Kustaa Pietarinpoika oli vihdoin poistunut vahtipaikaltaan ja
kiiruhtanut vanhan Kirstin luo. Ehkäpä Kaarina oli sittenkin päässyt
pois linnasta hänen huomaamattaan, ja hän tapaisi hänet Kirstin
luona. Vanha vaimo ei tiennyt mitään, mutta hän ei näyttänyt myöskään
kauhistuvan, kun sotamies kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut. Kustaa
olisi tahtonut haastaa edesvastuuseen koko maailman hänelle tapahtuneen
vääryyden johdosta — sillä häntä tuo vääryys ensi sijassa kohtasi.
Kiihoittuneena ja onnettomana hän istui pöydän ääressä sillä välin kuin
vanha vaimo vilkaisi ahnaasti tuoksuavaan, kiiltävään linnunpaistiin,
jonka hän oli työntänyt nuorukaisen eteen. Häntä ei mikään muu tällä
hetkellä kiinnostanut kuin kysymys, koskisiko nuori sotilas alakuloisen
mielialansa vallassa herkkupalaan vai ei.
"Me emme saa enää koskaan nähdä Kaarinaa," sanoi nuorukainen. "Uskokaa
minua, Kirsti muori, emme me koskaan enää saa nähdä häntä."
"No, no, älkää ottako asiaa niin raskaasti, Kustaa Pietarinpoika. Mistä
te sen niin tarkoin tiedätte, ja mitä teitä Kaarina yleensä liikuttaa?
Ehkäpä se ei ole niinkään suuri onnettomuus, jos hän miellyttää
kuningasta!"
Epätoivoisesti puiden nyrkkiään nuorukainen hypähti pystyyn.
"Vai ei onnettomuus —?" nauroi hän synkästi. "Mutta minä — minä olen
kadottanut hänet!"
Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja syöksyi ulos, ja vanha vaimo kävi
keventynein mielin istumaan paistetun linnun ääreen ja pisti sen
suuhunsa.
Kustaa Pietarinpoika samoili kaiken yötä pitkin katuja, milloin
kiertäen linnan, milloin vahtituvan ympärillä, missä hänen olisi
ollut määrä olla. Hän vilkuili tovereitaan, peläten, että he etsivät
häntä, mutta ei uskaltanut mennä heidän luokseen. Hän nukkui eräässä
porttiholvissa, kunnes aamu koitti. Sitten hän hiipi ulos äsken
avatusta kaupungin portista. Hänen päämääränään oli Kaarinan kylä,
sinne hän aikoi kulkea; ehkäpä hänen onnistaisi löytää tämä sieltä.
Mutta matkan varrella väsymys voitti hänet ja syrjässä maantiestä
varjoisassa metsikössä, hän heittäytyi pitkäkseen ja nukkui useita
tunteja. Niinpä hän saapui vasta myöhään iltapäivällä Medelpladiin.
Kaarina ei ollut siellä, mutta hän huomasi sittenkin, että talossa oli
jo tapahtunut muutos. Talon isäntä astui topakkana häntä vastaan, kysyi
mitä hän halusi ja mielettömänä ilosta näytti hänelle kukkaroa, joka
oli täynnä hopeaguldeneja. Lähetti oli tuonut ne linnasta ilmoittaen,
että Kaarina oli otettu prinsessa Elisabetin palvelukseen.
Sotamies naurahti ääneensä ja oli vähällä heittää kukkaron miehen
kädestä lattialle.
"Vai prinsessan palvelukseen! Haa, tiedättekö, mitä se merkitsee,
isäntä?"
Isännän pienet porsaansilmät vilkkuivat tyytyväisinä ja hän puristi
hellästi aarrettaan rintaansa vasten.
"Ehkäpä se merkitsee, että hätäpäivät meiltä nyt loppuvat. Kuules,
äiti, mitä sinä arvelet? Jos Kaarinan käy hyvin, niin eiköhän meidänkin
käy silloin hyvin."
"Lurjus!" kiristi Kustaa Pietarinpoika hampaitaan halveksivasti ja pui
isännälle nyrkkiä.
"Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kaarinan äiti, joka tulla laahusteli
tupaan. "Mitä tämä asia häneen koskee? Onhan meitä kohdannut suuri
kunnia ja onni. Mene tiehesi, mies, vai tahdotko, että annamme sinut
kuninkaalle ilmi, koska uhkailet meitä?"
Sotilas naurahti hurjasti kuin mielisairas ja kiiruhti pois talosta
samoillen yksin pitkin peltoja.
Hän kuljeskeli ulkona, kunnes yö ja kokonainen päivä olivat kuluneet
loppuun. Sitten hän alkoi tuumia mitä tehdä. Kaupunkiin hän ei halunnut
palata. Kaarinan hän oli kadottanut, palveluksestaan hän oli karannut —
mitäpä tekemistä hänellä olisi enää Tukholmassa? Koko elämä siellä oli
hänelle vastenmielistä ja kiihoittaisi vain hänen mieltään hulluuteen
saakka.
