Kuningas Eerik oli istunut jälleen sydänyöhön saakka salaisessa
työkammiossaan ja tiedustellut tulevaisuutta tähdiltä. Yrjänä
Pietarinpoika oli ollut hänen luonaan ja jutellut kauan hänen kanssaan,
mutta oli nyt jo poistunut.
Kuningas siirsi syrjään karttansa ja koneensa. Hajamielisenä hän kulki
edestakaisin, pysähtyi usein, tuijotti eteensä ja alkoi taas nopeasti
kävellä huoneessa.
Hän oli muuttunut viime vuosien kuluessa. Hänen rauhallinen lempeytensä
oli muuttunut synkäksi levottomuudeksi ja epävarmuudeksi. Hänen
otsallaan olivat synkät pilvet, hänen silmissään levoton loiste.
Koko hänen olentonsa ilmaisi osittain epävarmuutta ja haluttomuutta,
osittain kiihkoa, väkivaltaa ja kovuutta. Hän kärsi itsekin näistä
mielenmuutoksista, ollessaan vuoroin kiihkeä, vuoroin alakuloinen.
Huoaten hän istahti raskaasti nojatuoliinsa ja vaipui syviin
mietteihinsä.
Tähdet, samoinkuin Yrjänä Pietarinpojankin tuomat uutiset, eivät
ennustaneet hyvää. Tanskalaiset olivat jälleen voittaneet — niinkuin
joka kerta ennenkin sen jälkeen kuin he, jouduttuaan tappiolle
onnettomassa meritaistelussa, olivat siirtäneet sodan mantereelle.
Joukot kerääntyivät nyt ratkaisevaan taisteluun, Svarteröhön, ja Yrjänä
Pietarinpoika arveli, että kuninkaan läsnäolo siellä olisi välttämätön.
Hänen olisi siis pakko jättää Kaarina yksin Gripsholmaan.
Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, eikä edes pahinkaan. Raskaammat
olivat ne tiedot, joita Yrjänä Pietarinpoika oli kertonut aateliston
toimista. Sen jälkeen kuin herttua Juhana oli vangittu, oli
tyytymättömyys tullut yhä julkisemmaksi. Yhä kovemmaksi muuttui Juhanan
puoluelaisten painostus saada herttua vapautetuksi. Kuningas tunsi
harmikseen, että hänen oli pakko jonakin päivänä alistua. Niinpä piti
ainakin keksiä keino, jonka avulla pitää vastustajat paraiten aisoissa.
Kuningas Eerik hyppäsi pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin. Vielä hän
luotti valtaansa, vielä hän kykeni hallitsemaan tilannetta. Mutta ettei
enää Stureihinkaan ollut luottamista, niinkuin Yrjänä Pietarinpoika oli
väittänyt, tuohon mahtavaan sukuun, joka oli pitänyt kuninkaan puolia
hänen ja hänen veljiensä välisessä testamenttiriidassa, se seikka oli
suuresti järkyttänyt nuoren kuninkaan sisäistä tasapainoa.
"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, rakkaimpani luopuvat
minusta!" tuumi hän synkkänä.
Mutta äkkiä hän alkoi liikkua huoneessa, heitti syrjään kaikki,
mikä hänen tielleen sattui, ja kulki kuin uhkaavien kummitusten
takaa-ajamana edestakaisin.
Sitten hän hyökkäsi Kaarinan huoneeseen, riisti hänet syliinsä, painoi
hänen kasvonsa rintaansa vasten, kuunteli ahnaasti hänen kiihkeää
hengitystään ja nopeasti sykkivän sydämensä iskuja.
"Kaarina, sinä rakastat minua, sinä olet minun omani, aina ja
ikuisesti," änkytti hän tuskasta valittaen, mutta samalla rauhoittuen.
