En ole mikään urheilija, sen todistaa jo koko ulkomuotoni ja
automaattisen vaa'an viisari, joka aina tekee hyvin arveluttavan
pyörähdyksen, kun astun vaakalaudalle ja pistän kymmenpenniseni
»jalopeuran kitaan». Tuo pahuksen viisari osottaa tosiaankin
niin suuren kilomäärän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa
päästä maailman, eipä edes Suomenkaan »mestariksi» missään
Marathon-kilpailussa. Huoneessani ei ole mitään »palaestronia»
(universaali-hirsipuu olisi mielestäni sopivampi nimitys), ei mitään
rautakangilla yhdistettyjä tykinkuulia, joiden nostelemisesta
toiset saavat terveyttä ja pitkää ikää, toiset taas kolme
kyynärää multaa ja raskaan kiven nokkansa päälle, eikä tuota
»käsivarrenvahvistajaksi» sanottua gummikapinetta, joka olisi kenties
hyvinkin tarkoituksenmukainen, kun vaan ensiksi saisi käsivartensa
siksi vahvoiksi, että sitä voisi käyttää.
Tällä en suinkaan tahdo sanoa, ettei minussakin toisinaan urheilunhenki
heräisi. Kun kauniina talvipäivänä näen somien nuorten neitosten
reippain askelin, helisevät luistimet käsivarrellaan rientävän
luistinradalle päin, alkaa mielessäni kajastaa nuoruuden muistoja,
ja ehdottomasti luon silmäyksen tuonne loukkoon, jossa luistimeni jo
kauvan, sangen kauvan ovat saaneet rauhassa ruostua. Mutta silloin
kuvastuu sieluni silmien eteen luistinrata, sen keskellä kaksijalkainen
elefantti, joka vimmatuilla ponnistuksilla koettaa pysytellä
takaraivoansa kantapäitänsä ylempänä, ja ympärillä satakunta henkeä
kumpaakin sukupuolta, joiden suupielet ovat vetäytyneet hyvin lähelle
korvia ja hartiat tutisevat hillittömästä naurusta. Ja se elefantti
olen _minä_. Silloin häviävät kaikki nuoruuden unelmat, leijona, joka
oli valveutumaisillaan, uupuu jälleen uneen.
Kun näen polkupyöräilijäin somissa puvuissaan nuolen nopeudella
kiitävän sivuitseni, herää jotakin kateuden tapaista rinnassani
ja huoaten silmäilen uskollisia »alamaisiani», jotka minua kyllä
vakavasti, vaan hitaasti, niin vietävän hitaasti kuljettavat eteenpäin.
Kerran nousi urheiluhenki ihan ilmikapinaan, ja läksin kuin läksinkin
tallustelemaan polkupyöräkauppaan. Kadulla tapasin kumminkin erään
urheilua harjoittavan ystäväni ja kysyin häneltä, oliko kuinkakin
vaikeata ajaa polkupyörällä. Vastaus oli yhtä lyhyt kuin masentava:
»Se joka ajaa kovaa, ajaa muiden yli, se taas, joka ajaa hiljaa,
ajaa itsensä yli.» Vieläpä tuo riiviö uskalsi pilkatakin minua;
silmäillen ruumistani, joka peitti suuren osan hänen näköpiiriänsä,
lausui hän myrkyllisesti: »Polkupyöriä ei sitäpaitsi käytetä kuormien
kuljetukseen.» Suuttuneena läksin kotiin ja säästin luultavasti sen
kautta kirurgisen sairaalan lääkäreiltä paljon vaivaa.
Niin on nyt laitani, vaan niin ei aina ole ollut. Oli aika, jolloin
minussakin piili urheilijan siemen, jopa työnteli esille heikkoja
oraitakin. Heti kouluun tultuani aloin ikäisteni kanssa uutterasti
harjoittaa paininlyöntiä, tappelua ja tukkanuotanvetoa. Voitonseppele
näistä kilpailuista ei tosin tullut laakerin, vaan rottingin muodossa
ja annettiin puolueettomasti sekä voittajalle että voitetulle, mutta
eihän Suomi ole mikään Hellas, ja tuohon asiain järjestykseen tottui
piankin. Ja vielä muistan nuo kauniit kuutamoillat koulukaupunkini
luistinradalla, kun tuli viidentoistavuotiaana koulukavaljeerina
näyttää taitoaan samanikäisille neitosille. (Huomattava on, että
yhteiskoulut siihen aikaan olivat yhtä tuntemattomat kuin langaton
sähkötys ennen Marconia.) Silloin saivat sääret teräksen jäntevyyden
ja urheilijanalku astui suuren kehitysaskeleen eteenpäin. Mutta
urheilijaa minusta ei kumminkaan ole tullut, ja voisinpa melkein panna
vuosipalkkani vetoon vanhaa virsuparia vastaan, ettei minusta koskaan
tulekaan. Siihen on syynä harmittava seikkailu, joka pitkiksi ajoiksi
tukahdutti minussa kaikki urheilunharrastukset, niin pitkäksi, ettei
harrastuksesta nyt enää ole mitään hyötyä.
Eräänä talvena monta, monta vuotta sitten olin virkaatekevänä
opettajana eräässä maaseutukaupungissa — nimi ei kuulu asiaan. Kun
pikkukaupunkilaisten ensimäinen epäluulo, jolla he aina katselevat
kaikkea vierasta, on haihtunut, ja on ennättänyt hiukan tutustua
heihin, niin huomaa heissä paljonkin miellyttäviä ominaisuuksia. Niin
oli asianlaita ainakin täällä. Pian tutustuin sekä virkamiehiin että
porvareihin, sekä rouviin että neitosiin, ja ystäviä oli minulla
kymmenittäin. Siihen aikaan olinkin vielä sorea, solakka poika ja
kykenin yhtä hyvin katsomaan lasin pohjaan kuin neitosten silmiin.
Voisinpa tässä luetella joukon muitakin hyviä ominaisuuksia, mutta
jääköön se tekemättä. Oma kiitos... Sanon vain, että olin jokseenkin
täydellinen »seura-ihminen».
Niin kului aika hauskasti. Milloin katseltiin lasien pohjiin, milloin
taas neitosten silmiin, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin
kaiken maailman lasit. Ja tilaisuutta oli jälkimäiseen yltäkyllin.
Jonkinlainen huvitteluraivo näytti vallanneen tuon hyvän kaupungin:
perhekutsuja, tanssiaisia, rekiretkiä, seuranäytelmiä j.n.e. oli
tuhkatiheään. Eikä kulunut pitkää aikaa, kun jo huomasin, että olin
auttamattomasti liian syvälle katsonut Anna Alasen tummansinisiin
silmiin ja — voinhan, sen myöntää — luonut pienen syrjäsilmäyksen hänen
isänsä lujasti raudoitettuun kassakaappiin, jossa huhu kertoi olevan
»tukkueltuna tuhansia». Ukko Alasta pidettiin kaupungin äveriäimpänä
miehenä, mutta muuten oli hän aivan »vanhaa juurta». Hän joi tusinan
jättiläistotia illassa, kiroili kuin kaartin aliupseeri, puri mälliä
kuin merimies ja kertoi kaskuja, joita naisväki läksi pakoon. Usein
ihmettelin, mitenkä tuommoisesta rosoisesta korpikannosta oli voinut
puhjeta niin suloinen vesa kuin Anna oli, sillä suloinen hän oli
sinisilmineen ja kultakutrilleen, ja koko hänen olentonsa oli kuin
ihmisten sekaan eksyneen keijukaisen.