Niinpä hän kuljeskeli maaseudulla kuukausimääriä, kunnes hänen vähäiset
varansa olivat lopussa, parhaat vaatekappaleet myydyt eikä hän voinut
kerjäämällä enää elättää henkeään köyhässä maassa. Hädän ja nälän
pahoittamalla hän alkoi silloin ajatella uutta elämää.
Kauan hän täten oli samoillut pitkin maata, mutta vihdoinkin hän sattui
tulemaan Tukholman lähistöille. Oli kylmä, kirkas päivä. Kaukana,
laskevan auringon valossa hän näki kaupungin tornien ja sataman
häämöittävän. Kustaa Pietarinpoika pysähtyi ja katseli kauan aikaa
kaukaista kaupunkia. Hänen sydämensä sykki — hän muisti Kaarinaa ja
miten lähellä tätä hän jälleen oli.
Kaikkina näinä kuukausina hän ei ollut voinut unohtaa Kaarinaa;
tuskalla ja surulla hän muisteli tätä jouduttuaan taas hänen
lähettyvilleen. Mitenkähän Kaarinan laita mahtoi olla, miten hänen oli
käynyt? Hän ei ollut kuullut hänestä mitään, sillä hän ei ollut pitkään
aikaan tavannut ketään muuta kuin erämaissa asuvia talonpoikia.
Aurinko laski kaupungin taakse, hänen oli pakko kulkea eteenpäin.
Hänen oli kuitenkin mahdoton ennättää kaupunkiin ennen iltaa. Hänen
jalkansa olivat väsyneet eivätkä tahtoneet enää totella. Niinpä hän oli
hyvillään nähdessään maantien varrella kapakan, joka tarjosi hänelle
yösijaa ja virvoitusta. Pari kolikkoa kilisi vielä hänen taskussaan,
juuri siksi monta, että hän saattoi saada iltaruoan sekä yösijan uunin
viereisellä penkillä. Suuressa tuvassa, joka oli varattu vieraita
varten, ei ollut ainoatakaan sielua.
Kauan ei sotilas kuitenkaan saanut olla yksin. Tuskin hän oli ruvennut
liemiruokaansa syömään, kun saapui pari ajomiestä, jotka olivat
tulleet kuormineen Tukholmasta ja halusivat säädä illallista. Hetken
kuluttua he olivat tehneet tuttavuutta Kustaa Pietarinpojan kanssa, ja
isäntäkin, joka aikaisemmin ei ollut välittänyt hänestä suuria, istahti
pöytään heidän luokseen.
"Kylläpä tulet parhaaseen aikaan," sanoivat toiset kuultuaan, että
Kustaa oli matkalla Tukholmaan, "huomenna on kaupungissa paljon
nähtävää."
"Vai niin. En ole pitkiin aikoihin ollut Tukholmassa enkä ole
kuullutkaan sieltä mitään. Varmaankin siellä on paljon tapahtunut siitä
kuin sieltä läksin," sanoi Kustaa Pietarinpoika välinpitämättömästi.
"Mitä siellä huomenna tapahtuu?"
"Mies, etkö tiedä, että huomenna vietetään juhlat sen johdosta, että
voitimme tanskalaiset? Etkö tiedä sitäkään, että on käyty sotaa sen
vuoksi, että tanskalaiset loukkasivat kuningasta ja antoivat ilmi hänen
naimahankkeensa?"
"Minä en tiedä mitään," sanoi sotilas ja alkoi tarkemmin kuunnella
toisten puhetta.
"Kuningas kosi Englannin Elisabetia, mutta samalla kertaa myös
Lothringenin prinsessaa. Tanskalaiset saivat tästä vihiä ja antoivat
kuninkaan suunnittelut ilmi."
"Vai aikoo kuningas siis naida?" Kotiinpalaavan jännitys alkoi kohota
yhä enemmän.
Toinen ei huomannut hänen välikysymystään, vaan jatkoi innoissaan:
"Niinpä oli tanskalaisille annettava muistoseteli, ja sen he ovatkin
nyt saaneet. Suuri taistelu kävi Itämerellä — kuningas oli itse siellä
mukana. Neljä tanskalaista laivaa sytytettiin palaamaan. Kolmesataa
vankia tuotiin tänne ja huomenna heitä kuljetetaan kahleissa pitkin
kaupunkia linnan ohi, ja siitä vasta ilo syntyy."
"Kylläpä onkin aika antaa kansan iloita," sanoi isäntä, vanha, kokenut
mies. "Kansa on kuninkaan paras turva, sitä on pidettävä lämpimänä
ja näytettävä, ettei sotaa ole syyttä käyty. Sillä suuret herrat
eivät ole kuninkaalle liian suosiollisia. Siinä ovat hänen veljensä,
jotka odottavat vain hyvää tilaisuutta, siinä ovat Sturet. Emmehän
me tietenkään voi tarkoin seurata asioita, mutta jotain sitä aina
sittenkin kuulee. Ja luultavasti on kylliksi syytäkin —"
Nauraen ajomies keskeytti isännän puheet. "Aina te olette tietävinänne
kaikki asiat paremmin kuin muut. Mitä te Stureista puhutte? Eikö
kuningas aio lähettää nuorta kreivi Sturea uudestaan Lothringeniin
kosiomatkalle?"
