Se alkoi keväällä 1567. Silloin saapui kuninkaalle sanoma, että hänen
veljensä Maunu, Itägöötanmaan herttua, oli tullut mielenvikaiseksi
sen johdosta, että Eerik oli pakottanut hänet suostumaan Juhanan
vangitsemiseen.
Eerik kulki synkkänä. Yhä kovemmin Juhana ja hänen liittolaisensa
painostivat häntä, jotta hän päästäisi veljensä vapaaksi.
Maunun sairaus järkytti häntä siinä määrin, että hän katsoi
velvollisuudekseen myöntyä.
"Mutta jos minä myönnyn," sanoi hän, puhuen puolaksi itsekseen,
puoleksi Yrjänä Piietarinpojalle, "niin päästän ehkä vapaiksi voimia,
joita nyt voin pitää aisoissa?"
"Rauhoittavalla myönnytyksellä te voitte ehkä sitoa voimia, jotka nyt
ovat vapaina, ja se on ehkä tällä hetkellä tärkeintä," sanoi Yrjänä
Pietarinpoika, joka oli viime aikoina ruvennut pelkäämään ja sen vuoksi
oli entistä varovaisempi.
Ääneti, kiinnittämättä huomiota tähän huomautukseen, kuningas oli
astunut ikkunan luo ja tuijotti kauan ulos.
"Tiedän, mihin he pyrkivät. Tähdistä se kävi aivan selvästi ilmi.
Juhana tavoittelee kruunua, hän riistää sen itselleen, hänestä tulee
kuningas!"
Valittaen hän lyyhistyi kokoon, hiki helmeili hänen otsallaan ja silmät
hehkuivat epätoivon tulta.
Yrjänä Pietarinpoika talutti hänet nojatuoliin, kostutti liinan
hajuvedellä ja siveli sillä kuninkaan otsaa ja kasvoja.
"Kaarina —!" kuiskasi kuningas, "kutsu hänet tänne!"
"Lähetänkö sanan Gripsholmaan?"
Eerik tuumi hetken aikaa. Väsyneenä hän torjui sitten kädellään.
"Antaa olla, Yrjänä Pietarinpoika. Anna minun tuumia, mitä on tehtävä.
Voin uhmailla tähtiä, yksi ainoa väkivallanteko, eikä Juhanaa tarvitse
enää pelätä —! Vaarallista peliä! Ei, ei, ei sitä, ei sitä! Mutta
minä sidon hänen kätensä. Valtakunta jää minulle! Meidän tulee olla
järkevät; järkevyydellä me teemme tyhjäksi tähtien valheet. Järkevyys
ja viekkaus hallitsee — väkivalta!"
Hän nousi pystyyn ja astui mietteissään edestakaisin. Vihdoin hän
pysähtyi.
"Tahdon tavata herttua Juhanaa; hänet on tuotava tänne. Ratkaiskoon
itse, millä hinnalla hän haluaa ostaa vapautensa."
* * * * *
Kuningas Eerik pelkäsi Juhanaa ja hänen puoluelaistensa suurta joukkoa
— siitä ei ollut epäilystäkään. Vain pelosta hän koetti keksiä
rauhallisen keinon, jonka avulla pysyä tilanteen herrana.
Juhana tuotiin Tukholmaan vankeudestaan. Kahlehdittuna, aseettomana ja
monivuotisen vankeuden masentamatta hän seisoi kuninkaallisen veljensä
edessä.
Nuo kaksi ruhtinasta mittailivat toisiaan katseillaan — toinen,
vallastaan huolimatta vavisten, toinen kahleistaan huolimatta riemuiten.
Eerik painoi katseensa maahan, hän kopeloi papereita, jotka lepäsivät
pöydällä hänen edessään, voidakseen siten voittaa hiukan aikaa ja
hillitä liikutustaan.
"Juhana herttua," sanoi hän vihdoin, "me seisomme ratkaisevana hetkenä
nyt vastatusten. Te tiedätte, mitä tämä hetki teille merkitsee."
Herttua puri huultaan ja taivutti hiukan päätään.
"Minä annoin vangita teidät, koska esiinnyitte kuninkaallisen isämme
testamentin vaarallisena vastustajana. Siitä on kulunut neljä vuotta.
Te pyydätte päästä vapaaksi —"
"Minä en pyydä, minä vaadin sitä," sanoi Juhana kiihkeästi. "Vaadin
oikeuttani, jonka väkivallalla olette ryöstänyt minulta."
"Te ette ole vielä kesyttynyt näinä neljänä vuonna," hymyili Eerik.
