N:n lääninhallituksen virkamiesten keskuudessa vallitsi eräänä aamuna
toukokuun lopulla suuri mielenjännitys. Korpelan vanha nimismies oli
kesäkuukausiksi anonut virkavapautta, kuten hänen tapansa viime vuosina
oli ollut, ja kussakin kanslistissa ja »ylimääräisessä» kyti salainen
toivo päästä tuonne Korpelan lihapatojen ääreen. Viransijaisuutta
siellä pidettiin nimittäin oikeana onnenpotkauksena, sillä piiri oli
— nimismiehen kannalta katsottuna — »hyvä», s.o. kansa oli köyhää ja
ulosottoja sattui tuhkatiheään. Kun sen lisäksi nimismies, »vanha
Lauriini» tavallisesti säästi paljon työtä, mutta samalla myöskin
paljon tuloja sijaisillensa, saattoi kesän kuluessa aika lailla
paikkailla rappeutuneita raha-asioitansa, varsinkin kun ei ollut
tilaisuutta kantaa kolikoltansa kapakkaan eikä tehdä niistä tiliä
neljän kuninkaan kirjassa — mikä muuten oli hyvin yleistä herrojen
kanslistien keskuudessa.
Niin, siinä istui nyt pöytäinsä ääressä puolitusinaa nuoria miehiä
pureskellen kyniänsä ja odottavasti silmäillen »kaikkein pyhimpään»,
kuvernöörin huoneeseen päin, jonne lääninsihteeri äsken oli mennyt.
Pian ilmestyisi hän tuohon kynnykselle ja käskisi jonkun heistä
kuvernöörin pulleille. Mutta kenenkä?
Kanslistit odotellessaan puhelivat puoliääneen keskenään, ja kukin
koetti tovereilleen vakuuttaa, ettei _häntä_ lainkaan haluttanut lähteä
tuonne ikävään Korpelaan, jossa ei saanut edes »skruuvi»-pöytää kokoon,
ja jossa ruokaryypykseen parhaimmassa tapauksessa sai takavarikkoon
otettua, sikunalta haisevaa »patakukkoa». Pikku Pekka Lampinen, joka
juuri salavihkaa oli kääntänyt kalvostimensa, niin että puhtaampi puoli
tuli ulospäin, vakuutti kieltäytyvänsä koko toimesta, jos sitä hänelle
tarjottaisiin. Tälle vakuutukselle toiset epäilevästi hymähtivät ja
pilkallinen bassoääni kuului murahtavan: »Kyllä kai!»
Pekka käännähti kiivaasti ympäri. Hän loi tuohon virnistelevään
Tuomaaseen äkäisen katseen ja aikoi juuri purkaa suustaan muutamia
valittuja sanoja, kun kuvernöörin huoneen ovi avautui ja laihasäärinen
lääninsihteeri huusi kärisevällä äänellä:
»Herra Heinonen olisi hyvä ja tulisi kuvernöörin puheille!»
Heikki Heinonen, ainoa kanslisteista, joka ei ollut ottanut osaa
keskusteluun, vaan äänettömänä ja uutterasti kirjoitellut, nousi
hitaasti ja alkoi vielä hitaammin kulkea ovea kohti. Ilon välähdys,
joka hetkeksi levisi hänen kasvoilleen, antoi pian sijaa ilmeelle, joka
arveluttavasti vivahti pahaan omaantuntoon.
Jospa toverit olisivat tienneet, että hän vastoin kaikkia tapoja ja
traditsioneja oli käynyt tuota virkaa lääninsihteeriltä kärkkymässä!
Olisipa silloin karvas keitos hänen kupissaan!
Mutta onneksi ei siitä kellään ollut aavistustakaan, ja ovelle
ehdittyään oli Heikki jo saanut omantuntonsa vastaväitteet kumotuksi
tuolla vanhalla sananparrella: »oma suu lähempänä kuin kontin suu»,
joka on itsekkäisyyden evankeliumin vankimpia kulmakiviä.
»Kontit», joidenka suun ohi haluttu makupala auttamattomasti oli
luiskahtanut, katselivat hetkisen nolostuneina hänen jälkeensä
sulkeutunutta ovea ja alkoivat sitten vaihtaa ajatuksiaan tapahtuvasta
määräyksestä, Kaikki olivat merkillisen yksimielisiä siitä, että
Heinonen ei ollut lainkaan sovelias tähän virkaan eikä edes kunnolleen
ollut sen tarpeessakaan. Kenen olisi oikeuden ja kohtuuden mukaan
tullut tämä toimi saada, sen jätti kumminkin jokainen sanomatta.
