Kuivalan kaupungin äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikassa
uurastettiin ahkerassa työssä, sillä huomenna oli taas yksi noista
104:stä päivästä vuodesta, joina mainittu lehti otti kynttilänsä
vakan alta ja antoi sen säteiden loistaa yli kaupungin ja sitä
ympäröivän laajan maakunnan. Päätoimittaja istui paitahihasillaan,
rikkipureskeltu kynä kädessä, ja siroitteli hiukan lisää pippuria
jo ennestäänkin karvaaseen pääkirjoitukseen: »Kaupungin katujen
siivottomasta kunnosta eli — kunnottomasta siivosta», aihe, josta
hau jo kymmenkunta vuotta, syksyin keväin, oli pauhannut kaupungin
kovakorvaisille hallitusmiehille. Toimitussihteeri oli juuri lopettanut
sen tärkeän ja laajaperäisen työn, jossa saksia ja liimaa käytetään,
ja otti käsiinsä paksun pinon maalaiskirjeenvaihtajain lähettämiä
»avustuksia», ajatellen jonkinlaisella kateudella Herkulesta, joka sen
enempää valikoimatta saattoi Augiaan-tallista syytää pellolle kaikki
pahnat ja pehkut, kun hänen sitävastoin piti edessään olevasta läjästä
poimia esiin kaikki mahdollisesti hengen ravinnoksi kelpaavat jyväset.
Hän huokasi ja loi syrjäsilmäyksen paperikoriin. Ja kun hän sitten
huomasi, että päällimmäisenä pinkassa oli puolentoista arkin pituinen
kyhäelmä, jossa seikkaperäisesti tehtiin selkoa jostakin kissajahdista
Katinlahden kylässä, mutisi hän itsekseen muutamia rumia sanoja.
Päätoimittaja sai vihdoin artikkelinsa valmiiksi ja antoi sen
odottavalle juoksupojalle, jonka ulkomuoto todisti mitä syvällisintä
ylenkatsetta maamme saippuateollisuutta kohtaan. Sitten heittäysi hän
rennosti tuolin selkänojan varaan ja veti syvän helpotuksen huokauksen.
»Niin pitkällä siis olemme», sanoi hän tyytyväisenä. »Pitäkööt
hyvänään. Mutta kuinka selviämme tämän illan kokouksista ja huveista?
Valtuusmiesten kokous — sinne menen minä. Kaarlo Kilkuttaman
pianokonserttiin menet sinä. Mutta sitten jää maaseututeatterin
näytäntö. Tosinhan _Tuukkalan tappelu_ on jo ennen näytelty kappale,
mutta täytyyhän siellä olla jonkun istumassa toimituksen tuolilla,
näyttäisi muuten liian välinpitämättömältä. Etkö tiedä, kenenkä sinne
lähettäisimme?»
Toimitussihteeri mietti.
»Hm! Niin, nytpä tiedän. Joonas Jalkanen, se ylioppilas, kysyi kerran,
eikö hän joskus pääsisi meidän piletillä teatteriin. Minä lähetän heti
hänelle piletin.»
»Lähetä samalla ohjelma, niin ei hänen tarvitse sitä teatterissa ostaa.»
Toimitussihteeri kirjoitti ystävälleen Joonakselle pienen kirjelipun,
jossa pyysi häntä menemään teatteriin ja kirjoittamaan näytännöstä
muutaman rivin lehteen. Saippuaa halveksiva juoksupoika kutsuttiin
esiin ja sai käskyn kiidättää kirjeen tavallista nopeammin
määräpaikkaansa.
Kun asia täten oli saatu selville, läksivät herrat toimittajat kukin
tahollensa.
Kellon kymmenettä käydessä palasivat he takaisin. Päätoimittaja
laati kertomuksensa valtuusmiesten kokouksesta, höystäen sitä
muutamilla tavanmukaisilla letkauksilla kaupungin arvoisille isille,
ja toimitussihteeri piteli pahasti herra Kilkuttajaa, punniten ja
köykäiseksi havaiten hänen fortissimonsa ja pianissimonsa, creseendonsa
ja diminuendonsa ja ennustaen hänelle vielä monta raskasta oppivuotta,
ennenkuin olisi täysin mahdollinen ja kelvollinen esiintymään Kuivalan
musikaalisesti sivistyneen yleisön edessä.
Kun teatterista oli vain muutamia rivejä odotettavissa ja siellä oli
luotettava mies, päättivät he lähteä klubiin virkistämään päivän
työstä rasittuneita ruumiitaan. Lähtiessään antoivat he oikolukijalle
määräyksen, että teatteriarvostelijan kirjoitus oli ilman muuta
lähetettävä kirjapainoon heti kun se saapui.