"Vaikkapa vaan. Mutta kaikki ei ole niinkuin pitäisi olla; aateliston
parissa kuohuu. Ei kukaan suurista herroista voi antaa kuninkaalle
anteeksi sitä, että Yrjänä Pietarinpoika on päässyt valtaan, eikä
kansakaan ole siitä hyvillään; täytyyhän heidän sietää suosikkia, koska
hän on kuninkaalle mieleen, mutta kaikki katsovat häneen sittenkin
karsain silmin."
"Minkä sille mahtaa?" sanoi nyt toinen ajomies kohottaen olkapäitään.
"Olette ehkä oikeassa, isäntä, Yrjänä Pietarinpoika on kaikille oka
silmässä, mutta minkä sille mahtaa. Kuningas seisoo vankkana, sillä se,
joka kykenee vastustamaan neljää kapinoivaa veljeä — —"
"Ajat muuttuvat vielä," sanoi isäntä vakavana. "Kaikki merkit puhuvat
siihen suuntaan. Nyt riemuitaan suuresta voitosta, nyt kansa toivoo,
että kreivi Sture tuo vihdoinkin maahan nuoren kuningattaren, jota jo
kyllin kauan on saatu odottaa. Omituinen juttu tuo kosiminen. Nuori
kuningatar voi vasta saada kuninkaan aseman kansansa parissa täysin
vakavaksi. Mutta mitä, jos tälläkin kertaa, jos nytkin — —"
Vakavana puuttui toinen ajomies isännän puheeseen:
"Ymmärrän kyllä, isäntä, mitä te tarkoitatte, ja se on kylläkin tärkeä
seikka —"
"Niin, sitähän minä juuri tahdoin sanoa. Huonot naiset, jotka tähän
saakka ovat pitäneet kuningasta pauloissaan, eivät ole häirinneet
kansaa; heidän valtansa on kestänyt lyhyen aikaa ja sitten heidät
on karkoitettu. Mutta nyt asiat ovat toisin. Kuningas ei ole tosin
luopunut suunnitelmistaan Lothringenin prinsessaan nähden, muuten
hän tuskin uskoisi tätä tehtävää Sturelle. Mutta ei kukaan nykyään
tiedä, miten siinä käy. Sen jälkeen kuin Kaarina Maununtytär hallitsee
Gripsholmassa, ja kuninkaan suhde häneen on tullut täysin julkiseksi,
voidaan odottaa mitä hyvänsä."
Sotilas oli hätkähtänyt kuullessaan Kaarinan nimen. Mutta ei kukaan
huomannut sitä, ja toinen ajomies sanoi kohauttaen olkapäitään:
"Jonakuna päivänä hänkin saa matkapassit, niinkuin kaikki muut. Tämä
juttu voi kestää hiukan kauemmin kuin tavallisesti, eikä kukaan muu ole
saanut vielä Gripsholmassa asua, mutta siitä kansa voi olla huoleti,
kaikki kestää vain aikansa."
"Älä sano sitä, tällä kertaa asiat ovat toisin. Kaarina Maununtyttären
vuoksi on kuningas karkoittanut kaikki muut; hän yksin hallitsee
kuningasta. Joka kerta kun kuningas näinä sota-aikoina kävi
Tukholmassa, kävi hän siellä vain Kaarinan vuoksi. Ei kukaan hänen
rakastajattaristaan ole vielä ollut näin korkeassa asemassa.
Tahtoisinpa nähdä huomenna miltä hän näyttää, kun vangitut tanskalaiset
kulkevat hänen ohitseen. Sanotaan, että torille on rakennettu lava ja
istuin vartavasten hänelle."
"Se, joka seisoo korkealla, putoaa syvälle."
"Mutta milloin? Kaikella on aikansa, sanotte te, mutta ei aina ole
helppo korjata sitä, mikä sinä aikana tapahtuu. Minä sanon teille,
Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär tulevat olemaan kuninkaan
vallan koetuskiviä, ja heidän tähtensä kuningas vielä kaatuu, jollei
hän ymmärrä ajoissa luopua heistä."
Miehet vaikenivat.
Kustaa Pietarinpoika, jonka ruumiin läpi toinen väristys toisensa
jälkeen oli kulkenut, oli jo aikoja sitten kääntynyt pois voidakseen
salata mielenliikutuksensa. Mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään
huomiota. Ajomiehet tekivät vihdoin lähtöä, isäntä meni heidän kanssaan
ulos, ja kuormat lähtivät liikkeelle. Vähitellen pyörien ratina vaimeni
etäisyyteen.