»Heinonen!» huudahti Mikko Manner, jonka koko hieno päällyskuori
kengistä kaulukseen, jopa nenäkakkuloihinkin asti, oli velaksi
otettu ja luultavasti aikoinaan joutuva »isävainajan tiliin». »Onko
mokomaa ennen kuultu! Tuollainen hiljainen kuhnuri, josta Korpelan
viinankeittäjät pian tekevät makkaraa... Ja miehellä hyvät ansiot; saa
nostaa melkein koko palkkansa lyhentämättä!»
»Niin, ja vieläpä perintöä odotettavissa, kun vanha Heinonen kuolee»,
lisäsi Pekka Lampinen, jonka omat perinnöt jo aikoja sitten olivat
menneet kaiken maailman teitä.
Siihen suuntaan kävi keskustelu ja sitä jatkui siksi kuin Heikki palasi
kuvernöörin luota, kädessään paperi, joka neljäksi kuukaudeksi hänen
käsiinsä luovutti Korpelan hallinnolliset ohjakset.
Kaikesta napinastaan ja nurinastaan huolimatta onnittelivat nyt toiset
päivän sankaria, joka vanhan hyvän tavan mukaan kutsui heidät pieniin
lähtökemuihin.
Näistä kemuistakin olisi kyllä yhtä ja toista kerrottavaa, mutta kun
ne oikeastaan ovat kertomuksemme ulkopuolella, mainitsemme tässä vain,
että seuraavana päivänä useat kanslistit kirjoittivat sahalaitaisia
kirjaimia, ja Heikki, joka junassa mennä porhalsi uutta virkapaikkaansa
kohti, poti ankaraa, meritautiiin vivahtavaa sairautta.
* * * * *
Korpelan pappilassa eli tähän aikaan pastori Ekin leski tyttärensä
Emerentian kanssa, Pastori oli toista vuotta sitten kuollut ja leskellä
oli nyt armovuosi menossa.
Rouva Eulalia Ek oli nainen, jolla oli pelätty nimi koko pitäjässä,
vieläpä kappaleen matkaa sen rajojen ulkopuolellakin. Rajattoman
itsevaltiuden periaatteiden mukaan hallitsi hän pappilassa, jossa
pastorilla eläessään oli ollut jokseenkin yhtä paljon sanomista kuin
merovingilaisilla kuninkailla majordomuksien aikana. Hänen tuimat
silmänsä, jotka tuijottivat kultasankaisten lasien takaa, saivat
rohkeimmankin rengin sydämen vajoamaan saapasvarsiin, ja laiskinkin
torppari tarttui jättiläisvoimin työhön, kuullessaan hänen karkean
äänensä etäältäkin kajahtavan.
Tällä rakastettavalla rouvalla oli jo vuosikausia kytenyt mielessä
kaikki voittava ajatus: saada tyttärensä Emerentia toimitetuksi
miehelään, ajatus, jota Emerentia neiti itse kaikin puolin kannatti.
Mutta lienevätkö nuoret miehet pitäneet Emerentian tukkaa liian
punaisena, hänen silmiään liian kieroina ja hänen vartaloaan liian
luisevana, tai lienevätkö hänessä huomanneet sellaisia ominaisuuksia
ja taipumuksia, joista sopivalla hoidolla saattoi kehittyä uusi painos
rouva Eulaliaa — onhan vanha totuus, että omena ei putoa kauvas
puusta — tai kammottiko heitä jo yksin ajatus joutua tekemisiin
niin rakastettavan anopin kanssa — summa asiasta oli vain se, että
Emerentia neiti oli ehtinyt arveluttavaan kohtaan elämänsä tiellä,
saamatta koristaa vasemman käden nimetöntä tuolla paljon merkitsevällä
kultarenkaalla. Kovin olivat olleet ahtaalla ne apulaiset, joita
pastori viime elinvuosinaan oli käyttänyt. Tyttären kivääritulen ja
äidin raskaan tykistön ahdistamana pyysi ja sai ensimäinen heistä jo
kuukauden kuluttua siirron toiseen paikkaan; toisen, joka ei myöskään
hyvällä taipunut, julisti Eulalia rouva piiritystilaan ja koetti
nälällä pakottaa, häntä antautumaan, sillä seurauksella että nuori
sananpalvelija menetti kokonaan hyvällä alulla olevan papillisen
pyylevyytensä, ennenkuin sai leiviskänsä siirretyksi muille laitumille;
kolmas, joka oman varomattomuutensa vuoksi oli pahasti sotkeutunut
äidin ja tyttären pyydyksiin; tekeytyi, kun tunsi hätäpäivän päälle
saavan, mielipuoleksi ja antoi viedä itsensä houruinhoitolaitokseen,
josta hänet muutaman päivän kiduttua laskettiin täysin terveenä. — Hän
siirtyi heti sen jälkeen papiksi Amerikkaan, josta ei lupaa palata
lähimmässä tulevaisuudessa.
