Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Pekka Paavola
läksi Helsingistä, taskussaan hiellä ja vaivalla ansaitut
»kamerulla»-paperit, omallatunnolla hiukan pikkusyntejä ja niskoillaan
tavanmukainen kuorma kahdentoista lukukauden kuluessa karttuneita
velkoja. Palveltuaan pari vuotta eräässä lääninhallituksessa, saaden
alituisesti taistella karhujansa -vastaan, jotka alkoivat häntä
ahdistella, heti kun huomasivat hänen päässeen kruunun kannikkaan
käsiksi, sai hän avoimeksi joutuneen nimismiehen viran Korvenloukon
piirissä. Silloin hänen elämänsä virta jätti jälkeensä ne pienet
putoukset ja kiviset koskipaikat, jotka joskus olivat sen pyörteiksi
pusertaneet, sen pinnalle kuohua kohottaneet, ja kulki nyt tyynesti
eteenpäin suorien, tasaisten rantaäyrästen välissä. Hänen piirinsä
oli siksi syrjässä kaikista ajanmukaisista kulkuneuvoista, että hän
aniharvoin tuli sieltä »ihmisten ilmoille», ja elämä Korvenloukossa ei
kovinkaan suurta vaihtelua tarjonnut. Hänestä tuli oikein tyypillinen
maalaisvirkamies, joka tavallisesti kulki pitkävartisissa saappaissa,
poltteli Beirutski-paperossia ja tyhjensi silloin tällöin totilasin
kirkkoherran ja piirilääkärin seurassa, jotka yhdessä hänen kanssaan
edustivat korkeampaa kulttuuria Korvenloukossa. Vähitellen sai hän
päälaelleen kuuvalon ja jäseniinsä luuvalon, ja huolimatta tuon
tuostakin tapahtuvista kilpajuoksuista viinankeittäjäin kanssa
Korvenloukon sydänmailla, paisui paisumistaan se osa hänen ruumiistaan,
jota ihmisiä on kielletty pitämästä epäjumalanaan.
Avioliiton »tyyneen» satamaan ei Pekka ollut purttansa ohjannut.
Siihen aikaan, kun hän palveli lääninhallituksessa, oli hän kerran
sattumalta saanut heittää silmäyksen erään naineen virkatoverinsa
kotioloihin ja huomannut, että rouva, joka seuraelämässä oli lempeä
kuin kyyhkynen ja rakastettava kuin keväimen hento kukka, kodin
kynnyksen sisäpuolella muistutti paljon enemmän kyytä kuin kyyhkystä,
kukkasista puhumattakaan. Silloin päätti hän itsekseen, ettei ainakaan
hän joutuisi kenenkään kyy-kyyhkysen pauloihin, ja vältteli siitä
lähtien visusti kaikkia neitosia, joilla hän epäili olevan kavalia
aikeita hänen vapauttansa vastaan. Maaseudun yksinäisyydessä hän kyllä
joskus tunsi jonkunlaista salaista kaipausta, varsinkin silloin,
kun hänen emännöitsijänsä toi pöytään pohjaan palaneen paistin
tai kivikovia munia, tai kun hänen kaikissa sukissaan alkoi olla
henkireikiä sekä varpaiden että kantapäiden kohdalla. Mutta kun kunnon
nimismiehemme koko piirissä ei olisi etsimälläkään voinut löytää
sellaista esinettä, joka tuon epämääräisen kaipauksen olisi voinut
tyydyttää, sammui lieska yhtä pian kuin se oli syttynytkin.
Näin eleli Pekka 46 ikävuoteensa saakka. Mutta silloin tapahtui muutos.
Pappilaan saapui silloin kirkkoherran veljentytär, nuori, sorea Elli
neiti oppimaan kirkkoherranrouvan kokeneella johdolla taloudenhoidon
monimutkaisia tehtäviä. Kun Pekka ensi kerran näki tämän tenhottaren,
katseli hän häntä hyvin karsaasti ja epäluuloisesti. Mutta miten
ollakkaan, kuta useammin Pekka hänet, näki, sitä enemmän epäluulo
alkoi haihtua ja jokin suloisen hivelevä tunne tulla sijaan. Ja kerran
nähdessään kuinka sievästi Elli illallispöydässä hienoilla valkoisilla
kätösillään hoiti tarjoilua, johtui hänen mieleensä emännöitsijänsä
nokinen naama ja karkeat, mustakyntiset kädet, ja hän huokasi niin
syvään, että kirkkoherra luuli hänellä olevan vatsanväänteitä ja
kehotti ottamaan »toiselle jalalle». Mutta siitä ei ollut apua;
nimismies parka tunsi, että maa yhä enemmän luisui hänen jalkojensa
alta ja että hän oli putoamaisillaan rakkauden hehkuvaan kuiluun.
Pekalle alkoi nyt vaikea aika, taistelu järjen ja tunteen välillä.