Annan seuraa aloin kaivata yhä enemmän; en tahtonut enää ollenkaan
viihtyä muualla kuin hänen läheisyydessään. Eikä hänelläkään
näyttänyt olevan mitään minua vastaan; pari kertaa olin saanut
häneltä silmäyksen, joka pani sydämeni riemusta sykähtelemään. Mutta
pääkaupungin oloihin tottuneena en ollenkaan tiennyt, mikä merkitys
pikkukaupungissa pannaan tytölle osotettuun kohteliaisuuteen. En
ymmärtänyt ollenkaan salata tunteitani; tanssin Annan kanssa yhtä
paljon kuin kaikkien muiden neitosten kanssa yhteensä, olin hänen
alituinen seuralaisensa rekiretkillä j.n.e. Pian alkoivatkin »tätien»
päät kallistella toisiinsa päin ja heidän kätensä tehdä salaperäisiä
viittauksia. Kuta enemmän aika kului, sitä kiivaammiksi kävivät nuo
liikkeet, ja lopuksi pyörivät koko vanhemman naismaailman käsivarret
kuin myllynsiivet. Mutta minä olin onnellinen enkä huomannut mitään.
Olen unohtanut mainita, että paras ystäväni kaupungissa oli Riekki
Reijonen, virkamies eräässä sikäläisessä pankkikonttorissa. Me olimme
aivan eroamattomat — ihan kuin Castor ja Pollux, kuten kaupungin
kirjallisesti sivistynyt kunnallisraatimies sanoi. Mutta kohtalo oli
päättänyt, ettei tämä ystävyys ikuisesti kestäisi. Ja tämän päätöksen
toimeenpanoa auttoi se seikka, että Riekki oli aivan vimmatusti
iskenyt silmänsä samaan impeen, jonka kuvaa ininä kannoin sydämessäni.
»Tätien» liikkeistä huomasi hän piankin, että hänen asiansa alkoivat.
olla arveluttavalla kannalla. Silloin alkoi hän hautoa päässään
hornanmoisia tuumia, joiden tarkoituksena oli kukistaa minut ja saattaa
hänet itsensä tuon ihanan immen ja lujasti raudoitetun kassakaapin
herraksi ja omistajaksi. Mutta minua kohtaan oli tuo kavala käärme yhtä
ystävällinen kuin ennenkin.
Hän teki ensiksi kaikellaisia pieniä kokeita — vasta jälkeenpäin
olen ne sellaisiksi huomannut. Niinpä hän m.m. eräässä iltamassa
kävi »terästämässä» totilasiani saadakseen minut humalaan, mutta
menestyksettä. Sen jälkeen kompastuin pari kertaa Annan kanssa
tanssiessani taitavasti asetettuun »ämmänkoukkuun». Tanssijamaineeni
oli kumminkin siksi vakaantunut, ettei se tuosta suurestikaan kärsinyt.
Mutta että hänen aikeensa vihdoinkin onnistuivat, siitä on hänen
kiittäminen — urheilua, joka siihen aikaan kulkutaudin tapaan alkoi
»suuresta maailmasta» levitä näillekin rauhallisille syrjäseuduille.
Pari vuotta aikaisemmin oli kaupunkiin Pohjanmaalta tullut muutamia
»siirtolaisia», jotka toivat mukanaan suksensa ja hiihtämistaitonsa.
Kun siirtolaisperheen nuoret neitoset ensi kerran liikkuivat noilla
oudoilla kulkuneuvoilla, herätti se kaupungin nuorissa herroissa
niin suurta mieltymystä, että ennen pitkää jokaisella täysi- ja
puolikasvuisellakin tytöllä oli sukset, ja hiihtourheilu oli täydessä
vauhdissa. Ei liene tarvis mainita, että herrat tietysti olivat
mukana. Niin kehittyi kaikista taitavia hiihtäjiä, jotka ohjasivat
suksensa minkälaisesta jyrkänteestä tahansa.
Minun kaupungissa ollessani oli ollut melkein lumeton talvi, niin
ettei hiihtäminen juuri voinut tulla kysymykseenkään. Mutta helmikuun
alkupäivinä tuli ankara lumituisku, ja sen mentyä oli maassa paksulta
lunta. Näin olivat asiat, kun Riekki eräänä päivänä tuli luokseni.
Hetkisen aikaa juteltuamme jonninjoutavia, kysyi hän sivumennen:
»Osaatko hiihtää?»
»En», vastasin minä, »olen kyllä aikonut opetella, mutta minulla ei
vielä ole ollut tilaisuutta siihen.»
»Vai niin», lausui hän ja käänsi puheen muihin asioihin.
Saman päivän illalla tuli hän kertomaan, että oli päätetty seuraavana
päivänä panna toimeen yleinen hiihtoretki. (Hän itse oli sen tietysti
puuhannut.) »Ei se vaikeata ole», sanoi hän, kun rupesin estelemään,
»eihän sinun toki sovi olla poissa urheilusta, jota koko kaupunki niin
suuresti ihailee. Arvosi siitä alenisi. Olenkin jo kaikkialla kertonut
sinun olevan taitavan hiihtäjän. Hankin sinulle hyvät sukset, joilla
kyllä tulet toimeen.»
Näistä sanoista kasvoi itseluottamukseni, ja niin päätin kuin Columbus
lähteä purjehtimaan tuntemattomalle merelle.
Kun seuraavana aamuna saavuin kokoontumispaikalle kaupungin laitaan,
oli jo suurin osa seuraa koolla. Silmäni etsivät heti Annaa, ja tuolla
hän seisoikin niin somana valkoreunaisessa turkissaan. Riekki toi
minulle sukset ja antoi minulle samalla muutamia ohjeita, joita, vaan
hajamielisesti kuuntelin, sillä huomioni oli kokonaan kiintynyt Annaan.
Tuskin oli Riekki poistunut, kun jo siirryin Annan viereen, ja me
aloimme tuttavallisesti puhella.
»Nyt tulee oikein hauska päivä», sanoi hän. »Olen äärettömästi
mieltynyt hiihtämiseen. Ja tehän kuulutte olevan oikea mestari siinä
taidossa.»
»Olenhan minä vähän hiihdellyt»; valehtelin minä rohkeasti, luottaen
Riekin vakuutukseen, ettei siinä mitään taitoa tarvittu. »Mutta minne
käy matka?»
»Hiihdämme vain penikulman päähän tehtailija Kallion luokse, juomme
siellä kahvit ja palaamme toista tietä takaisin.»
Tuo penikulma pani minut vähän aprikoimaan, sillä olin tottunut
pitämään sitä jokseenkin pitkänä matkana, mutta nyt ei ollut aikaa
arveluihin, sillä lähtömerkki annettiin ja koko seurue läksi liikkeelle.
Heti alussa huomasin, ettei tuo hiihtäminen niinkään helppoa ollut.
Jalat eivät mitenkään tahtoneet suksilla pysyä; huomasin että muiden
suksissa oli jalan kohdalla karvainen nahka, mutta minun suksissani
paljas puu ja sekin peevelin liukas. Kun olin työntänyt jalkani
lenkkeihin niin tiukkaan, että tunsin nahan varpaistani heltiävän,
sain ne toki viimein pysymään. Vasen suksi luisti kyllä, mutta oikea
oli vastahakoinen kuin porsas, jota korvista läättiin vedetään. Se
ei tahtonut ollenkaan kulkea ja sen alta kuului omituinen kariseva
ääni. Ponnistin kaikki voimani, hoipertelin sauvojeni nojassa, ollen
joka hetki mennä nenälleni, mutta turhaan. Ennen pitkää huomasin
olevani hyvän matkaa Annasta jälellä ja hiihtäväni erään toisen
neitosen rinnalla. Tavallisissa oloissa ei tämä olisi ollut mikään
ylenkatsottava paikka, sillä tyttö ei ollut hullumpia hänkään, mutta
nyt ajattelin vain Annaa.