Ne toiveet, joita Eulalia rouvalla, oli ollut armovuodensaarnaajan
suhteen, sortuivat surkeasti jo ensi iltana hänen tulonsa jälkeen,
kun hän oikein näkyvälle paikalle asetti vasemman kätensä, jonka
nimettömässä kiilsi paksu kultasormus. Hän oli kai kuullut huhuja
tästä miesten syöjästä sijasta. Mutta kylläpä sai miespolonen kokea,
miltä maistuu sikurikahvi, eltaantunut voi, kivikovat munat ja muut
turmeltuneet muodot jumalanlahjoista.
Neiti Emerentiaan nämä vastoinkäymiset jo alkoivat vaikuttaa
masentavasti, mutta tarmokas äiti ei vielä luopunut toiveistaan.
Vahingosta viisastuneena hän kumminkin päätti muuttaa,
sodankäyntitapaa: piilottaa kyntensä petolliseen pehmeyteen, tuudittaa
aiotun uhrin turvallisuuden uneen ja sitten sopivassa tilaisuudessa
yllättää hänet niin perinpohjin, ettei pakoon ollut ajattelemistakaan...
Heti kun v.t. nimismies Heikki Heinonen saapui pitäjään, iskivät
pappilan naiset silmänsä häneen.
Siinä oli viimeinen toivon ankkuri — ainakin täällä Korpelassa.
Tulevana Vapunpäivänähän meni armovuosi umpeen, ja rouvan tyttärineen
täytyi muuttaa pois pappilasta, johonkin kaupunkiin. Heikki ei
kyllä ollut mikään Adonis, kaukana siitä. Hänen pellavanvärinen
harjastukkansa, kesakkoinen naamansa, pienet tihrusilmiinsä ja väärät
säärensä tuskin olisivat sytyttäneet lemmen liekkiä kenenkään muun
sydämessä kuin sellaisen immen, joka hänen kauttansa toivoi pelastusta
pohjattoman yksinäisyyden syvyyksistä. Ja sellaisessa tilassa oli juuri
Emerentia neiti, jonka vuoksi hän jo ensi näkemältä rakastui Heikki
herraan, tarvitsematta siihen nimenomaista käskyä äidiltänsä.
Päästäkseen ensiksi tuon aiotun vävypojan tuttavuuteen alkoi Eulalia
rouva yhtäkkiä tuon tuostakin tarvita neuvoja lakiasioissa. Hänelle
oli milloin mikin rajanaapuri tehnyt vääryyttä. Ja vihdoin, saadakseen
Heikin käymään pappilassa, keksi hän oikein nerokkaan keinon. Eräänä
yönä muiden maatessa meni hän sikoläättiin, laski sieltä ulos lihavan
mustan porsaan ja ajoi sen metsään, samoin kuin Israelin lapset muinoin
karkoittivat korpeen syntipukkinsa. Aamulla hän nosti hirmuisen melun
siitä, että porsas oli varastettu, ja lähetti hakemaan »vallesmannia»
poliisitutkintoa pitämään. Heikki tulikin, otettiin ystävällisesti
vastaan ja esiteltiin Emerentia neidille. Poliisitutkinnosta ei kyllä
tullut mitään, sillä, juuri kun sen piti alkaa, tuli nassu, joka oli
ikävystynyt aikojaan metsässä, nälästä kiljuen ja saparo solmussa
täyttä laukkaa kartanolle. Mutta tuhansilla anteeksipyynnöillä siitä,
että, häntä oli tullut näin turhan takia vaivatuksi, saatettiin Heikki
saliin, jossa valmiiksi katettu päivällispöytä odotti. Siihen oli
ladottu parasta mitä pappilassa oli, ja kun Heikki ei ollut mikään
jumalanviljan vihaaja ja oli jo ennättänyt kyllästyä paistettuun
läskiin ja perunoihin, joilla häntä kortteeritalossaan viisi kertaa
viikossa kestittiin, tunsi hän sydämensä lämpenevän ja oikein mieltyi
