Muistelma reserviajoilta.
Oli kaunis kesäkuun ilta, kun parin toverin kera saavuin A:n
reservikasarmille, jossa meille kruunun puolesta oli kuudeksi viikoksi
ilmaiseksi varattu täysihoito, jopa vaatetuskin. Kasarmin portin
edustalla vallitsi aika mylläkkä. Siihen ajaa karahuttivat rattaat
toisensa jälkeen, täynnä kovaäänistä väkeä. Niin pitkälle kuin silmä
kantoi, oli maantie sakean tomupilven peitossa, mutta eivätpä siitä
esiinpistävät päät juuri enkelinpäitä olleet, eikä siitä kuuluva
laulu ja soitto enkelien huulilta lähtenyt eikä harpuista, huiluista
ja symbaleista kajahdellut. Päinvastoin oli se hyvin »maailmallista
musiikkia», niinkuin Teemun isä »Nummisuutareissa» olisi sanonut, ja
esitettiin se karkeilla kurkuilla ja rämisevillä hanureilla. Poikien
viimeisen »sivellipäivän» aurinko oli mailleen menemässä, ja nyt olivat
viimeiset pisarat tyhjennettävät vapauden kultaisesta maljasta.
Tätä iloista vierasjoukkoa vastaanottamassa oli portilla koko liuta
jokseenkin epäkohteliaita isäntiä. Äreänaamaiset aliupseerit ärjyivät,
komensivat ja kiroilivat, ja taampana seisoi tuimannäköinen, lyövällä
miekalla varustettu vääpeli. Tervehdyssanat eivät juuri olleet niin
sileiksi höylätyt kuin ne, joita salonkien ovella kuulee, mutta sen
korvasi täydellisesti niissä ilmenevä suoruus ja ytimekkäisyys.
»Siivolla, senkin s:nan nauta!» sai kuulla eräs, joka rattailta
maahan päästyään koetti muutamilla polkka-askeleilla elvyttää
viimeisten nurkkatanssijaisten muistoa. »Tuo p:leen kollo tuuppii
siinä kuin lautapää sonni», oli toisen arvolause. Ja niin jatkettiin,
kunnes karjatalouden koko sanavarasto oli tyhjennetty ja Hornan
aateliskalenteri läpikäyty ja vieraat vihdoin saatettu vierasvaraisen
talon seinien sisäpuolelle. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan.
Joukossa oli kumminkin muutamia, joille isännät katsoivat parhaaksi
varata erityiset makuuhuoneet. Niissä oli rautaiset akkunaverhot
ja makuuvaatteet olivat valmistetut Suomen lujasta honkapuusta.
Näin erityisen huomion esineiksi joutuneet vieraat kyllä koettivat
kieltäytyä kunniasta, mutta mitäpä se auttoi isäntien itsepäisyyttä
vastaan. Huolelliset isännät telkesivät vielä ovet, jotta vieraat eivät
voisi päästä ulos kosteaan yöilmaan ja kenties vilustua.
Niiden joukossa, jotka seuraavana aamuna kivistävin kalloin
rautaristikon läpi katselivat nousevaa aurinkoa, oli myöskin Antti
Antinpoika Anttila, josta saman päivän kuluessa tehtiin »n:o 114»,
ja joka on syynä siihen, että nämä rivit mustetolpon pimeydestä ovat
kömpineet päivänvaloon.
* * * * *
Antti Antinpojan pituuden mitta määräsi hänet kuulumaan kolmanteen
plutoonaan ja antoi hänelle edellämainitun numeron. Mutta eipä oltu
vielä montakaan päivää tutkittu sotatieteen ensimäisiä alkeita, kun jo
hänen läsnäolonsa huomattiin välttämättömäksi myöskin n.s. viidennessä
plutoonassa. Tähän valiojoukkoon kuului miehiä kaikista plutoonista;
yhteisenä nimenä oli heillä »Ven Tuuva». Plutoonan harjoitukset
pidettiin tavallisesti siihen aikaan, jolloin muut tukevan hernerokan
syötyänsä vetää jyristävät ankaraa päivällisunta, ja niissä pohdittiin
perinpohjin kysymystä: missä on oikea ja missä vasen? Tietysti se
aliupseeri, tai jefreitteri, jonka vuoro kulloinkin oli komentaa tätä
»makedonialaista falangia», oli suuresti kiukuissaan päivällisunensa
menettämisestä ja antoi pitkälle kehittyneen kaunopuheliaisuutensa
ilman tokeita ja sulkuja virrata opetuslastensa yli. Tästä tulvasta sai
aina pahimman ryöpyn niskaansa n:o 114, jolle luoja terveen ruumiin ja
pohjattoman ruokahalun ohessa oli antanut n.s. »kovan pään».
