Mattilan isäntä käveli äkeissään edestakaisin huoneessaan. Tupakkamälli
hänen suussaan kierähteli kiivaasti toisesta suupielestä toiseen, ja
ruskeat täplät, joita ilmestyi lattialle kuin sieniä sateen jälkeen,
ilmaisivat isännän sekä mielen että syljen olevan kuohuksissa.
Syytäpä hänellä olikin harmitella. Naapuritalon renki, mokoma hulttio,
oli uskaltanut iskeä silmänsä hänen tyttäreensä Hilmaan, ja, mikä oli
kaikkein pahinta, tytöllä ei ollut mitään asiata vastaan. Jo kauvan oli
hän ollut huomaavinaan, että näillä kahdella kirkkomatkoilla ja muissa
sellaisissa tilaisuuksissa oli hyvin paljon toisilleen sanottavaa,
mutta hän ei voinut uneksiakaan, että moinen mies uskaltaisi ajatella
hänen tytärtään, rikkaan talon ainoata perillistä, eikä sen vuoksi
tahtonut uskoa omia korviansa eikä silmiänsä, kun tänä aamuna pääsi
asian perille.
Hän istui nimittäin halkovajassa silannappulaa vuolemassa, kun äkkiä
kuuli ääniä vajan ulkopuolelta. Hiljalleen hiipi hän seinän ääreen
ja tirkisti ulos raosta. Karkea kirous oli samalla päästä hänen
huuliltaan, sillä tuossa aivan vajan seinustalla seisoivat Hilma
ja Alatalon renki-Mikko käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen niin
vietävän metisestä. Vihan vimmassa aikoi ukko ensiksi suoraa päätä
hyökätä ulos ja rajuilman tavoin yllättää nuot kelvottomat, mutta
onneksi johtui hänen mieleensä, että läheisyydessä saattoi olla muita
ihmisiä, jotka melun kuullessaan tietysti heti tulisivat paikalle, ja
asia siten tulisi koko maailman tiedoksi. Hän jäi siis paikalleen ja
kuunteli nyrkkejään puristellen nuoren parin keskustelua. Mikko kertoi,
että hän oli matkalla pappilaan, jonnekka rovasti oli hänet, jonkun
tärkeän asian vuoksi, kutsuttanut, ja ihmetteli suuresti, mikä tuo
asia mahtoi olla. Yhtä ihmeissään oli Hilmakin. Mikko pyysi sitten,
että Hilma pimeän tultua tulisi tapaamaan häntä rannalle, nuottatalaan
luokse, saadakseen kuulla, mitä rovastilla oli ollut sanottavaa,
ja puhelemaan muistakin asioista, johon Hilma suostui. Lopuksi —
Mattila oli harmista haljeta — suuteli tuo riiviö hänen tytärtänsä,
suuteli kaksikin kertaa, ja hyppäsi sitten aidan yli. Hilma taas läksi
iloisesti hyräillen menemään tupaan.
Tätä harmillista asiaa mietti nyt Mattila, kävellen kiivaasti
edestakaisin ja sylkeä ruiskien kiukuissaan. Hän oli vävykseen
ajatellut juuri saman Alatalon isäntää, ja nyt lennätti lempo tuon
renkirahjuksen selväksi mietittyä vyyhteä sotkemaan! Alatalon
kanssa oli jo ollut asiasta puhe ja kaupat olivat melkein valmiit:
myötäjäisistä oli vaan hiukan vielä tingittävä. Mattilan ja Alatalon
tilukset sopivat niin mainiosti yhdistettäviksi. Alatalon Jaska oli
tosin hiukan viinaan menevä ja raakaluontoinen mies, mutta sellainenhan
hän itsekin oli ollut nuorempana. Hilman oli hän luullut pitemmittä
puheitta kauppaan suostuvan, siitä kun oli niin suuret edut tarjona.
Ja nyt tuo letukka rupesi kauppoihin rengin kanssa, tuollaisen haljun,
jolla toinen tasku oli tyhjä ja toisessa ei mitään. Mutta kyllä siitä
leikistä oli tuleva pikainen loppu!
»Se oli Leena-vainajan syy tämäkin», mutisi Mattila itsekseen,
»tyttöhän piti kaikin mokomin pantaman kansakouluun. Siellähän ne
oppivat pitämään kaikkia ihmisiä vertaisinaan. Kansakoulussa kuuluu
Mikkokin olleen. Eivätkö jo siellä liene peliänsä ulottaneet?»
