Uusi vuosi 1652 oli tullut. Tammikuu oli kylmä, mutta kirkas talvi
oli verhonnut pyhän Samogitian kyynäränpaksuisilla, valkoisilla
lumiturkeilla. Puut taipuivat ja murtuivat runsaitten, lumisten
jäätellen painosta. Päivällä auringon paistaessa lumi häikäisi silmiä,
mutta yöllä kuutamossa kimaltelivat kipinöinä pakkasen kirkastamat
lumikiteet. Metsäin petoeläimet lähestyivät ihmisasuntoja, ja harmaat
pikkulinnut nokkivat jääkukkien peittämiä ikkunaruutuja.
Eräänä iltana istui Aleksandra-neiti väentuvassa palvelustyttöjen
seurassa. Billewiczeillä oli vanhana tapana, jollei vieraita ollut,
viettää illat palvelusväen seurassa laulellen hengellisiä lauluja ja
ollen sekä sanoin että töin esimerkiksi vähemmän kehittyneille. Niin
teki Aleksandrakin, ja mielellään tekikin, sillä suurin osa hänen
palvelijattaristaan oli aatelisten köyhiä orpotyttöjä. Nämä suorittivat
kaikkein karkeimpiakin töitä, mutta saivat myös oppia kohteliaita
tapoja, minkä puolesta he erosivatkin talonpoikaistytöistä, joista
useat eivät osanneet puolaa, vaan ainoastaan rahvaan kieltä, liettuaa.
Aleksandra-neiti istui sukulaisensa neiti Kulwiecin kanssa keskellä
tupaa ja tytöt seinäpenkeillä. Kaikki kehräsivät. Suuressa takassa
paloi honkaisia rankoja milloin himmeten, milloin kirkkaasti loimuillen
tai kipinöitä kiidättäen, sen mukaan kuin takan ääressä seisova
tyttönen työnteli lastuja lieteen. Kun lieska leimahti, saattoi
nähdä suuren tuvan tummat seinä tukit ja hirret matalassa katossa.
Katonkannattimista riippui lankoihin kiinnitettyjä tähtiä, jotka
huojuivat nousevasta lämmöstä, tai häkilöityjä pellavia vyyhdittäin.
Melkein koko katto oli pellavain peitossa. Tummien seinien tammisilla
hyllyillä kiilteli erikokoisia tina-astioita.
Oven suussa pörröpäinen samogitialainen jauhaa jyristi käsimyllyllä
möristen jotakin laulua yksitoikkoisesti. Aleksandra-neiti sormieli
rukousnauhaansa äänetönnä. Kehrääjättäret kehräsivät sanaakaan
toisilleen virkkamatta.
Takan loimu valaisi kehrääjättärien nuoria, vereviä kasvoja ja
näppäriä sormia, jotka kilvan kehräsivät neiti Kulwiecin ankarain
silmäysten alla. Silloin tällöin tytöt vilkaisivat toisiinsa ja neiti
Aleksandraan, ikäänkuin odotellen, eikö tämä jo käske käsikivien
pyörittäjän heretä jauhamasta ja pane lauluksi. Mutta työ ei tauonnut,
kehrättiin, kehrättiin, langat juoksivat, värttinät hyrisivät,
sukkavartaat välähtelivät neiti Kulwiecin käsissä, ja pörröinen
samogitialainen jyristi yhä myllyään.
Toisinaan tämä kuitenkin keskeytti työnsä; nähtävästi oli myllyssä
jotakin epäkunnossa, koska hän ärähti vihaisesti.
Aleksandra-neiti kohotti päätään, ikäänkuin jauhajan ärähdystä
seurannut hiljaisuus olisi herättänyt hänet. Tuli valaisi neidin
kasvoja ja vakavia sinisiä silmiä tummain kulmakarvain alla.
Hän oli kaunis nainen, jolla oli vaalea tukka, valkea iho ja
kauniit kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis kuin valkoinen kukkanen,
ja arvokkuutta lisäsi tumma surupuku. Siinä lieden läheisyydessä
istuessaan hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa, kuin uneen; hän
ajatteli varmaankin omaa kohtaloaan, joka oli hämärän peitossa.
Isoisän testamentti määräsi hänet vaimoksi miehelle, jota hän ei ollut
nähnyt kymmeneen vuoteen, ja koska Aleksandra vasta kävi kahtakymmentä,
muisti hän vain hämärästi hurjapäisen pojan, joka isänsä kanssa
Wodoktyssa ollessaan oli tavallisesti pyssyt olalla juossut ympäri eikä
ollut seurustellut hänen kanssaan.
»Missä on hän nyt?... Minkälainen hän on?» — siinä kysymyksiä, jotka
alati pyrkivät ylevän neidin mieleen.
Hän tunsi häntä jonkin verran isoisänsä kertomuksista. Neljä vuotta
ennen kuolemaansa tämä oli tehnyt pitkän matkan aina Orszaan saakka.