"Vaasa-suvun hillitön henki riehuu yhä teissä. Mutta älkää unohtako,
se riehuu minussakin, Juhana herttua. Ja vielä minulla on valta teidän
ylitsenne."
Herttuan silmät säkenöivät, mutta hän painoi päänsä alemmaksi.
"Minun täytyy myös huolehtia siitä, etten kadota valtaani," jatkoi
kuningas, "ja sen te olette saanut kokea. Olen kuitenkin valmis
hieromaan rauhaa. Mutta ilman muuta en luota teihin. Jos lopetatte
kaikki vihamieliset vehkeilynne minua vastaan, jos luovutte kaikista
vaatimuksistanne kruunuun ettekä enää yllytä puoluelaisianne minua
vastaan, jos vannotte sen ja annatte minulle ritarinsananne, niin
saatte vapaasti ja esteettömästi lähteä Suomeen ja hallita rauhassa
maatanne."
Hetken aikaa vanki epäröi, sitten hän sanoi nopeasti ja päättävästi:
"Olen valmis vannomaan."
Eerikin väijyvä katse kohtasi hänet.
"Te hymyilette, Juhana herttua. Ruotsi lepää yksin minun hartioillani
ja kerran —. Niin, kyllä minä tiedän, mitä te ajattelette. Mutta
selvittäkäämme sekin asia. Jollei minulla ole perillistä, niin
valtakunta joutuu sille, joka silloin on lähinnä. Jos minulla on
laillisia perillisiä, niin asia on ilman muuta selvä. Mutta on vielä
kolmaskin mahdollisuus, ja se ennen kaikkea on tärkeä. Tahdon, että ne
pojat, jotka minä mahdollisesti saan Kaarina Maununtyttären kanssa,
tunnustetaan myös valtakuntani laillisiksi perillisiksi. Jos lupaatte
sen, tunnustatte tämän minun tahtoni ja vannotte käsi sydämellä
puolustavanne tätä asiaa, niin olette vapaa."
Herttua oli vaistomaisesti peräytynyt askeleen, ikäänkuin hän olisi
saanut kovan iskun.
"Kaarina Maununtyttären pojatko perisivät Ruotsin kruunun —?" mutisi
hän kauhuissaan. "Jalkavaimon pojat! Oletko järjiltäsi, Eerik?"
Kuninkaan veri kuohahti, mutta hän hillitsi kuitenkin itseään. Vain
hänen kätensä puristui nyrkkiin ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Vastaa jaa tai ei! Vapautesi on kysymyksessä."
"Hyvä, minä suostuin."
Hitaasti ja raskaasti nuo sanat tulivat herttuan huulilta. Hänenkin
verensä kiehui, mutta hän hillitsi itseään.
Hän punnitsi mielessään: vapaus vai vankeus? ja vapaudenhalu voitti.
"Kirjoita nimesi alle!" vaati kuningas ja laski hänen eteensä
pergamentin.
Eerikin viittauksesta Yrjänä Pietarinpoika irroitti hänen käsirautansa.
Vielä kerran epäröiden Juhana luki asiakirjan sana sanalta. Sitten hän
kirjoitti sen alle. Hengähtäen syvään hän laski kädestään hanhenkynän.
Sitten hän seurasi mukana kappeliin vannoakseen kuninkaalle antamansa
juhlallisen valan piispan ja neuvoston korkeimpien jäsenten
läsnäollessa.
Astuessaan alttarin ääreen välähti hänen mielessään yhä uudestaan
ajatus: Kaarina Maununtyttären pojat — —
Mutta sitten hän hymyili. Saisiko hän yleensä koskaan poikia,
koska hänellä ei ollut niitä tähänkään saakka ollut? Voisiko hänen
vaikutuksensa Eerikiin yleensä olla enää pitkäaikuinen? Eikö nyt, kun
hän, Juhana, oli saavuttanut vapautensa, alkaisi aivan toinen elämä.
Rauhallisesti ja' varmasti hän lausui valansa. Piispan kohottaessa
siunaavan kätensä veljet ojensivat toisilleen kättä. Juhana herttua
poistui vapaana linnasta.
* * * * *
Kun Juhana oli palannut Suomeen ja pysytteli, ainakin näennäisesti,
aivan rauhallisena, ja kun hänen liittolaistensa kiihko herttuan
vapautuksen jälkeen oli asettunut, alkoi Eerik väijyä Stureja.
Yrjänä Pietarinpoika ei ollut puhunut liikoja, Sturen kreivit näyttivät
olevan varsin kiihkeässä toiminnassa.