Kim olin jäänyt noin kolmekymmentä askelta jälelle, kääntyi Anna ja
kysyi:
»No, ettekö tule?»
»Kyllä», vastasin minä ja ponnistelin vimmatusti, mutta Annaa en enää
saavuttanut: töin tuskin pysyin uuden seuralaiseni rinnalla.
Näin, kuinka Anna kävi tyytymättömän näköiseksi ja alkoi hiihtää yhä
vinhemmin. Ei suinkaan hän voinut otaksua, että niin mainio hiihtäjä,
kuin minä muka olin, ei voisi pysyä hänen rinnallaan, jos vaan
tahtoisi. Olin kiukusta pakahtua, kun näin, että Riekki kohta anasti
minun äskeisen paikkani. Uusi seuralaiseni rupatteli lakkaamatta, mutta
minun puoleltani oli keskustelu hyvin yksitavuista. Olinkin jo aivan
hengästyksissä ja tunsin, kuinka hiki alkoi joka paikasta tunkea esiin.
Äkkiä virkkoi seuralaiseni:
»Nyt tulee hauska alamäki.»
Samassa huomasinkin, kuinka edellä hiihtäjät toinen toisensa jälkeen
hävisivät näkyvistä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle. Kohta
olimme mekin mäen reunalla.
Minun täytyy tunnustaa, ettei tuo »hauska alamäki» minua lainkaan
miellyttänyt. Se oli jyrkkä kuin seinä ja korkea kuin kirkontorni. En
voinut käsittää, kuinka ihmiset, joidenka täytyi noudattaa voimassa
olevaa »painolakia», voivat siinä ollenkaan pystyssä pysyä. Mutta niin
he kumminkin tekivät. Vilahdus vaan, ja tuolla he jo alhaalla kiisivät
eteenpäin paljon pienentyneessä koossa. Aivan kääpiöiltä he näyttivät,
niin korkea oli mäki.
Olin korjaavinani suksiani ja jäin siten viimeiseksi, mutta nyt oli
armon aika lopussa.
»Hoi, etkö tule jo?» hoilasivat miehet.
»Joutukaa, joutukaa!» huljuttivat naiset.
Minusta näytti mäki tulevan yhä korkeammaksi, kunnes se mielestäni oli
todellinen Schreckhorn. Alhaalla olevat ihmiset pienenivät kärpästen
kokoisiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa siekailla, jos mieli pelastaa
arvonsa. Ummistin silmäni ja hiihdin umpimähkää eteenpäin.
Lukijani, oletko koskaan unissasi ollut syöksyvinäsi pohjattomaan
kuiluun? Siinä tapauksessa voit kuvitella tunteitani, kun nyt yhtäkkiä
menetin sekä maaperän jalkaini alla että sukseni ja tunsin olevani
paljaan ilman varassa. Unessa on kumminkin se etu, että pudottuaan
löytää itsensä omassa, lämpimässä vuoteessaan, mutta kun minä tulin
tajuihini, olin päälläni pohjattomassa kinoksessa. Suu, sieramet,
silmät ja korvat olivat täynnä lunta; tukehtumaisillani ponnistelin
päästäkseni tukalasta asemastani, mutta turhaan, kunnes parikymmentä
vahvaa kättä tarttui koipiini ja tempasi minut ylös semmoista vauhtia,
että aivoni velloutuivat sekaisin.
Tuskin olin saanut silmäni auki, kuu huomasin, että olisi ollut parempi
pysyä lumen peitossa. Ympärilläni oli koko seurue: kaikkien kasvoista
kajasti mitä vilpittömin iloisuus ja harmillista tirskunaa ja hökötystä
kuului joka haaralta. Tuhat tulimmaista, tuossa aivan edessäni hirnui
Riekki kuin vanha kyytikoni tallin hajua tuntiessaan, ja häntä säesti
hopeanheleällä naurullaan Anna, minun Annani! Hänellekin tuotti siis
onnettomuuteni iloa. Sydämeni tuli surulliseksi.
Kun vihdoin olin löytänyt uskottomat sukseni, ja seurue nauranut
tarpeekseen ja tyhjentänyt kokkapuhevarastonsa, lähdettiin taas
liikkeelle. Mutta eipä retki enää huviretkellä tuntunut. Oikean jalan
suksi kävi yhä vastahakoisemmaksi; tuntui siltä kuin olisi jalkani
sidottu kiinni satapiikkiseen äkeeseen. Takinkauluksen alle tunkeutunut
lumi alkoi sulaa ja valui pitkin selkää saappaisiini. Ja väsynyt aloin
olla kuin koira.
Sen lisäksi näytti koko seutu muuttuvan sveitsiläiseksi vuoristoksi.
Tuli mentäväksi alas mäkiä, joihin verraten äskeinen oli kuin mitätön
muurahaiskeko. Minkä hornan kattilan pohjaan tuo kirottu Kallio
lieneekin tehtaansa rakentanut!
Tarvinneeko minun kertoakaan, että jokaikisessä mäessä uudistui tuo
äskeinen näytelmä. Vaihtelua oli kumminkin se, että väliin tein ilmassa
viisi kuperkeikkaa, väliin taas kymmenen, toisin ajoin tulin alas
päälleni, toisin jaloilleni. Tätä menoa jatkui siksi, kunnes enää yksi
mäki oli laskettava ja tehtaan savutorvi jo pelastavana majakkana
törötti edessäni.- Mutta nytpä täyttyi kärsimyksen kalkki reunojansa
myöten.
Olin taaskin jäänyt viimeiseksi mäen päälle ja läksin hiihtämään alas,
jonkinlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä tuumaillen, mikä osa
ruumiistani tällä kertaa saisi pahimmat kolaukset. Kumma kyllä, pää
sin kaatumatta puoliväliin mäkeä ja luulin jo olevani pelastettu,
kun yhtäkkiä tunsin kovan nykäyksen ja kuulin omituisen ritisevän
äänen. Olin laskenut kuivan petäjän ohi, ja eräs ulospistävä oksa
riisti »nimettömistäni» sen osan, jota intiaanit eivät käytä, mutta
jota Euroopassa pidetään vallan välttämättömänä. En kumminkaan heti
housuvahinkoani huomannut. Kaatumatta pääsin alas ja aloin jo olla
hiukan paremmalla tuulella, kun edellinen osa matkan vaivoista oli
päättynyt. Mutta tuskin olin muiden joukkoon saapunut, kun naiset
kiljahtaen kaikkosivat kaikkiin ilman suuntiin ja miehet päästivät
sellaisen naurunrähäkän, että mäet kajahtelivat Pian selvisi minulle
asianlaita, mutta samassapa oli mittanikin täysi.
Sanaakaan sanomatta otin sukset Olalleni ja aloin painaa läheistä taloa
kohti, jonka portilla näin tuon tutun punaisen kievaripylvään. Toiset
kyllä koettivat estellä minua, luvaten hankkia minulle lainahousut,
mutta en ollut heitä kuulevinanikaan. Nöyryytys oli ollut liian katkera.