Kaarina oli vielä valveilla ja oli odottanut kuningasta. Hän ei
pelästynyt. Usein hän oli nähnyt kuninkaan tällaisessa mielentilassa,
sielullisen levottomuuden ja epätoivon raatelemana. Hänen sydämensä
sykki kiivaasti ja hän tarttui hellästi molemmin käsin kuninkaan päähän
painaen hänet syliinsä.
"Kaarina, ethän koskaan jätä minua?" kuiskasi kuningas Eerik tuskissaan.
"En koskaan!" vakuutti Kaarina liikuttavan hellästi.
Vähitellen kuningas rauhoittui, niinkuin aina Kaarinan läheisyydessä.
Hän tunsi, että Kaarina sääli ja ymmärsi häntä sanoittakin, rakasti
häntä ylitse kaiken ja tyydytti kaikki hänen pyyteensä. Kaarinan luona
hän unohti koko maailman, siellä katosi entisyys ja tulevaisuus, ja
onnellisena kuningas nautti vain hetken onnesta. Kohottaen päänsä
pystyyn hän pyysi:
"Laula minulle, Kaarina, laula kaikki pienet laulusi!"
Hymyillen Kaarina täytti kuninkaan toiveen. Hän tiesi jo ennestään,
miten rauhoittava vaikutus hänen laulullaan oli kuninkaaseen. Usein,
kun kuningas huolien painamana astui Kaarinan luokse, saattoi hän
tuntikausia kuunnella hänen lauluaan, ja sitten pilvet katosivat hänen
otsaltaan, hän muuttui jälleen lempeäksi, hyväksi ja iloiseksi. Ja
miten kernaasti Kaarina näki hänet sellaisena, miten kernaasti hän
täten hänet lumosi.
Kaarina oli oppinut paljon siitä saakka, kun hän oli jäänyt linnaan
ja prinsessan kamarineidosta oli nopeasti kohonnut yhä korkeammalle
kuninkaan rakkauden lämmössä. Kuninkaan käskystä hän oli nauttinut
opetusta hienossa käytöksessä, laulussa ja luutunsoitossa, tanssissa
ja runoilussa; hän oli oppinut käyttäytymään kuin hienostunut nainen.
Pohjaltaan tosin hän oli pysynyt samana kuin ennenkin, hänen sydämensä
oli yhä viaton ja hänen rakkautensa puhdas, eikä hän koskaan yrittänyt
käyttää sitä valtaa, mikä hänellä oli kuninkaaseen, oman asemansa
varmistamiseen, niinkuin kaikki suuret suosikit ennen häntä olivat
tehneet.
Niin, hän rakasti kuningasta ylitse kaiken. Ei edes Kustaa
Pietarinpojan julma kohtalo ollut voinut järkyttää hänen tunteitaan
Eerikiä kohtaan, joskin hän ajatteli entistä ystäväänsä mitä
suurimmalla säälillä.
Kuningas käsitti täydellisesti Kaarinan rakkauden syvyyden. Hän
tiesi, että tämä oli kokonaan hänen omansa koskaan ajattelematta
palkintoa tai kiitosta tai vaatimatta asemansa vakiinnuttamista. Hän
oli tyytyväinen saadessaan vain olla kuninkaan oma ja nauttia tästä
suhteesta niin kauan kuin kuningas sitä halusi. Siinä olikin syy, miksi
hänen rakkautensa tuotti kuninkaalle niin suurta onnea ja tyydytystä ja
herätti hänessä halun kiinnittää Kaarina yhä lähemmin itseensä.
Tänäänkin jälleen kuningas tunsi rauhoittuvansa ja Kaarinan laulaessa
ja hyväillessä häntä katosivat ne synkät ajatukset, jotka äsken olivat
kiusanneet häntä.
"Kaarina, oma Kaarinani," kuiskasi kuningas intomielisesti, "sinut on
hyvä enkeli lähettänyt minun luokseni."
Kaarina hymyili alakuloisen onnellisena.