Vapauduttuaan nyt yhdestä huolesta kuningas luuli toisen uhkaavan tältä
taholta, ja mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä suurempia vaaroja hän
kuvaili mielessään ja joutui yhä kiihkeämmän levottomuuden valtaan.
"Minun täytyy päästä voitolle tässäkin asiassa," sanoi hän Yrjänä
Pietarinpojalle. "Ja siihen on käytävä rautakourin. Sinä, paha kyllä,
olit oikeassa saneessasi: uskollisimmat liittolaiset ovat kaikkein
vaarallisimmat."
"Nyt olette itse saanut sen kokea. Mutta olkaa varovainen, herra,
koko Ruotsi kunnioittaa Stureja. He ovat se koetuskivi, joka sitoo ja
päästää voimia."
"Ole huoleti. Mutta minä en voi vain rauhallisesti katsella, miten tuli
leviää yhä laajemmalle."
Sturet ja heidän lähimmät liittolaisensa kutsuttiin Upsalaan
tuomioistuimen eteen tutkittaviksi. Heitä syytettiin salaisista
vehkeilyistä kuningasta vastaan sekä ystävyydestä Tanskaa kohtaan.
Nils Sture oli paluumatkallaan Lothringenista viipynyt kauan
Stralsundissa ja salaa neuvotellut tanskalaisten kanssa rauhasta.
Kuningas otti hänet Tukholmassa vastaan ja lähetti hänet sitten
vartioituna Upsalaan. Tehtävänsä Lothringenissa hän oli tyydyttävästi
suorittanut; hän toi prinsessa Renaten kuvan ja sormuksen myöntävän
vastauksen merkkinä.
Epäröiden Eerik katseli kuvaa; äkkiä hän heitti sen pois.
"Viekää pois!" huusi hän miltei kiivaasti. "Kuka takaa, ettei se ole
myrkytetty? Vihamiehet ympäröivät minua joka taholta!"
Hän viittasi Yrjänä Pietarinpojan luokseen.
"Sinun huostaasi minä uskon Kaarinan. Hänen tulee saapua luokseni.
Tahdon nähdä hänet, saada hänet lähelleni. Hänen luonaan olen
rauhallinen, hänen rinnallaan olen turvassa."
Pian senjälkeen Eerik läksi Upsalaan.
Kaikkialle oli tieto levinnyt, että Sturein salaliitto oli paljastettu.
Kaikkialla mielet kuohuivat.
Sturet tahtoivat rauhaa ja sillä he voittivat kaikkien suosion; melkein
koko kansa oli heidän puolellaan. Tyytymättömyys kuningasta kohtaan
kävi äänekkääksi, kaikki paheksuivat niitä ehtoja, joiden nojalla
Juhana oli ostanut vapautensa.
Kaikkialla odotettiin vallankumousta, ja jos jollakin olisi ollut
rohkeutta riistää valta omiin käsiinsä, niin olisi se nyt käynyt
helposti.
Tämä tunnelma tarttui kuninkaan lähimpään piiriinkin. Ei kukaan ollut
enää varma itsestään, kaikkialla vainuttiin vaaraa, arasti jokainen
vilkaisi Eerikiin, joka synkkiin mietteisiin vajonneena ratsasti
tietään eteenpäin.
Pian jotkut hänen seuralaisistaan jäivät jonkun tekosyyn nojalla
jälkeen, toiset poistuivat eivätkä palanneet enää, ja kun hän saapui
Upsalaan, olivat kaikki hyljänneet hänet. Yksin hänen hevosensakin oli
uupunut kesken.
Yksin ja jalkasin täytyi hänen kävellä kaupunkiin, missä ei kukaan muu
ollut häntä vastassa kuin piispa ja valtiokansleri.
Omituinen muutos oli Eerikissä tapahtunut tällä matkalla. Kaikesta
päättäen hänen uskollisimmatkin palvelijansa olivat odottaneet asioiden
kääntyvän uudelle tolalle Upsalassa.
Ennenkuin tutkimusta ennätettiin edes aloittaa, vakuutti kuningas,
ettei mikään vaara uhannut Stureja. Tämä tieto sai laukeamaan
jännityksen, joka painosti kaikkia.
Vanha Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat hänen korkeimmista
liittolaisistaan olivat vartioituina linnassa, kuninkaan kanssa saman
katon alla. Jotkut harvat uskolliset miehet olivat jälleen liittyneet
kuninkaaseen, mutta yhä vielä mieliala oli kaamea. Eerikistä oli
epämieluista viipyä salaliittolaisten läheisyydessä. Kärsimättömänä hän
odotti Yrjänä Pietarinpojan ja Kaarinan tuloa.