Mattila tuumaili nyt, mitä oli tehtävä. Hän aikoi jo kutsua tyttärensä
sisälle ja pitää hänelle aika ripityksen, mutta samassa juolahti
hänen mieleensä sukkelampi tuuma. Hän päätti jollakin tavalla estää
tyttärensä tänä iltana menemästä rannalle Mikkoa tapaamaan ja sen
sijaan mennä itse sinne. Siellä antaisi hän puheen aluksi Mikolle
kunnollisen selkäsaunan ja toimittaisi sitten, että Alatalon Jaska
ajaisi tuon vaarallisen kilpakosijan pois talostaan. Ehkä sitten
Hilmakin tulisi järkiinsä, kun kultaa ei enää olisi mailla eikä
halmeilla.
Tämä tuuma näytti Mattilasta niin sukkelalta, että hän jälleen tuli
hyvälle tuulelle. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa tappelukukko, eikä
siis hetkeäkään epäillyt pystyvänsä Mikkoa löylyttämään, vaikka tämä
olikin roteva, pulska mies. Tyttärelleen hän ei siis virkkanut asiasta
mitään, vaan kuljeskeli koko päivän talossaan vihellellen ja kämmeniään
hieroen ja kärsimättömästi odotellen iltaa, jolloin hän taas pitkistä
ajoista saisi lähimmäisensä seljän pehmittää — tehtävä, joka ennen oli
ollut hänen mieluisimpia huvituksiaan.
* * * * *
Alatalon Jaska oli tänään myrkyllisellä tuulella hänkin. Hän oli
edellisenä päivänä ollut käymässä kirkolla, siellä, niinkuin sanotaan,
»tarttunut suustaan kiinni» ja vasta myöhään yöllä palannut kotia
tilassa, jota ei ainakaan voinut siunatuksi sanoa. Eräät synnit
rankaisevat kohta itsensä: niinpä eilen nautittu »patakukko» nyt
kammottavalla tavalla kiekui Jaskan kallossa, ja suriseva tuulimylly
pyöri vinhaa vauhtia hänen vatsassaan. Ähkyen loikoi hän vuoteellaan,
tuon tuostakin sammutellen janoansa vuoteen vieressä olevasta
kaljatuopista ja toivotellen kaikkia maailman viinoja hiiden kattilaan.
Hänen siinä loikoessaan avautui kamarin ovi hiljaa raolleen, ja raosta
näkyi terävähuippuinen nenä ja vuotava silmä. Rako suureni vähitellen,
ja lopuksi pujahti siitä huoneeseen laiha, väkäleuka ämmä, joka
polviaan nyykistellen pysähtyi oven suuhun.
Jaska tuijotti vihaisesti tulijaan, jonka nuuskainen naama pari-,
kolmesataa vuotta takaperin, noitavainojen aikana olisi omistajalleen
tuottanut varman kuoleman tuliroviolla. Se oli Kulku-Kaisa, kyläkunnan
»sanomalehti», kuuluisa juorukello, jonka ainoana toimena oli kulkea
talosta taloon uutisia kertomassa, juoruja levittämässä ja kylvämässä
vihaa ja eripuraisuutta naapurien kesken. Hänen toimestaan oli moni
kihlaus purkautunut monen avioparin väli rikkoutunut, ja lukemattomat
olivat ne riidat, tukkanuotat ja tappelut, joihin hän oli ollut
oikeana, vaikka näkymättömänä alkusyynä.
»Mitä sulia on asiana?» ärähti Jaska, näyttäen siltä kuin olisi miehen
syönyt ja toista tekisi mieli.
»Eipä mitään erinomaista, isäntä kulta», vastasi Kulku-Kaisa lipevästi,
astuen lähemmäksi ja hieroen käsiänsä. »Käväisin tässä juuri
Mattilassa... ylpeätä isäntäväkeä... ei istumaankaan käsketty...»
»Hittoako se minua liikuttaa?» tiuskasi Jaska. »Laita luusi tuonne
tuvan puolelle, en minä viitsi sinun lörpötyksiä kuunnella.»
»No, no, älkää nyt kiivastuko, isäntä kulta, menen heti... Siellä näin
Hilmankin... puheli sulhasensa kanssa... oikein suuta antoivat, he,
he, hee... Sanovathan ne teidänkin ajatelleen... mutta ei taida olla
perää...»