Järki toi esiin hänen ikänsä, kaljun päänsä ja painonsa, joka oli
tuossa 110 kilon korvilla, ja kehotti häntä ottamaan virkavapautta ja
pakenemaan joksikin aikaa mailta ja halmeilta. Mutta tunne piti hänen
edessään Ellin kirkkaita silmiä ja viehättävää hymyä ja sokaisi lopuksi
hänen silmänsä niin, että hän peiliin katsoessaan luuli näkevänsä
siellä hyvinkin mukiin menevän nuorukaisen. Ja kuta useammin Pekka
kävi pappilassa, — hän alkoi olla siellä jokapäiväinen vieras — sitä
heikommaksi kävi järjen ääni ja vaikeni lopuksi kokonaan.
Ja silloin teki Pekka ratkaisevan päätöksen. Hän kysyy tytöltä, eikö
häntä haluttaisi tulla Korvenloukon nimismiehen rouvaksi. Ja tämän
päätöksensä päätti hän panna toimeen Vapunpäivänä, jolloin pappilassa
pidettiin tavanmukaiset kekkerit.
* * * * *
Tuli vihdoin tuo päivä, jota Pekka toivolla ja pelvolla odotteli.
Näemme hänen huoneessaan varustauvan aiotulle sotaretkelle.
Emännöitsijä on aivan päästä pyörällä ja luulee isäntänsä saaneen
pienen mielenvikaisuuden puuskan. Hän syytää kauluksia ja kalvosimia
pitkin lattiata ja väittää niiden olevan huonosti silitettyjä,
kymmeneen kertaan harjatuissa vaatteissa keksii hän tomuhiukkasia
milloin siellä, milloin täällä; ei mikään tahdo hänelle kelvata. Partaa
ajaessaan leikkaa hän leukaansa ja kirkuu laastaria niin hätäisesti,
että emännöitsijä luulee hänen vähintäin leikanneen kurkkunsa poikki.
Vihdoin hän kumminkin alkaa olla kunnossa ja astuu peilin eteen
antaakseen itselleen viimeisen voiteluksen.
Siinä järki vielä tekee viimeisen yrityksen. Eräs paljaalla päälaella
oleva arpi johtaa Pekan mieleen erään Vapunpäivän illan Kaivohuoneella
kolmattakymmentä vuotta sitten, jolloin Kalevan kansa ja Aasain
jälkeläiset tasapäässä tappelussa antoivat toisilleen uljaita iskuja.
»Kas siihen aikaan», sanoo järki, »siihen aikaan olit parhaassa
naimaijässä. Nyt on siitä kulunut kolmattakymmentä vuotta...»
Mutta Pekka tukkii korvansa.
Hän vetää jalkoihinsa äsken kaupungista tilaamansa kiiltävät kengät.
Ne puristavat oikein pakanallisesti ja Pekka sadattelee suutaria,
mutta lohduttelee itseään sillä, että ne kai vähitellen väljenevät.
Petollinen lohdutus, kuten Pekka kyllä saa huomata!
Sitten läksi hän uljaalla oriillaan, kiiltävissä kieseissään ajamaan
pappilaan, niin että paksut tomupilvet tiellä pyörtelivät. Ja hänen
sydäntään hytkäytteli ajatus: »mitähän, jos takaisin palatessani olisin
kihloissa oleva mies!»
Pahasti pamppaili kunnon nimismiehen sydän, kun hän astui pappilan
eteiseen ja Elli herttaisena ja hymyilevänä tuli häntä vastaan. Hän
yritti lausua jonkun sievistelyn, mutta tunsi samassa vihlaisevaa
tuskaa varpaissaan. Nuo kirotut kengät! Yksin jäätyään takoi hän niiden
kärkiä seiniin ja toivoi, että välissä olisi joku osa asianomaisen
suutarin ruumiista.
Vierasten joukossa oli eräs pitkäkoipinen nuori mies, jota ei Pekka
ollut ennen nähnyt, ja joka hänelle esitettiin arvonimellä: ylioppilas
Salo. Pekka tunsi heti alussa vaistomaista vastenmielisyyttä tätä
miestä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys ei suinkaan vähentynyt, kun
hän koettaessaan lähennellä Elliä aina huomasi tuon toisen tiellään.
»Hittoko tuon nälkäkurjen on tänne lennättänyt?» ajatteli hän
kiukuissaan.
Tämä oli tuskallinen ilta Pekalle. Levottomuus ahdisti sydäntä,
kengät puristivat jalkoja ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen.
Hän oli hajamielinen ja otti niin nurinkurisesti osaa keskusteluun,
että kirkkoherra alkoi epäillä hänen olevan hiukan nousuviinoissa. Ja
yhä liehui tuo pitkäkoipinen ylioppilas Ellin vieressä, niin ettei
hän päässyt lähettyvillekään. Mokoma keltanokka! — ei edes juonut
totiakaan; olisihan silloin kumminkin kilistääkseen poistunut Ellin
luota.