Keskellä yötä hän heräsi raskaiden unien häiritsemänä. Hän kuunteli
pimeässä — kaikki oli hiljaista. Mutta tuska, jonka unet olivat
nostattaneet, raateli häntä yhä.
Hän nousi ja tarkasteli tähtiä kunnes päivä alkoi sarastaa ja
viimeinenkin taivaantuli sammui. Hän kuunteli yhä edelleen
jännittyneenä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista,
ettei kuulunut muuta kuin hirsien narinaa ja pesäänsä rakentavan
lintuparin siipien suhinaa. Mutta joka kerta kuningas hätkähti ja hänen
kätensä tavoitteli tikaria, joka oli kätkettynä hänen vaatteittensa
laskoksiin.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä, avasi oven ja kutsui palvelijan
huoneeseen. Kalpeana ja pelokkaana kuningas seisoi miehen edessä, joka
kaikesta päättäen oli uskollinen toimessaan.
"Kuulitko mitään?"
"En ole kuullut mitään, kuningas."
"Etkö yölläkään kuullut mitään? Siinä tapauksessa olet nukkunut. Onko
Yrjänä Pietarinpoika jo saapunut?"
"Ei, herra."
Kuningas vapisi.
"Miten kauan hän antaa minun odottaa! Kaarina —! Siinäkin — kaikkialla
vain petosta!" Hän suori vartaloaan. "Sinä olet uskollinen, käy
kutsumassa päällikköä, hae ystäväni tänne! Tahdon lähteä Flötsundiin,
haluan pois täältä, täällä olen vihollisten ympäröimänä."
Pian sen jälkeen kuningas Eerik poistui linnasta muutamien
seuralaistensa kanssa. Kaikki kulkivat jalan. Se oli hiljainen, nopea,
miltei kaamea kulkue.
Kuningas astui yksin joukon etunenässä, ikäänkuin näkymättömät voimat
olisivat ajaneet häntä takaa. Hän ei puhunut sanaakaan, hänen kalpeat
kasvonsa olivat synkät ja vähä väliä ne värähtelivät omituisesti.
Vihdoin, kuljettuaan tuntimääriä, hän pysähtyi ja viittasi päällikön
luokseen.
"Tiedätkö, ketkä jäivät linnaan?"
"Ainoastaan vangitut, Majesteetti."
Hetken aikaa kuningas oli vaiti; hän näytti tuumivan. Sitten hän veti
takkinsa taskusta repeentyneen pergamenttilehden, silmäili sitä vielä
kerran ja ojensi sen sitten kiivaalla kädenliikkeellä päällikölle.
"Palaa Upsalaan ja anna paperi linnanpäällikölle. Kaikki vangit ovat
otettavat hengiltä. Tässä on suoranainen käskyni, se on hyvin tärkeä.
Pääsi pantiksi, että täytät käskyni."
Kauhusta vavisten päällikkö seisoi kuninkaan edessä, jonka silmät
paloivat kuin mielisairaan ja jonka kädessä pergamentti vapisi. Hän
aikoi vastata jotain, mutta kuningas teki liikkeen kädellään ja sanoi
lyhyesti ja kiivaasti: "Mene!"
Päällikkö läksi. Kauan kuningas katsoi hänen jälkeensä; hänen kasvonsa
värähtelivät vain silloin tällöin. Vihdoin hän kääntyi pois ja poikkesi
tien vieressä olevaan metsään.
Aurinko paahtoi kuumasti, näytti siltä kuin Eerik olisi pyrkinyt
varjoon. Hänen väkensä istahti maantien reunalle kuiskaillen keskenään.
He ihmettelivät kuninkaan omituista käytöstä ja hänen kaameaa käskyään.
Tämän synkän tunnelman vallassa ei kukaan kiinnittänyt huomiota
kuninkaaseen itseensä.
Toisten huomaamatta Eerik kulki yhä syvemmälle metsään, samoili
tiettömässä, hämärässä tiheikössä, näkymättömien voimien takaa-ajamana.
Kaikki jäljet hänestä katosivat.
Kun hänen seuralaisensa tulivat häntä ajatelleeksi alkoivat he
kauhuissaan etsiä häntä, mutta turhaan.
Metsän yksinäisyydessä Eerik oli vajonnut mielenhäiriön yöhön.