Hetkeä myöhemmin isäntä tuli tupaan ja alkoi korjata aterian jätteitä
pöydästä. Emäntäkin astui huoneeseen, istahti uunin luo, jossa pari
puuta kyti, ja alkoi sitten työskennellä himmeän öljylampun valossa,
jonka hän oli sytyttänyt. Kustaa Pietarinpoika ei jaksanut kestää tätä
hiljaisuutta sen kauemmin. Hän nousi hitaasti ja kiinnitti katseensa
isäntään.
"Kuka tuo Kaarina Maununtytär on?" kysyi hän vihdoin.
"Ettekö te sitä tiedä? Ettekö te ole hänestä kuullut?" kysyivät
molemmat toiset hämmästyneinä.
"En ole käynyt pitkään aikaan Tukholmassa."
"No, kyllä te huomenna saatte kaupungissa kuulla sekä nähdä
tarpeeksenne. Me täällä tiedämme vain sen, mitä meille kerrotaan.
Kuningas vei hänet vastikään Gripsholmaan. Ei kukaan ole vielä sen
korkeammalle kohonnut. Ajatelkaahan, tyttö, joka aikaisemmin kaupusteli
torilla! Mutta hän kuuluu olevan hyvin kaunis, ja väitetään, että
kuningas pelkää kadottavansa hänet, siksi hän pitää häntä Gripsholmassa
turvassa."
"Kukapa hänet ryöstäisi," sanoi vaimo. "Mutta kuningas pelkää
vihollisia. Tuo Kaarina Maununtyttären juttu on merkillinen! Ei kukaan
tiedä, miten se oikeastaan tapahtui. Väitetään, että hän on hyvin
viekas ja tietää mitä hän tahtoo."
"Vaimo, mitä sinä turhia jupiset!" sanoi isäntä.
"Asiat eivät ole oikein, sen minä tiedän. Kerrotaan, että hän antoi
kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei tämä pääse hänestä eroon, vaan on
pakoitettu tekemään mitä ikänä hän tahtoo."
"Niinhän sitä sanotaan, mutta se on turhaa puhetta."
"Eipä niinkään. Tukholmassa asui siihen aikaan eukko, joka osasi tehdä
salaisia taikoja. Siellä Kaarina kävi siihen aikaan, kun hän kaupitteli
torilla, ja tältä hän sai salaiset lääkkeensä. Turhanpäiten ei vanha
Kirsti istu nyt vieraana rikkaassa talossa Värmlannissa, jonka Kaarina
Maununtytär on ostanut omaisilleen."
Isäntä oli hetken vaiti, sitten hän sanoi Kustaa Pietarinpojalle:
"Paljonhan sitä puhutaan, jokainen puhuu tästä asiasta ja vaivaa sillä
päätään. Paljon te vielä saatte siitä kuulla, kun tulette Tukholmaan.
Mutta minä sanon, kaikella on aikansa. Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina
Maununtytär ovat kuninkaan vallan koetuskiviä. Jonakin kauniina päivänä
me saamme sen nähdä. Mutta riittää jo. Maalla ei näistä asioista
tiedetä mitään, mutta kunhan astuu jalallaan Tukholmaan — —. Onko
teillä liikeasioita Tukholmassa?"
"Ei, niin — aikomukseni on hankkia sieltä jotakin sellaista," änkytti
vieras.
Isäntä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän saakka.
"Ja tuollainen mies kuin te ei ole sotamiehenä? Nyt, kun niin paljon
sotilaita tarvitaan? Kun tanskalaiset keräävät kaikki maajoukkonsa
kokoon? Tiedättekö mitä, sellainen kuin te voisi nyt sotilaana löytää
onnensa."
"Onhan se hyvä ajatus," nyökkäsi Kustaa Pietarinpoika ja katsoa
tuijotti eteensä.
Isäntä, joka huomasi, että toinen oli väsynyt ja haluton jatkamaan
keskustelua, nyökkäsi hyväntahtoisesti:
"Tuumikaa asiaa." Sitten hän toivotti hyvää yötä. "On jo aika mennä
levolle, jollemme tahdo jutella puolen yötä."
Hän poistui tuvasta yhdessä vaimonsa kanssa. Kustaa Pietarinpoika jäi
yksin, ja takkatuli sekä öljylamppu sammuivat.
Hyvään aikaan hän ei saanut unta. Hän makasi kovalla penkillä ja
tuijotti pimeään. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi unessa
nähnyt valopiirin, jossa liikkui loistavia olentoja. Kaarina — —
Sitten hän kohosi pystyyn, torjui ajatukset luotaan ja vaipui jälleen
makuusijalleen. Mitä hän oikeastaan toivoi? Kaikkihan oli ohitse. Hänen
täytyi alistua välttämättömyyteen, aloittaa uusi elämä, jonka vuoksi
hän nyt oli matkalla Tukholmaan. Nämät ajatukset saivat vihdoin hänen
mielensä rauhoittumaan ja hän vaipui uneen.