Kievarista otin hevosen kaupunkiin. Tiellä juolahti mieleeni ruveta
lähemmin tarkastelemaan suksiani, noita kiusankappaleita. Silloin
huomasin, että minua kohtaan oli harjoitettu kavalaa koiruutta. Oikean
jalan suksessa oli suuri sälö, joka nähtävästi oli tekemällä tehty, ja
aivan jalansijan kohdalle oli lyöty leveäkantainen rautanaula.
»Ah, Riekki ystäväni», huusin sanomattomasti raivostuneena, »kunpa
saisin elää niin kauvan, että ennättäisin näillä hyvillä suksillasi
selkäsi pehmittää!»
* * * * *
Kun seuraavana aamuna, hyvin levottomasti nukuttuani heräsin, olin kuin
noiduttu kuningas »Tuhannessa ja yhdessä yössä». Ruumiini alaosa ei
tosin ollut mustaa marmoria, mutta sen sijaan raskasta lyijyä. Ja ennen
iltaa sairastuin vuoteen omaksi. Lääkäri selitti minun vilustuneen; se
mahtoi tapahtua, kun hikisenä läksin ilman päällysvaatteita ajamaan
kaupunkiin. Sain ankaran kuumeen, joka pari viikkoa piti minut seinien
sisäpuolella.
Kun terveeksi tultuani jälleen läksin ulos, olivat ensimäiset ihmiset,
jotka kohtasin, Anna ja Riekki — kävellen käsikoukussa! Maailma musteni
silmissäni, mutta ponnistaen kaikki tahdonvoimani saatoin kumminkin
mennä heitä onnittelemaan. Sen muistan, että ääneni oli silloin käheä;
sanat tahtoivat väkisinkin kurkkuun takertua. Riekin kasvoissa olin
huomaavinani jonkinlaisen pahan omantunnon ilmauksen, Anna taas näytti
kylmältä ja ylpeältä.
Riekki oli osannut käyttää hyväkseen sairauttani. Taitavasti
pannen liikkeelle kaikellaisia keksimiään juttuja, oli hän
pikkukaupunkilaisten herkkäuskoisiin mieliin saanut luoduksi minusta
kuvan, joka ei suinkaan ollut imarteleva. Varsinkin Annalle oli
hän kertonut aivan kauheita asioita. Sitä hän ei olisi koskaan
uskaltanut tehdä, jos olisin jalkeilla ollut. -Ja saatuaan Annan
mielen käännetyksi minusta, kosi hän — millä menestyksellä, käynee jo
edellisestä selville.
Kohta sen jälkeen loppui viransijaisuuteni, ja iloinen olin, kun pääsin
lähtemään tuosta kirotusta kaupungista. Silloin päätin myöskin olla
koskaan harjoittamatta urheilua, olipa se minkä nimellistä tahansa.
Tähän saakka olen päätökseni pitänyt.
* * * * *
Useampia vuosia yllämainittujen tapausten jälkeen satuin matkallani
samaan kaupunkiin. »Porvariklubissa» tapasin useita vanhoja
tuttavia, niiden joukossa Riekin, joka näytti hyvin laihtuneelta ja
ränsistyneeltä. Juteltiin siinä yhtä ja toista, mutta mitä pitemmälle
ilta kului, sitä levottomammaksi tuli Riekki. Vihdoin kellon lyödessä
kymmenen, kavahti hän pystyyn, sanoi kiireiset jäähyväiset ja
seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen kantapäittensä vilahtavan
ovessa.
»Mikä miehelle tuli?» kysyin kummastuneena.
Silloin sain kuulla, että jollei Riekki viimeistään kello 10 ole
kotona, saa hän Annaltansa kotiripityksen, joka ei ole mikään
salarippi, vaan kuuluu kadulle saakka.
Keijukaisesta on tullut syöjätär.
Entäs tuo lujasti raudoitettu kassakaappi? — Kohta häiden jälkeen löi
Riekin appiukko kintaat pöytään ja tyhjä kassakaappi meni huutokaupassa
63 markasta 16 pennistä.
Onneton hiihtoretki on siis lopultakin päättynyt minulle onneksi.
»VAHTI».
Syyskesällä muutamia vuosia takaperin tapasin matkustaessani junassa
vanhan ystäväni, insinööri Pekka Oittisen, jota en ollut nähnyt
useampaan vuoteen.
Hän oli sillä aikaa »purjehtinut avioliiton tyyneen satamaan», kuten
hän runollisesti kyllä sanoi, ja hänen huuliltaan virtasi innokkaita
ylistyslauluja pyhän aviosäädyn onnellisuudesta. Niinpä niin, hänellä
oli siihen aikaan vielä jokseenkin lyhytaikainen kokemus tästä
»säädystä»; ken tietää, mikä sävel hänen lauluissaan tätä nykyä on. Hän
oli juuri palausmatkalla ulkomailta, missä hän valtion matkarahoilla
oli muutamia kuukausia oleskellut tutkimassa sikäläisissä virastoissa
käytettyjä matonpölyytyskoneita, joista hänen tuli senaatin asettamalle
komitealle antaa lausunto. Sydämensä pohjasta sadatteli hän Suomen
hidaskulkuisia junia, jotka eivät kyllin nopeasti kiidättäneet häntä
armaan eukkonsa syliin.
Minun paatunut vanhanpojan sisuni ei oikein jaksanut sulattaa Pekan
ylistyksiä, ja uskalsinpa lausua pari sävyisää sanaa vanhanpojan vapaan
elämän puolesta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Pekka joutui
aivan haltioihinsa.
»Senkin vanha, lahonnut pölhö!» huusi hän. »Epäiletkö minun, kokeneen
miehen sanoja? Kyllä minä... Niin, nytpä tiedän. Rangaistukseksi
saat seurata minua kotiini näkemään, minkälaisista onnenpäivistä
sinä, samoinkuin moni muukin pässinpää, olet kieltäytynyt. Ei mitään
vastaväitteitä, asia on päätetty!»
Eikä siinä vastaanponnisteleminen auttanut, vaikka kyllä koetin
huomauttaa, kuinka sopimatonta olisi, että vieras henkilö tulisi
jälleennäkemisen riemua häiritsemään. Pekka oli hämäläinen ja tämän
heimon tunnettu itsepäisyys oli hänessä kehittynyt korkeimpaan
huippuunsa. Olin jo puoleksi voitettu, kun juna saapui sille asemalle,
jolle Pekan tuli jäädä. Ja kun sitten hänen armas Annansa, joka oli
tullut miestänsä vastaanottamaan, ja jonka nähdessäni minun mielessäni
täytyi tunnustaa ystäväni ylistysvirret jossakin määrin oikeutetuiksi,
innokkaasti yhtyi Pekan kehotuksiin, suostuin lopuksi, varsinkin kun
matka ei ollut pitkä eikä minulla ollut mitään erityistä kiirettä.
Tunnin verran ajettuamme saavuimme Pekan kauniiseen kesähuvilaan.
Portilla oli vastassa suunnattoman suuri newfoundlandilainen koira,
jonka karheaääninen haukunta muistutti leijonan karjuntaa. Se tervehti
hyvin ystävällisesti rouvaa, mutta näytti hampaitansa Pekalle ja
minulle.