* * * * *
Gripsholmaan johtavalla maantiellä ratsasti Yrjänä Pietarinpoika
palvelijansa saattamana. Hänen kasvonsa olivat synkät; kuninkaasta
erossa, edesvastuullinen tehtävä suoritettavanaan, tuntui hänestä
hiukan epävarmalta tänä kaameana aikana.
Hän ratsasti nopeasti, päivä kallistui jo iltaan, rajuilmaa ennustavat
pilvet pimittivät taivaan ja tie kulki peninkulmamääriä metsien
halki. Hevoset vainusivat vaaraa, hikipisarat satulan alla muuttuivat
vaahdoksi.
Yrjänä Pietarinpoika hillitsi vihdoin kovaa vauhtiaan; metsä harveni,
tie muuttui valoisammaksi ja leveämmäksi.
"Tänään me tuskin kuitenkaan voimme enää palata," sanoi hän
seuralaiselleen, jonka hän salli ratsastaa rinnalleen. "On jo myöhä ja
nouseva rajuilma viivyttää aikeitamme. Ei huolita pitää kovaa kiirettä."
He antoivat hevosten hetken aikaa astua käymäjalkaa kunnes saapuivat
taas metsään.
Äkkiä Yrjänä Pietarinpoika pysähtyi. Tien vieressä, metsänreunassa,
miltei kuusten oksien peitossa, istui sotilaspukuun puettu mies hevosen
selässä, pistooli kädessä ja toinen satulanhihnassa.
Vaistomaisesti Yrjänä Pietarinpoika tarttui aseeseensa ja käänsi
hevosensa. Toinen vetäytyi syvemmälle kuusten taakse; samalla hän
viittasi uhkaavasti kädellään.
Epäröiden Yrjänä Pietarinpoika odotti.
"Tarkoittikohan tuo meitä?" mutisi hän.
"Näyttää siltä. Pitäisi tarkastaa miestä lähemmin, kuka tietää, mitä
hän tahtoo."
"Ehkäpä hän väijyi meitä."
"Eteenpäin siis Jumalan nimessä."
Epäröiden he jatkoivat matkaa palaten vähitellen taas raviinsa.
Äkkiä samainen mies ajaa karautti metsiköstä esille ja omituisesti
nauraen kiiti Yrjänä Pietarinpojan ohitse kadoten tien toiselle
puolelle.
Tuntui kuin metsässä olisi kummitellut.
Yrjänä Pietarinpoika oli nähnyt vain miehen kasvot. Ne olivat hänelle
tutut. Häntä kammotti.
Juuri vuosi oli kulunut siitä, kun hän kuninkaan käskystä oli antanut
hukuttaa Kaarinan entisen rakastetun. Mutta tuolla miehellä oli
hukkuneen vänrikin kasvot.
Ratsastivatko kuolleet kostonhaluisina murhaajiensa tiellä? Silloin
monet muutkin olisivat voineet siinä ratsastaa. Vai eikö hän ollut
kuollut? Elikö tuo ihminen, jonka olisi pitänyt olla kuollut?
Yrjänä Pietarinpojan teki nyt miltei mieli lähteä ajamaan takaa
kummitusta. Hän ei pelännyt tätä enää; hän käänsi hevosensa ja ratsasti
toisen jälkeen. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli vain tahtonut näyttäytyä
vastustajalleen ja kummituksena peloitella häntä. Hän ei halunnut
antautua tämän kanssa taisteluun.
Hän oli kauan sitten kadonnut metsän varjoon.
Molemmat ratsumiehet olivat eksyneet kauaksi tieltä; vaivalla he
löysivät taas takaisin. Vasta myöhään illalla he saapuivat Gripsholmaan.
Yrjänä Pietarinpoika odotti eteissalissa Kaarina Maununtytärtä, joka
levottomasta unesta herättyään ilmestyi kalpeana hänen luokseen.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Kaarina säikähtäen.
"Ei, ei, rauhoittukaa. Jos olisin tiennyt, että olitte jo nukkumassa,
niin en olisi pelästyttänyt teitä. Suokaa anteeksi! Mutta kuningas
ikävöi teitä, ja niinpä tulin pyytämään, että seuraisitte minun
mukanani Tukholmaan."
"Täytyykö minun vielä tänä iltana lähteä liikkeelle?" kysyi Kaarina
väsyneesti. "Olen valmis milloin hyvänsä lähtemään, senhän te tiedätte
—"
Yrjänä Pietarinpoika huomasi, että Kaarina oli väsynyt ja
raskasmielinen sekä kaipasi unta.
"Älkää riistäkö itseltänne yölepoa," sanoi hän. "Yö on muutenkin
epäedullinen. Mutta jos teille sopii, niin lähdemme huomen-aamulla
liikkeelle."
