Kun Milán seuraavana päivänä — kaupunkiin tulostaan lukien — meni
Joszef-kadun varrella olevaan Janky-palatsiin, tuli hän vakuutetuksi
siitä, että rouva Hetviczillä oli tapana pysyä sanassaan. Armollinen
rouva vastaanotti vieraan eteishuoneessa. Hän oli vielä matkapuvussaan.
— Tunti sitten tulin Kécskasta... Ajoin vaunuissa...
Hän saattoi Milánin pieneen salonkiinsa, asetti siellä pullon konjakkia
ja savukerasian hänen eteensä ja meni itse pukeutumaan.
Pitkän hetken kuluttua hän palasi, ja silloin oli vapaaherratar
kiireestä kantapäähän keltainen. Hänen pukunsa — joka kupeilta oli
kiinnitetty silkkipunoksella hänen solakan vartensa ympärille — oli
keltaista atlasta, hänen hansikkaansa olivat keltaista ruotsalaista
nahkaa ja hänen sukkansa keltaista silkkiä. Ainoastaan hänen kasvonsa
punertivat raittiin veden jäljiltä. Ensi toimekseen hän pirskotteli
pullollisen syreenihajuvettä huoneeseen, sitten hän antoi määräyksen
kattaa kahveliaamiaisen, ei kuitenkaan ruokasaliin, vaan pieneen
salonkiin.
Kahden he kävivät pöytään, aivan kuin vastanaineet. Pöytä oli asetettu
uunin eteen, joka oli oikea venezialainen uuni eikä mikään romaaniuuni.
Kauniilla rouvalla oli muuten erinomainen ruoka-halu. Hän oli
liikkeellä aamusta varhain myöhään iltaan, hyöri ja pyöri aivan kuin
lasten leikkihyrrä, ja kun hän kävi pöytään, oli hän nälkäinen kuin
susi.
Mustaa kahvia nauttiessaan, kun eivät palvelijat enää häirinneet heitä,
sytytti vapaaherratarkin savukkeen. Hän nojautui mukavaan tuoliinsa,
näytti valkeita hampaitaan ja katsoi kauan Milánia silmiin. Milán
huomasi, että hän kantoi pahoja aikeita mielessään.
— Oletteko utelias? kysyi hän yht’äkkiä Milánilta.
Sitten hän kävi vakavaksi.
— Te olette lujaluonteinen ihminen. Gyurkovics... Oikeastaan, jos
tahdon olla oikein rehellinen, täytyy minun tunnustaa, että te olette
ensimmäinen lujaluonteinen ihminen, jonka eläissäni olen kohdannut...
Sillä ne toiset — ne toiset — äh!
Kuvaannollisella liikkeellä hän heitti savukkeensa uuniin...
— Käskekää minua, sanoi Milán.
— Minä kerron teille mitä tahdon... Budan kesäteatterissa näytellään
vielä... Ylihuomenna annetaan siellä jäähyväisnäytäntö... Näytellään
Kaunis Helena...
Rouva Hetvicz vaikeni ja katsoi lempeästi ja rukoilevasti hymyillen
Milánia ja jatkoi hetken kuluttua:
— Gyurkovics, rakas Gyurkovics! Minä tahdon ylihuomenna näytellä
Kauniin Helenan osaa Budán kesäteatterissa!
Milán oli vähällä pudottaa kupin kädestään:
— Tahdotte näytellä Kaunista Helenaa?
— Tahdon... Viileän ilman tähden olisin kernaammin tahtonut esiintyä
jossakin lämmitettävässä teatterissa, mutta minä luulen, ettei
Kansanteatteri siihen suostuisi, ja senvuoksi ei ole muuta neuvoa kuin
saada kesäteatterin johtaja puolellemme...
— Mutta miksi tahdotte esiintyä?