Näistä kertomuksista päättäen Andrzej oli urhoollinen ritari, mutta
julman kiivas mies. Lasten avioliittoa koskevan sopimuksen mukaan,
jonka vanha Billewicz ja isä Kmicic olivat keskenään tehneet, tuli tuon
ritarin heti matkustaa Wodoktyyn tekemään tuttavuutta neidin kanssa,
mutta silloin syttyi suuri sota, ja ritari, sen sijaan että olisi
lähtenyt neidin luo, lähtikin sotaan. Siellä hän haavoittui, paransi
kotona haavansa, hoiti sitten vanhaa isäänsä, kunnes tämä kuoli; sitten
syttyi taas sota — ja niin oli neljä vuotta mennyt. Nyt oli aikaa
kulunut jo paljon vanhan everstin kuolemasta, mutta nuoresta Kmicicistä
ei vain kuulunut mitään.
Olipa Aleksandra-neidillä siis ajattelemista, ja ehkäpä hän ikävöikin
tuota tuntematonta. Hänen puhdas sydämensä, joka ei vielä ollut lemmen
tulta saanut kokea, oli hyvin altis rakkaudelle. Tarvittiin vain
kipinä, joka sytyttäisi tässä liedessä tulen, tasaisen, mutta kirkkaan
tulen, sammumattoman ja ikuisen kuin liettualaisten pyhä Znicz-tuli.
Neidon valtasi rauhattomuus, milloin suloinen, milloin epämieluisa, ja
hänen mielessään heräsi yhä kysymyksiä, joihin ei löytynyt vastauksia,
tai oikeammin: joihin vastaukset saattoi löytää vain kaukaisilta
sotatanterilta. Ensimmäinen kysymys oli: »Vapaasta tahdostako hän
on ruvennut minua rakastamaan, ja herättääkö hänen rakkautensa
minussa vastarakkautta?» Siihen aikaan oli tavallista, että vanhemmat
naittivat lapsensa, ja lapset, vieläpä vanhempain kuoltuakin, lupauksen
velvoittamina tavallisesti täyttivätkin sen. Itse kihlauksessa ei
Aleksandra-neidin mielestä ollut mitään omituista, mutta kun vapaa
tahto ei aina seuraa velvollisuutta, niin painoi neidon mieltä nyt
suru: »Rakastaako hän minua?» Ja sitten yllätti taas ajatusten parvi
hänet, kuten lintuparvi yksinäisen puun keskellä laajoja vainioita.
»Ken olet? Millainen olet? Oletko vielä elossa vai oletko kaatunut?...
Oletko kaukana vai lähellä?..» Ja neidon avoin sydän, avoin kuin ovi
toivotulle vieraalle, huusi tahtomattaan kohti kaukaisia seutuja, kohti
lumisia metsiä ja vainioita, joilla yö lepäsi: »Tule, ritari, sillä
maailmassa ei ole mitään sen ikävämpää kuin odotus!»
Samassa, ikäänkuin vastaukseksi huutoon, kuului ulkoa juuri noilta
lumisilta vainioilta, joilla yö lepäsi, kulkusten helinää.
Aleksandra-neiti säpsähti, mutta tyyntyi heti muistettuaan, että
Pacunelesta usein iltaisin lähetettiin noutamaan apteekista lääkkeitä
nuorelle everstille. Tämä ajatus sai vahvistusta neiti Kulwiecin
sanoistakin:
— Joku Gasztowteilta on mikstuuraa hakemassa.
Kulkusten epätasainen helinä kuului yhä selvemmin, kunnes lakkasi
tykkänään: nähtävästi reki pysähtyi talon eteen.
— Mene katsomaan, kuka tuli, — sanoi neiti Kulwiec myllyä pyörittävälle
samogitialaiselle.
Tämä meni, mutta tuli kohta takaisin ja ryhtyen jälleen työhönsä
virkkoi laiskasti:
— Herra Kmitas.
— Ja sana muuttui lihaksi! — huudahti neiti Kulwiec.
Kehrääjättäret karkasivat pystyyn; rukkeja kaatui.
Aleksandra-neiti nousi myöskin. Hänen sydämensä löi rajusti, kasvoille
nousi puna, sitten kalpeus. Hän kääntyi tahallaan liedestä poispäin
salatakseen mielenliikutustaan.
Ovelle ilmaantui kookas mies turkki yllä ja karvalakki päässä.
Nuori mies; astui keskelle huonetta ja huomattuaan, että oli tullut
väentupaan, kysyi kaikuvalla äänellä ottamatta lakkia päästään:
— Hei, missä teidän neitinne on?
— Tässä, — vastasi neiti Billewicz verraten varmalla äänellä.