näihin naisiin, jotka hänestä tuntuivat olevan ylen herttaisia ja
vaatimattomia. Eulalia rouva tunsi tuon vanhan viisausohjeen, että
tie miehen sydämeen useimmiten käy hänen vatsansa kautta. Päivällisen
jälkeen viivytettiin Heikin lähtöä jos joillakin verukkeilla, ja
kun lopuksi muu ei näyttänyt auttavan, niin tarkkanäköinen rouva,
joka siitä tavasta, millä Heikki päivällispöydässä otti ryypyn, oli
arvannut- erään hänen heikoista puolistaan, kannatti pöytään niin
muhkeat totivehkeet, että Heikki olisi halveksinut itseänsä, jos
olisi laiminlyönyt näin oivallisen tilaisuuden. Kun Heikki vihdoin,
syötyään vielä illallisen pappilassa, hiukan toisella kymmenellä
ja mitä parhaimmalla tuulella saapui muutamien kilometrien päässä
olevaan asuntoonsa, oli hän lujasti päättänyt »viljellä» tätä
aineellisessa suhteessa edullista tuttavuutta, johonka häntä muuten
mitä sydämellisimmin sanoin kehotettiinkin.
Siitä lähtein kävi Heikki tuhkatiheään pappilassa ja tuli peräti
ystävällisiin väleihin naisväen kanssa. Ei kukaan varoittanut
miesparkaa uhkaavasta vaarasta. Jos hän olisi voinut aavistaakaan,
mitä aikeita hänen uusilla ystävättärillänsä oli, niin olisi hän
epäilemättä siirtänyt pääkortteerinsa pitäjän etäisimpään kolkkaan.
Mutta nyt »vanha Lauriini» ja muut pitäjäläiset kuullessaan Heikin
tiheistä vierailuista pappilassa vain nauroivat partaansa ja odottivat
ilkeällä vahingonilolla draaman kehittymistä huippuunsa. Ei edes
armovuodensaarnaaja, vaikka hän Heikin tultua aviomies-ehdokkaaksi
oli päässyt paljoa paremmalle muonalle ja sai Heikin turvissa vetää
nahkaansa monta totilasia, katsonut omantuntonsa velvoittavan avaamaan
tuon sokeasti turmioonsa syöksyvän silmiä. Ja niin kului kaksi
kuukautta molemminpuolisessa tyytyväisyydessä.
Eräänä iltana heinäkuun lopulla istui Eulalia rouva tyttärineen
pappilan salissa. Kumpikin oli juhlapuvussa, sillä tänään oli Eulalia
rouvan syntymäpäivä ja odotettiin vieraita. Varsinkin Emerentia neiti
oli pyntätty koreaksi kuin perhonen ja tuoksui kuin keskikokoinen
hajuvesimyymälä. Mutta olisipa ollut synti sanoa, että hän sen kautta
olisi tullut kauniimmaksi tai nuoremmaksi.
Naiset olivat nähtävästi kiihkeästi keskustelleet jostakin tärkeästä
asiasta, sillä Emerentian poskipäillä paloi helakka puna ja hänen
silmänsä säkenöivät päättäväisesti.
Tyttären hartaasti kuunnellessa lausui äiti seuraavat sanat,
jotka nähtävästi olivat loppukivenä jossakin suurenmoisessa
suunnitelmarakennuksessa:
»Ja kun olemme täten saaneet hänet kiinni, ei hänestä saa hetkeksikään
hellittää. Teidät tulee heti panna kuulutukseen ja häät on vietettävä
ennenkuin hänen virka-aikansa täällä päättyy. Jos hän ennen häitä
pääsee käsistämme, emme koskaan enää saa häntä nähdä».
Emerentia nyökäytti päätään ja hänen sieramensa laajenivat
innostuksesta kuin torven ääntä, kuulevan sota-orhin. Ja siihen päättyi
neuvottelu, sillä ulkoa kuuluva ratasten jyrinä ilmoitti ensimäisten
vieraiden jo saapuvan.