N:o 114 oli rikkaan talon poika, eikä ole kummakaan, että tämä komento
alkoi hiukan käydä hänen sapelleen. Kotipaikallaan oli hän kukkona
kylän poikien keskuudessa, kävi »rikoovaatteissa», ryypiskeli oluita
kievarissa ja poltti »rettinkiä». Täällä häntä mikä aliupseeriksi
kohonnut renkirahjus hyvänsä survi kylkiin ja leukaan, haukkui
pöllöksi, naudaksi, pässiksi j.n.e., ja hänen piti vaan nöyrästi,
käsi lakin reunassa kuunnella moisia törkeyksiä. Jopa hän kerran
yritti täristä vastaankin, mutta seurauksena oli se, että hänet
neljänä päivänä perättäin määrättiin pitämään puhtaana erään kasarmiin
kuuluvan, hyvin »tarpeellisen» sivurakennuksen permantoa. Tämä
alentava rangaistus riisti häneltä toistaiseksi halun potkia tutkainta
vastaan, mutta sitä enemmän pani hän hampaan koloon vastaisuuden
varalle. Hän ajatteli kyllä karkaamistakin, mutta oli kuullut siitä
tulevan »västinkiä», ja siellä kai olivat olot vielä tukalammat kuin
viidennessä plutoonassa.
Kolmisen viikkoa palveluksessa oltuaan pääsi Antti Antinpoikakin muiden
muassa sunnuntailomalle. Koska hän täydellä syyllä arveli, että tieto
hänen menestyksestään sotilasuralla muiden reserviläisten kautta jo
oli saapunut hänen kotikyliinsä korviin, ei häntä lainkaan huvittanut
lähteä sinne. Sen sijaan tallusteli hän erään lähellä asuvan tuttavan
suutarin luokse, jolle hän jo ennakolta oli laittanut sanan, että tämä
sunnuntaiksi hänen rahoillaan varaisi riittävästi »vettä väkevämpää».
Hän tahtoi nyt huuhtoa alas kolmen viikon harmit ja ikävyydet ja
purkaa kylläisen sydämensä ystävälleen, joka jo edellisenä vuonna oli
päättänyt kolmivuotiset kesähuvituksensa.
Suutari-Kalle oli tehnyt työtä käskettyä, ja pian oli ilo ylinnä
talossa ja unohtuneet Antilta kaikki vaivat ja rasitukset.
* * * * *
Mitenkä ystävykset muuten sunnuntainsa viettivät, ei kuulu tähän,
mutta sunnuntai-iltana noin kello 7 istuivat he ojan partaalla lähellä
kasarmin kruutikellaria. Kummankin naama punotti ja hohti ja vieressään
oli heillä pullo »koljaattia», jota tuon tuostakin maisteltiin.
Antti murisi itsekseen, noitui ja pieksi nyrkillään mätästä. Vihdoin
lausui hän pahasti kangertelevalla kielellä:
»Nyt täytyy taas kohta lähteä iltahuutoon, muuten, piru perii.»
»Hääh?» äännähti hänen viinaveikkonsa, joka oli hetkisen vieraillut
unien maailmassa.
»Iltahuutoon täytyy... kuuletko!» huusi Antti. »Ja sitten ne alkavat
taas huomenna ne herraspäivät Plutoonan päällikkö on luvannut
tanssittaa minua, niinkuin se peto ei olisi sitä ennen tehnyt. Tekisi
mieli antaa palttua koko jutulle. Ja taitavat vielä iltahuudossa
huomata, että olen vähän niinkuin ryypyissäni. Silloin se on putka
niinkuin kourassa.»