Sen kuultuaan tulija otti lakin päästään, viskasi sen lattialle ja
sanoi kumartuen:
— Minä olen Andrzej Kmicic. Aleksandra-neidin katse lensi salamana
Kmicicin kasvojen yli ja painui taas alas. Neiti oli kuitenkin
ennättänyt nähdä kellertävän, päälaelta puhtaaksi ajetun pään, kasvojen
tumman värin, vilkkaat, harmaat silmät, tummat viikset ja nuorekkaat,
kotkamaiset, mutta iloiset ritarin kasvot.
Tulija nosti vasemman kätensä kupeelleen, kiersi oikealla viiksiään ja
virkkoi:
— Lubiczissa en ole vielä käynyt, sillä lintuna riensin tänne
kumartumaan neidin jalkain juureen. Tuuli minut suoraa päätä tänne
lennätti ja, Jumala suokoon, onnelliseen aikaan.
— Oletteko saanut ilmoituksen isoisäni, everstin, kuolemasta? — kysyi
neiti Billewicz.
— En ole saanut, mutta myöhemmin kuulin siitä muutamilta talonpojilta,
jotka saapuivat luokseni näiltä seuduilta, ja minä itkin katkerasti.
Hän oli isävainajani vilpitön ystävä, melkeinpä veli. Varmaankin neiti
tietää, että neljä vuotta sitten hän matkusti luoksemme aina Orszaan
saakka. Silloin hän lupasi kätenne minulle ja näytti muotokuvaa, josta
olen öisin uneksinut. Olisin saapunuttanne aikaisemmin, mutta sota on
ankara isäntä, joka sitoo avioliittoja vain kuoleman ja ihmisten kesken.
Aleksandra-neiti hämmentyi jonkin verran tästä rohkeasta puheesta ja
virkkoi kääntääkseen keskustelun toisaalle:
— Ette ole siis vielä nähnyt Lubiczianne?
— Siihen on kyllä aikaa. Ensin virka ja isoisävainajamme kallis lahja,
jonka halusin nähdä mitä pikimmin. Mutta neitiseni on kääntynyt niin
tulesta poispäin, etten ole vielä voinut kasvojanne nähdä. Kääntykäähän
nyt ympäri. Kas noin!
Näin sanoen rohkea soturi tarttui odottamatta Oleńkan [Oleńka on
tutunomainen muoto Aleksandra-nimestä] käsivarteen ja käänsi hänet
tuleen päin. Neiti hämmästyi vieläkin enemmän ja luotuaan alas pitkät
silmäripsensä seisoi siinä liikkumatta, ikäänkuin omaa kauneuttaan
häveten. Vihdoin Kmicic päästi hänet ja löi kädellään reiteensä.
— Kautta Jumalani, harvinaisuus! Sata messua toimitan hyväntekijälleni
sielun autuudeksi siitä, että hän teidät minulle testamenttasi! Entä
milloin häät?
— Ei vielä kiirettä, en ole vielä teidän, — vastasi Oleńka.
— Mutta kohta olette, vaikka minun täytyisi tämä talo polttaa
poroksi! Olen luullut, että muotokuvassa olisitte kauniimpi kuin
todellisuudessa, mutta nyt huomaan, että taiteilija onkin tähdännyt
korkeammalle kuin mitä voimat ovat riittäneet. Sata paria raippoja
hänelle ja heti aitaa maalaamaan, koska on ruvennut töhrimällä
pilaamaan jotakin niin kaunista, että silmät sokenevat. Suloinen lahja,
josta kannattaa komeilla!
— Oikeassa oli isoisäni sanoessaan teitä kiivaaksi.
— Me olemme siellä Smolenskin puolessa toista maata kuin mitä teidän
samogitialaisenne täällä Yks, kaks, ja kaikki on oleva niinkuin me
sanomme, muuten hukka periköön!
Oleńka hymyili ja katsoi jo rohkeammin vieraaseen sanoen:
— Siellä teillä mahtaa asua tataareja.
— Yhdentekevä! Mutta te olette minun sekä vanhempain tahdosta että
sydämen halusta.
— Sydämen halusta? Sitä en vielä tiedä.
— Jollette ole, isken puukolla reiteeni!
— Nyt te laskette leikkiä... Mutta me olemme yhä väentuvassa. Pyydän
sisälle. Pitkän matkan jälkeen maistuu kai illallinen. Olkaa hyvä.
Samassa Oleńka kääntyi neiti Kulwiecin puoleen.
— Kyllä kai täti tulee kanssamme?
— Täti? — kysyi nuori lipunkantaja. — Mikä täti?
— Minun neiti Kulwiecini.
— Siinä tapauksessa hän on minunkin! — virkkoi Kmicic ja kumartui
suutelemaan vanhan neidin kättä. — Mutta totta totisesti, minun
lippukunnassani on kalpaveli nimeltä Kulwiec-Hippocentaurus. Onko hän
sukulaisia?
— Sukulaisia on, — vastasi vanha neiti kumartaen.
— Potra poika, mutta vinha kuin minäkin, — lisäsi Kmicic.