"Miten varhain vain haluatte. Virvoitelkaa nyt itseänne, mutta antakaa
anteeksi, jos poistun, olen kovin väsynyt. — Kunpa ei kuninkaalle vaan
mitään tapahtuisi."
Yrjänä Pietarinpoika katsoi hänen jälkeensä. Kaarina näytti toiselta
kuin ennen. Kaikkialla vallitsi omituinen, painostava mieliala,
ikäänkuin salainen aavistus uhkaavasta vaarasta. Aika oli raskas ja
repivä, yksin Gripsholman, tuon onnen turvapaikan yli oli se heittänyt
synkät varjonsa.
Yrjänä Pietarinpoika tiedusteli linnanväeltä, oliko kukaan viime
aikoina nähnyt vänrikkiä näillä seuduin ja olisiko ehkä hänen
ilmestymisensä ollut syynä Kaarinan levottomuuteen.
Mutta siltä ei näyttänyt; ei kukaan ollut nähnyt salaperäistä
kummitusta.
Seuraavana aamuna lähdettiin matkaan myöhemmin kuin Yrjänä
Pietarinpoika oikeastaan olisi halunnut.
Ilma oli hyvin epäedullinen, ja Kaarina oli huomattavan kauan
viivytellyt. Hän oli vielä väsynyt ja kalpea tullessaan huoneistaan.
Mutta samalla hän kuumeisella kiireellä kehoitti lähtemään.
Matka sujui ilman esteitä, joskin tiet yön aikana olivat kovasta
sateesta pehmittyneet ja hidastuttivat nyt kulkua.
Monasti, kun he kulkivat synkän metsän läpi, tähysteli Yrjänä
Pietarinpoika ympärilleen; hän oli Kaarinan turvallisuuden vuoksi
ottanut muutamia asestettuja miehiä mukaansa.
Mutta eilinen kummitus ei näyttäytynyt ja hän alkoi epäillä
erehtyneensä.
Myöhään he saapuivat Tukholmaan. Oli jo pimeä ja sade valui virtanaan.
Kuningas oli lähtenyt Upsalaan, ja Kaarina tahtoi kiiruhtaa hänen
jäljissään. Mutta hän tunsi, ettei hän tänään enää jaksaisi sen
pitemmälle, vaan kaipasi lepoa. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut
niin suurta väsymystä kuin nyt.
Matka ei sujunut taaskaan niin nopeasti kuin hän olisi toivonut.
Levottomuus ajoi häntä eteenpäin ja epämääräinen pelko painosti hänen
mieltään.
Varovaisuudesta he myös usein pysähtyivät, mitä ei koskaan ennen
ollut tapahtunut, ja usein tuntui siltä kuin aivan turhan kauan olisi
levähdetty.
Mutta Yrjänä Pietarinpoika piti sitä välttämättömänä, sitäpaitsi hän
huomasi, miten Kaarina kärsi matkan ponnistuksista ja kernaasti lepäsi
milloin siihen vain tarjoutui tilaisuutta.
He saapuivat Upsalaan samana päivänä, jonka aamuna kuningas oli sieltä
poistunut ja sydänpäivän aikana antanut suorittaa tuon kaamean ja
mielettömän teon, jota Ruotsin historiassa nimitetään Sture-murhiksi.
Jo kauan ennen kaupunkiin tuloaan he huomasivat, että jotain tavatonta
oli tapahtunut.
Kaikki vastaantulijat näyttivät kiihtyneiltä. Ihmisiä kiiruhti
kaupunkiin ja toiset palasivat sieltä, he muodostivat ryhmiä
keskustellen innokkaasti, ja kaikesta saattoi huomata, että kauhu ja
tuska valtasi heidän mielensä. Kaarinan seuralaisetkin alkoivat tulla
levottomiksi ja katsoivat toisiinsa tutkiskellen ja kysyen.
Yrjänä Pietarinpoika antoi vihdoin yhden miehistään lähestyä erästä
ryhmää ja kysyä, mitä oli tapahtunut.
Itse hän odotti Kaarinan kanssa metsän siimeksessä ratsumiehen takaisin
tuloa.
Lähetti syöksyi hengästyneenä takaisin ja saattoi töin tuskin kertoa,
mitä hän oli kuullut.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Yrjänä Pietarinpoika.
"Kaameita asioita, herra," sanoi mies kiihoittuneena. "Koko Upsala on
kauhuissaan. Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat muut heidän
liittolaisistaan ovat linnassa murhatut."