Oli jo valoisa päivä, kun Kustaa hiukan virkistyneenä ja voimistuneena
vaelsi eteenpäin. Hänen jalkansa astui nyt kevyemmin ja hänen
mielialansa tuntui iloisemmalta, kun hän ajatteli uutta elämää, jota
hänen oli nyt määrä alkaa. Hiukan jännittyneenä hän ajatteli vain sitä,
mitä hän saisi nyt Tukholmassa nähdä. Viisainta olisi oikeastaan olla
tänään Tukholmaan menemättä; silloin ei tarvitsisi mitään nähdä eikä
kuulla. Ja sittenkin häntä vastustamattomasti veti sinne.
Vihdoin hän saapui perille. Kaupunki näytti aivan toiselta kuin hänen
viimeksi siellä ollessaan. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, porvarit
juhlapukimissa, katupojat, kaikki uteliaat ja toimettomat ihmiset
kulkivat toria ja linnaa kohti. Kustaa Pietarinpoika joutui virran
mukana kulkemaan, rumpujen räminä ja torvien toitotus jouduttivat hänen
askeleitaan, ja äkkiä hän huomasi olevansa samalla torilla, missä
Kaarina aikoinaan oli myynyt tavaroitaan ja pistänyt hänenkin taskuunsa
niin monta lintua.
Tänään oli tälle samalle paikalle pystytetty lava ja verhotun
katoksen alla oli purppurainen istuin. Vielä se oli tyhjänä, vain
kansa kierteli levottomasti sen ympärillä. Kustaa Pietarinpoika olisi
miltei voinut huutaa ääneensä. Täällä, missä Kaarina kerran oli myynyt
jäniksiä ja hanhia yksinkertaisessa puvussaan, täällä oli hänelle nyt
valmistettu purppurainen istuin korotetulle lavalle. Kustaa tunkeutui
eteenpäin, kunnes hän saapui kevyen rakenteen eteen. Vielä äsken hän
oli epäröinyt, tuliako tänne laisinkaan. Mutta nyt hän halusi nähdä
Kaarinan ja näyttäytyä myös itse hänelle.
Lavan luo tunkeutui paljon väkeä ja sotilaat koettivat ylläpitää
järjestystä levottoman joukon parissa. Siellä täällä mainittiin
Kaarinan nimi; kaikki puhuivat hänestä, kerrottiin juttuja hänen
entisyydestään, ihmeteltiin hänen tulevaisuuttaan ja viitattiin
kuninkaan naimahankkeisiin.
Kustaa Pietarinpoika sai uudestaan kuulla kaiken sen, minkä hän
jo eilen kapakassa oli kuullut. Keskusteltiin myös lemmenjuomasta
salaperäisesti kuiskaten ja uteliaasti kuunnellen, kunnes rumpujen
pärinä katkaisi kaikki jutut.
"He tulevat, he tulevat!" kajahti suusta suuhun.
Pitkä kulkue liikkui kaduilla toria kohti. Kuningas ja Yrjänä
Pietarinpoika ratsastivat joukon etunenässä loistavan seurueen
ympäröimänä. Valkean hevosen selässä, ruhtinaallisesti koristettuna,
jalokivin kirjaillussa laahuspuvussa Kaarina Maununtytär ohjattiin
paikalle.
Ihmisjoukko odotti ääneti. Kulkue pysähtyi, kuningas ja Yrjänä
Pietarinpoika seurueinensa asettuivat lavan juurelle ja Kaarina
ritarien ja sotilaitten seuraamana kävi purppuraiselle istuimelle
istumaan. Hän kumartui lavan reunan yli. Kaunis hän oli —. Kultaiset
hiukset ympäröivät kruununa hänen otsaansa. Mutta ihmisten katseet
näyttivät kiusaavan häntä; hän loi silmänsä maahan ja hänen kalpeille
kasvoilleen levisi surullinen ilme. Taaskin Kustaa Pietarinpoika olisi
tahtonut huutaa tuskasta. Hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt
Kaarinaan, hän ei nähnyt muuta kuin tämän — —
Leveää katua pitkin kulki nyt vangittujen tanskalaisten joukko.
Amiraalit kulkivat kahleissa; kuninkaan hovinarri hyppi heidän
edessään ja sai kansan puhkeamaan äänekkääseen nauruun. Vankien kasvot
hytkähtivät, ne ilmaisivat vihaa, halveksumista, epätoivoa; kahleet
kalisivat katukivillä; rumpujen räminä ja torvien toitotus vaimensi
niiden äänen. Loputon saattue kulki siten ohi.
Mutta Kustaa Pietarinpoika ei nähnyt mitään. Hän ei huomannut ympärillä
seisovien levotonta liikehtelyä, hänen katseensa oli vain kiintynyt
Kaarinan kalpeihin, alakuloisiin kasvoihin, kunnes tämä tunsi sen,
katsoi häneen ja hätkähti nähdessään hänet. Silloin vasta Kustaakin
huomasi asemansa koko surkeuden sekä kurjan ulkomuotonsa, ja syvään
huoaten sukelsi ihmisjoukkoon.