Erään pojan valaistessa tietä astuttiin eteiseen, jossa herra Andrzej
viskasi turkin yltään, ja sieltä edemmäksi vierashuoneisiin.
Heti kun he olivat poistuneet, kehrääjättäret riensivät yhteen ja
alkoivat kilvan kertoa vaikutelmiaan ja huomioitaan. Nuori mies oli
miellyttänyt heitä kovasti, eivätkä he löytäneet sanoja kylliksi häntä
ylistääkseen.
— Hän ihan loisti, — virkkoi eräs. — Kun hän astui sisään, luulin
prinssin tulevan.
— Silmät kuin ilveksellä! — ehätti toinen. — Turhaa olisi asettua
sellaista vastaan.
— Huonosti siinä kävisi, — arveli kolmas.
— Pyörähdytti neitiä kuin värttinää! Näki, että piti neidistä, ja
kukapa ei sitä tekisi?
— Ei se mikään ilkeä poika ole, älä pelkääkään! Jotta sellaisen saisit,
menisit mielelläsi vaikka Orszaan saakka, vaikkapa maan ääriin.
— Onnellinen neiti!
— Hyvä on rikkaan maailmassa. Niin, niin, kyllä kelpaa.
— Pacunelen tytöt väittävät, että se eversti, joka asuu vanhan Pakosz
Gasztowtin luona, on myöskin pulska poika.
— En ole häntä nähnyt, mutta mitäpä hän olisi herra Kmicicin rinnalla!
Tämän kaltaista ei liene koko maailmassa!
— Äläpäs! — ärähti samassa samogitialainen, jonka mylly taas joutui
epäkuntoon.
— Etkö sinä, pörröpää, jo herkeä siitä! Antaisit jo korvien levätä!
Niin, niin, vaikeata on löytää parempaa kuin herra Kmicic!... Ei ole
sellaista edes Kiejdanyssakaan!
Tähän tapaan juttelivat tytöt väentuvassa. Sillävälin katettiin
ruokasalin pöytä. Mutta vierashuoneessa Aleksandra-neiti puheli kahden
kesken Kmicicin kanssa, sillä täti Kulwiec puuhasi illallistoimissa.
Herra Kmicic ei kääntänyt katsettaan pois Oleńkasta, ja hänen silmänsä
alkoivat loistaa yhä lämpimämmin. Vihdoin hän sanoi:
— On ihmisiä, jotka eniten maailmassa ihailevat rikkautta, toiset
tavoittavat sotasaalista, kolmannet harrastavat hyviä hevosia, mutta
minä en vaihtaisi teitä mihinkään aarteeseen! Vannon, jota kauemmin
teitä katson, sitä kovemmin tekee mieleni mennä vihille kanssanne,
vaikkapa jo huomenna! Sanokaa, väritättekö kulmakarvojanne poltetulla
korkilla?
— Olen kuullut, että kevytmieliset naiset niin tekevät, mutta minä en
ole niitä.
— Silmät kuin itse taivas! Olen niin hämmästynyt, etten sanoja löydä.
— Ettepä taida niinkään hämmästynyt olla, koska ahdistatte minua, että
ihan kummastuttaa.
— Sellainen on meidän smolenskilainen tapamme: menit naista päin tai
vihollista kohti, niin rohkeasti! Oi kuningatar, siihen on totuttava,
sillä niin tulee aina olemaan!
— Teidän pitää heittää sellainen tapa, sillä niin ei saa olla.
— Ehkä heitänkin... Uskokaa tai ei, mutta mieleni tekisi syleillä koko
maailmaa! Teidän tähtenne, kuningattareni, olen valmis oppimaan uusia
tapoja, sillä tiedän olevani yksinkertainen sotamies, ja olen viettänyt
aikani leireissä enkä hoveissa.
— Eihän se mitään... isoisäni oli alkuaan myöskin tavallinen sotamies.
Kiitän hyvästä tahdostanne! — sanoi siihen Oleńka, jonka katse hiveli
herra Andrzejta niin suloisesti, että tämän sydän suli kuin vaha.
Soturi myönsi:
— Te olette aina minun toimiani johtava!
— Oh, te ette ole niitä, joille saa tehdä mitä hyvänsä. Vaihtelevaiset
ovat tässä suhteessa vaikeimpia.
Kmicic nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa välkkyivät.
— Mitä! Ja vähänkö ne pyhät isät luostarikoulussa taittoivat raippoja
minun selkääni, jotta minä pysyisin alallani ja painaisin mieleeni
kauniita ohjeita elämää varten...
— Minkä niistä ohjeista parhaiten muistatte?
— »Kun rakastat, lankea maahan!» — kas näin. Sen sanottuaan herra
Kmicic oli jo polvillaan maassa neidin edessä, joka huudahti kätkien
jalkansa tuolin alle:
— Herran tähden! Tuollaista luostarissa ei opetettu! Antakaa minun
olla, muuten suutun... ja tätikin voi tulla...