* * * * *
Joonas Jalkanen veti juuri hansikkaita käsiinsä lähteäkseen
mielitiettynsä luo, jota hän oli luvannut saattaa konserttiin, kun
toimitussihteerin kirje saapui.
Hän lasketteli suustaan muutamia turkasia ja verkasia ja juoksi sitten
ulos tavoittaakseen sanantuojan ja lähettääkseen pääsylipun takaisin,
mutta näki ainoastaan vilauksen saippuanvihaajan kantapäistä, kun tämä
hävisi lähimmän kadunkulman taakse.
Hän aikoi jo itse lähteä viemään pääsylippua takaisin, kun samassa
muisti, että Kalle-serkkunsa, nuori talollinen eräästä lähipitäjästä,
oli vierailemassa hänen luonansa ja oli aikeissa mennä teatteriin.
Siinähän oli miestä tarpeeksi.
»Nytpä sattui hyvin», sanoi hän huoneeseen päästyään serkulleen.
»Tässä saat ilmaiseksi piletin, vieläpä ohjelmankin. Sinun tulee vain
näytännöstä kirjoittaa muutama rivi 'Isänmaan Pylväälle'. Jollet tahdo
kirjoittaa, niin käy suullisesti kertomassa, kyllähän toimittajat
sitten laittavat valmista.»
»No, en minäkään niin aivan härkämies ole näissä asioissa. Kun meidän
kylässä näyteltiin 'Paavon kelloja' ja 'Pullanpyörittäjäin kokousta',
kirjoitin siitä pitkän jutun, vaikkei siitä lehteen tullut kuin alusta
muutamia rivejä: mihinkä lienevät lopun hukanneet.»
»Sitä parempi. Hyvästi nyt, minun täytyy lähteä. Jos tulet aikaisemmin
kotia kuin minä, niin pane avain naulaan ulkopuolelle.»
Hän meni, ja kohta sen jälkeen läksi Kalle astumaan teatteriin. Hän
tunsi rinnassaan hivelevää ylpeyttä; olihan hän nyt oikein »viran
puolesta» sanomalehtimies. Siitäkös kelpasi kehuskella siellä kotikylän
nuorisoseurassa! Ja yhä enemmän hänen itsetuntonsa kohosi, kun hänet
teatterissa johdettiin istumaan ensi rivissä olevaan nojatuoliin.
Mutta oikullinen kohtalo oli saattanut erään teatterin jäsenistä
äkkiä sairastumaan, jonka vuoksi oli ollut pakko muuttaa ohjelmaa ja
»Tuukkalan tappelun» sijasta ottaa näyteltäväksi »Nummisuutarit». Mutta
siitä ei. Kalle tiennyt mitään. Eikä hän koskaan ollut lukenut Kiven
teoksia...
* * * * *
Yöllä kahtatoista käydessä tuli Kalle toimituspaikkaan, jossa unelias
oikolukija-neiti hänelle neuvoi kynän ja paperia. Ja etsittyään pari
vanhaa teatteriarvostelua »malliksi», alkoi hän raapustaa sellaisella
voimalla paperille, että viereisessä huoneessa torkkuva neiti alkoi
nähdä levottomia unia.
Jommoisenkin ajan kiduttua sai Kalle kykityksensä valmiiksi. Kun se
sitten korehtuurina palasi, pudisteli neiti päätänsä. Mutta häntä
oli niin usein ja niin ankarasti käsketty tarkkaan noudattamaan
käsikirjoitusta, ettei hän katsonut voivansa ryhtyä asiassa mihinkään
toimenpiteisiin.
* * * * *
Aamulla virui päätoimittaja vielä vuoteellaan, kun aamukahvin mukana
tuotiin »Isänmaan Pylvään» tuoreutta uhkuva numero. Tällainen aamu —
niitä sattui kuten jo on mainittu, 104 kertaa vuodessa — oli hänelle
aina suuri nautinnon hetki.
Hän asettui mukavaan asentoon, avasi lehden ja alkoi sitä silmäillä.
»Pulskan näköinen lehti taaskin», mutisi hän ja nyökäytti hyväksyvästi
päätään. Hän hymyili lukiessaan omaa pääkirjoitustaan ja myhähti
armollisesti Kilkuttajan kuritukselle. Mutta kun hän oli ehtinyt
otsakkeeseen »Teatteri», saivat hänen kasvonsa äkkiä lammasmaisen
ilmeen ja hänen silmänsä kävivät ympyriäisiksi kuin huuhkaimen. Mitä
tämä oli? Kuka oli tuollaista roskaa, uskaltanut painaa hänen lehteensä?