»Sulhasensa? Mitä sanot?» huusi Jaska, hypähtäen seisaalleen.
»Niin, teidän renki-Mikon kanssa...» Ja nyt pääsi Kulku-Kaisan kieli
valloilleen. Hän kertoi, kuinka hän tänä aamuna Mattilaan tullessaan
oli kuullut ääniä halkovajan takaa, hiipinyt lähemmäksi ja nähnyt ja
kuullut kaikki. Koska hän oli kuullut, että Alatalon isännällä oli
aikeena kosia Hilmaa, oli hän rientänyt kertomaan asiasta, jotta isäntä
voisi menetellä asianhaarain mukaan.
Kaisalla oli vihan kaunaa sekä Hilmaa että Mikkoa kohtaan, jotka
kumpikin olivat hänelle monta kertaa osottaneet ylenkatsettansa, ja
hän näki nyt salaisella vahingonilolla, kuinka Alatalon kasvoille
nousi ankara vihan puna. »Nytpä olen keittänyt teille kuuman keiton»,
ajatteli hän, hykertäen käsiänsä.
Jaska käveli kotvasen aikaa edestakaisin. Sitten pysähtyi hän äkkiä
Kaisan eteen ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa. »Pane nyt
mieleesi, mitä sanon», lausui hän ankaralla äänellä. »Tässä on sinulle
viisi markkaa siitä, että- tulit asian ilmoittamaan. Mutta, auta
armias, jos siitä kenellekään muulle hiiskut sanaakaan Silloin on sinun
paras korjata luusi näiltä mailta. Tyttö ja talo on luvattu minulle,
enkä suinkaan aio väistyä jonkun renkirahjuksen tieltä. Jo tänä päivänä
saa Mikko lähtöpassin talosta.»
Kaisa lupasi pyhästi olla virkkamatta kenellekään asiasta. Nöyrästi
kiitellen läksi hän sitten tiehensä, ilkeä hymy huulillaan.
Yksin jäätyään kiroili ja räiski Jaska hetken aikaa itsekseen. Se häntä
varsinkin sapetti, että hänen oma renkinsä oli uskaltanut lähennellä
tyttöä, jota hän piti melkein morsiamenaan. Hilman kanssa ei hän tosin
vielä ollut suoranaisesti puhunut asiasta, mutta olihan hänellä isän
suostumus. »Ehkäpä ei Hilma ole luullut minulla olevan todellisia
aikeita», ajatteli hän sitten, »olisihan mahdotonta, että hän siinä
tapauksessa Mikosta huolisi. Kaiketi hän vaan Mikon kanssa ilvehtii.
Kaisa kyllä kertoi suutelemisesta, mutta hiisi tiesi, vaikka ämmä
olisi valehdellut. Eihän se ensi kertaa olisi... Ahaa, nytpä tiedän!
Asetun vahtimaan rannalle, jossa Kaisa sanoi heidän päättäneen tavata
toisensa tänä iltana. Jos asiassa on perää, erotan Mikon jollakin
tekosyyllä palveluksestani. Mattilan kanssa saamme sitten kyllä Hilman
taivutetuksi.»
Tämä ajatus rauhoitti hänet vähitellen. Peljäten kumminkin, ettei
osaisi hillitä itseään Mikon läsnäollessa ja siten pilaisi ennen
aikojaan asian, läksi hän kotoa, ennenkuin Mikko palasi pappilasta,
ja meni tervehtimään erään lähellä olevan talon isäntää. Hänellä oli
siihen toinenkin syy: siellä hän nimittäin tiesi saavansa »parannusta»
kolkuttavalle kohmelolleen.
Illan tultua läksi hän talosta hyvin rohkealla tuulella, sillä
»tohtoroiminen» oli ollut perinpohjainen. Määräpaikalle saavuttuaan
asettui hän istumaan nuottatalaan seinustalle odottamaan Mikon ja
Hilman ilmestymistä näyttämölle.
»Rohtojen» vaikutuksesta oli hänen tuumiinsa syntynyt pieni lisäys. Hän
päätti nyt pimeyden suojassa antaa Mikolle muutamia kunnon sivalluksia
palkaksi siitä, että tämä oli uskaltanut ryhtyä hänen tuumiansa
sotkemaan.
Mikon selkänahan varalle hiottiin siis kynsiä kahdella eri taholla. Suo
siellä, vetelä täällä.