Polvillaan ollen herra Kmicic nosti päänsä ja katsoi suoraan neitoa
silmiin.
— Tulkoon vaikka koko komppania tätejä, niin minä teen mitä tahdon.
— Nouskaahan nyt.
— Nousen jo.
— Istukaa tuohon.
— Istun jo.
— Petollinen olette kuin itse Juudas.
— Se ei ole totta, sillä jos suutelen, niin teen sen vilpittömästi!...
Saanko näyttää toteen?
— Ei millään muotoa!
Aleksandra-neiti nauroi kaikesta huolimatta, ja Andrzej säteili
nuoruutta ja iloa. Ritarin sieraimet värisivät kuin jalorotuisen nuoren
oriin.
— Ai, ai! — huudahti tämä, — millaiset silmät, kuinka kauniit kasvot!
Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en voi istua paikallani!
— Ei pidä kutsua pyhimyksiä. Neljä vuotta istuitte edes vilkaisematta
tänne, niinpä istukaa nytkin!
— Oh! Olin nähnyt vain neitoni muotokuvan. Minä käsken valella tuon
maalaajan tervalla, ryöpyttää häntä höyhenissä ja kaupungin torilla
antaa hänelle selkään. Kerron suoraan kaikki; jos sitten tahdotte antaa
anteeksi, niin antakaa, jollette, vääntäkää niskani nurin! Kun näin
kuvanne, ajattelin: sievä tyttö, mutta eihän niistä ole maailmassa
puutetta — onhan minulla aikaa. Isävainajani tiukkasi ehtimiseen
lähtemään, mutta minä siihen vain: onhan minulla aikaa. Tallella on,
ajattelin, eiväthän naiset sotaa käy. Minä en vastustanut isäni tahtoa,
Jumala sen todistaa, mutta minä halusin ensin oikein omissa nahoissani
tuta, mitä sota on. Tunnustan, että olin hölmö, sillä olisinhan
naineenakin voinut lähteä sotaan. Ja mikä onni minua täällä odottikaan!
Jumalan kiitos, ettei minusta siellä henkeä nitistetty! Sallikaa,
neitonen, suudella kätöstänne!
— Parempi, jos en sallisi.
— No sitten en kysy. Meillä Orszassa sanotaan: kysy, et saa; ota itse!
Ja Andrzej kumartui neitosen kättä suutelemaan, eikä tämä sitä
vastustellut, koska ei tahtonut olla epäkohtelias.
Samassa astui täti Kulwiec sisään. Nähdessään mitä tapahtui hän katsoi
ylös yläilmoihin. Tuollainen luottamuksen osoitus ei ollut hänen
mieleensä, mutta rohkenematta siitä mitään sanoa hän sensijaan pyysi
illalliselle.
He astuivat käsi kädessä, kuten sukulaiset ainakin, ruokasaliin, jossa
katetulla pöydällä oli paisteja ja homeen peittämä suuri viinipullo.
Nuorten oli hyvä ja hauska olla. Aleksandra-neiti oli aikaisemmin
jo syönyt illallista, mutta herra Kmicic alkoi aterioida ja samalla
innolla kuin hän äsken puhui rakkaudestaan.
Oleńka katseli häntä sivultapäin ja iloitsi siitä, että ritari söi ja
joi.
— Orszastako on nyt matka?
— Mistäpä minä sen oikein tietäisin... Päivän siellä, toisen täällä.
Vihollisen kintereillä olen hiipinyt, kuten susi lampaan, ja kaiken,
mitä olen irti heiltä saanut, olen vienyt.
— Että te olette uskaltanut hyökätä sellaisen sotavoiman kimppuun, jota
itse suurhetmanin on täytynyt väistyä!
— Uskaltanut? Olen kaikkeen valmis, sellainen on luontoni!
— Samaa sanoi isoisä-vainaja... Onpa onni, että ette ole kaatunut.
— Pyh! Monesti olen ollut satimessa kuin lintu häkissä, mutta aina olen
pelastunut. Niin paljon koirankuria olen tehnyt, että kyllä nyt minun
päästäni maksetaan luja hinta... Erinomaista hanhea!
— Nimessä Isän ja Pojan! — huusi vakavasti kauhistunut Oleńka, samalla
kunnioittavasti katsoen nuorukaiseen, joka samassa hengenvedossa puhui
päänsä hinnasta ja hanhenpaistista.
— Teillä oli kai suuria voimia käytettävissänne puolustukseksi?
— Minulla oli oivalliset rakuunani, mutta yhdessä kuukaudessa ne
lyötiin maahan. Sitten johdin vapaaehtoisia, joita olin haalinut kokoon
minkä mistäkin vähääkään valikoimatta. Potria poikia tappelussa, mutta
muuten ihan viho viimeisiä lurjuksia! Niistä, jotka vielä hengissä
ovat, tulee ennemmin tai myöhemmin hyvät herkut harakoille...