"Salaliittolaisetko?" mutisi Yrjänä Pietarinpoika ymmällä.
"Niin, herra. Kuningas oli lähtenyt linnasta tänä aamuna, ja
päivemmällä oli tullut käsky, että kaikki linnassa olijat olivat
otettavat hengiltä. Käsky pantiin heti toimeen, vain kaksi pääsi
pakoon."
Hetkeen ei Yrjänä Pietarinpoika saanut sanaa suustaan; kauhusta
jähmettyneenä hän tuijotti eteensä.
"Mahdotonta," sanoi hän, "minkä vuoksi?"
"Sitä ei kukaan tiedä; ei mitään syytä mainittu. Kuningas kuuluu
tulleen mielenvikaiseksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on joutunut.
Matkalla Flötsundiin hän erosi seuralaisistaan ja katosi metsään."
"Mitä sinä sanot?" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.
"Niin väitetään," lisäsi sotamies nopeasti. "Jotkut kuninkaan
seuralaisista ovat palanneet Upsalaan apua hakemaan, toiset etsivät
häntä yhä."
Yrjänä Pietarinpoika oli koettanut pidättää Kaarinaa kauempana, jotta
hän ei kuulisi koko totuutta, mutta hän oli sittenkin tunkeutunut
lähemmäksi.
Kuultuaan tämän kauhean sanoman hän tuskasta huutaen vaipui maahan.
Yrjänä Pietarinpoika laski hänet sammalelle makaamaan. Hän hieroi hänen
kasvojaan hyvänhajuisella vedellä ja Kaarina virkosi vähitellen.
Samalla hänen mieleensä palasivat kauheat tapahtumat ikäänkuin
kaukaisena kaikuna.
"Eerik — oi, Eerikkini!" kuiskasi hän. "Kaikki on nyt lopussa."
Yrjänä Pietarinpoika lohdutti häntä koettaessaan nostaa hänet pystyyn.
"Rauhoittukaa! Meidän täytyy koettaa ottaa asiasta selko, ennenkuin
kadotamme kaiken toivon. Varmaankin kuningas löytyy pian."
"Tahdon kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti Kaarina tuskissaan.
Yrjänä Pietarinpoika pidätti häntä.
"Ensin teidän täytyy rauhoittua. Varovaisuus on tarpeen. Vasta sitten
kun tiedämme, miltä Upsalassa näyttää, voimme johonkin ryhtyä."
Saattoi huomata, että Yrjänä Pietarinpoika oli kovin levoton, hän
pelkäsi oman henkensä puolesta eikä tiennyt mitä tehdä.
Mietteissään hän astui pari askelta syrjään ja tuijotti kauan eteensä.
"Minä lähden Upsalaan," päätti hän vihdoin, "ja otan selkoa, onko
teidän siellä turvallista olla. Ehkä kuningas on palannut, silloin
kaikki on hyvin. Odottakaa täällä; sotilaat saavat jäädä teidän
turvaksenne. En viivy kauan; niin pian kuin mahdollista palaan
takaisin."
Huoaten Kaarina nyökkäsi suostumuksen merkiksi.
Yrjänä Pietarinpoika kääri viittansa kireämmälle, painoi hatun
syvemmälle päähänsä ja läksi yksin Upsalaan. Sinne ei ollut pitkä matka.
Kenenkään tuntematta häntä hän astui portista kaupunkiin ja tunkeutui
varovasti ihmisjoukkojen läpi, jotka olivat kerääntyneet linnan
ympäristölle.
Hän katseli ympärilleen etsien ystäviä ja aikoen mennä linnaan,
sillä hän ei uskaltanut puhutella tuntemattomia pelosta, että nyt,
kun hänellä ei ollut kuningasta turvanaan, häntä voitaisiin kohdella
väkivaltaisesti.
Juuri kun hän huomasi linnanpaällikön portilla ja aikoi hiipiä hämärän
aukion poikki, astui ihmisjoukosta mies hänen eteensä.
"Lurjus, täälläkö kohtaankin sinut! Seis, Yrjänä Pietarinpoika!"
Kuninkaan suosikki tarttui hätääntyneenä tikariinsa. Hän näki edessään
samat vihan vääntämät kasvot, jotka olivat irvistelleet hänelle.
Gripsholman metsässä — hukutetun vänrikin voitonriemuiset kasvot.
Hitaasti hän väistyi taapäin katsoen väijyen vastustajaansa. Joukko
ihmisiä keräytyi heidän ympärilleen. Jokainen tarkkasi Yrjänä
Pietarinpojan käden liikettä hänen tarttuessaan vaatteitten laskoksiin
kätkettyyn tikariin, mutta ei kukaan uskaltanut kajota häneen.