* * * * *
Illan pimetessä sanoi Mattila tyttärelleen:
»Hilma, sinun täytyy lähteä viemään tämä kirje Honkalaan. Isäntä
kuuluu huomenna lähtevän kaupunkiin, ja minulla on siellä asioita
toimitettava.»
»Voi isä, eikö joku muu voisi kirjettä viedä», vastusti Hilma. »Minulla
ei mitenkään olisi aikaa, ja iltakin on niin pimeä.»
»Vielä mitä, eihän matka ole pitkä. Mene nyt vaan», intti isä, ja
Hilman täytyi vihdoin taipua. Huoaten ajatteli hän, että Mikko nyt sai
turhaan odottaa, mutta lohdutti itseään sillä, että ylihuomenna oli
sunnuntai, jolloin he taas kirkolla saisivat tavata toisensa.
Hilman lähdettyä otti ukko muutamia rohkaisuryyppyjä ja läksi sitten
menemään rantaan. Hän aikoi ensiksi ottaa mukaansa tukevan sauvan,
mutta jätti sen kumminkin ottamatta.
»Siitä voi jäädä rumia jälkiä», tuumaili hän. »Ja pystynhän minä toki
ilman asettakin yhden miehen pieksemään.»
Ilta oli pimeä, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut. Rantaan tultuaan
pysähtyi Mattila ja kuunteli. Aluksi hän ei kuullut muuta kuin aaltojen
loisketta ja tuulen suhinaa, puissa. Mutta äkkiä säpsähti hän. Talaan
takaa kuului aivastus. »Vai siellä olet, veijari!» ajatteli Mattila,
ja hiljaa kuin kissa hiipi hän lähemmäksi. Juuri kuin hän tuli talaan
nurkalle, seisoi miehen haamu kuin maasta kasvaneena hänen edessään.
Nyt oli hetki tullut. Nuolen nopeudella lensi Mattilan vasen käsi
haamun kaulukseen, ja oikea käsi kohosi tulista iskua varten.
Mutta ennenkuin isku lankesi, päästi haamu kiukkuisen ja samalla
kummastusta osottavan huudahduksen, ja kihelmöivä korvapuusti
keikautti Mattilan pään oikealle olkapäälle, josta se melkein samassa
silmänräpäyksessä toisen vielä kiukkuisemman iskun vaikutuksesta
pyörähti vasemmalle. Ja seuraavina silmänräpäyksinä tuiskusi hänen
päällensä sellainen ryöppy korvapuusteja, että hän heti huomasi
joutuneensa tottuneisiin ja taitaviin käsiin.
Mutta tämä lämmin ja sydämellinen vastaanotto herätti silmänräpäyksessä
eloon vanhan tappelijan povessa uinuvan jalopeuran. Raivoisasti
huudahtaen tunki hän vastustajansa päälle, ja hänen käsivartensa
alkoivat pyöriä kuin myllynsiivet. Nyt yltyi kahakka oikein täyteen
vimmaan. Huohottaen iskivät vastustajat kiinni toisiinsa, koettaen
kaataa toisensa kumoon, mutta se ei onnistunut kummallekaan, vaikka
ankarat »ämmänkoukut» hyväilivät heidän pohkeitaan. Mattilan
takinselkämys repesi niskasta helmaan asti: hänen vastustajansa
menetti takkinsa toisen etukappaleen ja hihan, ja osa hänen paidastaan
meni kaiken maailman tietä. Kummankin tukassa ja parrassa tapahtui
tuntuva harvennus. Mutta into yltyi kummallakin puolella, iskuja
ja potkuja sateli kuin rakeita, multa ja turpeet tuoksahtelivat
tappelijoiden jaloissa, ja loitolle kuului läiske ihan pimeydessä.
Tiesi kuinka kauvan kahakkaa olisi kestänyt, jos tappelijat eivät olisi
hurjan raivonsa sokaisemina huomaamattansa joutuneet liian lähelle
rantaäyrästä. Nyt petti kummankin jalka samalla kertaa, ja toisiinsa
kiinni takertuneina kuin takkiaiset vierähtivät tappelupukarit
jääkylmään veteen. Pahasti älähtäen kirposivat he toisistaan ja
ryömivät syljeksien ja kiroten kuivalle maalle.