»Se on Vahti, josta olen sinulle kirjoittanut.» sanoi rouva ja kääntyen
minuun jatkoi:
»Sain kohta mieheni lähdettyä tämän koiran lahjaksi veljeltäni. Se ei
vielä tunne isäntäänsä. Etkö häpeä, Vahti!» huusi hän samassa, kun
koira vihaisesti murahti Pekan yrittäessä taputtaa sitä päähän. »Se ei
tahdo suostua kehenkään muuhun kuin minuun,» selitteli hän ja kutsui
koiran luoksensa.
»Olisipa lanko itse saanut pitää tuollaisen pedon,» sanoi Pekka hieman
tyytymättömänä. »Näyttääpä siltä, kuin tässä täytyisi taistella
isäntävallasta oman koiransa kanssa!»
Koko illan pysytteli Vahti uskollisesti meidän seurassamme, mutta sen
epäluulo Pekkaa ja minua kohtaan ei näyttänyt lainkaan laimenevan. Se
piti meitä nähtävästi hyvin arveluttavina lurjuksina. Kun Pekka vaan
laski kätensä vaimonsa vyötäisille, taputteli häntä tai teki muita
nuoren aviomiehen tavallisia hullutuksia, nousivat Vahdin selkäkarvat
pystyyn, ja illallista syödessämme piti se tarkasti silmällä, ettei
kumpikaan meistä pistäisi veitsiä ja lusikoita taskuumme. Anna rouva
oli oikein liikutettu koiran uskollisuudesta, mutta Pekka alkoi jo
hiukan noitua tuota valpasta vartijaa.
Aivan hovimestarin tavoin saattoi Vahti pariskuntaa makuuhuoneen
ovelle, kun myöhään illalla erosimme levolle mennäksemme. Kun ovi
sen nenän edessä suljettiin, pudisteli se tyytymättömänä päätänsä,
varmaankin kummastellen emäntänsä rohkeutta, kun uskalsi tuollaisen
roikaleen kanssa jäädä kahdenkesken. Sitten alkoi se sitä suuremmalla
tarkkaavaisuudella pitää silmällä minun liikkeitäni. Minua tuo
tarkastus ei ollenkaan miellyttänyt, jonka vuoksi pujahdin ulos ja
suljin oven.
Kun ilta oli erinomaisen kaunis, läksin vielä pienelle kävelymatkalle
ihailemaan elokuun kuutamoa. Noin puolenyön aikaan palasin huvilaan ja
aioin astua sisälle, kun uhkaava murina, joka kuului eräästä pimeästä
loukosta eteisessä, pysähdytti askeleeni. Tuo kirottu Vahti, jonka
jo olin unhoittanut, muistutti minua huomattavalla tavalla olemassa
olostaan ja näytti varmasti päättäneen kieltää minulta sisäänpääsyn.
Mitä nyt tehdä? Jos yritin pyrkiä sen ohi, oli jokseenkin luultava,
että Vahdin hampaiden väliin jäisi kappale uusista housuistani ja
siihen kuuluva osa koipea. Astuin kuitenkin koetteeksi askeleen
eteenpäin puhutellen Vahtia kaikkein lempeimmällä äänelläni, mutta
seurauksena oli vaan yhä äkäisempi murina hämärässä välkkyvän, uhkaavan
hammaskarsinan takaa. Katsoin siis viisaimmaksi peräytyä ja vetäydyin
hiljalleen ulos.
Olinpa todellakin tukalassa asemassa. Siinä seisoin ohut takki
ylläni, kolkossa yöilmassa; lahjomaton Kerberus sulki minulta tien
makuusuojaani ja huvilassa nukkuivat kaikki, niin etten voinut kutsua
heitä avukseni. Enhän edes tiennyt, missä palvelijat makasivat. Tunnin
ajan kävelin edestakaisin huvilaa ympäröivässä pienessä puistossa,
sadatellen ystävääni, hänen rouvaansa, koiraansa ja kaikkea, mikä hänen
omansa oli, ja lopulta itseänikin, kun olin ollut niin tyhmä, että olin
keskeyttänyt matkani joutuakseni tällaiseen satimeen.
Värjötellessäni siinä seinustalla, kädet syvällä taskuissa, huomasin
äkkiä jotakin, mikä sai toivon kipinän syttymään rinnassani. Yksi
huvilan akkunoista oli hiukan raollaan. En tiennyt mihinkä huoneeseen
se kuului, mutta pääasiahan oli päästä katon alle, kyllä kai siellä
sitten löytäisin oman huoneeni. Tuossa tuokiossa olin akkunan luona
ja vedin sen kokonaan auki. Ruumiini muoto ja paino eivät tosin ole
erittäin edulliset kiipeämisyrityksille, mutta akkuna oli siksi
matalalla, että ilman suurempaa vaivaa sain, sivumennen sanoen,
jokseenkin pyöreän vatsani hinatuksi akkunalaudalle. Mutta ennenkuin
silmäni olivat sen verran tottuneet pimeyteen, että olisin nähnyt, mikä
huone se oli, tömisi äkkiä maa takanani, kuului kiukkuinen haukahdus ja
tunsin, kuinka lujat hampaat iskivät kiinni toiseen kantapäähäni. Tein
epätoivoisen ponnistuksen, kenkä irtautui jalastani ja minä menetin
tasapainoni, pudoten päälleni johonkin märkään, kylmään ja sakeaan,
joka oli minut tukehduttaa, kunnes, koipieni piirtäessä ilmassa
puoliympyrän, rojahdin selkä edellä lattialle.
Hetken aikaa makasin melkein tajuttomana. Sitten aloin vähitellen
huomata, että olin vielä elävien joukossa ja etteivät raajani olleet
varsin pahoja vammoja saaneet. Raapasin tulitikkuun valkean ja näin
olevani — ruokasäiliössä. Allani oli suuri munakori aivan rutistuneena
ja vieressäni kaatunut piimäsaavi, johon akkunasta pudotessani
olin sukeltanut ja jonka sisällys nyt hitaasti valui tukastani,
parrastani ja vaatteistani. Lattialta noustessani pudotin vielä
hyllyltä jauhovakan, joka kaiken muun hyvän lisäksi tyhjensi päälleni
runsaan siunauksensa. Eipä minun totta tosiaan olisi tarvinnut hävetä
pahimmankaan lurjuksen rinnalla, jota konsanaan Amerikan vapaassa
maassa on koristeltu tervalla ja höyhenillä.
Ensi tehtävä oli tietysti pyrkiä pois tästä kovan onnen paikasta.
Mutta voi kauhistus! Ovi oli lukossa ja niin tukevaa tekoa, että heti
huomasin mahdottomaksi yrittääkään päästä ulos sitä tietä. Ja kun
katsoin ulos akkunasta, näin ystäväni Vahdin kykkivän sen alla, hyvin
verenhimoinen ilme silmissään. Olisin kyllä voinut kolkuttaa ja huutaa,
kunnes joku talossa olisi herännyt ja tullut minut pelastamaan, mutta
minua kammotti se nauru ja pilanteko, joka epäilemättä tulisi osakseni
yöllisen seikkailuni johdosta. Katsoin sen vuoksi parhaaksi odottaa,
eikö Vahti kenties kyllästyisi vahtimiseen ja menisi tiehensä, niin
että huomaamatta voisin päästä huoneeseeni, jossa pukisin ylleni toiset
vaatteet, enkä aamulla olisi tietävinäni, mitään aikaansaamastani
hävityksen kauhistuksesta.
Istahdin sen vuoksi huoneen nurkkaan ja aloin mietiskellä tämän
matoisen maailman surkeutta. Mutta siinä mietiskellessäni painuivat
vähitellen silmäni umpeen — matkan ja seikkailujen! tuottama väsymys
voitti — ja tuota pikaa olin purjehtinut Höyhensaarille...