* * * * *
Varhain aamulla kuningas läksi Gripsholmasta. Vain Yrjänä Pietarinpoika
ja jotkut harvat miehet olivat hänen mukanaan. Hän ratsasti yksin
edellä saadakseen olla ajatuksineen rauhassa. Tällä tiellä hän ajatteli
paljon Kaarinaa, josta hän pitkäksi aikaa oli riistäytynyt irti,
ajatteli hänen rakkauttaan ja hänen suhdettaan kuninkaaseen. Miten
tuskallinen tämä ero oli, miten raskaalta hänestä tuntui olla poissa
Kaarinan luota. Ja kuitenkin hänen oli pakko kerran kokonaan erota
hänestä. Eikö hän hiljattain ollut lähettänyt puolestaan Nils Sturen
Lothringeniin kosimaan prinsessa Renatea?
Synkkänä kuningas Eerik tuijotti eteensä. Nyt, kun Kaarinan läsnäolo
ei enää karkottanut pakosalle hänen raskaita ajatuksiaan, palasivat
ne jälleen ja väkivallalla hän yritti karkottaa ne luotaan, ajatella
rakastettuaan saadakseen synkät voimat mielestään karkotetuiksi.
Ääneti ja yksin hän ratsasti tietä pitkin. Vihdoin hän viittasi
Yrjänä Pietarinpojan luokseen kuluttaakseen loppumatkan vakavassa
keskustelussa hänen kanssaan.
Vielä kerran he punnitsivat koko asemaa, sellaisena kuin se nyt
näyttäytyi. Helposti oli huomattavissa, ettei Yrjänä Pietarinpoikakaan
tuntenut itseään oikein varmaksi, sillä häntä vastaan juuri
vihollismielisten puolueiden tyytymättömyys kohdistuikin. Mutta
kuningas työnsi koko asian luotaan varmalla kädenliikkeellä.
"Mielet ovat nyt kuohuksissa, meidän täytyy odottaa asioiden
kehittymistä. Ankarat laineet hyökyvät meitä vastaan, sen tiedän, mutta
valta on meillä, ja jos niiksi tulee, niin me käytämme valtaamme. Mutta
niin pitkälle eivät asiat kehity; voimme olla levolliset. Rankaisemme
valehtelevia tähtiä. Vielä tänään annan sinulle, rakas Yrjänä
Pietarinpoika, todistuksen siitä, miten vankka minun valtani on."
Hän puristi nyrkkiin kätensä, joka piteli suitsia. Siten, täysin
tuntien kuninkaallisen voimansa, hän ratsasti suoraselkäisenä Tukholman
portista sisään. — — —
Vielä samana päivänä kuningas kutsui valtakunnan säädyt kokoon.
Sotaa koskevia kysymyksiä oli pohdittava. Mutta se näytti vain
olevan alkusoitto siihen asiaan, jota kuningas tässä tilaisuudessa
ennen kaikkea tahtoi ajaa. Tämä asia koski naimiskysymystä ja hänen
aikomustaan antaa maalle kuningatar.
Lyhyessä johdannossa hän puhui siitä, miten pitkälliseksi ja vaikeaksi
tämän kysymyksen ratkaisu oli kehittynyt, se kun oli ollut jo
vuosikausia vireillä johtamatta toivottuun tulokseen. Nyt Nils Sture
oli matkalla Lothringeniin esittääkseen siellä kuninkaan kosinnan,
sillä sodan vuoksi hän oli ollut estetty aikaisemmin täyttämästä
tehtäväänsä.
Hänenkin tehtävänsä oli vaikea, sillä kukaan ei voinut tietää, miten
Lothringen suhtautuisi asiaan, vaikka hän onnellisesti saapuisikin
matkansa määrään. Ei myöskään ollut sanottu, että prinsessan ulkonaiset
ominaisuudet täyttäisivät kuninkaan vaatimukset. Niinpä oli vielä aivan
tietymätöntä, milloin kansan toiveet saada kuningatar täyttyisivät.
Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut enää viivytellä kauan. Mutta
hän tahtoi pidättää itselleen täyden vapauden eikä suostua ottamaan
puolisoa vain tämän arvon vuoksi. Hän toivoi, että säädyt käsittäisivät
ja hyväksyisivät tämän hänen kantansa, ja jos he sen tekisivät, ei hän
enää kauan vitkastelisi puolison valinnassa.
Kuninkaan esitystä kuunneltiin suurella ihmetyksellä, mutta ei kukaan
uskaltanut vastustaa häntä. Ei myöskään tiedetty vielä, mihin hän
pyrki, joskin sitä saatettiin aavistaa. Eerik katsoi ympärilleen,
ikäänkuin hymyilyllään lumotakseen läsnäolijat.
Sitten hän jätti säädyille kirjelmän, jossa hän lyhyesti esitti
kantansa ja pyysi säätyjä antamaan suostumuksensa, jotta hän, siinä
tapauksessa, ettei hän Lothringenistä saisi mieluisaa puolisoa, olisi
oikeutettu valitsemaan puolison oman mielensä mukaan, ottamatta
huomioon tämän säätyä tai syntyperää. Läsnäolijat olivat niin
hämmästyneet, ettei mitään myrskyistä väittelyäkään syntynyt asiasta.
Jokainen käsitti, mihin kuningas pyrki, mutta ei kellään ollut
rohkeutta vastustaa hänen toiveitaan. Sillä vaikka mielet olivatkin
häntä vastaan ja hänen kuninkaallinen arvonsa oli alentunut, niin
pelättiin häntä sittenkin ja tottumuksen voima oli niin suuri, ettei
kukaan noussut häntä vastaan.
Niinpä tapahtui, että säädyt yksimielisesti suostuivat kuningas Eerikin
ehdotukseen ja antoivat hänelle oikeuden valita puoliso oman mielensä
mukaan.
Pää pystyssä, hymy huulilla, hän poistui kokouksesta. Yrjänä
Pietarinpoika seurasi hänen mukanaan.
Hetken kuluttua kuningas kääntyi suosikkinsa puoleen:
"No, Yrjänä Pietarinpoika, nyt me olemme, jälleen saaneet kokea, miten
vankka meidän asemamme on."
Yrjänä Pietarinpoika oli vaiti. Hän ei ollut enää yhtä voitonvarma eikä
peloton kuin ennen. Vihdoin hän sanoi vakavana: "On pitkä matka, raskas
askel päätöksestä toimeenpanoon."
"Sen kyllä tiedän," nyökkäsi Eerik mietteissään. "Minulla ei ole nyt
kuitenkaan aikaa ajatella sitä. Mutta minulla on nyt taskussani takuu,
ja jos kerran haluan käyttää sitä, niin luuletko, että kukaan uskaltaa
ryhtyä minua vastustamaan?"
"Sitä on vaikea ennakolta sanoa. Kaikki riippuu siitä, miten toimii.
Mutta ajatelkaa Stureja, herra, he saavat siitä aiheen nousta teitä
vastaan."
Kuningas Eerik puri alahuultaan.
"Ajattele, mitä sanot, Yrjänä Pietarinpoika. Sturet ovat minun
uskollisimmat kannattajani."
"Sentähden he voivat myös tulla kaikkein vaarallisimmiksi."
Kuningas erosi hänestä syviin mietteihin vaipuneena. Se ettei hän
voisi luottaa Stureihin, herätti hänessä tuskaa ja katkeruutta; hän ei
tahtonut sitä uskoa. Olisiko mahdollista, että Yrjänä Pietarinpoika,
saadakseen kostaa aatelistolle, koetti yllyttää kuningasta tuota
jaloa sukua vastaan? Tuo epäily herätti kuitenkin kuninkaassa syvää
vastenmielisyyttä.
* * * * *
Säätyjen merkillinen istunto jätti syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka
siitä kuulivat. Mitä aikeita saattoi kuninkaalla olla? Mitä nyt
tapahtuisi?