— Sen tähden, että ellen saa näytellä Kaunista Helenaa, niin minä
kuolen suruuni. Jos minä sitävastoin näyttelen, ajaa mieheni minut
todennäköisesti luotaan, mikä olisi minulle sanomattoman onnellista...
Olen tähän asti koettanut kaikkia keinoja saadakseni eron miehestäni,
mutta hän on hyvin tungettelevainen. Vaikka panisin toimeen minkälaisen
häväistysjutun tahansa, on hän tähän asti aina joko kieltänyt
sen tai muuten vaientanut... Mutta Kaunista Helenaa hän ei voisi
tehdä tekemättömäksi eikä vaientaa... Siinä olisi minulla tuhannen
todistajaa, ja sanomalehdet tulisivat siitä erityisesti kertomaan... Jo
kauan olen pitänyt valmiina tätä viimeistä valttiani, ja nyt on jo aika
lyödä se pöytään...
Milán muisti kécskalaisen matkatoverinsa.
— Entä miksi ette jo aikaisemmin ole iskenyt viimeistä valttianne?
kysyi hän.
Kaunis rouva loi häveliäästi silmänsä maahan. Nähtävästi hän oli hyvin
hämillään.
— Gyurkovics, te kysytte minulta niin kummallisia asioita!
Sitten hän rohkaisi hiukan mieltään ja laski hymyillen kätensä nuoren
miehen käsivarrelle.
— Ettekö edes aavista, miksi tahdon hinnalla millä hyvänsä päästä eroon
miehestäni?
(Oikeastaan oli asia niinpäin, että kaunis rouva tähän päivään asti
ei ollut _uskaltanut_ käyttää viimeistä valttiaan. Hän oli pelännyt,
että hänen perheensä sellaisen, kautta koko valtakunnan kantavan
häväistysjutun jälkeen julistaisi hänet järkensä menettäneeksi.
Mutta nyt — neuvoteltuaan erään maamme etevimmän lakimiehen, kanssa
— hän ei enää pelännyt sitä, sillä hän tiesi, että jos sotamarski
julistaisi hänet järkensä menettäneeksi, hän vain juoksuttaisi vettä
vapaaherrattaren myllyyn... Jos rouva Hetvicz julistettaisiin hulluksi,
todistaisi hän, että hän oli ollut ainakin yhtä hullu, ellei vielä
hullumpikin mennessään naimisiin, ja siinä tapauksessa pyhä isä
varmasti myöntäisi hänelle avioeron.)
Milán koetti hiukan tinkiä kauniin rouvan vaatimuksista.
— Ehkä olisi kuitenkin parempi esiintyä jossakin toisessa osassa?
Esimerkiksi Lowoodin orpona?
Mutta vapaaherratar pudisti päätään.
— Ei, ei! Kauniin Helenan osa soveltuu paremmin minun
taiteilijaluonteelleni. Muuten osaan koko osani ulkoa, sillä kerran
tyttönä — eräässä taiteenharrastajien näytännössä — aioin esiintyä
siinä... Mutta minun holhoojani — se aasi! — ei sallinut...
Sitten hän kertoi Milánille, mitä hänen pitäisi tehdä. Ennen kaikkea
täytyisi puhua johtajalle. Hänelle olisi luvattava niin paljon kuin hän
vain tahtoo: tuhannen tai parituhatta floriinia. Pääasia olisi vain,
että valmistukset pidettäisiin visusti salassa, sillä jos sotamarski
saisi vihiä asiasta, estäisi hän aikeet vielä viime tingassa...
Näytäntö olisi ilmoitettava niinkuin tavallisesti, primadonna omassa
osassaan, mutta tuntia ennen näytäntöä tulisi primadonna käheäksi
ja silloin levitettäisiin uudet ohjelmat, joissa olisi sotamarski
Hetviczin puolison nimi...
— Mutta rientäkää nyt ja tulkaa sitten kertomaan mitä olette saanut
aikaan.