Mutta samassa hetkessä hän tunsi vaistomaisesti, että kuningas Eerikin
terävä, valpas silmä oli myös keksinyt hänet ja nähnyt Kaarinan
hämmennyksen. Niinpä olikin hyvä, että ihmisjoukko nieli hänet kitaansa
ja riisti hänet mukaansa, kunnes hän eräällä sivukadulla vihdoin
saattoi irtaantua siitä.
"Hei, toveri," huusi äkkiä joku hänelle ja pysäytti hänet. "Sinäkö se
todellakin olet, Kustaa Pietarinpoika?"
Pelästyneenä Kustaa pysähtyi, mutta malttoi samassa mielensä.
"Minä se olen, vaikka tuskin enää entiseltäni näytän," sanoi hän
synkkänä ja tarkasteli ihmeissään toista, jonka arvomerkeistä hän
saattoi nähdä, että tämä oli kohonnut upseeriksi. Samassa rykmentissä
palvellessaan he olivat kumpikin olleet yksinkertaisia sotamiehiä.
"Niin, sotilaalla on nykyään hyvät päivät," nauroi upseeri, "etkö halua
palata meidän joukkoomme? Tosin karkasit silloin — mutta mitä sillä
väliä, sota-aikoina sellaiset asiat pian unohtuvat, jokainen on meille
tervetullut. Me tarvitsemme vänrikkiä rykmenttiimme; etkö halua ruveta
siksi?"
"Käykö se niin helposti?" kysyi Kustaa Pietarinpoika epäröiden ja
samalla iloisin mielin.
"Miksikä ei? Taistelu on odotettavissa. Tanskalaiset keräävät
maajoukkoja, koska he ovat kadottaneet laivansa, ja he hyökkäävät
Norjasta käsin kimppuumme."
"Niin," sanoi Kustaa Pietarinpoika keskeyttäen toisen puheen, "ota
minut sotamieheksi, päällikkö, ja salli minun tulla mukaan, kun
lähdette tanskalaisia vastaan! Mitä minä täällä enää teen, mitäpä minä
enää täällä teen!"
Tuo kuului huudolta, mutta upseeri ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Kiihkeänä hän vei entisen toverin mukanaan ottaakseen hänet vielä
samana päivänä rykmenttinsä turviin.
* * * * *
Jo ensi taistelussa tanskalaisia vastaan Kustaa Pietarinpoika
kunnostautui niin, että hänet kohotettiin vänrikiksi. Oikea sotakiihko
oli tarttunut häneen ja pelottomasti hän tunkeutui pahimpaan
taisteluntuoksinaan. Täten hän saattoi saavuttaa vain joko kuoleman
tai sotilaallista kunniaa. Ja koska kuolema näytti karttavan häntä,
alkoi kunnia häntä miellyttää ja hän uneksi upseerin, kenraalin, ehkäpä
sotamarskinkin arvosta, voidakseen sitten — —
Ei, pitemmälle hän ei ajatellut, hän ei tahtonut päästää valloilleen
niitä ajatuksia, jotka piilivät syvimmällä hänen sielussaan.
Mutta talvi teki lopun sotaleikistä sekä toistaiseksi myös
kohoamismahdollisuuksista, ja sotilaat saivat toimettomina odottaa
asioiden kehittymistä tulevaisuudessa.
Keväällä Kustaa Pietarinpoika lähetettiin yhdessä muutamien muiden
kanssa Tukholmaan suorittamaan rykmentin asioita. Ja taaskin entinen
kuume alkoi polttaa häntä täällä Kaarinan läheisyydessä. Hänellä oli
paljon aikaa kuulla, mitä tästä kerrottiin ja siten saada tietää, miten
hän jaksoi.
Tukholmassa oli tapahtunut paljon muutoksia. Kuninkaan veli, Juhana,
Suomen herttua, oli jo kauan sitten jonkun tekosyyn nojalla vangittu
ja viety linnaan, missä häntä ankarasti vahdittiin. Siten kuningas
piti aisoissa veljiensä vaaralliset suunnitelmat, voimatta kuitenkaan
tukahduttaa mielten kuohua aateliston ja kuningasta vastustavan
puolueen parissa.
Vänrikin sydän alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän kuvitteli mielessään,
miten asiat voisivat tulevaisuudessa kehittyä. Hän muisti, mitä kapakan
isäntä oli sanonut, myöskin Kaarinaa hän ajatteli useasti ja tuumi
mielessään, mitenkä hänen kohtalonsa muodostuisi. Kaikesta huolimatta
elämä kävi tasaista, rauhallista kulkuaan. Yhä vieläkin kuningas ajoi
innokkaasti naimasuunnitelmiaan; sopimus Hessenin kanssa oli jo niin
pitkällä, että hän oli varma prinsessan myöntävästä vastauksesta. Mutta
ensi kertaa kuningas osoittautui horjuvaksi, hän jätti tämän aikeensa
sikseen ja alkoi vakavasti kosiskella Lothringenin Renatea. Juuri
näihin aikoihin nuori kreivi Nils Sture lähetettiin kuninkaan puolesta
kosintamatkalle Lothringeniin, ja jos prinsessa vastaisi kuninkaan
toiveita, tuomaan hänen myöntävä vastauksensa.