Nuo kysymykset askartelivat kaikkien mielissä. Kaikkialla mainittiin
Kaarina Maununtyttären nimi. Uskaltaisikohan Eerik kohottaa hänet
puolisokseen, määrätä hänet maan kuningattareksi? Jatkaisiko hän
Lothringenin prinsessan kosimista vain näön vuoksi, vai hylkäisikö hän
hänet ilman minkäänlaisia selityksiä jo ennenkuin Nils Sture ennättäisi
palata kotiinkaan?
Aatelisto oli salaisen kiihkon vallassa. Mutta ei tapahtunut mitään
sellaista, jota ihmiset näyttivät odottavan. Kuningas oli lähtenyt
sotajoukkonsa luo ollakseen läsnä taisteluissa, joita tänä vuonna
käytiin erikoisen ankarasti.
Kuukausimääriä kesti sotaa Ruotsin kärsiessä suuria tappioita, mutta
sota ei silti loppunut vielä.
Tätä sotaa, joka tuotti maalle niin paljon turmiota, pidettiin yhä
enemmän raskaana onnettomuutena. Se maksoi maalle paljon ihmisuhreja ja
hävitti varallisuuden ja kaiken lisäksi ruotsalaiset hoitivat asioitaan
huolimattomasti. Usein kuningas, jotta hänen ei olisi tarvinnut
riistäytyä pois Kaarinan sylistä, heittäytyi kuukausimääriksi aivan
huolettomaksi, ei ottanut edes varteen rauhanteon mahdollisuuksia,
koska hän arveli, että epäedulliset rauhanehdot häpäisisivät hänen
kunniaansa.
Mutta kaikkialla, yksin aatelistonkin parissa, toivottiin rauhaa, joka
tekisi lopun hyödyttömästä sodasta.
Tyytymättömyys ja masennus oli kaikkialla vallalla. Suurimmassa
määrässä viha kohdistui Yrjänä Pietarinpoikaan, ainoaan, jota Eerik
sieti lähellään ja joka ei päästänyt ketään muuta kuninkaan luo. Niinpä
maata hallittiin kuulematta kenenkään muun valtaistuimen lähellä olevan
miehen neuvoa tai mieltä.
Tavaton itsepäisyys esti kuningasta näkemästä asioita todelliselta
kannalta. Hän kulki omia, onnettomia teitään, ei kiinnittänyt huomiota
rauhantoiveihin ja neuvotteli yksin Yrjänä Pietarinpojan kanssa, jonka
vaikutus kuninkaaseen näytti käyvän yhä vahingollisemmaksi, sillä hänen
niskoilleen pantiin useita väkivallantekoja, joihin kuningas oli tehnyt
itsensä syypääksi.
Svarterån taistelun häviön jälkeen Eerik palasi Tukholmaan. Hän antoi
päälliköiden koota joukot ja varustaa ne uusiin hyökkäyksiin, mutta
itse hän sillä välin vetäytyi Gripsholmaan unohtaakseen Kaarinan
sylissä kaikki sota- ja hallitushuolet.
Tukholmassa vanha kreivi Svante Sture yritti päästä kuninkaan puheille.
Mutta joko Eerikillä oli kiire tai hän ei hallitsija-ylpeydessään
halunnut ruveta keskusteluihin — joka tapauksessa hän ei ottanut
kreiviä vastaan, vaan läksi melkein suoraa päätä Gripsholmaan.
Hän tiedusteli vain Nils Sturea, joka ei vielä ollut palannut
Lothringenista ja josta ei myöskään ollut saatu mitään tietoja.
Kuningas ei sanonut sanaakaan tämän johdosta, hän näytti vain
epäröivältä. Taaskin kaikki tuumivat salaisen jännitettyinä, mitä
Kaarinan suhteen nyt tapahtuisi; mutta ei tapahtunut mitään. Kuningas
näytti kaikessa rauhassa odottavan Nils Sturen paluuta.