Vähitellen kerääntyi pappilan saliin koko Korpelan »kerma». Siellä
oli »vanha Lauriini» perheineen ja hänen lastensa kotiopettajatar,
sievä tyttö, jota Heikki, sivumennen sanoen, hiukan hienosteli. Siellä
oli paksu, punanenäinen tilanomistaja von Bask laihoine rouvineen.
Siellä oli postineiti, hiukan elähtäneen näköinen impi. Siellä oli...
niin tunteehan jokainen luettelemattakin tuollaisen tavallisen
maalaisseurapiirin kaikkine nimismiehen ja suntion välille sisältyvinä
arvoasteineen. Ja ennen kaikkia, siellä oli v.t. nimismies Heikki
Heinonen.
Yhtä hyvin tietänee myöskin jokainen, kuinka tällaisessa seurapiirissä
iltapäivä tapetaan. Saman vanhan kaavan mukaan kuluivat aluksi Eulalia
rouvan syntymäpäiväkemutkin. Vieraille kannettiin ensin vehnäkahvit,
sitten viiniä ja marjahilloa, ja niiden nauttimista höystivät herrat
syvämietteisellä keskustelulla vuodentulosta, työpalkoista, Lahnajoen
sillan korjauksesta, kirkonkylän kauppiaan konkurssista y.m., naiset
taas loppumattomilla piikajutuilla ja poissaolevien henkilöiden
arvosteluilla. Ja niin kului aika hiljalleen, kunnes sivuhuoneesta
kuuluva korea helinä ja kilinä, joka syntyy lusikoita laseihin
laskettaessa, sai herrat, jotka jo kauvan olivat korvat pörhöllään sitä
odotelleet, peräkanaa samoamaan pastorivainajan kamariin, jonne alttari
juomauhria varten pii rakennettu.
Useat vieraat eivät illan kuluessa voineet olla huomaamatta, että
emäntää ja hänen tytärtänsä jokin vaivasi. He näyttivät olevan
hermostuneita, varsinkin Emerentia, joka ei kauvan viihtynyt yhdessä
kohdin, vaan muutteli paikasta paikkaan. Mutta yhä koetti hän pysytellä
Heikin läheisyydessä, ja jos joku olisi tarkannut hänen silmiänsä,
olisi hän niissä huomannut saman ilmeen kuin saalistaan vaanivan kissan
näköelimissä. Mutta Heikki ei huomannut mitään; kaikessa rauhassa hän
otti osaa keskusteluun ja oli ensimäisiä miehiä edellämainitun alttarin
ääressä.
Pari tuntia myöhemmin kurkisti Eulalia rouva herrojen kamarin ovesta
sisään. Hetkisen katseltuaan vetäytyi hän tyytyväisen näköisenä
takaisin. Hän meni Emerentian luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Hän näyttää olevan kypsä. Pidä nyt varasi!»
Emerentia säpsähti ja väri hänen kasvoillaan vaihteli. Hetkisen
aprikoituaan alkoi hän hiljalleen kävellä eteiseen päin. Sieltä
herrojen huoneeseen vievä ovi oli auki. Emerentia asettui seisomaan
ovelle ja katseli huoneeseen, josta kuului iloinen hälinä. Hän etsi
silmillään Heikkiä ja huomasikin pian hänen punoittavan naamansa
täysikuun tavoin paistavan savupilvien lomasta. Heikki näytti olevan
hyvällä tuulella: hän puhui ja nauroi lakkaamatta, yrittipä joskus
laulaa hyrähdelläkin, vaikka noista yrityksistä ei sen valmiimpaa
tullut.
Emerentia, seisoessaan ovella, koetti salaa antaa Heikille viittauksia,
mutta tämä ei niitä aluksi huomannut. Vihdoin kun Heikki sattumalta
lähestyi ovea, sai Emerentia kuiskatuksi hänen nimensä niin, että hän
sen kuuli.
Heikki tuli heti kohteliaasti, vaikka hiukan epävakaisin askelin, hänen
luokseen ja kysyi, millä hän saattoi neitiä palvella.
»Tahdotteko auttaa minua, herra Heinonen?» kysyi Emerentia kaikkein
suloisimmalla äänellään, joka kumminkin arveluttavasta muistutti
huonosti teroitettua sahaa kuivassa kuusessa. »Minun täytyy puutarhasta
noutaa retiisejä illalliseksi ja kaikki palvelustytöt ovat muissa
toimissa. Tahdotteko tulla kanssani?»