Kun hän ojensi kätensä nuorelle miehelle, sai tämä rohkean halun
syleillä kaunista rouvaa. Mutta tämä luikahti keltaisena silkkikeränä
hänen käsistään ja vetäytyi ison nojatuolin taakse.
— Älkää olko niin uskalikko, rakas ystäväni, vaan odottakaa vuoroanne!
Sitten hän heitti lentomuiskun ihailijalleen ja alkoi hyräillä
kauniilla pikku altto-äänellään:
Venus äiti, sitä kysyn vaan:
Miksi hyvettä sä vihaat ainiaan?
Milán suoritti tunnontarkasti kunniakkaan tehtävänsä. Johtaja
vastaanotti hänet ahdistetun kuninkaan synkeällä arvokkuudella, mutta
kun nuori mies mainitsi hänelle luvatut tuhannen floriinia, raivostui
hän.
Minä häntä pidettiin? Minä? Häntä ei niinkään helposti petetä. Tuhat
floriinia? Niin paljon rahaa tuskin lienee koko maailmassa.
Vaivoin sai Milán hänet vakuutetuksi aikomuksen vakavuudesta. Mutta
silloin oli johtaja aivan pakahtua onnesta. Hän oli heti lauhkea
kuin viikon vanha karitsa, ja jos rouva Hetvicz tahtoisi, saisi hän
esiintyä, paitsi Kauniina Helenana, vaikka kuningas Learin osassa.
Kolmannen päivän ehtoopuolella pidettiin ensimmäinen ja viimeinen
harjoitus. Näyttelijät eivät silloinkaan vielä tietäneet, kuka oli
se salaperäinen, kaunis rouva, joka käveli edestakaisin näyttämöllä
viisisataa floriinia maksava viitta hartioillaan.
— Suurenmoista! Verratonta!
Noin huudahti johtaja tuontuostakin.
— Hänet vihelletään varmasti ulos... Mutta välipä sillä!
Näin sanoi Milán, joka yksin istui katsomon pimennossa.
Vapaaherratar juttusi pari kolme tuntia näyttämöllä, ja kun hän
harjoituksen jälkeen ajoi Milánin kanssa ketjusillan yli, tiesi hän
näytelmästä yhtä paljon kuin ennen harjoitusta.
Joutui suuri ilta.
Vapaaherratar tahtoi ajaa yksin teatteriin, mutta hän pyysi Milánia
käymään tervehtimässä häntä pukuhuoneessa ennen näytännön alkua.
Neljännestä vailla seitsemän tulikin Gyurkovics pukuhuoneeseen,
kädessään ääretön syreenivihko. Matkallaan hän oli nähnyt jo punaiset
ilmoitukset, jotka oli liisteröity viistoon ohjelmien yli: _Neiti Paula
Kinizsin käheyden tähden näyttelee hänen ylhäisyytensä, vapaaherra,
sotamarski Hetvicz-Jankyn rouva Kauniin Helenan osaa_.
Vapaaherratar istui kirkkaasti valaistussa puuseinäisessä
pukuhuoneessa. Koko hänen vartalonsa oli verhottu isoon turkkiin,
ainoastaan kullanpuhuva kengänkärki pisti esiin turkin alta.
— Voi, oletteko jo täällä! sanoi hän Milánille. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ihomaalin alla.
— Teidän kätenne vapisee... Minun hampaanikin lyövät loukkua... Minä
pelkään niin äärettömästi... Minä luulen, että tein hirveän tyhmyyden
seuratessani teidän neuvoanne...
— Seuratessanne minun neuvoani?
— Tietysti, teidän syynne on kaikki... Miksi ette puhunut minulle
järkeä? Minä olen nainen, mutta te olette mies, ja senvuoksi olisi
teidän pitänyt olla viisaampi...
Milán kuunteli rauhallisesti kauniin rouvan äyskimistä.
— Mitä aiotte nyt tehdä?
— Minä aion kuuluttaa, että olen käynyt yhtä käheäksi kuin neiti Paula
Kinizsi...
