Siitä saakka, kun Nimrod-vainaja, »suuri metsästäjä Herran
edessä» kivipäisillä nuolillaan koetteli mammut-eläinten turkin
kestävyyttä Aasian vuorenrotkoissa, meidän päiviimme asti, jolloin
sunnuntaimetsästäjäin jumalaton suku aika ajoin tekee laajat
maa-alat yhtä hengenvaarallisiksi kuin Waterloon tappelukenttä oli
aikoinaan, kylväen kilottain haulia puiden ja pensaiden sekaan, ovat
olot suuresti muuttuneet metsästyksen alalla. Yhdestä Nimrodista
on sukeutunut lukemattomia, mutta mammut-eläimistä löytyy jälellä
vain muutamia jykeviä luita eräissä museoissa; saapa nykyään
kiittää onneansa, jos päivän tallusteltuaan saa konttiinsa edes
jonkun vaivaisen jänisreuhkanan. Mutta into se pysyy entisellään.
Rauhoitusajan viimeisenä iltana sonnustelevat aina tuhannet sekä arki-
että sunnuntaimetsästäjät lanteitaan, lähteäkseen seuraavana aamuna
urostöihin, joista, ainakin mitä jälkimäisiin tulee, suuri osa palaa
takaisin kontti tyhjänä, kohmelo kallossa, vaatteet revittyinä ja,
parhaimmassa tapauksessa, ruumiin lihakkaimmassa osassa joku tusina
hauleja, muistona jonkun hyvän ystävän ampumataidosta. No, kaikki nämä
vauriot ovat korjattavissa, myöskin viimeksi mainittu, sillä ainahan
on saatavissa joku verenhimoinen lääketieteen harjoittelija, joka
pirullisella ilolla kaivaa haulit esille, uhrin harjoitellessa itseään
retoriikassa, jonka harjoituksen tuloksia ei juuri sovi paperille panna.
Enpä olisi mies enkä mikään, jollei minunkin osalleni olisi tullut
kipinä Nimrod-vainajan jaloa henkeä. Ja tämä kipinä alkoi jo hyvin
aikaisin kyteä. Kun olin ehtinyt siihen ikään, jolloin James Fenimore
Cooperin »Nahkasukka»-romaanit arveluttavassa määrässä alkoivat
kilpailla Cornelius Nepoksen kanssa, tuottaen ihailijoilleen katkeria
kärsimyksiä laiskanläksyjen y.m. muodossa (joihin usein varmemmaksi
vakuudeksi kotona liitettiin pienet pieksijäiset), oli tämä kipinä jo
alkanut kohdistaa säteensä erääseen päämaaliin. Tämä päämaali oli isäni
huoneen seinällä riippuva pyssy.
Se olikin tuliluikku, jota ei jalon »Nahkasukankaan» olisi tarvinnut
hävetä. Se oli luodikko, noin kolmen kyynärän pituinen ja ainakin
puolta raskaampi kuin Berdanin kivääri, jota myöhemmin sain pölyssä
ja paahteessa tarpeekseni keikutella Tuusulan »kuuluisassa ja hirveän
suuressa» komppaniassa. Isäni piti pyssyä suuressa arvossa. Hän oli
tässä suhteessa »rutivanhoillinen» eikä suvainnut ollenkaan niitä
uudenaikaisia haulipyssyjä, joita hän ylenkatseellisesti sanoi
kuularuiskuiksi. »Kun täytät viisitoista vuotta», sanoi hän minulle,
»saat tästä pyssyn, eläkä koskaan vaihda sitä mihinkään haulirämään,
sillä parempaa pyssyä ei ole koko maailmassa.» Ja minä odotin
tietysti mainittua ikäkautta kuin päivän nousua. Mutta sormiani alkoi
yhä enemmän kihelmöidä pyssyä katsellessani, ja noin vuotta ennen
määräaikaa tuo kihelmöiminen sai aikaan »traagi-komedian» alku- ja
loppunäytöksineen, joista varsinkin viimeksimainittu oli päähenkilölle
ikävänpuoleista laatua.
Eräänä kesäpäivänä käyskenteli isäni pyssyineen pihalla aikoen kurittaa
vanhaa, hävyttömän näköistä varista, joka silmäänpistävällä tavalla
oli osottautunut pihalla olevien kananpoikasten ihailijaksi. Mutta
varis ei jäänytkään kuritusta odottamaan, vaan otti siivet selkäänsä ja
pakeni läheiseen metsään, jossa se kovaäänisesti kuului tovereilleen
kehuskelevan, minkälaisesta vaarasta se oli pelastunut, isä-ukko
palasi nyrpeillä nenin huoneeseen ja pani pyssyn loukkoon vastaisuuden
varaksi. Sitten otti hän olalleen muutamia ongenvapoja ja läksi
järvelle ongelle. — Se oli alkunäytös.
Tietysti varis, kun huomasi vaaran menneen ohi, palasi takaisin hyville
paistipaikoille, toipa vielä kymmenkunta toveriakin mukanaan. Koko
joukko asettui riihen katolle pitämään sotaneuvottelua ja vaanimaan,
eivätkö herkulliset kananpojat tulisi näkyviin. Silloin iski päähäni
uljas tuuma: mitähän, jos minä...? Loukossa oli ladattu pyssy, isä oli
ongella, muu talonväki missä lie ollutkaan. Pihalla ei näkynyt muita
kuin vanha, umpikuuro ruotilaisäijä, joka veteli jyriseviä hirsiä
päivän paisteessa tuvan seinustalla. Tilaisuus oli mainio.