Herra Andrzej nauroi taas, tyhjensi viinilasin ja lisäsi:
— Sellaisia huimapäitä ette ole ikinä nähnyt. Hitto vieköön! Upseereita
ja aatelismiehiä kaikki minun kotipuolestani, hyvien perheitten poikia,
mutta jokaiselle on oikeudessa tuomittu poissaolosakkoa. Lubiczissa
istuvat paraikaa, sillä minne minä muutenkaan voisin heidät lähettää?
— Koko lippukuntanne kanssa olette siis tänne tullut?
— Niin. Vihollinen on asettunut kaupunkeihin, sillä talvi on tuima.
Väkeni on kulunutta kuin vanhat luudat ainaisesta lakaisemisesta.
Vojevodaruhtinas määräsi Poniewieźin talvehtimispaikakseni. Kautta
Jumalani, tämä lepo on hyvin ansaittu!
— Syökää, olkaa hyvä.
— Söisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!... Jätin osan lurjuksistani
Poniewieźiin, osan Upitaan ja parhaat toverini toin Lubicziin
vierailemaan... Nämä tulevat vielä luoksenne kohteliaisuuskäynnille.
— Entä mistä laudalaiset teidät löysivät?
— He löysivät minut ollessani matkalla Poniewieźiin talvea viettämään.
Ilman heitäkin olisin tänne tullut.
— Juokaa, olkaa hyvä.
— Joisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!...
— Nuo laudalaisetko ne vasta kertoivat teille isoisän kuolemasta ja
testamentista?
— Kuolemasta — niin, he juuri. Olkoon Jumala armollinen minun
hyväntekijälleni! Tekö heidät luokseni lähetitte?
— Älkää luulkokaan. Ajattelin vain suruani ja rukouksia enkä mitään
muuta...
— Samaa hekin sanoivat.. Kovasti ylpeitä olivat! Aioin heille antaa
jotakin vaivan palkkioksi, mutta siitäkös he suuttuivat ja huutamaan,
että Orszan aateliset ehkä ottavat lahjoja, mutta eivät laudalaiset.
Niin ilettävästi puhuivat, että minä päätin: koska ei raha kelpaa, niin
sata paria raippoja saatte.
Aleksandra-neiti tarttui kaksin käsin päähänsä.
— Jeesus Maaria! Ettehän vain sitä tehnyt? Kmicic katsoi häneen
kummastellen.
— Älkää pelätkö, hyvä neiti... En tehnyt, vaikka minua sapettavatkin
sellaiset aateliset, jotka tahtovat olla vertaisiamme. Ajattelin:
syyttä soimaavat minua ja mustaavat ehkä neidinkin silmissä.
— Olipa onni! — huoahti Oleńka syvään, — muuten en ikinä olisi voinut
katsoa teitä silmiin.
— Kuinka niin?
— He ovat tosin alhaisaatelia, mutta vanhaa ja kunniakasta.
Isoisä-vainaja rakasti heitä kovasti ja kävi sodissa heidän kanssaan.
He palvelivat häntä halki elämän ja vierailivat rauhan aikana usein
hänen luonaan. Vanha on ystävyys heidän ja meidän sukumme välillä, ja
teidän tulee sitä kunnioittaa. Eihän teillä voi olla sydäntä häiritä
sitä pyhää sopua, joka on välillämme tähän saakka vallinnut!
— Siitä en ole mitään tiennyt, en mitään, vaikka minut palasiksi
lyötäisiin! Mutta minun täytyy tunnustaa, että tuollainen
paljasjalkainen aateluus ei käy mielestäni. Meillä talonpoika on
talonpoika ja aateli on aatelia. Jumal’avita! Sellaiset jurrikat ovat
yhtä vähän Kmicicien ja Billewiczien vertaisia kuin kiisket haukien,
vaikka kaloja ovat niin toiset kuin toisetkin.
— Isoisä sanoi aina: rikkaus ei merkitse tässä mitään, vain syntyperä
ja kunnia, ja kunniallisia he ovat, sillä muuten ei isoisä olisi
määrännyt heitä holhoojikseni.
Herra Andrzej ihmetteli ja avasi silmänsä selko selälleen.
— Heidätkö isoisänne on määrännyt holhoojiksi? Koko tuon laudalaisen
aatelin?
— Niin juuri. Ei sovi noin otsaansa rypistellä, sillä vainajan tahto on
pyhä. Kummastelen, että lähetit eivät siitä mitään maininneet.
— Silloin olisin heidät... Mutta se ei voi olla mahdollista! Täällähän
on kymmenkunta sukua... Kaikkiko he nyt teitä hallitsevat? Taitavatpa
vielä ruveta pohtimaan, olenko minä heidän mieleensä vai en?... Älkää,
hyvä neiti, laskeko leikkiä, sillä vereni jo kiehahtelee!
— Herra Andrzej, minä en laske leikkiä, se on pyhä ja totinen totuus.
