Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Kuivalan kaupungin ainoan
äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin
koko kaupungissa, vallitsi kesäisen iltapäivän hiljaisuus ja lepo.
Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä,
mutta »ukonnuoli», Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään
ja hänen henkensä lähtenyt vierailulle unien maailmaan, jättäen
kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan.
Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen
loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja
»ylitsevuotava» sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta
oli käynyt jäykäksi ja sitkeäksi kuin jonkun vanhan paatuneen
koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan
eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli
jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja nyt helteiseen ilmaan
lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.
Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää
pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalta tavalta ravistella Kuivalan
uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli
se kylläkin lupaava. Se kuului:
»Suosikkijärjestelmääkö?»
Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi istunnossa kaupungin
rankkurin virka täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat
ansiot Pekka Paanasella, joka edellisen viranpitäjän apulaisena
on virkatoimiin perehtynyt ja niissä osottanut kiitettävää intoa.
Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari
virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta
kuin että hän muutamia vuosia, on ollut n.s. jätkänä Helsingissä.
Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana.
rahatoimikamarin puheenjohtajalla.»
Tässä kohdassa oli päätoimittajan kynä pudonnut, ja kirjoituksen jatko
jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomana kuin syntymätön lapsi.
Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului
askeleita, ovi aukeni ja huoneeseen astui lehden toimitussihteeri,
kirjailija Eero Viikki. Hän tuli suoraa päätä »Seuraklubin»
tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan
ja raitistutti nyt toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella
monivuotisesta sikarinsavusta ja väljähtyneestä oluesta.
Kolinasta heräsi päätoimittaja ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean
katseen.
»Taas tulet näin myöhään», ärähti hän. »Tässä olen saanut istua
raatamassa otsani hiessä. No, onko sulia uutisia?»
»Uutisia!» — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään.
»Uutisia tähän vuoden aikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on
mahdotonta.»
»Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet
olutpulloosi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella,
urkkia...»
»Yhtä hyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut.
Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen
akkunaverhojen takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat
kiiskiä tiskiänsä takana ja erään valppaan lehden päätoimittaja
torkkuu.»
»Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia,
paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko
lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kivenkolosta!»
»Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt kertaakaan koko viikolla, niin
ettemme siitäkään saa uutista.»
»Oho! Siitähän juuri uutisen saammekin. 'Tornikello ei ole kertaakaan
pysähtynyt tällä viikolla', Samalla se on pieni letkaus asianomaisille.
Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alkanut talonsa
maalauttamista?»
»Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut
kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.»
»Ei kelpaa. Mutta mitähän, jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan,
sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämää kadulla ja antaa Inkisen
viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.»
»Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei
Kaaleppi tyytyisi yhteen markkaan, vaan vaatisi itselleen täyden
humalan, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton
kurkku.»
»Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden liikkeelle. Sinä olet
oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi», murisi päätoimittaja,
pannen lakin päähänsä.
»Vähentääkö palkkaani ja minä kun olen juuri aikonut vaihtaa paikkaa
juoksupojan kanssa!»
»Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat
nekin. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun
eivät kokonaiseen viikkoon ole saaneet kokoon ainoatakaan kunnollista
tappelu- tai murhajuttua!»
Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään.
Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi silmäillä pääkaupungin
postia haukotellen ja tuon tuostakin torkahdellen.
Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin
pääkatua. Ilma oli, kuten jo on mainittu, helteinen, ja ennen pitkää
alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle
ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi
keittää kokoon uutisen.
Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan
oli hän saanut tähdelle pannuksi, että heinä kaupungin torilla oli
kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi ja oli niittämisen tarpeessa,
että löyhkäävä kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien
halkopinojen väliin ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi
tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin
lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut
pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljoilleen läksi hän astelemaan
toimituspaikkaan päin pannakseen saaliinsa paperille.
Mutta ehdittyhän maalari Sutisen talon kohdalle pysähtyi hän äkkiä.
Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa
parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. »Ahaa!» ajatteli
päätoimittaja, »siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, tapaturma
tai kuolema. Otan siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.»
Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni tuli talon keittiöstä. Hetkisen
mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti
keittiön ovelle, avasi sen ja astui sisään.
Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla
jokapäiväisessä elämässä oli nimenä »Sutiska», suuren akkajoukon
ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen
huuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin
soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin
poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti noita
mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.
»Mitä täällä on tapahtunut, hyvät ihmiset?» huusi Ukkonen, kun melu
senverran hiljeni, että sai äänensä kuuluviin.
Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. »Sutiska» tuijotti häneen hetkisen,
peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut
olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.
»Sutinen on hukkunut», vastasi vihdoin eräs läsnäolijoista matalalla
äänellä.
»Hukkunutko?» Päätoimittajan sydämessä kamppailivat hetken aikaa
inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta
lopuksi voitto kallistui jälkimäisen puolelle. »Koska? Kuinka se
tapahtui?» kysyi hän innokkaasti.