»Kernaasti.» Heikki haki lakkinsa kiroillen itsekseen, että täten jäi
kuulematta »vanhan Lauriinin» juuri alottama mehukas juttu, ja seurasi
sitten Emerentia neitiä puutarhaan.
Mitä siellä oikeastaan tapahtui, siitä ei Heikki vielä tänäkään päivänä
ole täysin selvillä. Hän ei voi käsittää, mikä sana tai liike hänen
puoleltaan, heidän keskustellessaan juurikasvien viljelemisestä yleensä
ja retiisien erityisesti — niin, mikä sana tai liike antoi Emerentia
neidille aihetta yhtäkkiä viskata maahan kädessään olevat retiisit,
kavuta hänen kaulaansa ja kuiskata: »Tätä olen jo kauvan odottanut,
rakas Heikki. Olen ijäti omasi!»
Tämä on Heikin ensimäinen epäselvä muisto tuosta puutarhakohtauksesta.
Sitten seurasivat tapaukset huimaavan nopeasti toisiansa.
Väkevöidylle etikalle maistuva suudelma (Heikki värisee vieläkin sitä
muistellessaan) sai ainakin puolet totihöyryistä haihtumaan hänen
päästänsä. Mutta ennenkuin hän vielä pääsi ajatuksen alkuunkaan,
mitä olisi sanottava tai tehtävä, seisoi kuin maasta kasvaneena
hänen edessään Eulalia rouva, sulki hänet syliinsä, vuodatti hänen
päällensä suolaisia kyyneleitä, kutsui rakkaaksi pojakseen ja antoi
hänelle äidillisen siunauksensa. Heikki yritti sopertaa protestia,
mutta ennenkuin hän sai sanaakaan suustansa, tarttuivat naiset hänen
käsikynkkiinsä, ja sitten mentiin juoksujalkaa asuinrakennukseen.
Ennenkuin Heikki tiesikään, seisoi hän keskellä salia vierasjoukossa ja
kuuli Eulalia rouvan riemuitsevalla äänellä julistavan:
»Minulla on ilo arvoisille vierailleni ilmoittaa herra Heikki Heinosen
ja tyttäreni Emerentian kihlaus.»
Heikki haukkoi ilmaa kuin kuivalle maalle vedetty kala, hän yritti
puhua, huutaa, että tämä oli hävytön valhe, mutta ei saanut sanaakaan
suustaan. Hän oli epäilemättä onnettomimman näköinen sulhasmies, mitä
konsanaan on nähty! Ja jo ympäröivät häntä kaikki vieraat, hänen
käsiänsä puristettiin ja hänen änkytyksensä hukkuivat onnentoivotusten
huminaan. Ja sitten tarttui »vanha Lauriini» hänen käsivarteensa
ja laahasi hänet totipöydän ääreen, jossa hänen täytyi »kilistää»,
kaikkien herrojen kanssa. Vasta sitten pääsi hän sen verran rauhaan,
että saattoi hiukan hengittää.
Hetkisen mietittyään huomasi hän parhaaksi antaa asiain tänä iltana
mennä menojansa. Tähän päätökseen vaikutti osaltaan kaikkien kasvoilla
näkyvä ilkkuva ilme ja sieltä täältä kuuluva naurun tirskuna. Hän
ei tahtonut julkisella mekkalalla antaa näille ihmisille vielä
lisää ilkkumisen aihetta. Mutta huomenna! Hänen päätänsä pyörrytti
ajatellessaan, kuinka hän kunnialla tästä pälkähästä pääsisi. Mutta
lopuksi ajatteli hän: »kullakin päivällä olkoon omat huolensa.»
Oikealla stoalaisella tyyneydellä kesti hän sitten kaikki ne enemmän
tai vähemmän karkeat pilapuheet, joita hänen päällensä herrojen
puolelta sateli. Ja muutaman lasin tyhjennettyänsä tuli hän jälleen
iloiselle tuulelle, melkeinpä liian iloiselle, ollakseen sulhanen.
Mutta se oli siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin sellaisista
pikkuseikoista ei lukua pidetty. Iloisuutta seurasi tavanmukainen
väsymys, ja kun Eulalia rouva vierasten lähtiessä esitti, että
sulhasmies jäisi taloon yöksi, ei Heikki jaksanut hangotella vastaan,
vaan kömpi hänelle osotettuun vierashuoneeseen, jossa riisuutui ja heti
nukkui sikeään uneen...