— Siitä herra sotamarski vannaankin hyvin iloitsisi...
Sotamarskin mainitseminen saattoi vapaaherrattaren miettiväiseksi.
Samassa johtaja koputti.
— Aloitamme aivan heti! Huone on täpöisen täynnä! Niin hienoa yleisöä
ei ole edes Kansallisteatteri nähnyt!
Sitten hän riensi pois jälleen.
— Näyttäkää minulle pukunne! sanoi Milán.
— Ei, ei! Minä häpeän itseäni!
— Aiotteko sitten näytellä Kaunista Helenaa turkit yllä?
— Näyttämöllä on aivan toista, mutta täällä, tässä pienessä huoneessa...
— Sitten te ainakin totutte tuleen, kun sitä ennen näyttäydytte...
— Luuletteko, että rohkeuteni silloin palaa?
Epäröiden ja kasvot tulipunaisina hän solahdutti viittansa
lumivalkeilta olkapäiltään. Milán sulki hetkeksi silmänsä, aivan
kuin pyhä Antonius, kun hän torjui luotaan saatanan kiusaukset...
Vapaaherrattaren kaulassa oli runsas helminauha ja jaloissa
kullankiiltoiset, punaisella silkkinauhalla kiinnitetyt sandaalit;
hänen yllään oli jonkinlainen kreikkalainen puku. Hartioilta
kannattivat sitä tuikkivat timanttisoljet.
— Luuletteko, että he viheltävät minulle? kysyi vapaaherratar
surullisesti.
— Viheltävätkö? Ne roistot tulevat riemusta meluamaan! sanoi Milán,
joka oli mustasukkainen koko teatteriyleisölle.
Johtaja koputti uudelleen.
— Verratonta! Kohta alamme... Minä annan merkin... Suvaitkaa vaivata
itseänne astumaan näyttämölle...
Kaunis Helena kalpeni, mutta sitten hän otti turkkinsa ja lähti
näyttämölle suostuen kohtaloonsa niinkuin uhrikaritsa. Niin
lempeäkasvoista Kaunista Helenaa ei koskaan ole näyttämöllä nähty.
— Nyt sen täytyy tapahtua, ystäväni... Jumalan nimeen eteenpäin!
Kun väliverho nousi, seisoivat he molemmat näyttämöseinän takana
kuunnellen henkeä pidättäen katsomosta kuuluvaa kumeata muminaa. Kuoro
lauloi, ja rouva Hetviczin kasvot olivat aivan sellaiset, kuin olisi
hänen omaa hautausvirttänsä veisattu.
— Hukka minut perii! Minä pyörryn siellä, minä painun maan uumeniin...
Kuoro katosi, ja Kalkas jäi kahden kuninkaanpoika Pariksen kanssa.
— Suvaitkaa hetken kuluttua astua esille! Pyydän teitä armollisesti
tarkkaamaan viimeistä vuorosanaa!
Viimeinen vuorosana ei vielä ollut kaikunut, kun pitkäkasvuinen,
solakka mies astui pelästyneenä kauniin rouvan luo. Hänellä oli yllään
syyspalttoo ja silinterihattu. Hän ei ollut teatterihenkilö, sillä
hän harhaili hapuillen kuorolaulajien parvessa. Kun hän huomasi rouva
Hetviczin, suuntasi hän askelensa suoraan häntä kohden, tarttui hänen
käteensä ja katsoi häntä silmät suuttumuksesta säikkyen.
— Minä se olen!
— Dénes!
Vapaaherratar sävähti, pudotti lorgnettinsa ja painoi kätensä syvästi
avoimelle rinnalleen.
Hän ei olisi voinut olla hämmentyneempi, vaikka Herran julmistunut
enkeli olisi astunut hänen eteensä ja pasuunaa puhaltaen julistanut,
että viimeinen tuomio on tullut.