»Kirottu Mikko, tämä tulee sinulle kalliiksi!» ärjyi Mattilan
vastustaja, syljettyhän suustaan pivollisen mutaa.
»Mi—mitä! Alatalon ääni! Sinäkö se olet, Jaska?» huudahti Mattila
ällistyneenä.
»Tuhat tulimmaista! Mattilahan se on», huusi Jaska. »Mitä sinä, tulen
korvattava, kävit minun kimppuuni?» tiuskasi hän sitten kiukkuisesti.
»Sinähän tappelun alotit, senkin sokea tarhapöllö», kiljui Mattila,
jonka hampaat alkoivat pahasti kalista.
»Minä tulin tänne estämään tulevaa morsiantani juoksemasta oman renkini
syliin. Mutta sinä...»
»Morsiantasi? Hae itsellesi morsian vaikka hiiden kattilasta; minun
tytärtäni ei tuollaiselle rosvolle anneta», huusi Mattila ja alkoi
kiivaasti juosta taloa kohti, sillä hänen jäsenensä alkoivat vilusta
jäykistyä.
»Luuletko minun mokomasta ketaleesta huolivan? Tarjoa rengeille!»
huusi Alatalo hänen jälkeensä. Sitten läksi hän väristen ja nilkuttaen
painamaan kotiansa kohti.
Heidän riidellessään oli talaan luokse ilmestynyt kolmas mies. Se
oli Mikko. Hämmästyneenä kuunteli hän kiivasta sanasotaa, toisten
huomaamatta häntä pimeässä.
»Mitä tämä merkitsee?» ajatteli hän, jäätyään yksin taistelukentälle.
»Mattila ja Alatalo ilmitappelussa! No, sitä parempi. Se on jo suuri
askel eteenpäin, ja kun huomenna lyön uuden valttini pöytään, niin
luulenpa voittavani pelin.»
Arvaten, että oli turha enää tänä iltana odottaa Hilmaa, läksi hän
iloisesti viheltäen kävelemään Alataloon päin.
Kotiin saavuttuaan otti Mattila kynttilään valkean ja katsoi peiliin.
Hän näki siinä pörröisen tukan, turvonneen, verisen naaman, potaatin
paksuiseksi ajettuneen nenän ja umpeen isketyn silmän. Vaatteet
riippuivat liejuisina riekaleina hänen ympärillään, ja lakki oli
luultavasti jäänyt järveen. Hänen ruumiissaan ei ollut ainoatakaan
kohtaa, jota ei olisi kolottanut ja kivistänyt. »Kirottu Alatalo!»
mutisi hän hammasta purren.
Samassa sattui hänen silmäyksensä etusormen ympäri kietoutuneeseen
vaaleaan hiustöyhtöön, joka vielä puoli tuntia takaperin oli koristanut
Alatalon päälakea. Hänen huulensa vetäytyivät tuimaan hymyyn »Saipa
Alatalokin osansa, sai kuin isän kädestä», mutisi hän.
Tämä lohduttava tunne mielessään riisui hän märjät riekaleet
yltään ja kömpi vuoteelleen. Pitkän aikaa ähkyi hän siinä saamatta
pakotuksen vuoksi unta, ja kun vihdoin nukkui, näki hän koko yön unta
tukkanuotasta ja tappelusta.
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli Mikko Mattilaan ja meni suoraa päätä isännän
kamariin. Kun hän sieltä palasi saattoi hän hämmästyneelle Hilmalle
kertoa, että ukko oli suostunut heidän kihlaukseensa.
Sitä ei kumminkaan eilinen tappelu yksistään vaikuttanut, vaikka sekin
oli lisänä niinkuin rikka rokassa. Mutta Mikko oli eilen provastilta
kuullut setänsä kuolleen Amerikassa ja jättäneen hänelle pikku
perinnön. Ja se naula veti.
Kun nuori pari sitten istui kuistilla keskustellen tulevaisuudestaan,
joka nyt näytti niin valoisalta, aukeni ovi ja Mattila pisti ulos
naamansa, jota kaikki sateenkaaren värit kaunistivat.
»Kuinka Alatalo jaksaa?» kysyi hän.
»Hän on vuoteen omana», vastasi Mikko.
»Hän sai enemmän selkäänsä kuin minä», myhähti Mattila ja vetäytyi
kamariinsa. Tämä ajatus tuotti hänelle niin suuren mielihyvän, että hän
sen vuoksi melkein unohti omat kipunsa.