Hän hypähti niin rajusti vuoteeltaan, että kahvikupit helisten vierivät
alas pöydältä. Sitten hieroi hän oikein voiman takaa silmiänsä, luullen
eilisiltaisen »virkistyksen» kenties niissä kummittelevan. Mutta siitä
ei ollut apua. Lehdessä oli kuin olikin mustalla valkealle painettuna
seuraava pätkä:
»— Teatteri. Maaseututeatteri näytteli eilen G. von Numeroin kuuluisan
Tuukkalan tappelun hyvällä menestyksellä. Kappaletta ei kuitenkaan
luullakseni näytelty alkuperäisessä muodossaan, päättäen siitä, että
henkilöt siinä esiintyvät aivan toisilla nimillä kuin ohjelmassa ja
on heitä paljon vähemmän. Sen vuoksi olikin vähän vaikeata kappaleen
menoa seurata. Sen olisi voinut helposti auttaa painattamalla myöskin
nuo uudet nimet ohjelmaan, vaikkapa sulkumerkkien sisään. Muuten
on muodostelussa mielestämme menty liian pitkälle. Kaiketi ei ole
tahdottu loukata katsojain uskonnollisia tunteita, ja sen vuoksi
poistettu kaikki pakanallisuus, vieläpä pakanalliset nimetkin, mutta
tarpeetonta on sentään kappaleissa tuoda esiin kristillisen kirkon
kanttori, puhua kirkon tervaamisesta ja muista kirkollisista menoista
j.n.e. Oudolta tuntuu myöskin puhe Turkin valtakunnasta, ruudista
y.m., joista Tuukkalan tappelun aikoihin tuskin vielä oli tietoa.
Puvutkin olivat kovin uudenaikaiset, mutta se kai riippui teatterin
vähistä varoista. Muuten emme voi käsittää, miksi kappaleelle on
annettu nimeksi Tuukkalan tappelu. Ainoa tappelu, joka kappaleessa
nähdään, on Eskon ja Teemun paininheitto ja se tapahtui Hätylän
kylässä. Oikeampi nimitys siis olisi 'Hätylän tappelu'.
Näytteleminen sujui oivallisesti, kuten tottuneilta näyttelijöiltä
sopi odottaakin.»
Tämän merkillisen nerontuotteen luettuansa vaipui päätoimittaja aivan
hervottomana tuolille.
»Mikä häväistys, mikä kauhea skandaali!» ähkyi hän, luullen
pakahtuvansa kahtia.
Hänen silmäinsä edessä tanssi ylös ja alas punaisia pilkkuja; ne
suurenivat, tulivat lähemmäksi ja muodostuivat irvisteleviksi
naamoiksi, kunnes kaupungin kaikki lukutaitoiset asukkaat, ystävät ja
vihamiehet siinä hyppelivät ylös ja alas, kuin surviaisparvi veden
pinnalla auringon laskiessa, ja jokaisen suu oli iloisessa irvessä...
Sitä päivää, joka nyt seurasi, muistelivat kauvan kauhistuksella
Joonas Jalkanen ja hänen serkkunsa Kalle, joidenka luo julmistunut
päätoimittaja ilmestyi, kun nämä vielä vetelivät viattomuuden unta.
Kalle, jonka syyllisyys kohta tuli ilmi, sai mukaansa kotimatkalle
sellaisen lauman »nautoja», »pässejä» ja muita hyödyllisiä kotieläimiä,
että niillä olisi voinut perustaa oivallisen karjatalouden.
Vieläpä yritti päätoimittaja purkaa kiukkuansa korehtuurineidillekin,
mutta yritys päättyi — onnellisesti vaiko onnettomasti, sen tietänee
hän itse parhaiten. Neiti näytti niin päivän selvästi toteen
syyttömyytensä, että päätoimittaja, joka itse asiassa on ritarillinen
mies, katsoi velvollisuudekseen käydä seuraavana päivänä häneltä
pyytämässä anteeksi kiivauttaan. Palattuaan tältä Kanossan-retkeltään
oli hän usein ajatuksiinsa vaipuneena ja hänen kuultiin mutisevan:
»Ei ollenkaan hullumpi tyttö, ei ollenkaan hullumpi!» Kun vakavassa
vanhassapojassa alkaa näkyä tällaisia oireita, on hän tavallisesti
mennyttä miestä. Niin kävi nytkin. Puoli vuotta myöhemmin perusti
päätoimittaja oman talouden, ja pahat kielet väittävät, että vaikka hän
onkin päätoimittaja, ei hän kumminkaan ole vaimonsa pää.