Milán Gyurkovicskin pelästyi ja nosti hattuaan, sillä hän tunsi entisen
ministerinsä, hänen ylhäisyytensä István Déneksen, jolle hän oli
velkaa kymmenen päivän palvelusajan. Mutta ministeri ei kiinnittänyt
huomiotaan ylimääräiseen notaariinsa, vaan kääntyi kauniin rouvan
puoleen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä, mutta kuitenkin käskevällä
äänellä:
— Teidän täytyy heti seurata minua!
Ja rouva Hetvicz? Hän kumarsi kuuliaisesti ja katsoi Dénestä
kyynelsilmin, suupielessä hämmentynyt hymy.
— Kyllä, Dénes, kyllä... Minä tulen jo...
Hän tarttui ojennettuun käsivarteen ja seurasi häntä, hiipien hänen
vierelleen, painautuen häntä vastaan, sulautuen häneen rentonaan, aivan
kuin olisi jokin korkeampi mahtivoima häntä vastaansanomattomasti
ajanut. He jättivät näyttämön ja astuivat siellä ulkona äänettöminä
Déneksen vaunuihin ja ajoivat pois. Vapaaherratar oli unohtanut
pukuhuoneeseen kävelypukunsa ja kamarineitinsä, ja hänen yllään oli yhä
Kauniin Helenan puku ja pitkät turkit.
Silmät suurina, mykkänä ja liikkumatonna Milán katsoi heidän jälkeensä.
— Ei ole paha! sanoi hän.
Hän oli nopea-ajatuksinen nuorukainen ja pian hän älysi asian ytimen.
Hän ymmärsi, että hänen ylhäisyytensä Dénes oli suuri naisten
kesyttäjä, joka sai teräväkyntisen naispedon kesynä hyrräämään niinkuin
kotikissa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä johtaja ilmestyi kuulumattomin askelin
hänen vierelleen.
— Nopeasti! Nyt suvaitkaa käydä... Missä on hänen ylhäisyytensä?
Milán näppäili sormiaan.
— Perdu! sanoi hän korttikielellä.
Johtaja katsoi häntä pelästyneenä.
— Missä hän on?
— Missäpä hän olisi? Meni pois. Katosi. Matkusti tiehensä. Hänellä
oli jokin pikku asia toimitettava Pestissä. Ehkä hän huomenna näihin
aikoihin palaa.
Hän oli hurjan hyvällä tuulella, sellaisella, jota tavallisesti
sanotaan hirtehistuuleksi. Hän riemuitsi tavatessaan ihmisen, joka oli
vielä häntäkin nolostuneempi.
Johtaja veti esille ison keltaisen nenäliinan, pyyhki sillä otsaansa,
istuutui tuolille ja tohisi syvään hengittäen niinkuin pajapalkeet.
Näyttämöllä joutuivat langat hiukan sekaisin. Kalkas varjosti silmiään
ja sanoi:
— Tuolta tulee kaunis kuningatar.
Ja kun ei kuningatarta kuulunut, varjosti Parisprinssikin silmiään
käsillään:
— Tuoltako hän tulee?
He seisoivat molemmat aivan Milánin viereisen näyttämöseinän takana;
ylimmäinen pappi yski hermostuneesti, ja prinssi irvisteli johtajalle:
minne jäi Kaunis Helena? Sitten hän keksi seuraavan vuoropuhelun:
— Sinä olet suuri lurjus, Paris! sanoi ylimmäinen pappi, ja sitten hän
kutitti sormellaan Parista kylkeen.
Kuninkaanpoika hypähti pelästyneenä sivulle.
— Miten niiden kolmen jumalattaren kävikään? Minä en ole sitä oikein
käsittänyt...
Paris otti hyppysellisen nuuskaa ylipapin rasiasta ja veti nenäänsä.
— Niin, niiden kolmen jumalattarenko? Se oli hyvin hupaisa juttu! Sinun
tähtesi voin sen kertoa vielä kerran...