Hiljaisena mutinana kulki suusta suuhun tieto:
"Se on Yrjänä Pietarinpoika!"
Yhä enemmän ihmisiä kerääntyi paikalle.
Vahtisotamiehetkin olivat jo huomanneet levottoman joukon. He läksivät
liikkeelle auttaakseen piiritettyä miestä. Mutta kuin yhteisestä
sopimuksesta piiri tiukkeni Yrjänän ympärillä estäen häntä pääsemästä
pakoon.
Kustaa Pietarinpoika oli laskenut, että kansa riemuiten hyökkäisi
Yrjänän kimppuun. Mutta kun niin ei tapahtunut, levisi tumma puna hänen
kasvoilleen ja silmät näyttivät tunkeutuvan ulos hänen päästään.
Pettäisikö tämä shakkiveto, jonka kohtalo itse näytti järjestäneen?
"Alas Yrjänä Pietarinpoika!" huusi hän äkkiä vihan vimmassa. Hänen
silmänsä osuivat sotilaihin, jotka olivat ennättäneet jo aivan lähelle,
mutta turhaan yrittivät tunkeutua kansanjoukon läpi.
Pari miestä oli tarttunut äkkiä Yrjänä Pietarinpojan käsivarsiin, kun
tämä yritti paeta, ja samassa tikari putosi häneltä.
"Alas maankavaltaja!" huusi Kustaa Pietarinpoika.
"Alas kuninkaan viettelijä!" huusivat miehet.
Kansan parista, joka alkoi yhä kovempaa meteliä pitää, kajahti nyt
kiivaita kirouksia.
"Hän estää rauhantekoa!"
"Hän on syypää Sturein murhaan!"
"Alas Yrjänä Pietarinpoika!"
Joukko alkoi liikkua; voimattomina sotamiehet seisoivat ihmisjoukon
ulkopuolella koettaen turhaan tunkeutua epätoivon vimmalla puoliaan
pitävän miehen avuksi.
Vihdoin hänen täytyi luopua vastustuksesta ja seurata joukkoa, joka
työntäen ja tuuppien pakoitti hänet eteenpäin. Pilkallisesti hänen
nimeään huudettiin, ivallisesti hänelle irvistettiin vasten kasvoja,
uhaten puitiin nyrkkiä hänen nenänsä edessä ja riemuiten ihmisjoukko,
joka kasvamistaan kasvoi, laahasi häntä mukanaan. Sotilaat saivat
peräytyä.
"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vankinamme!" huusi kansa riemuiten.
"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vallassamme!"
Pysähdyttiin erään upsalalaisen kauppiaan vankan talon eteen.
Kansanjoukkoon oli nyt liittynyt vakavia raatimiehiä ja porvareita ja
he astuivat johtajina edeltä.
Yrjänä Pietarinpoika saatettiin taloon ja heitettiin holvihuoneeseen,
ja siellä kosteudessa ja pimeässä hän sai nyt vajota varsin vähän
toivorikkaihin mietteihinsä.
Talonomistaja pakoitettiin vastaamaan vangista. Vähitellen joukko
hajaantui palaten linnan edustalle tai omiin koteihinsa.
Sillä välin oli tullut miltei pimeä. Kauan vielä kuului kaikkialta
kansan riemua tapahtuman johdosta. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli
kadonnut jäljettömiin.
Lukuunottamatta Yrjänä Pietarinpojan vangitsemista ei tapahtunut
mitään, mikä olisi loukannut kuninkaan valtaa ja arvoa.
Lamautuneina olivat kaikki mielet päivän tapahtumien johdosta, ei
kukaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, ei kukaan riistää itselleen ylintä
valtaa maassa, joka äkkiä oli kadottanut hallitsijansa. Svante Sture
ja hänen lähin piirinsä oli tuhottu, Juhana herttua ja kuninkaan
muut veljet olivat liian kaukana, linnaa vartioi osasto luotettavia
sotamiehiä. Sitäpaitsi odotettiin kuninkaan paluuta.
Myöhään yöhön saakka joukot samoilivat metsissä etsien Eerikiä.
Mutta kaikki oli turhaa. Etsijät palasivat tyhjin toimin takaisin.
Kuninkaan seuralaiset olivat menneet Flötsundiin odottamaan hänen
tuloaan ja tiedustelivat häntä sieltä käsin; mutta ei täälläkään
löydetty jälkeäkään hänestä, joskin etsintää jatkettiin lakkaamatta.