Kimeä kirkuna, joka olisi saanut maatuneen luurangonkin nousemaan
haudastaan, herätti minut jälleen todellisuuteen. Edessäni seisoi
tukeva hämäläinen piika, joka silmät kauhusta ympyriäisinä kiljui
niin, että vieläkin sitä muistellessani pintaani karmii. Ja tuskin
olin päässyt jaloilleni, kun jo Pekka ja hänen vaimonsa peljästyneinä
syöksyivät sisään — totta puhuen kumpikin sangen kevyesti puettuna
— ja akkunan alla ystäväni Vahti piti oikein pakanallista menoa,
yrittäen useampia kertoja hypätä akkunasta sisään, mikä ei kumminkaan
onnistunut. Enpä tahdo kuvailla niitä minuutteja, jotka sen jälkeen
seurasivat, mainitsenhan vain, että lopuksi sain asian täydellisesti
selitetyksi, vaikka tukeva hämäläistyttö ei näyttänyt minua oikein
uskovan, ja pääsin pakenemaan huoneeseeni, jonne suureksi nautinnokseni
pian joka taholta alkoi kuulua naurunhohotusta ja tirskunaa.
Kun sitten olin saanut toiset vaatteet ylleni ja puutarhasta oli tuotu
toinen kenkäni, josta Vahti odotellessaan oli muodostanut kiinalaisen
mandariinin jalkineen, tultiin kutsumaan aamiaiselle. Sainhan siinä
niellä koko lailla pilkkaa, mutta kun sen ohessa sain niellä kelpo
aamiaisen, tuli mieleni vähitellen tasapainoon, niin että kun rouva
lupasi toimittaa Vahdille selkäsaunan, »kun vaan hänen veljensä
parin kuukauden kuluttua tulee heillä käymään, sillä kukaan muu ei
uskalla sitä lyödä», minä jalomielisesti luovuin tästä loistavasta
hyvityksestä. Vahtiin ei tämä jalomielisyys näyttänyt tehoavan enemmän
kuin rouvan nuhteetkaan, sillä sen silmissä olin yhä vain näkevinäni
kiihkeän halun tehdä minun ruumiissani anatomiallisia tutkimuksia.
Kun sitten aamiainen oli syöty ja Pekka tyhjentänyt koko
sukkeluusvarastonsa, joka, sivumennen sanoen, ei ollut kovin runsas
eikä monipuolinenkaan, päätettiin lähteä pienelle aamukävelylle. Pekan
ja minun vaatimuksesta jätettiin kumminkin Vahti kotiin ja teljettiin
varmemmaksi vakuudeksi Pekan työhuoneeseen.
Olimme ehtineet kappaleen matkaa huvilasta, kuu Pekka huomasi
unohtaneensa paperossikotelonsa ja palasi sitä noutamaan. Me rouvan
kanssa istuuduimme kiveliö ja aloimme pakinoida. Ehdimme siinä pohtia
ilmat, ja säät, Kalle Kakkisen uusimman romaanin ja rouvan parhaimman
ystävättären avioerojutun ja aijoimme juuri ryhtyä parjaamaan yhteisiä
tuttaviamme, kun äkkiä pisti päähämme, että Pekka viipyi merkillisen
kauvan.
»Missähän se mieskulta taas kuhnustelee?» sanoi rouva. »Parasta, että
lähdemme häntä etsimään.»
Samassa sattui silmäyksen! rikkipureskeltuun kenkääni, ja mieleeni
muistuivat Vahdin terävät hampaat. Minua pöyristytti.
»Olisikohan tuo peto...?»
En uskaltanut ajatella pitemmälle, vaan nousin kiireesti ja aloin
melkein juoksujalkaa rientää huvilaa kohti, niin että rouva tuskin
saattoi minua seurata.
Huvilassa oli kaikki hiljaa; ainoastaan keittiöstä kuului astioiden
helinää. Henkeäni pidätellen seisoin Pekan huoneen ovella. Sieltä ei
kuulunut luiskaustakaan.
Vavisten, peljäten saavani nähdä kamalan näytelmän, rohkaisin vihdoin
mieleni ja avasin oven.
Olihan siinä silmieni edessä näytelmä, vaikkei juuri niin kamala kuin
olin peljännyt.
Seljällään permannolla, pää vedellä täytetyssä sylkilaatikossa makasi
Pekka hievahtamatta, kasvot kiukusta tulipunaisina. Hänen päällään
seisoi Vahti, katsoen häntä tarkasti silmiin ja päästäen tyytymättömän,
murinan ja näyttäen hampaitaan, kun hän vain vähänkään äännähti tai
liikautti itseään. Koira ei nähtävästi tahtonut vahingoittaa Pekkaa,
jota hän kai luuli varkaaksi, vaan pitää häntä kiinni, kunnes toiset
ennättäisivät avuksi.
Näky oli niin hullunkurinen, että huomattuamme, ettei Pekalla ollut sen
suurempaa hätää, sekä rouva että minä purskahdimme kaikuvaan nauruun,
josta ei tahtonut loppua tullakaan. Vihdoin tointui rouva kumminkin sen
verran, että saattoi kutsua koiran pois ja Pekka pääsi nousemaan ylös.
Häntä ei ollenkaan naurattanut. Useamman minuutin ajan saastutti
hän ilmaa jumalattomilla sanoilla, kuivatessaan päätänsä, joka oli
ainakin puoli tuntia lionnut sylkiastiassa. Hän näytti kokonaan
unohtaneen aviosäädyn onnen ja ärjyi rouvalleen niin kiukkuisesti kuin
olisi hän ollut naimisissa jo kaksikymmentä vuotta. Vahtikin lienee
vaistomaisesti huomannut »iskeneensä kirveensä kiveen»,-sillä yhtäkkiä
pyörähti se ympäri ja luikki häntä koipien välissä ulos.
Päivällisiin saakka menosi Pekka kuin pahinkin kotityranni, niin että
Anna-rouva alkoi jo peljätä hänen rakkautensa sammuneen sylkilaatikkoon
ja vuodatella katkeria kyyneliä. Mutta kun sitten päivällispöydästä
Pekan nenään nousi makea vasikanpaistin tuoksu, alkoi hänen sisunsa
sulaa, eikä oltu vielä jälkiruokaan ehditty, kun jo hänkin nauroi koko
tapaukselle. Vahtikin, joka oli saanut meiltä muutamia makupaloja,
alkoi jo nähtävästi saada meistä paremmat ajatukset. Ja niin päättyi
tämä myrskyisesti alkanut päivä sulaan sovintoon. Ja kun seuraavana
päivänä matkustin, oli keskinäinen luottamus ja ystävyys kehittynyt
niin pitkälle, että Vahti kohteliaasti saattoi minua portille ja
jäähyväisiksi heilutti häntäänsä...
Vahdin myöhemmistä elämänvaiheista en ole kuullut. Mutta jos joskus
tulen niin rikkaaksi, että pääsen huvilan omistajaksi, tahtoisin
kernaasti jonkun Vahdin sukulaisista talonvartijaksi. Silloin
ainakin saisin itse korjata omenat puutarhastani ja yöjalkalaisten
kevytmielinen suku pysyisi loitolla taloni rajoista.
»KESÄLAITUMELLE».