Nytkös muijat kilvan selittelemään. Yksi puhui yhtä, toinen toista ja
kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja
oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt Hän antoi akkojen
pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä,
kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville
seuraavat asianhaarat:
Sutinen oli pari päivää juopotellut, telmänyt ja räiskänyt
kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli
hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa »Sutiska» säilytti
viinapulloa »sydämenkouristuksien varalle, jotka häntä aika
ajoittain vaivasivat», ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli
hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä, rantaliejuun
tarttuneena oli siellä ollut myöskin hänen toinen kenkänsä ja rannalla
pullonsirpaleita. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että hän oli hukkunut
tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat
muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä
etsimään.
Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut
esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voihkaillen. Mutta juuri
kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi hänelle lausua muutamia lohduttavia
sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa,
»tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa», joka tuollaisen teon oli tehnyt
ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät
veloista ja »inteikistä». »Jättäisivät vaan sen raadon järveen», kirkui
hän lopuksi, »pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset
kustantaa!»
Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä jos
toistakin, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui,
sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen
hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen
mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että
»Sutiskaa» nähtävästi olivat äskettäin ankarat »sydämenkouristukset»
vaivanneet ja hän niitä perin pohjin lääkinnyt.
»Hävetkää toki, matami!» sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut
enemmänkin, mutta silloin sieppasi »matami» häneltä sananvuoron ja
alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän
katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että
»Sutiskan» kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa
seisovaa hiilihankoa.
Hän Iäksi nyt itse onnettomuuspaikalle, noin kilometrin päässä
olevaan niemenkärkeen. Siellä kaksi venekuntaa naaraili hukkunutta,
ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän
saada tarkempia tietoja tapahtumasta, mutta niitä he eivät voineet
antaa, lausuivat vaan kaikellaisia arveluita, höystäen niitä enemmän
suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen
leskestään.
Sieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri
ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena hänelle
selvitti retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että
oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä ennen mainittuja
virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.
Mutta päätoimittaja istui valtaistuimellaan ja alkoi kirjoittaa. Hetken
kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:
— »Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista
käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Sutinen, jonka kodissa viina
jo pitemmän aikaa on ollut penaattina (kotilieden haltijana), on
eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman
itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonaan
hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan
helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on
toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen
ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä (alkuaineessa),
jonka käyttäminen hänestä eläissään oli yhtä vastenmielistä
sisällisesti kuin ulkonaisestikin. Ensi numerossa toivoaksemme,
voimme antaa, seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo
mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä
kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.»
»Täytyy käyttää ainetta säästäväisesti,» mutisi päätoimittaja
tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. »Siitä saan höystettä vielä
yhteen, jopa kahteenkin numeroon.»
Myöhemmin illalla kun lehti oli painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja
klubiin, jossa, hän, päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä
tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla.
»Arvon mekin ansaitsemme», mikä, katsoen siihen, ettei hänellä ollut
nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan
tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki,
mihin hän täydellä todella ryhtyi.
* * * * *
Jos päätoimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu
epäilemättä jäänyt laulamatta. Sutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.
Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen
kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja lähellä olevaan
kallionkoloon vaatteitaan kuivaamaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten
koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen
ruumistaan suurella, melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua
heräsi hän ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiansa.
Mitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt
salaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti
sovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi sanomalehtipoika samana
aamuna ilmestyneen »Isänmaan Pylvään».
Sutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut,
»työskentelevän näyttelyn», avasi koneentapaisesti lehden ja loi
verestävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hyppäsi hän karkeasti
kiroten pystyyn ja näytti siltä kuin olisi haistanut kymmenkertaisesti
väkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi
hän kiljuen tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien
kuuluisassa päällikössä Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä suurinta
myötätuntoisuutta.
Mutta sitten tempasi hän kouraansa, tukevan sauvan ja ryntäsi ulos
kadulle, jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käsiinsä,
jatkamaan kiljuntaa ja tanssia.
Itse elävän paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut
herättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Sutisen:
Kaksi ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin,
muut vastaantulijat jäykistyivät suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas
poliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Sutinen
ei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin
eteenpäin. Vihdoin saapui hän »Isänmaan Pylvään» toimituspaikan luo ja
ryntäsi tuulispäänä sisälle.
Minuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät
ja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja
kirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken
kuluttua näkivät paikalle kokoontuneet ihmiset, kuinka toimitushuoneen
molemmat akkunat aukesivat ja toisesta hyppäsi ulos päätoimittaja,
toisesta toimitussihteeri, jotka hirveätä vauhtia, lakitta päin
vilkkasivat kadun yli, kadoten »seuraklubin» suojelevien »muurien»
sisäpuolelle...
* * * * *
Kuivalan raastuvanoikeudessa on sittemmin ollut vireillä kaksi juttua.
Toinen on kunnianloukkausjuttu, jonka maalarimestari Samuli Sutinen
omasta ja vaimonsa puolesta on nostanut »Isänmaan Pylvään» toimitusta
vastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Sutista
vastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, pahoinpitelystä,
kiroilemisesta, haukkumisesta ja huonekalujen särkemisestä. Jutut
eivät vielä liene päättyneet alioikeudessakaan, puhumatta sitten
hovioikeudesta ja senaatista.
Mutta uutinen Sutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen
lehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat
viinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen
sittemmin peruutettiin, ei Sutisen maine siitä suurestikaan parantunut
— enemmän kuin Sutinen itsekään, joka yhä vielä, palvelee vanhoja
penaattejansa.