Omituisena vastapainona näille kuninkaan naimahommille on mainittava,
että Kaarina edelleen nautti hänen suosiotaan. Enimmäkseen hän oleskeli
Gripsholmassa, missä Eerik oli viettänyt melkein koko talven hänen
luonaan. Vastikään kuningas oli palannut Kaarinan kera Tukholmaan
varustautuakseen uusille sotaretkille. Mutta hän ajoi tätä asiaa
veltosti ja laimeasti, ilman suurempaa halua.
"Kuningas ei ole vielä aivan entisillään gripsholmalaisen talviunensa
jälkeen," sanoivat jotkut.
"Kaarina on huumannut hänet lemmenjuomillaan," lisäsivät toiset.
"Jumala tietää, mitä siitä koituu," arvelivat kolmannet kohauttaen
olkapäitään. Jokainen tunsi, että synkät tapahtumat olivat tulossa.
Kustaa Pietarinpoika ajatteli tuskalla, mitenkä Kaarinan kävisi. Ja
niinpä hänessä heräsi halu vielä kerran nähdä tätä, ainakin päästä
häntä lähemmäksi. Huomenna hänen toimensa Tukholmassa oli suoritettu,
sitten hänen oli pakko jälleen lähteä kaupungista ja syöksyä kohti
kuolemaa taistelutantereella. Niin, kunpa vielä kerran saisi nähdä
hänet, kerran nyrkit ojossa uhata hänen onnensa kuninkaallista
ryöstäjää ja manata esille tulevaisuuden henget!
Vaistomaisesti Kustaa oli lähtenyt kulkemaan linnaan päin, miltei
tietämättänsä. Äkkiä hän seisoi sen edessä. Tummien muurien yllä
lepäsivät jo illan varjot, mutta muuten oli vielä valoisaa, ikkunoista
käsin hänet varmaan voitaisiin selvästi nähdä. Näkikö joku hänet
todellakin, tapahtuiko jotain erikoista tänä hetkenä linnan seinien
sisäpuolella, sitä hän ei tiennyt. Mutta seisoessaan vielä siinä
epäröiden, poistuako paikaltaan, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty
ja vangittu, ja hänet työnnettiin tylysti pimeän porttiholvin läpi
linnan pihalle.
Äkkiä Yrjänä Pietarinpojan kasvot irvistelivät häntä vastaan. Kustaa
tunsi, miten tämä mittaili häntä, kiireestä kantapäähän saakka tavalla,
joka sai kylmänväreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään. Annettuaan
vahdille käskyn odottaa Yrjänä Pietarinpoika läksi linnaan. Lyhyt
hetki, jonka hän viipyi poissa, tuntui pitkältä kuin iäisyys. Hän
antoi vahtipäällikölle pari käskyä. Haettiin rattaat, joille vanki
heitettiin. Sitten upseeri valitsi kaksi sotilasta joukosta, ja heidän
saattamanaan onneton kuljetettiin portista ulos kapeille sivukaduille,
missä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
Kaamea mieliala, joka oli vallannut Kustaa Pietarinpojan, vaihtui
vähitellen epätoivoksi. Vahdit eivät vastanneet ainoaankaan hänen
kysymykseensä, kohauttivat vain olkapäitään. Kustaa repi kahleitaan,
raivosi voimattomana kohtaloaan vastaan, mylvi lopulta kuin eläin,
mutta vaikeni vihdoin. Pian kaikki olisi ohitse. Ihmeen rauhoittavana
tuo ajatus valtasi hänen mielensä.
Rattaat kulkivat edelleen. Naristen oli kaupunginmuurin portti
avautunut. Nyt oltiin kaupungin ulkopuolella, mutta yhä kuljettiin
kauemmaksi. Yö lepäsi synkkänä peltojen yllä, missä näkyi vielä lumen
jäännöksiä ja riitettä. Kauempana loisti joki.
Jokirannassa rattaat vihdoin pysähtyivät. Vanki aavisti, mikä kohtalo
häntä odotti, hän tuskin liikahti enää. Viimeisen kerran vain hän
kohotti katseensa taivasta kohti, missä kuu piileksi synkkien pilvien
takana ja hänen huulensa lausuivat vavisten nimen: "Kaarina!"
Sotamiehet kuiskailivat keskenään; heitä itseään varmaan kammotti
heidän yöllinen hommansa. Mutta he palelivat viileässä yöilmassa, ja
siksi he kiiruhtivat täyttämään tehtäväänsä. Vangin pään yli vedettiin
säkki ja se sidottiin kiinni hänen jalkojensa alapuolelta, sitten
siihen kiinnitettiin pari suurta kiveä, ja elävä mytty heitettiin
jokeen. Aallot kuohahtivat rajusti, ja rattaat poistuivat nopeasti
paikalta.