Onnellisimpia hetkiä vanhanpojan elämässä on kieltämättä se
varhainen aamuhetki kesäkuussa, jolloin Helsingin asemalla istuu
liikkeelle lähtevässä junassa ja näkee asemasillalla töllöttävien
tyhjäntoimittajain naamojen yhä vinhempää vauhtia vilahtavan ohi. Sillä
edellytyksellä nimittäin, että on edessä pitempi kesäloma ja matka
käy jonnekin sisämaahan »kesälaitumelle». Tämän hetken onnellisuus
on sitäkin suurempi, kun viimeksi kulunut neljännestunti on ollut
tukalimpia, mihinkä hiljainen ja rauhaa rakastava mieshenkilö saattaa
eläessään joutua. Kylkiluut ovat saaneet muistiaisia pariltakymmeneltä
luisevalta kyynäspäältä, liikavarpaat ovat magneetin tavoin vetäneet
puoleensa suurimman osan kaikista liikkeellä olevista korkoraudoista
niihin kuuluvine painavine tallukkoineen ja älykoppa on ollut
litistymäisillään pannukakuksi senkin seitsemän matka-arkun ja korin
välissä, joita hikiset ja läähättävät kantajat ovat edestakaisin
kiidätelleet. Tästä kiirastulesta on nyt ilman pahempia vaurioita
selviydytty ja juna lisää vauhtiansa, ja yhä kauvemmaksi jää kaupunki
pölyineen, tuoksuineen, jyrisevine ja vonkuvina raitiovaunuineen,
jäätelöryssineen, polkupyöräilijöineen, muotinukkineen ja — ennen
kaikkia — politikoitsijoineen. Muutamia viikkoja saa toki olla rauhassa
tuolta kaikelta ja paljolta muulta, jota ei tässä viitsi luetellakaan.
Helpotuksen huokaus pääsee rinnasta ja mielihyvällä pistää mies
tupakaksi.
Niin tein ainakin minä, kun juna porhalsi ohi Kaisaniemen keilaradan,
jonka katolla pari kirkuvaa katupoikaa, pääkaupungin viimeisinä
edustajina, liekutti jäähyväisiksi hyvin epämääräisen värisiä
nenäliinoja.
Olin matkalla oikein maan sydämeen, satasaarisen järven rannalle,
mielessä monen kyrmyniskaisen ahvenen, solakan hauven ja punasilmäisen
särjen surma. Siellä aioin viettää kesäni erakkona yksinkertaisessa
mökissä, herkutella reikäleivällä ja viilipiimällä ja kerätä uusia
voimia kestääkseni taas talvikauden n.s. kulttuurielämän pyörteissä.
Niin, juna oli päässyt täyteen vauhtiinsa ja minä aloin tarkastella
matkatovereitani. Hyvä tuuleni aleni muutamia asteita, kun huomasin
lähimpänä naapurinani olevan tukevan perheenemännän, mukanaan hyvällä
alulla oleva aritmeettinen sarja »kotikasvuisia», yksivuotiaasta
lukkarinkokelaasta puolikasvuiseen, kesakkonaamaiseen pojanroikaleeseen
saakka. Minä en suinkaan vihaa lapsia, pois se, mutta suotakoon minulle
anteeksi, jos kernaimmin ihailen noita »herran terttuja ja kullan
nuppuja» sopivan välimatkan päästä, kaikkein kernaimmin jonkun läpi- ja
ylipääsemättömän esteen, esim. rautalankaverkon tai lujan akkunaruudun
takaa. Minulla on näet näiden herttaisten pikkuolentojen kanssa ollut
monen monta yhteentörmäystä, joissa kaikissa olen joutunut surkeasti
alakynsin.
Ennen pitkää sainkin »tehdä lähempää tuttavuutta» perheen kanssa.
Välittäjänä oli sarjan toinen »numero», kaksivuotias palleroinen,
joka, uskollisesti säestettyään veljensä, lukkarinkokelaan,
lauluharjoituksia, sai voileivän ja, syötyään siitä puolet,
sijoitti jäännöksen, _tietysti_ rasvainen puoli alaspäin, uusille
kesähousuilleni. Äiti kiiruhti heti pyytämään anteeksi, antaen samalla
sen lohduttavan tiedon, että voipilkut lähtevät hyvin helposti. Tähän
yhtyi joku viereisessä »karsinassa» istuva koiranleuka, huomauttaen
hyvin loogillisesti, että koska esim. tervapilkkuja poistetaan voilla,
olisi syytä koettaa poistaa voipilkkuja tervalla. Tästä nerokkaasta
neuvosta sai hän rouvalta palkakseen murhaavan katseen ja vajosi
näkymättömiin sohvan selkänojan taakse. Minä puolestani lausuin
kohteliaasti hymyillen, ettei asialla ollut mitään merkitystä, koska
minulla oli kesäisin tapana kuljeskella housut rasvassa sekä edestä
että takaa. Rouva ei nähtävästi ollut ajatusten lukija, muuten hän
luultavasti olisi katsonut turvallisemmaksi jäädä seuraavalle asemalle
odottamaan toista junaa.
Sitä, hän ei nyt tehnyt, vaan alotti kanssani vilkkaan keskustelun,
johon minä tosin otin osaa ainoastaan korvillani, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei rouvan puhetulvassa ollut niin suurta
aukkoa eli seisahdusta, että liukaskielisinkään lipilaari olisi siihen
ennättänyt tokaista edes neljättä osaa kielen lyhimmästä sanasta.
Siinä sain tarkat tiedot viimeisistä torihinnoista, Helsingin piikojen
ilkeydestä, hänen suuresta suvustansa, hänen miehensä luuvalosta y.m.
huvittavista seikoista. Vahinko vaan, ettei minulla näistä tiedoista
liene suurtakaan hyötyä elämän mutkaisella polulla. Sillä välin
kirkui lukkarinkokelas lakkaamatta; muut lapset milloin koettelivat
kellonperieni kestävyyttä, milloin tekivät tutkimusretkiä taskuihini,
milloin harjoittivat telinevoimistelua säärilläni. Ainoa rauhallinen
sielu koko joukossa oli kesakkonaamainen poika, joka tuon tuostakin
pistäytyi salaa tupakoimassa — missä lie pistäytynytkään. Hän sai
osakseen täydellisen myötätuntoisuuteni ja kunnioitukseni.
Vihdoin, kun aivoni jo alkoivat olla aivan sekaisin, rupesi näkymään
lähestyvän vapautuksen hetken oireita. Rouvan puhetulva alkoi ehtyä ja
hänen huomionsa jälleen kiintyä perheensä jäseniin. Pari mukulaa, jotka
olivat kiivenneet selkäni taakse tappelemaan, ja tässä luvallisessa
toimessa sukivat _minua_ kummallekin korvalle, sai tukkapöllyn, eräs
vekkuli vedettiin esiin sohvan alta, jossa hän huvitteli itseään
koristelemalla saappaitani liitupiirustuksilla, lukkarinkokelaan laulu
lakkautettiin karamellilla ja kesakkonaama pysäytettiin, juuri kun hän
aikoi pistäytyä salaperäiseen tupakkahuoneeseensa. Ja kerättyään kokoon
pari-, kolmekymmentä erikokoista ja -näköistä myttyä ja lausuttuaan
minulle sydämelliset jäähyväiset, purkautui tämä hauska perhe
seuraavalla asemalla lumivyöryn tavoin junasta, jättäen minut henkisenä
rauniona retkottamaan sohvan nurkkaan. Älköön minulle luettako kovin
suureksi synniksi, että tunsin pientä iloa, kun sadekuuro samassa
hiukan kasteli äskeisiä ystäviäni.