Antti tutki taas pullon sisustaa, jonka johdosta hänen kielensä kävi
yhä kankeammaksi.
Mutta nyt alkoi karkaamistuuma, joka joskus oli hänen mieleensä
juolahtanut, hänen pöhnäisissä aivoissaan vähitellen häämöittää yhä
houkuttelevampana.
»Kuuleppas, Kalle,» puhkesi hän puhumaan, »mitähän, jos luistaisin
tieheni ja antaisin hyvät päivät aliupseereille, putkalle ja
luudanvarsille? Lähtisin sukulaisiin toiseen lääniin; sieltä eivät
ainakaan tänä kesänä minua löytäisi.»
»Lähde vaan», kehoitti suutari, joka nyt oli rohkeimmillaan. »Mutta
pentele, mitäs noille ruunun vaatteille...? Siitä tulee sama kuin
varkaudesta, jos ne vie mukanaan. Ja niiden kauttahan pian joutuisit
kiinni.»
Tämä oli pulmallinen kysymys ja kumpikin raappi korvallistaan. Mutta
äkkiä syntyi suutarin aivoissa nerokas tuuma. Hän oli aika koiransilmä
ja valmis mihinkä kepposiin tahansa, ja nyt oli hänellä mainio
tilaisuus käsissä.
»Ei hätää Antti», lausui hän vilkkaasti, »nyt tiedän. Sinä otat nämä
minun vaatteeni ja alat laputtaa kievariin, josta saat hevoskyydin.
Minä otan sinun vormusi ja menen sijastasi iltahuutoon. Näin
sunnuntai-illan touhussa ei kukaan huomaa, että mies on vaihtunut,
varsinkin kun paikkasi on takarivissä. Muuten pysyttelen piilosalla, ja
jos joku tovereistasi huomaakin, niin kyllä hän pitää suunsa kiinni,
jos työnnän markan tai pari kouraan. Onhan sulla rahoja? Aamulla kyllä
melu nousee, mutta minkäs he sivellimiehelle voivat, ja sinä olet
jo maiden ja matkojen päässä. Haetan vaan toiset vaatteet torpasta
ja menen matkoihini. Ja sitten valehtelen vielä sinun menneen ihan
toiselle suunnalle. Siitä tulee lysti leikki.»
»Sinä olet mainio mies, Kalle», huusi Antti illastaneena. »Saavatpa
pitkän nenän, senkin ihmisrääkkääjät!»
Ystävykset sopivat nyt kaikista yksityisseikoista, sen verran kuin
heidän pimitetty järkensä salli. Karkaamisen arveluttavia seurauksia
ei kumpikaan ajatellut. Tuossa tuokiossa oli vaatteet vaihdettu,
pullo tyhjennetty ja kello puoli yhdeksän läksi sotilaaksi muuttunut,
suutari jokseenkin hoippuvin askelin piirtämään kasarmia kohti; Antti
jäi istumaan ojan reunalle, sanoen vielä lepäävänsä hetken. Mutta eipä
aikaakaan, kun hän jo kuorsasi sikeässä unessa.
* * * * *
Kello yhdeksän seisoi komppania, kasarmin pihalla rintamassa iltahuutoa
varten. Aliupseerit touhusivat, huusivat ja järjestelivät tarmonsa
takaa. Rivit eivät tahtoneet pysyä oikein suorina, sillä useat olivat
lomaltaan palanneet jokseenkin notkeapolvisina.
Äkkiä alkoi oikealta sivustalta kuulua outoa hälinää. Huudettiin,
että tuntematon humalainen sotamies väkivallalla tahtoi tunkeutua
n:o 114:n sijalle. Siitäkös mylläkkä syntyi! Vääpeli ja aliupseerit
riensivät paikalle ottamaan selkoa tästä kummallisesta seikasta.
Mutta suutari ei ollut milläänkään, nauroi vääpelille vasten silmiä
ja maksoi aliupseerien tuuppimiset samalla mitalla takaisin. Hän
vakuutti kiven kovaan olevansa »n:o 114, Antti Antinpoika Anttila» ja
haukkui aliupseereja sokeiksi tarhapöllöiksi, kun eivät omia miehiään
tunteneet. Hän oli aikoinaan palvellut eräässä toisessa komppaniassa
ja vasta vähän aikaa asunut paikkakunnalla, niin ettei häntä heti
tunnettu. Mutta lopuksi huusi joku: »sehän on Honkalahden suutari!», ja
nyt alkoi kiivas kyseleminen, miten hän oli kruunun vaatteet saanut ja
mihinkä oikea n:o 114 oli joutunut.