Määkivällä tenoriäänellä hän alkoi uudelleen evoe-laulun. Sillä
välin oli johtaja näyttämökoristeiden lomassa huomannut Paula
Kinizsin vihreän hatun, joka juuri tutunomaisesti läheni erään
sanomalehtineekerin silinteriä.
— Pukeutukaa nopeasti! Teidän täytyy hypätä lomaan!
Diva katseli välinpitämättömästi johtajaa ja sanoi alentuvasti:
— Jos annatte viisikymmentä floriinia etukäteen...
Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun prinssi Paris jo kolmatta kertaa
lauloi kreta-lauluaan, varjosti ylimmäinen pappi jälleen silmiään.
— Tuolta tulee kaunis kuningatar! Nyt hän jo tosiaankin tulee!
Elähtänein askelin, päässään punainen tekotukka ja kädessään lorgnetti,
astui neiti Paula Kinizsi näyttämölle... Yleisö melusi hiukan,
muutamat alkoivat sähistä, mutta lopulta saivat kättentaputukset
voiton. Sillä neiti Paula Kinizsi kuului niihin taiteilijoihin, joille
raamatuntaitoinen yleisö oli saanut paljon anteeksi antaa.
Sillä välin oli rouva Hetvicz ajanut pois Déneksen vaunuissa. Kun he
tulivat tunneliin, puhui hänen ylhäisyytensä.
— Mikä teidän päähänne pälkähti? kysyi hän närkästyneenä. — Miten
saatoitte keksiä sellaista?
Vapaaherratar ei vastannut. Hän painautui vaunun nurkkaukseen käärien
kaksin käsin turkkinsa kiinteästi ympärilleen ja katseli seuralaistaan
uhmamielisesti kasvoihin.
— Sanokaa minulle, miten olette voinut keksiä jotakin sellaista? Teillä
on joka päivä uusia hullutuksia tekeillä... Teidän nimenne on jo joka
ihmisen hampaissa... Te välitätte vähät nimestänne ja naisellisesta
arvostanne... Mutta nyt minä vien teidät kotiin, ja teidän täytyy
luvata, ettette koskaan enää tee sellaisia... Lupaattehan?
Rouva painui yhä enemmän uhmaansa, ja silloin Dénes sormeili herkempiä
kieliä.
— Lupaattehan, eikö totta, Neszti? Minä tiedän, että te voitte olla
hyvä ja herttainen, kun vain tahdotte...
Rouva Hetvicz ymmärsi ainoastaan sen, että hän sanoi häntä
_Nesztiksi_... Mainitsi häntä tyttönimeltä! Hän tarttui seuralaisensa
ojennettuun käteen, nojautui sitä vastaan ja purskahti nyyhkivään
itkuun. Niin valtoinaan valuivat hänen kyynelensä, että uskoi hänen
niillä tahtovan hyvittää vanhat velat ja kärsimykset. Koko hänen
uhmailevan rakkautensa rajaton tuska, kaikki kymmenvuotisen murheen
muistot sulivat hänessä yhdeksi ainoaksi kyynelvirraksi.
Dénes ei voinut työntää luotaan itkevää naista. Hänen täytyi sallia
hänen hiipiä rinnalleen. Ja vihdoin täytyi hänen kuunnella omituista,
hämmentynyttä puhetta, jonka rouva Hetvicz itki ilmoille niin suloisen
pehmeällä äänellä, kuin olisi hän rukoillut.
— Minä olen paha ihminen, Pista, hyvin paha ihminen. Sinulla ei ole
lainkaan sydäntä! Miksi annatkaan Neszti-parkasi nääntyä vieraitten
ihmisten luona? Mitä sinä olet tehnyt minulle? Mikä minä nyt olen?
Kerran minä olin Neszti, auringonsäde, kevät, rakas, tuulihattu,
kaikkea minä olin yhtä haavaa. Ja nyt — voi nyt minä olen pahan ihmisen
puoliso...