Aamupuolella yötä Heikki heräsi eikä aluksi ollut oikein selvillä,
missä hän oli. Mutta sitten iski yhtäkkiä hirvittävä totuus salaman
tavoin hänen mieleensä. Hän oli kihloissa, kihloissa hirveän
syöjättären kanssa, joka oli väkivallalla ryöstänyt hänet omakseen! Ja
muutaman tunnin kuluttua täytyi hänen tavata »morsiantaan» ja suud...
Heikki hypähti vuoteelta. »Tässä ei auta muu kuin kiireellinen pako»,
oli ainoa ajatus, joka kehittyi täysin selväksi hänen sekavissa
aivoissaan.
Mutta juuri kun Heikki alkoi ruveta etsimään vaatteitaan, jotka olivat
hujan hajan lattialla, kuului viereisestä huoneesta hiipiviä askeleita,
jotka tuntuivat lähenevän ovea, Heikki säpsähti, kuunteli ja hypähti
sitten takaisin vuoteeseen. Hän ennätti juuri vetää peitteen päällensä,
kun ovi avautui ja Eulalia rouva kynttilä kädessä astui huoneeseen.
Heikkiä värisytti. Hän makasi hiljaa ja oli nukkuvinansa, mutta raotti
silmiänsä sen verran, että näki, mitä tämä, pelottava yövieras toimi.
Hän näki rouvan kauvan aikaa kiinteästi katselevan häntä. Sitten
kumartui hän, otti lattialta — Heikin housut, pisti ne kainaloonsa ja
poistui.
Tuo viisas rouva oli nähtävästi arvannut Heikin aikeet ja tahtoi täten
nostaa hänelle tien pystyyn. Mutta Heikkiä ei voinut enää mikään
pidättää. Tämä silmäys, jonka hän oli saanut luoda tulevan anoppinsa
ominaisuuksiin, olisi saanut hänet lähtemään vaikka lentämällä.
Kun rouvan askeleita ei enää kuulunut, nousi Heikki ja puki kiireesti
yllensä jälellä olevat vaatekappaleet. Ja kun Heikki ei kesällä
käyttänyt alushousuja, oli hän nyt puettu jokseenkin samaan tapaan
kuin Skotlannin ylämaalaiset. Sitten avasi hän akkunan, hyppäsi alas
puutarhaan, kaalasi noituen ja irvistellen tiheiden nokkospensaiden
läpi ja juoksi sitten vinhaa vauhtia metsään...
* * * * *
Samana aamuna ilmestyi Heikki »vanhan Lauriinin» luokse ja rukoili
kyyneleet silmissä häntä itse toimittamaan virkaansa, kunnes Heikki
ennättäisi kuvernööriltä saada vapautuksen toimestaan ja toisen
määrätyksi sijaan.
Vanha nimismies, joka nauroi katketakseen, suostui vihdoin. Seuraavana
yönä — päivällä hän ei uskaltanut liikkua — matkusti Heikki takaisin
läänin pääkaupunkiin.
Mitenkä Heikki lie asiansa kuvernöörille selittänyt, sitä ei
tiedetä. Mutta parin päivän kuluttua lähetettiin Korpelaan Antti
Ahola, lääninhallituksen ainoa naimisissa oleva kanslisti, ja Heikki
palasi takaisin työpöytänsä ääreen kansliassa. Hän ei kenellekään
kertonut seikkailuistaan, mutta Aholalta saapui niistä pian
seikkaperäinen kertomus, ja saattaa arvata mikä ilo siitä nousi
toverien keskuudessa. Eikä ilo lainkaan vähentynyt sen kautta, että
joku maaseutukirjeenvaihtaja paikkakunnan sanomalehdessä lausui
rikkiviisaita mietelmiä sellaisten virkamiesten siveellisestä tilasta,
jotka öiseen aikaan ilman housuja juoksentelevat metsissä.
Siitä lähtien on Heikki ollut naisten vihaaja. Eikä ole häntä toisten
haluttanut pyrkiä v.t. nimismieheksi.
Pukukappaletta, joka Heikiltä ryöstettiin, ei hän koskaan saanut
takaisin. Emerentia neiti arvattavasti säilyttää sitä muistona
uskottomasta sulhasestaan.