Vihdoinkin, vähää ennen illallista, pääsi Pekka siksi aikaa
kahdenkesken Ellin kanssa, että ennätti kuiskata:
»Neiti Elli! Minulla olisi sanottavaa teille jotakin hyvin tärkeätä
kahden kesken. Ettekö illallisen jälkeen tulisi tuonne puutarhaan
kävelemään?»
Tyttö katsoi häneen kummastuneena ja kummastui yhä enemmän, kun näki
Pekan nostelevan vuorotellen jalkojaan ja surkeasti irvistelevän. Mutta
eihän tuolle kelpo vanhalle herralle voinut vastata kieltävästikään.
Hän lupasi siis tulla ja hymyili samalla niin suloisesti, että Pekka
hetkeksi unohti puristavat kenkänsä.
Mutta illallista syötäessä kävi tuska, varsinkin oikean jalan
varpaissa, niin sietämättömäksi, että oivallinen vasikanpaisti oli
takertua Pekan kurkkuun. Melkein tietämättään mitä teki, kumartui hän
pöydän alle ja riisui kengän oikeasta jalastaan.
Sepä helpotti! Nyt vasen kenkä samalla tavalla. Pekka katseli
ympärilleen, mutta kaikki olivat niin vilkkaassa keskustelussa, ettei
kukaan huomannut mitään. Niin ainakin Pekka luuli, ja jatkoi jälellä
olevista rakkauden tuskista huolimatta syöntiänsä hyvällä ruokahalulla,
päättäen vetää kengät jalkoihinsa vähää ennen kun pöydästä noustaisiin.
Mutta Pekan liikkeitä oli suurella mielenkiinnolla seurannut,
kaksi kiiluvaa silmää uuninloukossa. Siellä makasi pappilan nuori
»Musti»-koira.
Kun jälkiruoka alkoi olla loppuun syöty, arveli Pekka ajan tulleen
taas pistää jalkansa piinapenkkiin. Huoaten kumartui hän hapuilemaan
jalkineitaan. Aivan oikein, tuossa on vasen kenkä. Pekka veti sen
jalkaansa. Mutta missä on toinen? Pekka kurottaa jalkaansa niin
pitkälle kuin ulottuu, koettelee joka taholle, kurkistaa lopuksi pöydän
alle, mutta — kenkä on kadonnut. Samassa ilmaisee tuolien liike, että
noustaan pöydästä. Pekka kavahtaa pystyyn, peräytyy tuolineen aivan
seinän viereen, ja, piiloittaen oikean jalkansa vasemman taakse, tekee
sieltä kankeita kumarruksia isännälle ja emännälle. Sitten istuutuu
hän miettimään, miten tästä pälkähästä pääsisi. Mutta vaikealta se
näyttää. Hänen ympärillään on taaja piiri naapuripitäjien rouvia, jotka
juuri ovat päässeet puhumaan piikojensa ominaisuuksista, ja hän tietää
kokemuksesta, että sitä puheenainetta saattaa riittää loppumattomiin.
Ja kaiken muun lisäksi näkee hän Ellin kävelevän puutarhassa. Tuli ja
leimaus! Hän hypähtää tuolilta, mutta vaipuu jälleen istumaan. Hänen
ajatuksensa alkavat mennä sekaisin.
Mutta silloin näkee hän oven suussa »Mustin» ja »Mustin» suussa
jotakin. Oman kenkänsä! Hänen verensä kuohahtaa, ja hän unohtaa, missä
hän on.
»Koira s—na!» huutaa hän kuin rajamies, ja on kahdella harppauksella
ovella. Kiivas potku lennättää »Mustin» eteiseen, ja hämmästyneet
vieraat näkevät pyylevän nimismiehen kenkä kädessä katoavan
kirkkoherran kamariin.
Ensiksikin luullaan Pekan joutuneen suunniltaan ja kauhistus on
yleinen. Mutta kun Pekka on saanut asian selittää, muuttuu kauhistus
suureksi nauruksi, johon Pekka ei kumminkaan ota osaa. Kiiruimman
kaupassa antaa hän valjastaa hevosensa ja ajaa kotia sellaista vauhtia,
että itse Jehu, vanhan ajan kuuluisin hevosmies, olisi hänestä jäänyt
kauvas jälelle.
* * * * *
Pari päivää sen jälkeen sai Pekka Ellin ja ylioppilas Salon
kihlauskortin. Ja kun ensimäinen tuska oli mennyt ohi, siunasi hän
mielessään suutaria ja »Mustia», jotka olivat estäneet hänet tekemästä
suuren tyhmyyden.
Kohtalonsa kantoi hän miehen tavalla. Hän käsitti nyt, että
Vapunpäivänä on nuorten kevätjuhla, ja että hänen oma nuoruutensa jo
aikoja sitten oli mennyt. Elli ei koskaan saanut tietää, mitä tärkeätä
Pekalla olisi ollut hänelle sanottavaa tuona merkillisenä Vapunpäivän
iltana.