit!
He alkoivat yhä äänekkäämmin lyödä veikkaa. Sillävälin käväisi Zend
eteisessä tuoden pistolit, pussillisen kuulia ja ruutisarven.
Ranicki sieppasi pistolin.
— Onko ladattu? — kysyi hän.
— On.
— Kolme dukaattia! Neljä! Viisi dukaattia! — huusi humaltunut Kmicic.
— Hiljaa! Ohi ammut!
— Ohiko? Katsopas!... Tuohon kalloon tuolla, sarvien väliin... Yks,
kaks...
Kaikki tuijottivat suureen hirvenkalloon, joka riippui vastapäätä
Ranickia. Ampuja kohotti kätensä... se vapisi...
— Kolme! — kirkaisi Kmicic.
Laukaus pamahti ja huone täyttyi ruudinsavulla.
— Ohi, ohi! Tuolla on reikä! — huusi Kmicic osoittaen mustuneeseen
seinään, johon kuula oli viiltänyt valkoisen jäljen.
— Vielä kaksi laukausta!
— Ei! Pistoli tänne! — huusi Kulwiec. Samassa syöksyi pelästynyt
palvelusväki huoneeseen.
— Ulos! Ulos!-ärjyi Kmicic.-Yks, kaks, kolme!
Taas pamahti laukaus, mutta tällä kertaa lensi pääkallon siruja halki
ilman.
— Antakaa meillekin pistolit! — huusivat muut kuin yhdestä suusta.
Neljännestunnin kuluttua kajahteli huoneessa laukaus toisensa jälkeen.
Savu himmensi valon ja ampujain ääriviivat. Laukausten paukkeeseen
yhtyi Zendin ääni; tämä rääkkyi kuin varis, ulvoi kuin susi, mörisi
kuin metsähärkä. Ilmassa lenteli luunsiruja pääkalloista, lastuja
seinistä ja palasia muotokuvien kehyksistä. Hälinässä ammuttiin
Billewiczeihinkin, ja Ranicki, joka sai raivokohtauksen, alkoi huitoa
niihin miekalla.
Säikähtynyt palvelusväki mulkoili pelon puistattamana tätä villiä
leikkiä, joka muistutti tataarien hyökkäystä. Koirat alkoivat haukkua
ja ulvoa. Koko talo oli jalkeilla. Pihalle kokoontui ihmisiä.
Palvelustyttöjä juoksi ikkunan alle ja painaen kasvonsa ruutuihin
kiinni, niin että nenät litistyivät, tirkistelivät he sisälle
nähdäkseen mitä savuisessa huoneessa tapahtui.
Vihdoin Zend äkkäsi heidät ja kiljahti niin vihlovasti, että kaikkien
korvat olivat mennä lukkoon.
— Hyvät herrat! Lintusia! Ikkunan takana on lintusia!
— Lintusia! Lintusia!
— Tanssimaan!
Ja juopunut joukko ryntäsi pihamaalle. Pakkanen ei jäähdyttänyt
kuumia päitä. Tytöt kiljuen ja kirkuen pakenivat mikä minnekin. Mutta
sotaveikot painoivat jäljessä ja toivat sisälle huoneeseen jokaisen,
jonka kiinni saivat. Kohta alkoi karkelo keskellä savua, siruja,
sirpaleita tuon suuren pöydän ympärillä, jolta viini virtasi.
Näin juhlivat Lubiczissa herra Kmicic ja hänen hurjat kumppaninsa.