He eivät tule teitä arvostelemaan, ja jollette ylpeydellä työnnä heitä
luotanne, niin sillä te ette ainoastaan voita puolellenne heitä,
vaan minutkin. Heidän kanssaan tulen olemaan kiitollinen teille koko
ikäni... koko ikäni, herra Andrzej...
Hänen äänensä värisi saaden rukouksen sävyn, mutta Kmicicin otsa oli
yhä rypyissä ja muoto synkkä. Hän ei tosin purkanut sisuaan, vaikka
viha salamoi hänen kasvoillansa, vaan virkkoi ylpeästi ja harkitsevasti:
— Tätä en odottanut! Minä kunnioitan vainajan tahtoa, mutta olen
sitä mieltä, että hän saattoi määrätä täkäläisen vaivaisen aatelin
teidän holhoojaksenne vain siihen saakka, kunnes minä astuin
jalallani taloon, jolloin minä yksin olen holhoojanne. Ei ole tässä
noilla harmaatakkisilla mitään sanomista, yhtä vähän kuin itse
Radziwilleillakaan!
Aleksandra-neiti; kävi vakavaksi ja virkkoi hetken vaiti; oltuaan:
— Ei pidä antaa ylpeydelle valtaa. Vainajan tahtoa on noudatettava
kaikessa tai luovuttava siitä tykkänään — muuta tässä ei neuvoksi.
Laudalaiset eivät tule tunkeilemaan eivätkä häiritsemään, sillä he
ovat rauhallisia, kelpo miehiä. Jos jotakin erimielisyyttä syntyisi,
voisivat he sanansa sanoa, mutta luulen, että kaikki tulee menemään
tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin mitään holhousta ei lainkaan olisi
olemassa.
Kmicic oli hetken vaiti, huiskasi sitten kädellään ja virkkoi:
— Totta on, että häät tekevät lopun kaikesta. Minulla ei tule olemaan
mitään sanomista, jos he alallaan pysyvät eivätkä häiritse minua, sillä
minä, jumal’avita, en anna ohjata itseäni nenästä. Mutta riittäköön
tämä tästä! Antakaa, neitiseni, vain laittaa häät mitä pikimmin, niin
kaikki on hyvä!
— Ei sovi siitä puhua suruajan kestäessä...
— Entä kauanko minun täytyy odottaa?
— Isoisä itse määräsi, ettei puolta vuotta kauempaa.
— Siihen mennessä minä kuihdun kuin lastu. Mutta olkaamme ystäviä!
Neitiseni katsoi minuun jo niin ankarasti kuin olisin rikoksen tehnyt.
Kuningattareni, onko se minun syyni, jos luontoni on sellainen, että
suuttuessani olen valmis vihamieheni vaikka säpäleiksi lyömään, mutta
lauhduttuani — sopimaan!
— Sellaisen kanssa olisi hirveätä elää! — virkkoi Oleńka jo iloisemmin.
— Maljanne, hyvä neiti! Erinomaista viiniä! Miekka ja viini —
siinä pääasia. Miksi minun kanssani olisi niin hirveätä elää?
Neitiseni tekisi minut muutamalla silmäyksellä orjakseen, minut,
joka en ole sietänyt kenenkään ylivaltaa. Niinpä on minulla nytkin
oma lippukuntani, jottei minun tarvitse kumartaa hetmania...
Kultainen kuningattareni! Antakaa anteeksi se, mikä minussa ei teitä
miellytä, sillä minä olen saanut kasvatukseni aseitten kalskeessa
enkä hovinaisten karsinoissa, soturien rymäköissä enkä kitarain
ihanasti kaikuessa. Kovin on kotiseutuni rauhatonta, älä hellitäkään
siellä miekkaa kädestäsi! Sitävastoin, jos ken on oikeudessa sakot
saanut, niin siitä ihmiset viis, kunhan vain on oiva soturi. Niinpä
kalpaveikkoni, esimerkiksi, ovat potria poikia, mutta muualla he
varmaan istuisivat tyrmässä. Naisetkin meillä käyvät saappaissa,
kantavat miekkaa ja johtavat joukkoja, kuten rouva Kokosinska, joka
kaatui tappelussa kuin aito sotamies. Niin, missäpä me olisimme
oppineet hovitapoja? Mutta sen me käsitämme, että sodassa seiso
horjumatta, valtiopäivillä soita suutas, ja jolleivät sanat auta —
niin miekkaan! Niin juuri! Sellaisena everstivainaja tunsi minut ja
sellaisen hän valitsi teille.
— Minä olen aina noudattanut isoisäni tahtoa, — virkkoi neitonen luoden
katseensa alas.
— Annapas kun vielä suutelen noita kätösiä, suloinen tyttöseni!
Sydämeni on revetä rakkaudesta! Mitenkähän tästä löydän Lubicziin?
— Kyllä minä laitan oppaan...
— Enköhän löytäne muutenkin. Olenhan minä tottunut öisinkin vaeltamaan.