Kustaa Pietarinpoika oli pyörtynyt, mutta tajuttomuutta kesti vain
hetken aikaa. Kylmä vesi herätti hänet jälleen. Hän tunsi, ettei
joki ollut syvä; varmaankin hän oli pudonnut matalikolle. Hän tunsi
sen vaistomaisesti silmänräpäyksessä. Ja sama kuolemantuskan ja
elämänhalun vaisto pakoitti hänet pyrkimään pystyyn. Se onnistuikin,
hän sai hupussa olevan päänsä veden pinnan yläpuolella ja saattoi
jälleen hengittää. Hitaasti ja vaivalloisesti hän ajatteli uskaltamatta
liikahtaa. Tuskalla hän tarttui elämään kiinni, jotta ei varomattomalla
liikkeellä kadottaisi sitä uudelleen. Hänen korvistaan katosi kohina ja
suhina, jonka niihin tunkeutunut vesi oli saanut aikaan. Aivan selvästi
hän kuuli etäisyydessä rattaiden ratinaa, kun ne hitaasti poistuivat.
Mitä enemmän hän tuli tajuihinsa, sitä tarkemmin hän koetti punnita
asemaansa vedessä ja vakuuttautua, että hän todellakin seisoi lujalla
pohjalla, ilman uppoamisen vaaraa.
Sitten hän alkoi tehdä työtä, hitaasti, vaivalloisesti, varovaisesti,
sekä käsin että hampain. Kaikkein ensiksi hänen piti yrittää purra
reikä märkään säkkiin, joka painoi hänen päätään ja esti hänen
hengitystään. Vihdoin se onnistuikin. Sitten hän nosti nuoralla
köytetyt kätensä suunsa kohdalle. Äärettömällä kärsivällisyydellä hän
nakerteli kosteudesta kovettunutta nuoraa. Mutta vähitellen hän tunsi
säikeitten avautuvan ja kahleitten heltiävän. Yhä kiivaammin hän raasti
kahleitaan, vavisten kuumeisesta innosta ja sisäisestä riemusta.
Säkissä olevan reiän kautta hän näki, että kuu vihdoinkin oli tullut
pilvien takaa esille ja valaisi salaperäisellä valollaan hänen työtään.
Yö oli kulunut puoleen, kun nuora vihdoinkin hellitti. Nyt kädet olivat
vapaat, hän saattoi ruveta suurentamaan reikää ja repiä säkin yltään.
Sekin onnistui vihdoin ylivoimaisin ponnistuksin. Miltei mielettömästi
huutaen riemusta hän tervehti hiljaista, kuun valaisemaa maisemaa. Hän
seisoi nyt vapain jaloin joen pohjassa ja saattoi tunnustella eteenpäin
päästäkseen rannalle. Jonkun matkaa hänen täytyi uida ponnistaen
viimeiset voimansa, sitten hän lyyhistyi rannalle.
Mutta hän hyökkäsi taas pystyyn. Hän tunsi kuumeen puistattelevan
ruumistaan, mutta myös tuskan ja epätoivon. Kunhan voimat eivät nyt
vain pettäisi, niin ettei hän, pelastuttuaan hukkumiselta, vajoaisi
toisen kuoleman helmaan, mikä väsymyksen ja kuumeen hahmossa uhkasi
häntä. Hän kohosi pystyyn, koetti tuumia, missä hän oli ja mitä hänen
oli tehtävä. Tukholmaan hänen oli mahdoton palata; jonnekin hänen
täytyi paeta päästäkseen takaa-ajajilta turvaan.
Hän tunsi vain yhden paikan, jonne hän saattoi paeta — sisarensa
luo, joka asui miehensä ja lastensa kanssa pienessä mökissä parin
tunnin matkan päässä. Vain sinne hän saattoi paeta päästäkseen eroon
kuumeesta, joka poltti hänen jäseniään.
Se oli pitkä, vaivalloinen matka. Vaatteet olivat lyijynraskaat. Monta
kertaa hän vaipui maahan miltei tajuttomana, mutta elämänhalu pakotti
hänet jälleen eteenpäin.
Mutisten vuoroin kirouksia, vuoroin rukouksia, hän kulki horjuen
eteenpäin tuskan ja epätoivon kiiruhtaessa hänen askeleitaan, ikäänkuin
kokonainen armeija olisi ollut hänen kintereillään. Väliin hän huusi
ääneensä ja peräytyi. Mutta vaistomaisesti hän löysi tien, tietämättä
miten. Sisäinen voima kuljetti häntä eteenpäin, riisti hänet maasta
jaloilleen ja pakoitti hänet jatkamaan matkaa.
Ja vihdoin, vihdoin, päivän ensi sarastuksessa hän näki edessään
mökin, johon hän pyrki. Rauhallisena ja äänettömänä se seisoi siinä
ikäänkuin kutsuen häntä luokseen. Hän kohotti käsivartensa taivasta
kohti ja purskahtaen itkuun hän lähestyi horjuvin askelin mökkiä, mutta
yön kauhujen ja ponnistusten lannistamalla hän kaatui tajuttomana
kynnykselle.