Tästä hälinästä teki lopun kapteenin ja vänrikin saapuminen paikalle.
Kapteeni ällistyi ensin kuultuaan vääpelin raportin, mutta käski sitten
viemään valesotamiehen päivystyshuoneeseen, jonne itsekin meni.
Siellä joutui nyt suutari helisemään. Hän oli jo osittain selvinnyt
ja sen mukaan oli hänen miehuutensakin masentunut. Kun nyt kapteeni
uhkaili häntä kaikellaisilla pelottavilla rangaistuksilla, vajosi hänen
rohkeutensa kerrassaan saapasvarsiin saakka, ja hän tunnusti juurta
jaksain koko jutun.
»Hm», tuumasi kapteeni, jonka oli vaikea pidättää nauruansa, »tuon
toisen veijarin saamme kyllä kiinni. Pankaa patrulli liikkeelle. Mutta
mitä teemme tälle lammasten vaatteisiin pukeutuneelle sudelle? Mitä
arvelee vänrikki?»
»Riisuttakoon vaatteet hänen yltään ja ajettakoon hän korpeen», vastasi
vänrikki.
»Tapahtukoon niin», sanoi kapteeni.
Hetkisen kuluttua sai komppania, joka jännityksellä odotteli
ulkopuolella, nähdä kummallisen näyn. Alas kasarmin portaita harppasi
pitkin askelin paitasillaan, aivan aivinaisillaan oleva mies,
kiisi riemuhuutojen ja naurunrähinän kaikuessa yli kasarmin pihan,
loikkasi aitauksen yli, riensi vinhaa vauhtia harjoituskentälle ja
pääsi vihdoin, tehtyään pari kolme kuperkeikkaa kentällä olevissa
ampuma-ojissa, sen toisella puolella olevan metsän peittoon. Siellä
seisova kruutikellarin vahti peljästyi sanattomaksi ja pudotti
kiväärinsä, nähdessään tämän oudon kummituksen tuulispäänä kiitävän ohi.
Mutta kummituksen kintereillä seurasi nopsajalkainen patrulli. Ennen
mainitun ojan reunalle saavuttuaan näkivät miehet paitaniekan ankarassa
ottelussa siviilimiehen kanssa, jolta hän kaikin voimin kiskoi takkia
yltä. Siviilimies tunnettiin heti olevan kaivattu n:o 114. Patrullin
avulla sai suutari omansa takaisin, ja nyt alkoi Antti Antinpojalle
epäilemättä ikävin matka, minkä hän eläissään oli tehnyt. Patrullin
keskessä sai hän yhtä kevyessä puvussa kuin suutari äsken lähteä
tallustamaan kasarmille. Ja voi kauhistusta! Koko harjoituskenttä oli
mustanaan ihmisiä, jotka melun johdosta olivat paikalle saapuneet.
Naiset, varsinkin nuoremmat, pakenivat kirkuen, nähdessään näin
säädyttömässä asussa olevan miehen, miehet hurrasivat ja nauroivat ja
kokat haukkuivat. Ja kasarmin pihalla otettiin n:o 114 vastaan niin
jyrisevillä riemuhuudoilla kuin olisi hän voitokkaasta tappelusta
palaava sotapäällikkö.
Pimeässä tyrmässä sai hän sitten pari vuorokautta rauhassa mietiskellä
sotilaselämän vaivoja ja vaikeuksia. Ja loppupuolen harjoitusaikaa
pitivät kyllä toverit ja päälliköt huolen siitä, ettei tämä seikka
päässyt hänen mielestään haihtumaan.
Seuraavaksi kesäksi lienee hän siirtynyt johonkin muuhun komppaniaan,
sillä A:ssa ei häntä enää sen koommin näkynyt. Senpä vuoksi en tiedä,
miten hän sittemmin lienee sotilasurallaan menestynyt.