Mukanani on poika Poniewizista, hän löytää. Siellä minua Kokosinski
ynnä muut toverini odottavat... Kelpo sukua nuo Kokosinskit. Tämä
heistä on syyttömästi julistettu kunniattomaksi, kun sytytti herra
Orpiszewskin talon palamaan, ryösti tyttären ja löi miehet maahan...
Hyvä toveri! Mutta annapas kun vielä tuota kätöstä... Jo on aika lähteä!
Iso danzigilainen kello ruokasalissa alkoi lyödä kahtatoista.
— Hyväinen aika! Kaksitoista! — huudahti Kmicic. — Pidättekö minusta
edes hiukkasen?
— Toiste sanon. Tulettehan minua katsomaan?
— Joka päivä, vaikka maa halkeaisi allani!
Sen sanottuaan Kmicic nousi, ja he poistuivat eteiseen. Reki odotti jo
kuistin edessä.
— Hyvää yötä, suloinen kuningattareni, — sanoi Kmicic. — Nuku makeasti!
Minä varmaan en saa ihanuutesi tähden unta silmiini!
— Tulkaa onnellisesti perille! Lähetänpä sittenkin miehen
tulisoihtuineen mukaan, sillä Wolmontowiczen seuduilla on susia.
— Olenko minä mikään lammas, joka susia pelkää? Susi on sotakarhun
ystävä. Sitäpaitsi on reessä tuliluikkukin mukana. Hyvää yötä,
rakkahin... Hyvää yötä!
— Jumalan haltuun!
Oleńka palasi sisälle, ja herra Kmicic suuntasi askelensa kuistia
kohti. Ohimennessään hän äkkäsi tuvan raotetussa ovessa muutamia
tyttöjä, jotka valvoivat nähdäkseen hänet vielä kerran. Herra Andrzej
heitti heille sotilaan tavan mukaan lentosuudelman ja meni ulos. Kuului
kulkusten helinää, ensin kovemmin, sitten yhä hiljemmin ja hiljemmin,
kunnes se häipyi.
Hiljaista oli taas Wodoktyssa, niin hiljaista, että Aleksandra-neitiä
ihan ihmetytti. Hänen korvissaan soivat vielä herra Andrzejn sanat ja
iloinen, raikas nauru, ja silmissä väikkyi vielä nuorekkaan miehen
solakka vartalo, mutta sanojen, naurun ja riemun myrskyä seurasi
nyt ihmeellinen hiljaisuus. Neiti jännitti kuuloaan vielä viimeisen
helähdyksen kuullakseen — mutta turhaan. Andrzej ajoi jo kaukana
Wolmontowiczen metsissä. Voimakas kaipaus valtasi neidon — milloinkaan
hän ei ollut tuntenut olevansa niin yksin maailmassa.
Otettuaan kynttilän hän meni makuusuojaansa ja polvistui rukoilemaan.
Viisi kertaa hän aloitti rukouksensa, ennenkuin sai ne oikeassa
hangessa luetuksi. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät kuin
siivillä reen jälkeen, jossa istui... Metsää kahden puolin leveätä
tietä, jolla ajaa... herra Andrzej! Ja Oleńkasta tuntui, kuin hän olisi
nähnyt nuo vaaleat hiukset, harmaat silmät ja nauravan suun valkoisine
hampaineen. Turhaan koetti ylevä neiti salata itseltään, että tuo raju
ritari oli kovasti häntä miellyttänyt. Andrzej oli herättänyt hänessä
vähäisen rauhattomuutta, vähäisen peloitellut häntä, mutta samalla
juuri tuo hänen vallattomuutensa, ilonsa ja suoruutensa oli voittanut.
Oleńkaa melkein hävetti se, että Andrzejn ylpeys oli niin häntä
miellyttänyt, kun ritari holhouksesta puhuttaessa oli viskannut päätään
kuin arabialainen juoksija ja virkkanut: »Tässä ei ole sanomista itse
Radziwilleillakaan...»
— Hän ei ole mikään naisten hemppu, vaan oikea mies, — ajatteli Oleńka,
— juuri sellainen soturi, jollaisista isoisä piti... Verraton!
Näin ajatteli neiti, tuntien milloin rajatonta onnea, milloin
levottomuutta, joka sekin oli suloista.
Hän oli juuri alkanut riisuutua, kun täti Kulwiec astui sisään kynttilä
kädessä.
— Kauhean kauan viipyi... — sanoi hän. — En tahtonut häiritä teitä,
jotta ensikertaa tavatessanne olisitte saaneet jutella rauhassa.
Kohtelias mies, kuten näytti. Mitä sinä hänestä pidit?
Aleksandra-neiti ei heti vastannut, vaan juoksi paljain jaloin tädin
luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa, kätki vaalean päänsä hänen
rinnoilleen ja kuiskasi lempeästi:
— Täti kulta!
— Oho! — mutisi vanha neiti nostaen katseensa ja kohottaen kynttilää.