Talven hän vietti osittain Gripsholmassa, osittain pääkaupungissa.
Kaiket yöt hän kysyi tähdiltä neuvoa tulevaisuudestaan, ja Kaarinan
piti jälleen laulullaan viihdyttää sitä levottomuutta, minkä tämä
salaperäinen kaksinpuhelu tähtien kanssa herätti hänen mielessään.
Mutta yhä omituisemmaksi kuninkaan mielentila muuttui, yhä enemmän
hänen toimintahalunsa ja päätösvoimansa lamautui, yhä kaameammin riehui
hänen sielussaan tuo synkkä voima, Vaasa-suvun raskas perintö, ja vain
suurella vaivalla voitiin karkoittaa pilvet hänen otsaltaan.
Tämä aika oli kaamea ja painostava Kaarina Maununtyttärellekin. Hän
pelkäsi Eerikin puolesta, milloin tämä oli poissa, ja hän koetti
voittaa kaikki tuskansa saadakseen hänet hilpeälle mielelle, milloin
hän oli hänen luonaan.
Mutta se oli raskasta, ja hän saattoi sen kestää vain siksi, että
hän rakasti koko sydämestään kuningasta ja oli pyhittänyt elämänsä
vain hänelle. Hän aavisti, että jotain oli tulossa, vaikka hän
ei käsittänyt, mitä se oli. Mutta mitä enemmän tämä aavistus
nostatti hänen tuskaansa, sitä lujemmin hän liittyi kuninkaalliseen
rakastajaansa, joskin onni, jota hän näinä kuukausina nautti, oli
katkeransuloinen. Usein nousi myös hänen mieleensä aavistus, että
kuninkaan järki, synkkien voimien lamauttamana, voisi pettää. Sillä
tuska ja viha, itsepäisyys ja päättämättömyys kuluttivat hänen henkisiä
voimiaan hänen itsensä jaksamatta enää taistella vastaan.
Tänä talvena sai Sturein salaliitto alkunsa. Kuningas oli kuullut siitä
Yrjänä Pietarinpojalta, mutta hänellä ei ollut todisteita. Salaiset
säikeet olivat hyvin hienot, miltei näkymättömät; Sturein aikeita oli
mahdoton edeltäpäin arvata. He näyttivät kuitenkin olevan salaisessa
liitossa Suomen herttuan Juhanan, kuninkaan veljen kanssa, joka yhä
kasvavan puolueensa tukemana vaati vapautustaan.
Niinpä Eerik tunsi olevansa ahdistettu monelta taholta, vaikka ei
ollutkaan mitään kohtaa, mihin tarttua kiinni. Vaikea oli myös sanoa,
mihin Sturein ja herttua Juhanan aikeet tähtäsivät, tahtoivatko
he vain voittaa suurempaa vaikutusvaltaa, muutosta sodankäynnissä
vai täydellistä vallankumousta. Eerik ei myöskään tiennyt vielä,
miten suhtautua tähän asiaan, väkivallallako vai sovitteluilla,
äkkirynnäkölläkö vai kärsivällisesti odottamalla.
Toistaiseksi hän päätti valita viimeksimainitun keinon. Hän ei kysynyt
enää kenenkään neuvoa; yksin Yrjänä Pietarinpoikakin oli nyt kadottanut
vaikutusvaltansa kuninkaaseen. Vain tähtiin hän turvautui, joskin hän
pelkäsi sitä pimeyttä, jota ne hänelle ennustivat. Mykkänä, synkkänä,
epäluuloisena, mutta toimettomana hän kulki paikasta toiseen.
Siten tämäkin talvi kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Kaameaa
kuohuntaa tuntui vain kaikkialla, tuskallista aavistusta, että jotain
tulisi tapahtumaan, vaikkei sitä edeltäpäin voitu selittää eikä millään
tavalla vastustaa.