Kuluipa joltinenkin aika, ennenkuin olin täydellisesti tointunut, ja
samassa oli minunkin rautatiematkani lopussa. Astuin junasta pienellä
asemalla, joka näytti olevan aivan erillään muusta maailmasta synkässä
metsässä. Siitä oli minun noin penikulman matka ajettava hevosella ja
aloin sen vuoksi tiedustella, kestikievaria.
Eräs mies, joka äkkiväärä suussa istui aidalla ja erinomaisen
taitavasti sijoitteli ruskeita täpliä asematalon valkeaan
nurkkalautaan, tarjoutui saattamaan minut sinne suorinta tietä.
Muistaakseni suorinta tietä sanotaan myöskin »linnuntieksi», ja tässä
tapauksessa oli nimi kerrassaan paikallaan. Välillä oli kahdeksan
Kullervo-vainajan malliin rakennettua aitaa, enkä olisi juuri tahtonut
tulla valokuvatuksi siirrellessäni arvoisaa sadan kilon painoista
ruumistani niiden yli. Kun vielä olin saanut tehdä odottamattoman
vierailun erään vaatimattoman sammakkoperheen luona, syystä että ojan
yli vievä porraspuu petti, saavuin vihdoin onnellisesti majataloon.
Siellä tilasin hevosen Kiiskilahden laivasillalle. »Heti!» oli vastaus.
Mutta pari tuntia kului, ja ennätin jo moneen kertaan katsella
majatalon seinillä olevan taidenäyttelyn, jota vähintäin kymmenen kesän
kärpäset olivat kaunistelleet, ennenkuin rattaiden kolina pihalla
ilmoitti, että hevonen oli valjaissa.
Olin ollut siinä hurskaassa uskossa, että ne kidutuskoneet, joita minun
lapsuuteni aikana kunnioitettiin kyytikärryjen nimellä ja arvolla, jo
kuuluisivat muinaismuistojen joukkoon, mutta pihalle tultuani huomasin,
että kansa tällä paikkakunnalla, ainakin mitä ajoneuvoihin tulee,
uskollisesti riippui kiinni isiltä perityissä tavoissaan. En voi juuri
sanoa, että tämä uskollisuus minua kovinkaan ilahutti, mutta hyvin
»liikutetuksi» sen johdosta kumminkin tulin, ennenkuin olin kahtakaan
kilometriä ajanut. Luulenpa, että oikein vuodatin kyyneleitä astuessani
rattailta Kiiskilahden laivasillalle.
Siitä alkoi nyt matkani viimeinen taival. »Nopeakulkuinen», rautainen
höyrylaiva »Kiiski» ähkyi ja puhkui jo laiturin kyljessä ja puolen
tunnin kuluttua piti lähdön tapahtua. Mutta sisävesien »kapteeneilla»
on oma käsityksensä aikatauluista. Kun jo kokonainen tunti oli kulunut
yli määräajan eikä mitään lähtövalmistuksia näkynyt, kysyin vihdoin
»kapteenilta», eikö jo olisi vähitellen aika lähteä.
»Kapteeni», jonka ulkoasu suuresti muistutti niitä yhteiskunnan
jäseniä, joita kesäisin näkee joukottain vetelehtivän Helsingin
satamassa, otti piipun suustansa ja toivotti valituin sanoin kokonaisen
sarjan hornan henkiä noutamaan ja viemään Mattilan emännän, joka
varmaankin oli jäänyt kylään kahvikupin ääressä juoruamaan, ja jota ei
voinut jättää, hänen miehensä kun oli laivan omistajia.
Tämän selvityksen saatuani katsoin parhaaksi vetäytyä aluksen perässä
olevaan pieneen koppiin, jota »salongin» nimellä kunnioitettiin. Siinä
oli juuri sen verran tilaa, että saatoin pitkin pituuttani oikaista
itseni puiselle sohvalle, eikä sitä enempää tarvittukaan. Makasin
siinä, katselin kattoon ja kuuntelua, kuinka Kiiskilahden laineet
huuhtelivat »Kiisken» kupeita. Olin noussut aikaisin aamulla, matka
oli ollut rasittava, laineiden loiskina vaikutti nukuttavasi, sanalla
sanoen: tässä oli kaikki edellytykset »kiisken onkimiseen». Hiljalleen
vaivoinkin unen helmoihin ja heräsin vasta, kun ankara sysäys viskasi
minut sohvalta pöydän alle ja kannelta kuulin »kapteenin» hirvittävän
ärjynnän:
»Enkö minä sanonut sinulle ramoot, ja sinä musta p:le panit pakkia!»
Päästyäni jaloilleni, kiiruhdin ulos kannelle ja näin, että alus
laiturista lähteissään oli perä edellä ajanut rantaan. »Kapteeni»,
kasvot mustanpunaisina kiukusta, hyppeli koholle ilmaan, löi yhteen
kämmeniään ja ärjyi kuin jalopeura koneenkäyttäjälle, joka oli
pistänyt nokisen naamansa esiin konehuoneen luukusta ja hyvin tyynenä
pureskeli mälliänsä. Hetkisen tarkasteltuaan asiain tilaa virkkoi
hän rauhallisesti: »Mitä siinä leksottelet? Saathan sen ramootin
vähemmälläkin.» Sitten vetäytyi hän takaisin konehuoneeseen, josta
kohta alkoi kuulua ankara jyske ja sähinä. Mutta »Kiiski» ei niin
hevillä ottanutkaan irtautuakseen. Vasta kun kaikki matkustajat, niiden
joukossa eräs äärettömän paksu nainen, jonka arvasin olevan tuon
mahtavan Mattilan emännän, oli komennettu etukeulaan, ja laivamiehet
lykkivät sivuilta pitkillä seipäillä, saatiin alus irti liejusta ja
läksi viilettelemään väljemmille vesille, purkaen savupiipustaan
kannelle, sellaisen määrän kipunoita ja palavia hiilenkappaleita, että
olisi voinut luulla purjehtivansa jossakin Vesuviuksen lähettyvillä.
Tämä, sanan varsinaisessa merkityksessä, »tulilaiva» vei minut vinhaa
vauhtia Aarniosalmen laiturille, jossa nousin maihin. Siitä sain
soutumiehen, joka halvasta maksusta otti viedäksensä minut matkani
päähän, Hopealahden mökkiin, jossa eräs paikkakunnalla asuva ystäväni
oli minulle vuokrannut kesäasunnon. Tunnin ajan soudettuamme mitä
kauniimpien saarien lomitse, saavuimme juuri auringon mailleen mennessä
Hopealahden pohjaan.
Siinä oli edessäni tuleva asuntoni. Jättiläiskoivujen suojassa seisoi
siisti, punaiseksi maalattu mökki, valkeine ikkunalautoinaan. Pihalla
lausui mökin halli äänekkäät tervetuliaisensa, mökkiä ympäröiviltä
lähteviltä kunnailta kuului käen kukunta, jota karjan kellojen
kilinä kauniisti säesteli. Jossakin kaukana lauloi sointuva naisääni
vienon surullista kansanlaulua. Alas rantaan asteli vakavin askelin
vanhanpuoleinen mies, tuleva isäntäni. Minun oli tarvis luoda vaan
silmäys hänen avomielisiin, rehellisiin kasvoihinsa, huomatakseni, että
meistä tulisi mitä parhaimmat ystävykset. Ja sydämellisesti tartuin
hänen ojennettuun käteensä.