Tuumasta toimeen. Sieppasin pyssyn käteeni ja hiivin pihalle. Varikset
riihen katolla jatkoivat keskusteluaan; heistä minun vähäpätöinen
persoonani ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta. »Odottakaahan, sen
riivatut!» mutisin minä ja aloin hiiviskellä lähemmäksi. Mutta se oli
hiukan ohdakkeista kulkua. Kun kahnustelin pitkin tallin vastapunattua
seinää, saivat vaatteeni kaikellaisia ylimääräisiä koristuksia ja
esiinpistävä naula piti omanaan kappaleen housuistani. Sitten pujahdin
syvään ojaan, mutta kun olin siellä muutaman sylen ryöminyt eteenpäin,
huomasin hyvinkin »kouriin tuntuvista» merkeistä, että siellä äskettäin
oli kävellyt lehmiä. Vihdoin pääsin erääseen aidan nurkkaukseen,
josta minun nyt piti variksille näyttää, mitä heidän rauhaansa sopi.
Ne istuivat vielä rauhallisesti paikoillaan, lainkaan aavistamatta
uhkaavaa vaaraa.
Kuten jo sanoin, oli pyssy suunnattoman raskas. Ensi yrityksillä
en saanut sitä lainkaan haluttuun asemaan, vaan pyrki sen suu yhä
painumaan maa-emoa kohti. Lopuksi, kun hammasta purren ponnistin kaikki
voimani, sain sen mielestäni suunnatuksi jokseenkin variksia kohti ja,
ummistaen silmäni, painoin liipasinta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tanssi silmieni edessä kymmenkunta
aurinkoa ja tuhansia tähtiä. Oikea olkapääni tuntui irtautuvan
ruumiista ja kieleni joutui pahaan »välikäteen» hammaskarsinassani,
jossa muuten tapahtui pieni, harvennus. Kun jälleen tulin tajuihini,
huomasin kuppuroivani selälläni polttavissa nokkosissa, tallukat
taivasta kohti. Varikset olivat kadonneet ja kuuluivat juuri metsässä
muutamien harakoiden säestäminä virittävän »Te deumia».
Nolona tassuttelin takaisin kotiini. Korviani ja käsiäni kihelmöivät
nokkosten polttamat, olkapäätäni pakotti, kieltäni kirveli,
leukaluitani särki ja oikea poskeni alkoi vähitellen ajettua
simpulaksi. Ja omatunto piti aika pauhua, nuhteli ja uhkaili. »Miksi
otit luvatta pyssyn?» sanoi se, eikä minulla ollut siihen mitään
vastattavaa. »Nyt sinulla on todet käsissä, kun isä huomaa pyssyllä
ammutun», jatkoi omatunto. Enkä siihenkään voinut mitään vastata, sillä
se tuntui hyvin todenmukaiselta.
Aluksi näytti sentään siltä, kuin voisin välttää uhkaavan rajuilman.
Panin pyssyn takaisin loukkoon hartaasti toivoen, ettei ukko
muutamaan päivään ottaisi sitä käsille ja sillä välin unhoittaisi
sen olleen ladatun. Kun isä tuli kotiin, oli hän hyvällä tuulella,
sillä kalansaalis oli ollut runsas, eikä hän näyttänyt pyssyä
muistavankaan. Turvonnut poskeni herätti kyllä hänen huomiotansa, mutta
hänelle, samoinkuin muullekin kotiväelle, sanoin sen kompastuessani
loukkaantuneen. Ja niin näytti päivä rauhallisesti kuluvan ja aloin jo
vähitellen arvostella seikkailuani Cooperin ja »Nahkasukan» kannalta.
Mutta illalla alkoi naapuritalosta, joka oli mäen alla aivan riihemme
takana, kuulua kummia viestejä. Siellä oli näet porstuan peräkamarin
akkunaan ilmestynyt pyöreä reikä, akkunan vastapäisellä hyllyllä oleva
kannunpullo oli särkynyt ja isännän juhannusviinat valuneet hyllyn alla
olevaan piimäpyttyyn. Isäntä oli hypellyt, puuhaillut ja kiroillut
kuin pahin pakana, mutta talon rengit olivat saaneet merkillisen
piimänjanon, niin että pytty oli melkein tyhjä, ennenkuin emäntä ehti
korento kädessä häätämään heitä pois.
Näin kertoivat viestit. Hiukseni nousivat pystyyn ja kylmä väre kulki
pitkin selkäpiitäni, sillä käsitin selvästi, mistä nämä omituiset
tapaukset olivat johtuneet. Aloin aavistaa, etten sittenkään kunnialla
selviäisi seikkailustani. Ja aavistukseni oli oikea.
Myöhempään illalla tuli naapurin isäntä meille. Hän oli itse pyssymies,
ja löydettyään hyllyltä lasinsirpaleiden joukosta pyssynkuulan,
oli hän tehnyt eräitä varsin järkeviä johtopäätöksiä ja tuli
nyt niistä neuvottelemaan isäni kanssa. Ja kun minut oli tuohon
neuvottelukokoukseen kutsuttu apujäseneksi, oli asia ennen pitkää
selvillä.
Isännän mentyä alkoi jälkinäytös. Mutta enpä luule sen lukijaa
huvittavan, jonka vuoksi annan sen tapahtua lasketun esiripun takana.